perjantai 21. helmikuuta 2020

Matkalla lumivyöryteknikoksi


Kiinnostuin lumivyöryistä viitisen vuotta sitten jäätikkökurssilla Norjassa. Samoihin aikoihin olin siirtämässä laskutouhujani parinkymmenen vuoden Talman parkkilaskemisten jälkeen offareille ja jäätikkökurssin vetäjä Jussi Muittari puhui paljon lumiturvallisuudesta. Mietin, että varmaan pitäisi ottaa hommaa vähän haltuun kun kerran tuolla vuorilla liikkuu. 

Joitain vuosia myöhemmin Suomessa alettiin järjestämään lumiturvallisuuskoulutusta suomeksi. Aiemmin suomalaiset ekspertit olivat hakeneet oppinsa ulkomailta, mutta nyt, EU-hankkeena toteutettu Suomen lumivyörykoulutus, FINLAV, toi kurssit tarjolle kotimaan kielellä ja minä hyppäsin saman tien kelkkaan mukaan. Kursseja on ihan perusjutuista ja harrastelijatasolta aina lumivyöryteknikon titteliin asti ja minulle oli alusta alkaen selvää, että aion koko putken käydä. Osittain – ja pääasiassa – ymmärtääkseni lumivyöryistä mahdollisimman paljon oman turvallisuuteni vuoksi, mutta osittain myös ammatillinen pilke silmäkulmassa: Eihän sitä koskaan tiedä, mihin hommiin tässä lopulta päätyy, joten ei kai teknikon tutkinnosta haittaakaan voi CV:ssa olla.

Lumipakan tutkimista Ylläksellä 

Olen nyt edennyt putkea siihen pisteeseen, että tänä talvena vuorossa on FINLAV Pro2 -kurssi, jonka loppukokeen hyväksytysti suoritettuani olen lumivyöryteknikko. Viime viikolla Ylläksellä suoritimme pelastuskurssin ja Pro2:n ensimmäisen osion, joka painottui lumiprofiilien tekoon, kotoisammin kuoppien kaivamiseen. Tutkimme lumipakkaa tunturin ympäristössä, teimme siitä analyysejä ja oepttelimme kansainvälisiä standardeja niiden merkitsemiseen ja toteamiseen. Kurssin toinen osa odottelee Ruotsin Abiskossa parin viikon päästä ja päättyy loppukokeeseen. Tässä välissä on läksyjä ja kaikkee! 

Tein kuopan. Kirjoitin siitä vihkoon.

Vihkon tiedot purin koneelle ja niistä syntyi lumiprofiili!

Keskustelu lumivyöryistä on Suomessa nostanut päätään rutkasti viime vuosina, osittain juuri FINLAV -hankkeen ansiosta. Kursseja on pilvin pimein, keskukset kuten Ylläs ja Pyhä laativat jo omia vyöryennusteitaan ja eilen Ylen uutisten säätiedotuksessa oli ensimmäistä kertaa mukana lumivyöryennuste Lapin tuntureille! Samalla viimeisinä kolmena viikkona on Suomen tuntureilla lauennut useampikin isohko vyöry. Ehkä on siis aikakin, että aiheesta puhutaan. 

Itsekin olen hurahtanut aiheeseen, lumivyöryt ovat yksi kiinnostavimpia ilmiöitä luonnossa ja mitä enemmän niihin perehtyy, sitä enemmän niistä haluaa oppia. Valmista ei tule koskaan, enkä väitä tietäväni vielä mitään. Mutta silti jo aika paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Samalla kiinnostukseni on alkanut herätä laajemminkin meteorologiaan, joten katsotaan, josko sen tiimoilta löytyisi jotain opiskeltavaa myös.

