torstai 29. lokakuuta 2015

Aamukuu Eerikkilässä 28.10. 

Ruostejärven pitäisi liittyä Instagramiin ihan omalla nimellään, koska pelkästään minulla on siitä varmaan 300 kuvaa tältä syksyltä, jokainen toistaan kauniimpia, jopa tällä luokattoman huonolla iPhonen kuvalaadulla räpsittynä. 

Enemmän kuvia voi käydä vakoilemassa osoitteessa www.instagram.com/suominenteemu .

maanantai 26. lokakuuta 2015

Pekonisnickers

Edellisen päivitykseni jälkeen minulle on tullut muutamakin kysely Repovedellä valmistamastani pekonisnickersistä, joten tilanne huutaa reseptiä! 

Toki kyselyt ovat olleet pääasiassa pohjalta "mitä helvettiä, Teemu?" mutta koska joku halusi itsekin kyseistä herkkua kokeilla, tässä ohje:

1. Osta paketti pekonia ja kaksi Snickers-patukkaa. Voit ostaa toki sellaisen Snickers-tuplankin, missä on yhdessä paketissa kaksi pienempää patukkaa mukana, se on ehkä hieman inhimillisempi. Mutta toisaalta, verisuonet tässä tukkeutuvat joka tapauksessa, joten suosittelen suosiolla normikokoisia. Niitä saa yhdellä pekonipaketilla paketoitua juuri kaksi.




2. Ota 4-5 siivua pekonia ja Snickers pois pakkauksistaan. Optimitapauksessa Snickers on mahdollisimman kylmä ja kova, liki pakastunut. Tällöin se ei ehdi sulaa liikaa pekonin paistuessa ympärille. 

Kääri ensin yksi pekoni pitkittäissuunnassa mahdollisimman tiukalle patukan ympärille. 



3. Rullaa sivuttaissuunnassa 2-3 pekonisiivua tiukalle suklaan ympärille. Pyri sellaiseen lopputulokseen, että suklaata ei näy ollenkaan mistään raosta ja sianperse on mahdollisimman kireällä sen ympärillä. Painele vielä sormilla saumat alas. Lopuksi vedä vielä yksi pekoni uudelleen pitkittäissuunnassa sitomaan koko herkku kasaan.

Tässä tuo tiukkuus on se avaintekijä. Kun paketin tarpeeksi tiiviiseen nippuun vetää, suklaat ja toffeet eivät pääse valumaan paistaessa ulos.



 
                                                Kaunista                                                 Niin kovin kaunista

4. Paista tulella / grillissä / wherever. Itse tein nuotiossa ritilän päällä. Mahdollisimman suoraan liekkeihin vaan, niin pekoni kärähtää nopeasti kiinni ja sitoo suklaapatukan sisäänsä. Hetken suoraan tulessa paistamisen jälkeen kannattaa siirtää paketti hieman loitommaksi liekeistä.

5. Tarjoilu hoidetaan autenttisesti Partioaitan istuinalustan päältä.




Voin taata, että maku on... hävytön. Se on röyhkeä, se on härski, se on sellainen, josta ei oikein kehtaa myöntää pitävänsä. Vähän kuin joku outo fetissi, jota ei meinaa kehtaa oikein itselleenkään myöntää mutta samalla siitä jollain oudolla tavalla nauttii. 

Sellainen on pekonisnickers.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Melontaa Repovedellä 20.-22.10.



En ollut melonut intiaanikanootilla koskaan ennen kuin aloitin Eerikkilässä. Olin aina ajatellut, että melonta on jotenkin tylsää ja toisekseen, jos sitä on tehtävä, on kajakki oleva ainoa oikea työkalu. Kuitenkin isona osana eräopaskurssiamme on opetella inkkarin salat ja niinpä meidät nakattiin järvelle jo koulutuksen toisena päivänä osana vajaan sadan kilometrin aloitusvaellustamme. Salaa huomasin pitäväni lajista jo silloin.

Pitkin syksyä olemme sutineet menemään Eerikkilää reunustavaa Ruostejärveä, milloin osana koulutusta, milloin ihan omaksi huviksemme meloaksemme vastarannalla sijaitsevalle laavulle iltapäiväkahville. Ja joka kerta olen tykästynyt lajiin lisää. Niinpä en ole meinannut malttaa odottaa ensimmäistä pidempää kanoottivaellustamme, joka koitti viimein tällä viikolla. Luvassa oli 30 kilometriä järvenselkää pitkin poikin Repoveden henkeäsalpaavan kaunista kansallispuistoa.

Aloitimme matkamme Lapinsalmen kupeesta, mihin Eerikkilän autot meidät tiputtivat. Kohta trailereista oli purettu 10 kanoottia, joihin 20 innokasta melojaa pakkasi varusteitaan. Varamelat, check! Vesitonkat, check! Äyskärit, check! Sää oli edelleen vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ja sadettakin oli luvattu vasta parin päivän päähän, joten näytti siltä, että uskomaton kuiva putki syksyn retkillämme jatkuisi. Välillä se aurinkokin vielä pilvihattaran takaa pilkahteli ja värjäsi upeasti kellastuneet koivut havumetsän seasta kauniisti. Vuodenaika oli täydellinen vaelluksellemme väriloiston puolesta, kun suurin osa puista ei ollut ehtinyt vielä lehtiään tiputtaa.

Meloimme Lapinsalmen riippusillan ali järven ollessa tyyni. Tunnelma oli hyvä kanoottien lipuessa kohti lounaspaikkaamme Karhulahdessa. Inkkarikanoottien mekanismi toimii niin, että jokaisessa purtilossa on kaksi ihmistä. Varusteet on köytetty liinoilla tiukasti kanootin keskelle niiden pitäessä kulkuvälineen vakaana samalla, kun edessä melova toimii käytännössä moottorina ja takana istuva navigoi. Ensimmäisten räpiköintien jälkeen opin nopeasti, että voima vetoihin lähtee käytännössä perseestä, jolloin koko yläkroppa tekee töitä vehkeen liikuttamiseksi. Kun muutaman tunnin isoa järvenselkää tempoo eteenpäin, se käy jo hyvästä salitreenistä. Meillä on melontaparini Eevan kanssa muodostunut hyvä tiimi, jossa Eeva ohjaa minun hoitaessa raa’an voiman. Meno pysyy vakaana ja vauhtikin on kohtalainen, toisin kuin silloin kun minä koitan ohjata Eevan meloessa. Minulla on vielä haasteita saada kanootti pysymään kunnolla suunnassa ja muutenkin vakaana, hötkyilen jotenkin liikaa. Lisää treeniä siis tarvitaan vielä. Mutta toisin päin homma toimii ja sillä asetelmalla ensimmäisen päivän etenimme. 

Tiimi toimii. Ja somettaa.

Noin kolmen kilometrin melonnan jälkeen söimme lounaan Karhulahden tulipaikalla. Vaikka meloessa oli lämmin, rantautumisen aikana meinasi kylmä hieman hiipiä kitusiin. Kai se on uskottava, että kesä on ohi vaikka välillä tuntuu, että se jatkuu tänä vuonna ikuisuuteen. Tunnin lounastauko teki myös hyvää selälle ja hartioille, jotka saavat kanootilla liikkuessa osansa. Onneksi aloitin salilla käymisen Eerikkilään mennessäni, en usko että siitä ainakaan haittaa on ollut jaksamisen kannalta. 

