”Jos sä haluat laskea hyvää lunta, sä et lähde Kebnekaiselle maaliskuussa” , totesi ruotsalainen kollega tunturiaseman aulassa, kun olimme viimein tulleet 11-tuntisen päivän päätteeksi huipulta alas. Ja ihan oikeassa oli, yhtäkään edes säädylliseksi määriteltävää käännöstä ei 1300-verttimetrin laskussamme Ruotsin huipulta ollut ollut. Mutta nousu oli sentään hieno!
Kalenteriin avautui maaliskuussa salakavalasti viikko, jonka huomasin voivani viettää vielä pohjoisessa ennen kuin laskukausi olisi minun osaltani ohi. Lähden ensi viikolla Nepaliin, joten Norjan kevätfirnit ja Talman sohjosessiot jäävät tänä keväänä väliin. Vielä yksi laskureissu oli siis tervetullut yllätys! Kohteeksi valikoitui lopulta Kebnekaise, koska sää- ja lumivyöryennusteet lupailivat alueelle hyvää ja koska parin päivän pakomatka uutisista ja maailmantilanteesta suosikkipaikkaani tuntui hyvältä ajatukselta. Se oli minulle jopa tärkeämpää kuin ne hyvät käännökset, joita olisi todennäköisesti löytynyt jostain muualta.
Sääikkuna todellakin oli täydellinen. Valtavat revontulet toivottivat seurueemme tervetulleeksi ensimmäisenä iltana ja seuraavat kolme päivää taivas oli käytännössä pilvetön ja tuuleton. Loppuviikosta aluetta pieksi taas jo kunnon myrsky, jonka alta pääsimme kuitenkin sopivasti pois.
Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli lähinnä tiedustelutyyppistä retkeilyä. Kävimme nousemassa Kebnekaisen Östra ledenin alaosan Kebnetjåkkalle asti ja vähän tunnustelemassa, että minkäslaista alustaa sieltä löytyi. Aika paljon oli jäätä, myöhempinä tunteina auringon osuessa ränniin sentään vähän sitä firniäkin. Hiki tuli. Muutaman tunnin skinnailun jälkeen, kasatessani lautaa laskumoodiin, ihmettelin, kun etuside ei meinannut mennä paikalleen. Hetken survottuani huomasin, että Sparkin siteen pohjalevy oli haljennut ja vääntynyt ylös noustessa! Pienen väkivaltaisen käsittelyn jälkeen sain siteen onneksi pakotettua paikalleen sen verran, että uskalsin laskea alas, mutta oli selvää, ettei sillä seuraavana päivänä huipulle mentäisi. Tai mihinkään muuallekaan. Reissu meinasi tyssätä siis jo alkumetreille. Kuin ihmeen kaupalla Kebnekaisen tunturiaseman varustevuokramon valikoimassa oli yksi splitti ja vielä ihmeemmän kaupalla sen splitin siteet sopivat omaan lautaani! Pääsin siis jatkamaan, nyt kivikautiset, varmaan kolme kiloa kappaleelta painavat Rossignolin vanhat pinnisiteet jaloissani. En edelleenkään ymmärrä miten se Sparkin levy on voinut haljeta skinnatessa, mutta ei sentään koko reissu mennyt pipariksi.
Seuraavana aamuna lähdin lainasiteissäni liikkeelle. Vähän kuin olisi laittanut kassakaapit nilkkoihin skinnatessa. Aamun tunteina koko laakso oli vielä pelkkää jäätä, joten nopeasti totesimme, että eteneminen olisi helpompaa jääraudoissa kuin skinnaten, joten pakkasimme laudat selkään ja vaihdoimme kävelymoodiin cramponit kengissä. Nyt se siteiden lisäpaino oli sitten selässä ja reppu painoi varmaan 15 kiloa. Onneksi olen vetänyt viimeisen neljän kuukauden treenit kymmenen kilon levypaino selässäni, joten olin painoon tottunut.
Koska aurinko ei ehtinyt aamulla missään kohtaa kintereillemme Östra ledenin kurussa, päädyimme lopulta haikkaamaan koko matkan kamat selässämme. Se oli ehkä skinnailua hitaampaa, mutta eipähän tarvinnut lipsutella koko ajan huonossa asennossa kovalla alustalla ne betonikengät jaloissa. Nousu Björlings glacierin reunaan lounaalle kesti nelisen tuntia. Sen jälkeen nopea jäätikön ylitys ja reitin mielenkiintoisimpaan osuuteen, Östra ledenin seinälle. Kiipeilyreitti on talvella lumen ansiosta aika paljon kesää suoraviivaisempi ja siinä on fiksatut köydet koko matkan, joten nousu oli hitaasta vauhdista huolimatta varsin leppoisa, vaikka selässä painoa olikin. Teknisesti reitti oli helppo, fyysisesti varsin kuluttava. Reilu tunti siinä tuli räpiköityä.
Päästessämme seinältä pois tasanteelle Toppstuganin kupeeseen huipulta laski ryhmä, joka tiesi kertoa, että koko parin sadan metrin matka oli sekin ollut pelkkää jäätä. Niinpä emme edelleenkään vaivautuneet vaihtamaan skinnailumoodiin, vaan jatkoimme ylös asti jääraudoissa ja laudat selässä. Saavutimme huipun lopulta kolmen aikoihin, jolloin matkaan oli mennyt reilut kahdeksan tuntia. Aika hyvä mäkitreeni.
Lasku oli juuri sitä itseään, eli lähinnä aaltopeltiä ja haineviä. Kiviseinä meni taas ketterästi(?) rappeloiden ja Kebnetjåkkan kuru lähinnä jäätä kanttaillen. Kuten sanottu, yhtäkään hyvää käännöstä ei matkalle osunut. Jalat huusivat hoosiannaa ja pohkeet kramppailivat viimeisessä kilometrin traversessa kurun alaosasta tunturiasemalle, minne saavuimme noin 11 tuntia lähtömme jälkeen. Olipahan päivä!
Talvinousu Kebnekaiselle oli onnistunut ja voipahan sanoa, että nyt on tullut käytyä. Se ei kuitenkaan ollut matkan itseisarvo vaan se, että nousupäivä oli ensimmäinen kolmeen viikkoon, kun en avannut uutisia kertaakaan.
Seuraavaksi, uutisten lisäksi myös tämä blogi ja someni hiljenee hetkeksi, kun lähden olemattomien yhteyksien ääreen Nepaliin. Palaillaan siispä kuin palailtavaa on!