Matkalla kohteeseen kohti Kellostapulia

Mutta mitä sillä lumivyöryteknikon tittelillä sitten tekee? No, Etelä-Suomessa ei ainakaan mitään, aika vähän muuallakaan, vielä. Kuitenkin, kuten mainittu, esimerkiksi Pyhä ja Ylläs laativat tätä nykyä jo omat ennusteensa, samaten Ilmatieteen laitos kerää tietoa läpi talven kotimaisista vyöryistä. Ehkä jossain vaiheessa alan tiimoilta voisi jotain hommia siis löytyäkin. Ei ehkä Talmassa, mutta pohjoisempana. Se sopisi omaan pitkän aikavälin suunnitelmaani Lappiin muutosta. Toistaiseksi titteli – olettaen, että sen saan – ei kuitenkaan oikeuta vielä mihinkään, vaan se on enemmänkin alku syvemmälle sukeltamiseen. Koulutuksen jälkeen alkaa oppimisen vaihe, jolle vyöryteknikon nimike antaa ainoastaan pohjan, jonka päälle kokemusta kerätä. 

Lähden huomenna parin viikon rupeaman päätteeksi käymään kotona etelässä, missä talvesta ei tänä vuonna tule olemaan tietoakaan. Pitää siispä käydä äkkiä vielä yksi lumiprofiili tuonne ulos kaivamassa, se oli läksy ennen Abiskoa!

Tähän loppuun voi käydä vilkaisemassa mitä kokeneemmat kaverit sillä tittelillä tekevät. YLE teki juuri sopivasti eilen jutun lumivyöryteknikon työpäivästä Pyhällä

Myös Eeva Mäkelä kaivoi kuopan. Mut Eeva onkin lumiturvallisuusguru.




keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Kuruja, kiipeilyä ja sekoilua - Tiroli tarjoaa kaikenlaista


Tämä oli nyt neljäs talvi, kun lähdin Innsbruckiin. Pidän kaupungin tunnelmasta ja sen lähialueiden mahdollisuuksista. Ensinnäkin, kun pari viikkoa pyörii samoilla kulmilla putkeen, arvostaa sitä, että ympärillä on oikea kaupunki, eikä pieni alppikylä tai joku laskettelukeskus, jolloin välipäiviä pidellessä on muutakin tekemistä kuin snichtzelin vetäminen naapurikuppilassa. Laskemisen kannalta Innsbruckista on helppo suunnata oikeastaan mihin tahansa. Ympärillä on ensinnäkin lukuisia pieniä ja isompia keskuksia, jos hissipyydaa haluaa pöllyttää, ja skinnailuvaihtoehdot ovat käytännössä loputtomat. Tirolin Alpit ovat alle kolmen tuhannen metrin mitassaan varsin maltillisen korkuisia ja niille on yleensä varsin helppo päästä, joko keskusten kautta, tai sitten autolla. Monet skinnailureitit lähtevät suoraan tienposkesta. Puolessa tunnissa Innsbruckin keskustasta pääsee sadoille erilaisille nousuille. 

Itävallan talvi on taas kerran ollut eriskummallinen. Alkukaudesta lunta tuli todella hyvin, mutta nyt alla oli pitkä kuiva kausi, uutta lunta ei ollut satanut liki kuukauteen. Täydellistä polvipuuteria oli siis ehkä turha odotella, mutta kolikon hyvänä puolena oli se, että lumivyöryvaara oli parhaimmillaan viisiportaisella asteikolla ykkösellä, mikä tarkoitti sitä, että tänä vuonna oli mahdollisuus lähteä vähän riskialttiimpiin maastoihin. Pohjoisseinillä luntakin oli ihan hyvin jäljellä, joten kaiken kaikkiaan olosuhteet olivat kuivuudesta huolimatta yllättävänkin hyvät. Plussana tietenkin vielä se, että Tirolin ylle jymähtänyt korkeapaine tarjosi aurinkoa melkein joka päivä. Innsbruckissa oli välillä jopa terassikelit ja yli kymmenen lämmintä, ylempänä vuorilla auringossa oltiin vain muutama aste pakkasella. 