Jatkoimme matkaamme kohti yösijaamme Mustalamminvuoren kupeessa. Keli oli edelleen upea. Kanoottihommissa on jotain samaa kuin isojen vuorten kiipeilyssä, siinäkään ei oikein voi kiirehtiä. Koska kanootilla on rajansa vauhdissa, ei liika repiminen lopulta auta yhtään. Jolloin hiljalleen eteenpäin lipuessa sitä uppoaa helposti johonkin sellaiseen haaveilun ja fiilistelyn tilaan, ihan kuin pieneen omaan kuplaansa, jossa vallitsee täysi rauha ja hiljaisuus. Ja toisin kuin kansallispuistoja vaellellessa jalan, meloessa voi oikeasti keskittyä ympäröivään maisemaan koko ajan. Koska liikerata muuttuu nopeasti mekaaniseksi toistoksi, katse on helppo nostaa ylös ja aistia upeaa luontoa ympärillä. Se näkyy paljon paremmin kuin kinttupoluilta liukkaita juuria väistellessä. Meloessa tunnelma kanootissamme oli liki harras.

Saavuimme Mustalamminvuorelle alkuillasta ja pystytimme nopeasti leirin ennen kuin lähdimme kiipeämään vuoren päällä nököttävälle näkötornille toiveenamme osua sinne vielä ennen kuin aurinko laskee manan maille. Puolimatkassa ylös alkoi taivaanrannasta kajastaa upea oranssi valo ja saavuttaessamme kallion laen edessämme aukesi yksi kauneimmista auringonlaskuista joita olen koskaan todistanut. Seisoin hiljaa ja tuijotin kaukaisuuteen. Tämän takia ulkoilmaan pitää kerta toisensa jälkeen lähteä, ajattelin.

Auringonlasku Mustalamminvuorella

Pimeän laskeutuessa kapusimme takaisin leiriin, missä loppuilta meni tuttua kaavaa noudattaen tulien ääressä ruokaa laittaen ja takuuvarmasti huonoja juttuja kertoen. Retkelle heitetyn herkkuhaasteen puitteissa toteutin viimein pitkään suunnittelemani makumatkan ja käärin Snickers-patukan pekoniin ja paistoin sen nuotiolla. On ainoastaan huutava vääryys ja oikeusmurha, etten haastekisaa luomuksellani voittanut, sen verran härskin (ja hyvän) makuinen se oli. Jonkun mielestä tiramisu oli kuitenkin parempaa…

Tiipiissä nukutun yön jälkeen nousimme aikaiseen aamuun jo ennen auringonnousua. Pakkasimme kanootit mutta jätimme ne vielä hetkeksi rantaan tehdäksemme muutaman kilometrin kävelylenkin Olhavanvuorelle. Jokaisella reissullamme järjestävän ryhmän harteille on annettu muiden järjestelyjen lisäksi myös paikallisen kulttuurin ja kohteiden esittely muille. Niko piti hyvän luennon kiipeilyhommista samalla esitellen Olhavan historiaa ennen kuin palasimme rantaan ja hyppäsimme taas kanoottiemme selkään. 

Olhavanvuori

Oli minun vuoroni ohjata Eevan siirtyessä eteen ja meno oli heti aika paljon hötkyvämpää kuin edellisenä päivänä. Tuuli oli hieman noussut mutta keli oli edelleen hyvä, joten kyllä se kanootti silti eteenpäin meni. Siinähän sitä tekemällä taas oppi. Pysähtyimme ensin muutaman kilometrin päähän tutustumaan Kuutinkanavan uittopaikalle, mistä matka jatkui meloen Löppösen luolalle tutustumaan kalliomaalauksiin, jotka paikalta löydettiin 70-luvulla. Niiden tarkkaa ikää ei olla koskaan määritelty, mutta jonnekin kivikaudelle se kai asettuu. Löppösen luolan nimen etymologiaa ei täysin myöskään ole ilmeisesti selvitetty, kuulemma paikka on kuitenkin saanut nimensä siellä joskus majailleesta erakosta Löppönen nimeltään. 



Jatkoimme kanootein lounastauolle takaisin Lapinsalmeen kelin hieman yltyessä. Pysähtyessämme alkoi olla oikeasti jo melko kylmä, kun ryhmä eräoppaita kävi lounaan laittoon. Samalla myös tuuli oli noussut ja sen puhaltaessa etelästä, osui puhuri suoraan Tihvetjärven selälle, mistä meidän oli tarkoitus noin 10 kilometrin lenkki yösijoillemme Kirjokiven kartanolle vetää. Hetkellisen pohdinnan jälkeen kouluttajamme ja järjestävä ryhmä tekivät päätöksen ottaa käyttöön suunnitelman B ja koukata Kirjokivelle seuraavaksi päiväksi suunniteltua paluureittiä pitkin. Matka lyhenisi olennaisesti ja kulkisi suojaisammassa saaristossa, joten olisi turvallisempaa ohjata iso ryhmä sitä kautta perille kuin lähettää 20 kanoottinoviisia isolle selälle kovaan aallokkoon vastatuuleen. Matkamme lyheni siis noin puolella, mikä harmitti ainakin osaa ryhmästä. Mutta - jos nyt saan taas tähän yhden vuorifilosofian mukaan heittää - kääntyminen on viisautta. Vuorilla olen aina ajatellut niin, että jos minulla tulee yhtään epäturvallinen olo tai sellainen fiilis, että tämä ei nyt ehkä ole järkevää, käännyn takaisin. Mikään paikka ulkona ei ole lopulta turhan riskin arvoinen ja suurta viisautta on kokea olonsa turvalliseksi. En siis kritisoinut oikaisupäätöstämme hetkeäkään. Se oli oikea ratkaisu.

Meloimme suojaisten rantojen kautta Lapinsalmelle johtavalle kannakselle, jonka yli kannoimme varusteet ja kanootit. Kävi muuten salitreenistä! Matkaa oli ehkä viitisensataa metriä mutta rinkat, vesitonkat ja teltat mukana kanootti ei ole se maailman kevyin varuste. Iltapäiväjumpan jälkeen edessä oli vielä viimeinen rykäisy Kirjokiven kartanon rantaan ja se kuljettiin vastatuuleen nousseessa aallokossa. Samanlaisessa mitä meillä olisi ollut kilometritolkulla edessä jos olisimme pysyneet alkuperäisessä suunnitelmassamme. Minä siirryin eteen, Eeva otti ohjauksen hoitaakseen ja lähdimme puskemaan navakkaan vastatuuleen ja aallokkoon. Tulipa melomiseen hieman tekemisen meininkiä! Matkaa oli noin kilometri ja se sujui hyvin, joskin töitä sen eteen sai tehdä. Päästessämme kuivina vastarannalle oli femmojen paikka, tiimi toimi myös kunnon olosuhteissa. Itseluottamus kasvoi odotellessa ensi kesän koskimelontareissuja.

Eeva moottorina

Yösijamme oli siis yleellinen Kirjokiven kartano, missä pääsimme nukkumaan sisätiloihin. Keittiökin löytyi ja sauna oli lämmin. Pientä luksusta ulkohommiin, etenkin pitkän melontapäivän päätteeksi. Aluksi pudistelimme päitämme, että eihän me nyt tällaisessa voida nukkua kun pitäisi jotain eräkokemusta koittaa kartuttaa, tuntui kuin emme olisi ehkä ansainneet moista luksusta. Etenkin kun olimme juuri lyhentäneet päiväreittiämme liki puolella. Mutta Pyryn esittämä pointti siitä, että ei Eerikkilän eräopaskoulussa ole tarkoitus tehdä kenestäkään jotain pesunkestävää metsäsissiä vaan enemmänkin opettaa meidät tarjoamaan ihmisille elämyksiä, oli validi. Koska sauna ja hyvä ruoka tällaisen päivän päätteeksi olivat juuri sitä: elämys. Lisää huonoja ja vitsejä ja Johannan, Markon ja Mikan herkkuhaasteeseen mukaan heittämä täytekakku, niistä oli ilta tehty. Taisin lopulta nukahtaa sohvalle jo vähän yhdeksän jälkeen.

Kolmas aamu valkeni harmaana ja tuulisena, sadettakin vihmoi jo vähän naamalle. Voisi ehkä sanoa viimein, tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun syksyn retkillämme satoi, jos Torronsuon ukkosmyrskyä ei lasketa mukaan. Edessä oli vielä matka takaisin Lapinsalmelle samaa reittiä kuin mitä olimme edellisenä päivänä tulleet, tällä kertaa kuitenkin myötätuulessa. Eeva taas ohjauspäätyyn ja minä moottoriksi. Ehkä jopa hieman yllättäen matkanteko navakassa myötätuulessa oli haastavampaa kuin sitä vastaan. Jotenkin kanootin pitäminen vakaana ja suunnassa osoittautui hankalaksi ja Eevalla oli täysi työ saattaa meidät perille eiliseltä tutulle kannakselle, joka oli taas ylitettävänä. Kamat kantoon, viimeinen raivotus metsän läpi ja edessä oli enää lopun melonta Lapinsalmeen, missä autot meitä vartoivat. Sade alkoi loppua kohden yltyä, mikä toi ainakin minulle jollain tapaa vain lisää virtaa. Fiilis oli hyvä vetäessä täysillä voimin ennen kuin karautimme kannoottimme viimeistä kertaa tällä reissulla rantaan.

"Alaskan pojat." Eetu ja Jimi töissä.

Repovesi oli nyt melottu. Paikka oli maineensa veroinen ja uskon, että kansallispuiston näkeminen kaikkine korkeuseroineen vesiltä käsin sen sijaan, että olismme perintesesti tallailleet sitä polkuja pitkin, teki sille ansaitsemaansa kunniaa. Upea paikka eikä tämä varmasti jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun Repovedelle lähden. 

Ja se melonta. Jos salaa olin tykästynyt intiaanikanootteihin jo aloitusvaelluksellamme elokuussa, niin nyt se tykkäys muuttui viimein rakkaudeksi. Hiljalleen veden päällä eteneminen ja vastatuulessa tuuleen painaminen antoivat aivan uuden tavan liikkua luonnossa. Kanootilla liikkuminen on rauhallista, visuaalista ja sellaista, että siinä saa rauhassa upota haaveisiinsa. Vähän kuin jonkinlaista terapiaa. Jos sanotaan, että 20 minuuttia metsässä tekee mielelle ihmeitä, väitän että 20 minuuttia kanootin nokassa järvellä sen metsän ääressä vähintään kaksinkertaistaa vaikutuksen. Ihan omassa hiljaisuuden kuplassa liplattamisessa on jotain samaa sisäistä rauhaa kuin kiipeilyssä, jotain sellaista, missä aistii ympäristön jokaisella solullaan. 

Lisätään ostoslistalle oma kanootti. Tämä ei jää tähän.




torstai 22. lokakuuta 2015


Pieni pala Repovettä. 

Auringonlasku Mustalamminvuorella tiistaina 20.10.2015. Yksi hienoimmista mitä olen koskaan, missään todistanut. Matkakertomus Repoveden melontareissusta tulossa lähipäivinä!

maanantai 19. lokakuuta 2015


Otsalamppuelämää taas muutama päivä edessä, kun luvassa on 30 km melontaa Repoveden maisemissa. #valopäät

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Luonnonrauha?


Kaivopuisto Helsingissä

Olen tässä eräopaskoulun timmellyksessä monesti törmännyt ajatukseen, että helsinkiläiset, tai kaupunkilaiset ylipäänsä, "eivät tiedä oikeasta luonnonrauhasta mitään". Että kun siellä Nuuksiossakin menee niitä lentokoneita koko ajan ja Turunväylähän on siinä ihan vieressä. Että ette te tiedä mitä se "oikea" rauha on. 

Olen asunut koko ikäni Eirassa Etelä-Helsingissä. Suosikkipaikkani kotikulmillani on Eiranrannan kalliot, missä jaksan istua ja tuijottaa merta liki ikuisuuteen. Meressä on jotain samaa kuin vuorissa. Ihmiselle tekee hyvää mennä jonkun suuren ääreen ymmärtääkseen oma pienuutensa, eikä merta suurempaa luonnonvoimaa ole. 

Eiranrannan kalliot

Olen myös kokenut hiljaisuuden lukuisia kertoja vaellellessa ja kiipeillessä ties missä Färsaarilta Kaukasukselle ja Lapin erämaista Norjan vuonoille. Olen istunut Ranskan Alpeilla auringonnousun aikaan ja kuunnellut yötä Australian korkeimmalla huipulla. Olen kokenut luonnonrauhaa jopa Bryant Parkissa keskellä vilkkainta Manhattania aamuruuhkan aikaan.

Ja saman tunteen saan siltikin myös omassa kotirannassani Eirassa. 

Auringonnousu ikuisen tulen patsaalla

Ei luonnonrauha ole ääni, paikka tai pala metsää. Se on mielentila. Tunne jonka kokee itse, oli se sitten kaupungissa tai jossain tundralla. Se, kun istuu alas, aistii ympäistöään ja vajoaa johonkin ajatukseen. Luonto löytyy jokaisesta kotipihasta ja jokaisesta pensaasta matkalla töihin ihan yhtä lailla kuin Muotkatunturin laelta. Tärkeintä on vain muistaa pysähtyä sitä aistimaan, oli sitten kaupunkilainen tai ei.



perjantai 16. lokakuuta 2015


Ennen aloittamista Eerikkilän urheiluopistossa en ollut melonut koskaan aiemmin. Pari kuukautta treeniä nyt takana ja homma alkaa luistaa. Melonnassa on paljon samaa kuin kiipeilyhommissa, siinä ei voi kiirehtiä. Vauhti on väkisinkin verkkainen, mikä antaa mahdollisuuden upota omiin ajatuksiin ja sulkea maailman ympäriltään pois.

Ensi viikolla luvassa 30km melontavaellus Repovedellä, en malta odottaa!