Terdekahvi

Kahden viikon aikana tuli laskettua kymmenen päivää ja olosuhteiden ansiosta toteutettua muutama ns. bucketlist-juttu, joita aiemmin ei ole päässyt yrittämään. Tässä reissun top 3:

1. Kurut. Aiempina vuosina lumivyöryvaara Tirolissa on ollut yleensä kolmosella tai nelosella, mikä minun riskiluokituksessani sulkee pois monta asiaa. Kuruihin ei edes kolmosella tule mentyä. Samalla niitä on tullut kuikuiltua vähän joka suunnasta miettien, että joku päivä vielä! Innsbruckin kupeessa olevan suosikkikeskukseni Axamer Lizumin ympäristössä on monta hienoa n. 35-asteista kurua, jotka ovat kutsuneet luokseen. Niille on varsin helppo access ja ne ovat pohjoisseinillä kaikki. Vyöryvaaran laskettua ykköselle oli viimein aika niitä käydä nousemassa. 
     Axun jälkeen vuorossa oli yksi komeimmista vuorista, mikä Innsbruckiin näkyy: Serles. Pitkään tavoitelistalla ollut sekin. Serlesin north facella tulee kaksi jyrkkää kurua ja päädyimme nousemaan niistä harvemmin lasketun idän puoleisen, joka oli erinomainen. 
     Kolmas kurupäivä saatiin Achenseen suunnalla, missä varsin helpolla, reilun tunnin skinnauksella pääsi hienon kallionraon laskemaan. Mahtavia päiviä kaikki! Isoin ongelma oikeastaan oli se, että monin paikoin kuiva talvi aiheutti sen, että reittien alaosat olivat todella vähälumisia, mikä välillä teki loppulaskuista vähintään, eh, sketsejä. Aika monta puuta ja kiveä löytyi iltapäivisin. Mutta sisäändroppaukset olivat joka kerta niiden arvoisia.

Drop-in @ Achensee

Serlesin idän puoleinen kuru tulee tuolta vasemmalta. Edessä oleva on isompi, joka
yleensä lasketaan kiipeämällä toiselta puolelta huipulle ja laskeutumalla sieltä
köydellä kurun yläpäähän. Se jäi ensi kerralla tehtäväksi!

Serles Innsbruckin keskustasta nähtynä

2. St. Antonin Winterklettersteig. St. Antonin Rendlbahnin yläpuolella on 800 metriä pitkä harjanne, jonka toisesta päästä pääsee laskemaan pois ja se on ollut tähtäimessä jo useamman vuoden. Nyt tarjolla oli kerrankin aurinkoinen ja tuuleton päivä, eli täydellinen reitin kiipeämiseen. Harjanteen läpi kulkee fiksattu vaijeri, johon itsensä saa varmistettua, joskin vaijeri oli aivan kammottavassa kunnossa. Useampi ankkuri esimerkiksi oli poikki ja irti, eikä fiksiköysi täten herättänyt kauheasti luottamusta kiivetessä. Paikoin oli parempi (=pakko) myös irrottautua vaijerista ja kiivetä erinäisiä bouldereita varmistamattomana. Aurinkoisessa säässä sopivasti kuumottava reitti oli kuitenkin älyttömän hieno! Poislaskusta muotoutuikin sitten varsin eeppinen sekoilu, kun laskun puoleisella seinällä ei ollut juurikaan lunta. Lähdimme tiputtelemaan kohti laakson pohjaa, kunnes – onneksi – puolimatkassa tajusimme, ettei alhaalla ole mitenkään tarpeeksi lunta, jotta sinne voisi turvallisesti jatkaa. Niinpä keskeytimme laskun ja kiipesimme nurmikkoista harjannetta puoli matkaa takaisin ylös tavoitteena löytää linja, josta pääsisi laskemaan pohjan sijaan kilometrin verran oikealle takaisin kohti keskusta. Sellainen löytyi lopulta, mutta päästessämme keskuksen puolelle hissit olivat juuri sulkeutuneet. Olimme rinteiden alapäässä St. Antonin kylästä katsoen väärällä puolella, eli olisimme tarvinneet yhden hissinousun, jotta olisimme päässeet laskemaan suoraan autolle. Niinpä jouduimme skinnaamaan ja lopun matkaa kävelemään n. 700 metriä verttiä takaisin ylämäkeen Rendlbahnin yläasemalle, mistä reitti kylään lähti. Parin tunnin jälkeen päästessämme ylös oli jo pilkkopimeää, ainoastaan lumikissat möyrysivät enää rinteessä. Asemalla oli onneksi vielä ski patrolin tyypit päivystelemässä ja huutamassa, että tajuatteko te urpot, että tää keskus on kiinni! Alkuhermostuksen jälkeen patrolin kaverit kuitenkin saivat radioteitse tsekattua, että kyläreitillä ei olisi lumikissoja vielä varttiin, joten äkkiä lähtemällä pääsisi vielä turvallisesti alas ilman pelkoa laskusta kissojen vaijereihin.  (Mm. viime viikolla yksi laskija kuoli Itävallassa näin.) Eihän siinä, laudat jalkaan ja yhden otsalampun (onneksi oli edes se!) voimin tiputtelemaan kohti laaksoa. Kahdeksan tunnin touhottamisen päätteeksi olimme alhaalla ja kokis ensimmäisellä vastaan tulleella terassilla oli aika hyvää. Kunnon sekoilupäivä pelkän aamiaisen voimin, jolle on näin jälkikäteen jo aika helppo nauraa. Siinä viimeisessä nousussa pimeässä keskuksessa ei juuri naurattanut.