Kuva: Eeva Mäkinen

tiistai 13. lokakuuta 2015

Mt. Kosciuszko, Australia, maaliskuu 2015

Yritän saada Luontoilmiö-blogiin päivitettyä vähän matkakertomuksiani viime vuosilta, jotta saan sivun ikään kuin ajan tasalle. Tässä kirjoitukseni matkastani Australian korkeimpaan pisteeseen Mount Kosciuszkolle viime maaliskuussa. Teksti on alun perin julkaistu Soberismia-blogissasi keväällä:


Olen matkustanut elämässäni noin viidenkymmenen eri lentokentän kautta 38:aan eri maahan mutta koskaan minulta ei ole hävinnyt matkatavarat lennolla. Nyt seisoin kuitenkin Balin Denpasarin kentällä kiroilemassa kun yksi kappale mustia Haglöfsin rinkkoja puuttui. Se oli joko Hong Kongissa, Amsterdamissa tai Helsingissä, muttei Balilla. Olin juuri matkannut yli 25 tuntia, väsytti ja korpesi. Indonesialainen palvelukulttuuri totesi minulle dollarihymy naamallaan, että hoidetaan, hoidetaan, kohta tulee, mutta lopputuloksesta en ollut aivan varma. Kävelin ulos kentältä pieni reppu selässäni yli kolmenkymmenen asteen kuumuuteen ja totesin heti, että pitkät housut ovat täällä liikaa. Kaikki shortsit olivat kuitenkin siinä Haglöfsissä.

Löysin hotellini muutaman sadan metrin päästä kentältä ja juhlistin ilmastoitua huonetta ottamalla vaatteet hetkeksi pois. Puhdas t-paita ja bokserit sentään löytyivät käsimatkatavaroista, joihin aina pakkaan muutaman vaatekerran varalle mukaan. Ensimmäistä kertaa siitä oli todella hyötyä. Balin Kutalla oli iltapäivä ja tovin kiroiltuani matkatavaroiden kohtaloa totesin, että nyt on pakko lähteä ostamaan shortsit ja katsomaan samalla maisemia. Lähellä pitäisi olla ranta. Olisin Balilla ainoastaan seuraavaan päivään asti, jolloin matkani jatkuisi Australian Melbourneen ja sieltä eteenpäin autolla Kosciuszkon kansallispuistoon. Siellä tarkoituksena olisi kiivetä Seven Summits -haasteeni seuraava kumpu, Australian korkein vuori Mount Kosciuszko. Reissu oli nyt kuitenkin uhattuna koska kadonneissa matkatavaroissa oli kaikki vaellusvarusteeni, joita ilman en ylös voisi lähteä. Todennäköisyys niiden ehtimisestä perille Australiaan kahdessa päivässä oli pieni. Kävellessäni Balin Kutalla vailla päämäärää löysin ostoskeskuksen ja sieltä retkeilykaupan, johon päätin seuraavana aamuna tulla tekemään hankintoja jos matkatavaroista ei kuuluisi mitään. Ostin jäätelön ja menin rantaan. Kovasti paikalliset tarjosivat hierontaa ja kovia huumeita. Kumpikaan ei tuntunut hyvältä idealta, vaikka aika paljon vituttikin.

Seuraava aamu ei tuonut lisäinfoa kadonneesta laukusta, joten lähdin takaisin näkemääni retkeilykauppaan ennen kuin piti taas suunnata lentokentälle ja Australiaan. Ajattelin, että Indonesiassa varusteet lienevät joka tapauksessa huomattavasti halvempia kuin Melbournessa, jos sieltä edes alan liikkeitä onnistuisin löytämään. Kutan Discovery Mallista sain kuin sainkin mukaani kohtuulliset vaelluskengät ja rinkan mukavalla 120 eurolla, Suomessa vastaavien hinta olisi ollut kutakuinkin nelisensataa. Säästö se on pienikin säästö. Nopean ostospyrähdyksen jälkeen painelin paahtavassa helteessä takaisin kentälle, pakkasin vaelluskengät varmuuden vuoksi käsimatkatavaroihin ja hyppäsin koneeseen.

Viiden tunnin lennon jälkeen Australiassa oli jo ilta. Otin kentältä taksin hostelliini, joka sijaitsi Collingwoodissa. Samana viikonloppuna Melbournessa avattiin Formula 1 -kausi ja se näkyi hotellien hinnoissa. Päädyin siispä ystäväni suosittelemaan hostelliin, josta sain onneksi oman huoneen. Siinäpä ne plussat sitten olivatkin. Pimeässä perille löydettyäni kävi ilmi, että ovat unohtaneet hoitaa minulle lakanat huoneeseen ja suihkukaan ei muuten toimi. Yleisessä vessassa sai käydä mutta sitä ei saanut vetää. Putkimies oli kuulemma tulossa aamulla. Virittelin vähäisistä vaatteistani sänkyyn jonkintapaiset lakanat, koska kuppainen hostellin peti ei houkuttanut ihan ilmankaan nukkumaan. Unet oli suoraan sanottuna melko epämiellyttävät. Mutta olin kuitenkin Australiassa, ensimmäistä kertaa ikinä, joten päätin, etten anna pikkuseikkojen häiritä. Ja unta pti saada, koska seuraavana päivänä olisi luvassa armoton ulkoiluvarusteiden metsästys, matkatavaroista kun ei vieläkään ollut mitään tietoa. Ahdisti, olin kovin lähellä jo matkan pääkohdetta mutta silti henkisesti niin kovin kaukana.

Aamun valjetessa Melbournessa hostellin suihkukin oli jo saatu korjattua. Hiljaa toivoin, että kunhan itse sen kautta olen kulkenut, hostellin omistaja tekisi samoin, sen verran tuhti aromi kaverista lähti. Tosin, se tuskin olisi yhdellä pesulla ja vaatteiden polttamisella lähtenyt. Ehkä täällä on ollut suihku rikki jo aika pitkään. Kysyin kaverilta jotain koordinaatteja, että missähän suunnassa on keskusta, koska nettiin ei ollut pääsyä. Hostelli kyllä mainosti isolla, että juujuu, wifi löytyy, mutta toimiva se ei sentään ollut. Samaan törmäsin ihmeellisen usein Australian viikkoni aikana. Wifiä ei ollut saatavissa missään tai jos oli, se ei toiminut. Ainoa taattu paikka nettiin päästyyn oli McDonladsit, mistä johtuen söin viikon aikana Big Macin yhdeksän kertaa. No, parempaa se oli silti kuin australialainen ruoka. Sain haisulilta ilmansuunnan ja lähdin kävelemään. Sää oli melko paljon miedompi kuin Balilla, sellainen mukava loppukesän +18°c. Tallustellessa Collingwoodin varsin viehättävää korttelistoa eteenpäin tein hankintalistaa. Seuraavana aamuna pitäisi lähteä ajamaan Kosciuszkolle ja varusteita oli mukana tasan nolla. Kadonneesta rinkasta ei edelleenkään ollut mitään infoa eikä sillä olisi enää muutenkaan mahdollisuutta ehtiä minulle ajoissa. Piti siispä listata välttämättömimmät varusteet teltasta otsalamppuun ja sitten toivoa, että sellaiset ilman karttaa tai nettiyhteyttä jostain päin Melbournea löytyy. Ajattelin, että ehkä keskustasta löytyisi joku ulkoiluliike.

En meinannut uskoa tuuriani, kun noin vartin kävelyn jälkeen tien pielessä seisoi retkeilykauppa. Painuin sisään, nykäisin ensimmäistä myyjää hihasta että please help ja selostin tilanteeni. Jeesjees, sanoi nuori mies ja kehotti kävelemään kilometrin verran eteenpäin, siellä olisi kuulemma outlet-alue, josta saisin varmasti halvemmalla kaiken tarvitsemani. Häh? Neljän miljoonan ihmisen kaupunki, suomalainen turisti ilman karttaa ja osuin ulkoiluliikkeiden outletiin? Ei tämä voi pitää paikkaansa. Epäuskoisena mutta pieni toivonkipinä rinnassa lähdin eteenpäin ja todetessani, että ystävällinen myyjä ei vedättänyt ulkoilijaa, päästin jonkinsortin riemunkiljahduksen. Yhtäkkiä edessäni oli kymmenkunta ulkoiluliikettä Patagoniasta Mountainweariin ja kaikissa jotkut 50 prosentin alennukset! Syöksyin sisään ja vajaassa tunnissa olin haalinut itselleni käytännössä kaiken tarpeellisen Kosciuszkon nousuun. Ja mikä parasta, ovh:ltaan noin kahden tonnin varustuksesta tyhjeni lompakko ainoastaan kolmisensataa euroa! Onnentunne palatessani hostelliin oli valtava. Nyt tiesin pääseväni matkaan seuraavana aamuna. Fiilistä ei latistanut edes hostellin omistaja, joka siivousrutiininsa ohessa kävi kusella vessan ovi auki ja jätti vetämättä samalla kun vihelteli menemään.

Seuraavana aamuna kello soi kuudelta ja oli aika lähteä hakemaan vuokra-autoa kentältä. Itselläni ei ole luottokorttia vielä ennen marraskuuta dokattuani taannoin luottotietoni muutamaksi vuodeksi, joten apuun riensi ystäväni Mikko, joka sattui olemaan kaupungissa samaan aikaan. Autoa kun ei oikein missään päin maailmaa pysty vuokraamaan ilman validia luottokorttia, Electronit ei paljoa auto-alalla paina. Mikon kanssa suuntasimme vuokraamoon ja sain alleni Nissan Almeran, jonka ratti oli ihan väärällä puolella. En ollut koskaan ajanut vasemmanpuoleista liikennettä ja olin jännittänyt sitä ennakkoon aika paljon. Nopeasti kuitenkin huomasin, että kun ajoon keskittyy, niin hyvinhän se sujuu ja oikeastaan jo muutaman tunnin jälkeen aivot olivat virittäneet itsensä peilikuva-modeen liikenteessä. Pysähdyin nappaamaan aamukahvin ja rc-piuhan bensa-asemalta, jotta sain puhelimen kautta soittolistat Nissanissa raikaamaan. Edessä oli kuutisensataa kilometriä ajoa, minulla oli kahvia, iso hymy, aurinkolasit ja soittolistallinen skeittipunkia.

Australia näytti juuri siltä miltä olin kuvitellukin. Oli isoa aroa ja aukeaa, oli kukkuloita ja kuivunutta erämaata. Aurinko paistoi ja tienlaitaa koristi sadat kengurun ruhot. Maantien varressa oli Suomen hirvivaara-kylttejä vastaavia varoituksia kenguruista ja koalista ja roadkillejä makoili pientareella mätänemässä vähintään kilometrin välein. Voiko sanoa nähneensä kengurun ja koalan luonnossa, jos niitä on nähnyt kuolleina satoja? Tienposken eläimistä huolimatta ajomatka taittui leppoisasti ja ainoastaan levähdyspaikalla näkemäni melko iso käärme, elävä sellainen, sai puntin hieman tutisemaan. Täällä kun nuo luikertelijat tuppaavat olemaan melko myrkyllistä mallia ja silmissäni näin sellaisen luikertelevan telttaani vielä illalla. Pysähdyin maksamaan lisenssin Kosciuszkolle ja kysyin tiskin takana palvelleelta tädiltä, että pitääkö noista olla peloissaan. Hän sanoi, ettei kymmenen vuoden työuransa aikana ollut kuullut että ketään olisi vuorella käärme purrut mutta varuillaan kannatti kuulemma olla. Ylempänä on jo sen verran viileää, että käärmeet yrittävät etsiä mahdollisimman lämpimiä nukkumapaikkoja itselleen ja teltta olisi sellainen. Ovea ei siis sopisi jättää raolleen hetkeksikään. Ajattelin, etten varmaan nuku tulevana yönä silmäystäkään.

Kosciuszkon huippu on 2228 metriä korkea. Noin kolmen kilometrin päähän huipusta pääsee Thredbon kylästä tuolihissillä, joka kulkee päivittäin yhdeksästä viiteen. Tämä ei kuitenkaan ollut minun vaihtoehtoni nousulle, joten ajoin autoni Charlotte Passin parkkipaikalle vuoren toiselle puolelle. Sieltä lähtisi noin 20 kilometrin reitti ylös ja se oli  suunnitelmani. Saavuin reitin alkuun neljän aikoihin iltapäivästä ja koska valoa riitti vielä useamman tunnin, lähdin saman tien taivaltamaan ylöspäin. Tie oli helppoa, helpompaa jopa kuin mitä olin odottanut, leveää soratietä ainakin kahteen tuhanteen metriin asti. Kun Thredbon tuolihissi meni kiinni, vuorella ei ollut enää turisteja. Muutama alkuillan viimeinen retkeilijä tuli vastaan polun alkupäässä ja siitä eteenpäin olin koko vuorella yksin. Aurinko paistoi, lämpöasteita oli muutama ja sää oli tyyni. Kaikilla tavoin täydellinen keli vaellukseen. Kiipesin reittiä kolmisen tuntia upeassa maisemassa auringon pikkuhiljaa alkaessa laskea. Ympäröivä näkymä, hiljaisuus ja yksinäisyys saivat minut hymyilemään. Luulen, että minulla oli sellainen idioottivirne päällä koko nousun ajan. Ylitettyäni hiljalleen solisevan Snowy Riverin noin 1900 metrissä alkoi hämärtää siihen malliin, että oli aika etsiä leirille paikka. Viidenkymmenen metrin päässä polulta löytyi täydellinen notko muutaman ison kiven suojasta, jossa olisin tuulelta piilossa. Avasin Melbournesta edellisenä päivänä ostamani teltan, joka oli pystyssä muutamassa minuutissa ja näytti palvelevan hyvin. Istuskelin ulkona katselemassa auringonlaskua suoraan edessäni seisseen Kosciuszkon huipun taa ja kuuntelin hiljaisuutta, jonka rikkoi ainoastaan suklaakeksien rouskutukseni. Käärmeiden pelossa koitin kuunnella jokaista rasahdusta ja pientäkin ääntä ympärilläni, teltan ovi oli koko ajan visusti kiinni. Pimeyden laskeuduttua ja hetken uskomattoman kirkasta tähtitaivasta ihailtuani sulkeuduin makuupussiini ajatellen, että onhan tämä elämä nyt ihan älytöntä. Että tässä sitä ollaan, yksin teltassa Australian korkeimman vuoren laella, käsittämättömissä maisemissa, toisella puolella maailmaa. Vastoin aiempaa pelkoani, nukahdin ja nukuin kuin vauva Kosciuszkon syleilyssä.