St. Antonin Winterklettersteig oli kiveä ja lunta. Lumisempina talvina osittain varmasti 
helpompi kulkea, nyt oli jääraudoille käyttöä. Reitti on todella huonosti hoidettu, jos ollenkaan,
eli jos sen aikoo kiivetä, niin kannattaa varautua kulkemaan osan matkaa varmistamattomana.

Jotkut ankkurit oli sentään paikallaan.

3. Axamer Lizumin hissipuuterit. Joskus on ihan kiva laskea vain keskuksia. Skinnailupäivinä pääasiassa on aina nousu, joten välillä on mukavaa keskittyä laskemiseen. Vaikka parin viikon reissun pääasiallinen ilmanpaine oli korkea, muutama parinkymmenen sentin sadepäivä matkaan osui. Niiden jälkeen hyökkäsimme Axamer Lizumiin, missä menee useampia todella hauskoja hissipuuterilinjoja, joita hyvällä lumella on ilo laskea. Pieniä kalliosia shootteja ja lumikenttiä, joista pääsee aina laskemaan hissille. Välillä on myös ihan kiva tiputella auringossa rinneravintolan terassille juomaan kahvia, syömään currywurstia ja kuuntelemaan huonoa eurodancea.

Dumppaa!

Monta muutakin hyvää laskua ja päivää matkaan osui ja kaiken kaikkiaan neljäs Innsbruckin reissu oli siis erinomaisen onnistunut. Vaikka varsinkin alkumatkasta minua piinasi alkuvuoden sairastelusta ja ruokavaliomuutoksista johtunut voimattomuus, oli laskut todennäköisesti parhaita, joita näinä neljänä vuotena olen Itävallassa saanut. Ja vaikka perus skinnailupäivät helpohkoille huipuille ovat (melkein) aina mukavia, oli mahtavaa päästä tekemään vähän haastavampiakin hommia tällä kertaa. Sekä ylämäkeen, että alas. Olen 28 vuotta laskenut lumilaudalla ja vaikka teknisesti pidänkin itseäni varsin hyvänä laskijana, pääsin taas haastamaan itseäni vähän lisää ja etsimään uusia rajoja etenkin vauhdin ja uskalluksen suhteen.

Hyvä reissu, hyvä jengi, hyvät schnitzelit ja ens vuonna lisää. Seuraavaksi sitten tämän talven euroopanlaajuisestikin lumisimpaan paikkaan: Lappiin! 

Achensee. Kuvan otti Milja Fromholtz