Olin laittanut kellon soimaan viideltä, etten missaisi auringonnoususta sekuntiakaan. Olin kuitenkin pystyssä jo neljän jälkeen ja päätin, että heti kun ensimmäiset valonpilkahdukset vuorten takaa kajastavat, pakkaan leirin ja lähden loppunousuun. Halusin olla ylhäällä hyvissä ajoin ennen kuin tuolihissit aukeavat ja turistit tulevat. Kun auringonnousu viimein koitti keltaisen ja oranssin väreissä, laitoin kamat kasaan ja lähdin liikkeelle. Näkymä oli henkeäsalpaava ja se, että seurasin sitä yksin koko vuorella, teki kokemuksesta vielä vahvemman. Nyt viimeistään se idioottihymy oli lukittu naamalleni loppumatkaksi. Lähdin puuskuttamaan ylöspäin ja reitti muuttui koko ajan hieman jyrkemmäksi ollen kuitenkin edelleen helppokulkuista. Muutaman tunnin noustuani ohitin noin 2100:ssa metrissä Seaman’s Hutin, kivisen vuorimajan, johon voi paeta vaikka myrskyä. Se paistatteli auringossa upeana. Yhtäkkiä näin noin sadan metrin päässä edessäni liikettä. Pysähdyin ja niin pysähtyi se liikekin. Tuijottaessani sitä, se tuijotti takaisin. Tai ne. Hevosia! Uskomatonta! Kolme mustaa hevosta yli 2000:ssa metrissä juoksentelemassa vapaina. He katsoivat suomalaista retkituristia yhtä hölmistyneenä kuin minä niitä, kunnes lähtivät laukkailemaan kohti laaksoa. En usko, että vapauden tunnetta pystyy paremmin kuvaamaan kuin näkemällä villihevosia vuorilla.

Jatkoin nousuani ja noin tunnin päästä edessäni kohosi viimein Kosciuszkon huipulle kyhätty kivipaalu, jonka päällä oli metallilaatta kertomassa, että olen saavuttanut tavoitteeni. Laskin rinkan selästäni, huusin, tuuletin ja vuodatin muutaman onnen kyyneleen Australian mantereen korkeimmassa pisteessä. Toinen Seven Summits -vuoristani oli todellisuutta! Ilon tunnetta lisäsi varmasti myös kadonneiden matkatavaroiden synnyttämä epäusko, kun hetken jo olin pelännyt joutuvani keskeyttämään koko urakan. Ylhäällä tuuli todella kovaa, sanoisin, että liki parikymmentä metriä sekunnissa. Näkymä joka suuntaan oli vaikuttava ja istuin huipun kivikasan päälle onnesta soikeana. Vaikka kyseessä oli helpoin kaikista Seven Summitseista, se ei vähentänyt fiilistä yhtään. Olin joka tapauksessa juuri ottanut askelen lisää suuressa unelmassani ja olo oli sen mukainen. Seisoin yksin Australian korkeimman vuoren huipulla. 

Videoblogiani varten kuvatussa pätkässä lähetin terveisiä sparrajalleni Samuli Mansikalle ”jonnekin sinne kuusi kilometriä ylemmäs” Annapurnalle. ”Perästä tullaan”, sanoin nauhalle. Tasan viikkoa myöhemmin Samuli menehtyi Annapurnalta laskeutuessaan ja tuo video on kummitellut mielessäni siitä lähtien. Mutta silloin se oli onnen kyynelet silmissä huudettu. Niin käsittämätöntä on tämä elämä ja viikossa voivat asiat muuttua ja menettää merkityksensä täysin. Onneksi Samu sai viimeiselle päivälleen sitä samaa onnea, jota itse koin juuri 6000 metriä alempana.

Vietin huipulla noin tunnin ihaillen maisemaa ja keräten voimia. Pilvisyys alkoi lisääntyä, joten lopulta totesin, että lienee parempi lähteä hyvissä ajoin alas, ennen kuin tämä tolkuton tuuli muuttuu sateen kanssa myrskyksi. Lähdin laskeutumaan ja parisataa metriä alempana tuli vastaan ensimmäinen ihminen kahteen päivään. Herra onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi omaa hidasta nousuaan samalla kun minä painelin takaisin kohti Snowy Riveria, missä saisin tankattua juomapulloni. Mitä alemmas pääsin, sitä enemmän alkoi ihmisiä tulla vastaan Thredbon tuolihissin auettua. Olin iloinen, että olin saanut viettää aamuni huipulla yksin. Minulla siinsi mielessä kahvi, mitä en ollut saanut kahteen päivään tingittyäni leirikeittimen ostamisesta uusia varusteita haaliessa. Viimein noin viisi tuntia laskeuduttuani olin takaisin Almerani luona Charlotte Passissa. Nopean babywipe-peseytymisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen hyppäsin valkoisen ratsuni selkään ja Bad Religionin Hooray For Me:n raikaessa ajelin parinkymmenen kilometrin päässä näkemääni bensa-asemaa ja kahvikonetta kohti.

Kahvikoneelta matka jatkui takaisin kohti Melbournea. Pysähdyin yöksi Lake Entrancen sympaattiseen pikkukaupunkiin ja seuraavana aamuna jatkaessasi matkaani kohti Collingwoodin hostelliani, soi puhelin. Kadonneet matkatavarat olivat löytyneet ja odottelisivat minua perillä. Kaksi päivää myöhemmin lensin Indonesian Gilille kaksi rinkkaa ja kahdet vaelluskamat mukanani maksaen roimat lisämaksut ylipainosta. En jaksanut kuitenkaan harmitella, mieluummin kahdet kuin ei kamoja ollenkaan! Pääasia että matkani tavoite ja Kosciuszkon huippu oli saavutettu.





sunnuntai 11. lokakuuta 2015


Ensimmäiset pakkasaamut saapuivat tällä viikolla, torstaina Eerikkilän mittari kellotti jopa -7°c! Kun kylmä sää kohtaa lämpimämmän veden ja vielä aurinkokin nousee taustalle, on rannat tällä hetkellä ehkä upeimmillaan. 

Meillä on neljä vuodenaikaa ja jokaisessa on taikansa. En ole koskaan oikeastaan osannut laittaa yhtä toisen edelle. Kesällä sitä haaveilee talvesta ja talvella kesästä. Mutta kyllähän luonnonilmiöiltään syksy on kaikkine väreineen silti ehkä visuaalisesti upein ja silloin tekee mieli päästä ulos mahdollisimman paljon. Ainakin niin pitkään, kun tuolta ei tule tuutin täydeltä jotain loskaa niskaan. Tällä viikolla ei tullut. Tällä viikolla niskan yläpuolella oli revontulia (joista en tietenkään saanut kuvaa) ja vuoden upeimmat auringonnousut ja -laskut. 

perjantai 9. lokakuuta 2015

Everest




Minulla oli viime viikolla tätä nykyä erittäin harvinainen arkivapaa Helsingissä. Viikot menevät nykyään pääsääntöisesti Eerikkilän urheiluopistolla tai metsässä majaillen, joten päivä oman ajan kanssa kaupungissa oli erittäin tervetullut. Päätin käyttää sen menemällä ensimmäistä kertaa elämässäni päiväleffaan. En ole koskaan ollut kovin aktiivinen elokuvissa kävijä, mutta yksi tämän syksyn ensi-illoista on ollut minulla kalenterissa ylhäällä jo pitkään: Everest.

Mount Everestin vuoden 1996 onnettomuus on yksi vuorikiipeilyhistorian dramaattisimpia ja samalla kiistellyimpiä. Maailman korkeimmalla vuorella kahdeksan ihmisen kuolemaan johtanut tapahtumasarja on muokannut kaupallista kasitonnisten kiipeilyä tähän päivään asti ja sen jälkipuintia käydään edelleen. Tai ainakin sitä käytetään malliesimerkkinä kun puhutaan siitä, mitä pahimmillaan voi tapahtua, kun ihminen lähtee haastamaan itseään maailman vaarallisimpaan maastoon. Onnettomuudessa hengissä selvinneen toimittajan John Krakauerin kirjoittama Into Thin Air on kaikkien vuorikiipeilijöiden yksi kantateoksia, joka herättää keskustelua edelleen.

Osaan Everestin vuoden 1996 tapahtumat ulkoa varmaan jo unissani, joten tiesin, ettei tarinalla itsessään ole minulle  paljoakaan annettavaa. Lähinnä pelkäsin, että Hollywoodin ottaessa vallan, kuva toukokuun kymmenennen tapahtumista väritetään turhalla draamalla ja liehuvilla Amerikan lipuilla. Onneksi islantilainen ohjaaja Baltasar Kormákur on osannut välttää pahimmat ylidramatisoinnit ja antanut tarinan edetä kuten se eteni. Ehkä tapahtumasarja itsessään oli jo niin hollywoodia, ettei sitä tarvinnut muokata. 

Everest on sinänsä oivallinen dramatisoitu lisä niihin miljooniin dokumentteihin, jotka vuoden ’96 tapahtumista on tehty, että toisin kuin esimerkiksi Into Thin Air, se jättää ottamatta kantaa tragedian syihin. Se antaa katsojalle kaikki palaset tehdä omat päätelmänsä kunkin paikan päällä olleen roolista ja päätöksistä, mutta kertoo ainoastaan tapahtumien kulun sellaisena kuin ne oletettavasti etenivät. Tässä piilee kuitenkin samalla minulle se ehkä ärsyttävin osa elokuvasta. Kahteen tuntiin mahdutetut faktat ja lopputuloksen kannalta oleelliset tiedonrippeet on nimittäin upotettu dialogiin monesti epäluontevalla tavalla ja se pistää ärsyttämään, koska se karsii autenttisuutta mennessään. Tämä tosin tuskin haittaa katsojaa, jolle tragedia ei ole ennestään liian tuttu. Ja ymmärrän myös sen tarkoituksen, koska - kuten sanottu - katsojalle on annettava kaikki faktat, jotta tämä voi omat päätelmänsä tehdä. En ole elokuvakriitikko enkä sinänsä tarpeeksi hyvä arvioimaan näyttelijöiden suorituksia sen enempää, mutta todettakoon, että Everestin casting on mielestäni hyvä. Etenkin Jason Clarken tulkitsema Rob Hall sekä Scotty Fisherin roolissa vuoricowboyna loistava Jake Gyllenhaal sopivat osiinsa uskottavasti. Myös Adventure Consultantsin basecamp-vastaava Helen Wiltonin osan saanut Emily Watson suorittaa osuutensa täysin nappiin.

Koska tarina on minulle tuttu, tärkein syy miksi lähdin Everestiä katsomaan oli sen kuvaus ja ne maisemat. Mount Everest. 

Ja herranpieksut millaista se kuva olikaan! Suureksi osaksi paikan päällä kuvattu Everest tiputtaa penkiltä kerta toisensa jälkeen, enkä usko, että näin hienoa kuvaa maailman korkeimmasta vuoresta on aiemmin saatu taltioitua. Vielä, kun sen katsoo 3D:nä isolta kankaalta, on maisema hetki hetkeltä henkeäsalpaavampaa. Olen opiskellut, katsonut dokumentteja ja lukenut Everestin reittejä liki kyllästymiseen asti ajatuksenani opetella ne askel askeleelta ulkoa ja kun Nepalin puolen basecamp, Khumbun jäätikkö ja eniten kaupallisessa käytössä oleva eteläinen reitti huipulle aukeaa valkokankaalle, olin kuin pikkupoika joka ensi kertaa näki lumihuipun ulkomailla. Everestin tragedian isoimmassa roolissa olleen myrskyn kuvaus tuntui sekin ansiokkaalta. Ainoastaan kerran itse sään armoille vuorilla joutuneena voin vain kuvitella, millaista on kohdata luonnonvoimat noissa korkeuksissa, mutta tuntuu, että Kormákur kuvaa ne melko hyvin. Ei liikaa mässäilemällä, ei liioittelemalla (jos nyt ei ensimmäistä Rob Hallin kohtaamaa tuulenpuuskaa lasketa mukaan), vaan enemmänkin näyttämällä karulla tavalla mitä se on, kun ihminen hiljalleen jäätyy omaan kuolemaansa kaukana mistään normaalista.

Kaiken kaikkiaan viihdyin Everestin parissa hyvin. Omissa suunnitelmissani on tehdä ensimmäinen reissuni Nepaliin kevätkaudella 2017 ja tähdätä ensimmäiseen Mount Everestin yritykseeni vuonna 2022 ja viime perjantainen kaksituntinen Tennispalatsissa vain lisäsi kipinöitä liekissä. Läpi elokuvan mietin mielessäni omaa tulevaa yritystäni ja sen askeleita samoissa maastoissa, mietin tunnetiloja jotka silloin ehkä vallitsevat ja totta kai mietin onko minusta siihen. 

Toukokuussa 1996 Mount Everestillä kuoli kahdeksan ihmistä ja onnettomuus oli pahin vuorella aina viime vuoden 16 sherpaa tappaneeseen lumivyöryyn ja tämän kevään 18 henkeä vieneeseen maanjäristykseen asti. Syitä siihen oli monia aina myrskystä sinä vuonna paikalla olleeseen valtavaan ihmismäärään ja isoin syy lienee näiden kaikkien osien summa. Jos minulta kysytään, inhimilliset ja liian tunnepohjaiset päätökset päivän edetessä olivat huonoja ja siten kohtalokkaita, mutta onneksi minulta ei kysytä. Eikä minulla ole kokemuspohjaa siihen vastatakaan. Mutta oppia siitä voin. Ehkä tärkeimpänä sen, että vain järjellä voi vuorilla pärjätä. 


Olen ajatellut asian aina niin, että kiipeilyn riskit eivät piile vuorille lähtemisessä vaan vasta päätöksissä, jotka siellä tehdään. Jokainen askel eteenpäin on päätös ja jokaisella askelella se pitää punnita. Ei tunteella, ei tahdolla, vaan järjellä. Kuten edesmennyt sparraajani Samuli Mansikka minulle ensitapaamisellamme sanoi: ”Tärkein asia, mitä ihminen vuorilla tarvitsee, on viisaus. Ei fysiikka, ei voima, ei tahto eikä halu. Viisaus.” Sitä uskon, että minulla on. Ja sitä ei 10. toukokuuta 1996 Mount Everestillä ollut tarpeeksi.







Lokakuinen aamu. Meitä oikeastaan koko syksyn hellineet ihan käsittämättömän hyvät säät eivät näköjään suostu loppumaan, vaikka illat ja aamut pakkaselle jo vetävät. Tämä on eiliseltä, lämpötila jotain -4°c.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Ruostejärven aamu Eerikkilän urheiluopiston rannassa. Näissä maisemissa Tammelassa minulla on etuoikeus viettää viikkoni. Tapanani on herätä hyvissä ajoin ennen muita, keittää pannullinen kahvia ja lähteä ulos katsomaan kuinka aurinko nousee Liesjärven kansallispuiston takaa. 

Jos saisin päättää, tää koulu ei loppuis koskaan.

torstai 1. lokakuuta 2015

Vaeltajan Nuuksio 28.-30.9.2015



Nuuksio on minun kotimetsäni. Olen käynyt siellä pikkulapsesta lähtien ensin partioretkillä yleensä Ruuhijärven rannoilla, sitten poikien ryyppyreissuilla Kattilajärvellä ja viime vuodet samoilemassa ja telttailemassa pääasiassa poikani kanssa Haukkalammen ja Veikkolan maisemissa. Jossain siinä välissä alue sai jo kansallispuiston tittelinkin ollen nykyään - oletettavasti johtuen sijainnistaan - yksi Suomen eniten käytyjä kansallispuistoja. Olikin siis miellyttävää lähteä kotikulmille vaeltamaan kolmeksi päiväksi täysin ulkopuolisten tekemien suunnitelmien mukaan. Sellaisten, joille paikka ei ollut ennestään tuttu. 

Sen Haltian pytingin ohi tulee aina ajeltua kun Haukkalammen kulmille menee. Vaan hävettää myöntää, että eipä ole tullut pysähdyttyä. En oikein tiedä miksi, luulisi, että luontokeskus olisi vetänyt puoleensa. No, nyt sain kuitenkin tilanteen korjattua, kun Eerikkilän ryhmällemme oli tilattu oikein opastettu kierros taloon. Se on kuulemma sotkan näköinen ja näin heijastelee kalevalaista maailman syntyä. Löytyipä sieltä sen sotkan munakin sisätiloista. Kun lähtiessämme kotiin päin ajoin uudelleen rakennuksen ohi, ymmärsin sitä paremmin ja juu-u, on se linnun muotoinenkin. Kannattaa pysähtyä siis käymään, jos kulmilla liikkuu. Ravintolakin on kuulemma hyvä!

Saatuamme kierroksen Haltialla siirryimme ekologisen 11 auton moottorimarssin voimin Haukkalammen parkkipaikalle, mistä aloitimme noin 30:n kilometrin vaelluksemme. Nuuksiossa oli tarkoitus viettää kolmisen päivää patikoiden ja reitteihin tutustuen. Sää oli kaunis ja sellaiseksi sen oli luvattu reissumme ajaksi myös jäävän. Huokailimme lähtiessämme kuinka hillitön säkä meillä on ollut eräopaskurssimme kaikilla retkillä eikä Nuuksio näytänyt tekevän poikkeusta. Syyskuun loppu, aurinko paistoi ja mittarissa näytti olevan jotakuinkin viitisentoista astetta plussaa. 

Itselläni ei ollut osaa eikä arpaa kolmen päivän vaelluksemme järjestelyissä ja olin päättänyt vain nauttia täysin siemauksin kotimetsän tunnelmasta toivoen, että uusi näkökulma tuttuun korpeen tuo eteen myös uusia paikkoja. Lähdimme Haukkalammelta vaeltamaan kohti  Vihdin puolella olevaa Kattilaa pysähtyen Mustalammelle ensin lounaalle. Mustalammen nuotiokatos on varmaan Suomen toiseksi yleisin tulipaikka joten harvemmin siihen tulee jäätyä, minulle kun metsäilyssä on enemmänkin kyse omasta rauhasta. Nytkin paikalla oli muutama ihminen ruokaansa keittelemässä, mutta 20:n eräopasopiskelijan paikalle tärähtäminen ajoi heidät melko nopeasti tiehensä. Pahoittelumme. Istuin kalliolla, aurinko paistoi ja ihastelin kimaltelevassa valossa kelluvia Mustalammen turvelauttoja. En yleensä vaelluksilla jaksa alkaa lämpimiä lounaita virittelemään, joten tyydyin nytkin muutamaan lihapiirakkaan ja energiapatukkaan. Tapa on tarttunut kiipeilyreissuilta, missä ylämäkeä painaessa ei yleensä lounaalle pysähtyminen tule mieleenkään. 

Lounaan ja lyhyen Mustalammen esittelyn jälkeen jatkoimme matkaamme Kattilaan päin, missä tarkoitus oli tutustua hiidenkirnuihin. Päivävauhtimme oli reilun kymmenen kilometrin luokkaa, joka kuitenkin Nuuksion korkeuserojen takia tuntui huomattavasti raskaammalta. Sopiva se oli kuitenkin ja auringon paistaessa ei jalka pahemmin painanut. Jätimme rinkat hetkeksi polun varteen ja harpoimme nykyään metsähallituksen omistaman ja pääasiassa yrityskäytössä olevan Tervalammen kartanon pihan poikki kohti sen toisella puolella sijaitsevaa hiidenkirnua. Hetken toki rapsuttelimme lampaita kartanon pihassa. 

Hiidenkirnu on ollut itselleni aiemmin tuttu ainoastaan käsitteenä. Jääkauden muokkaamat lähes symmetriset aukot kalliossa ovat mystisiä ja olen aina uskonut niiden olevan ihmisen käden tekosia. Tai vähintään avaruusolioiden. Vaan ilmeisesti ei, ihan on luonto itse päässyt pyöreitä reikiä upottamaan kivien pyörittyä paikoillaan jääkauden vetäytyessä. Joka päivä sitä oppii jotain uutta, ajattelin.

Jääkauden jälkien haltuunoton jälkeen palasimme rinkoille ja jatkoimme matkaamme kohti illan määränpäätä Tikankoloa. Vuokrattavan autiotuvan pihamaassa olisi tarkoitus majoittua ja nauttia saunasta. Pääsimme perille aikataulusta etuajassa, mikä ei haitannut ollenkaan jalkojen jo hieman kivistäessä päivän patikasta. Pystytimme leirin ja laitoimme tulipaikan iltakuntoon. Jos sauna upean päivän päätteeksi ei jo ollut tarpeeksi luksusta, päättivät opasryhmämme tomerat neidit Sari ja Annukka vielä hieroa jokaisen päivästä uupuneen hartiat ja jalat. Täyden palvelun eräopastoimintaa, etten sanoisi. 



Eerikkilän eräopaskursseilla on kuulemma aiempina vuosina herännyt niin sanottu ”kamahomous” varusteiden hankinnan yhteydessä. Että kun kerran uusia välineitä on pitänyt alkaa kurssin myötä haalimaan, on kilpavarustelu vienyt kurssilaiset mennessään näiden kisaillessa kenellä on enemmän härpättimiä mukanaan ja hienoin uusi makuupussi. Me sovimme jo alkumetreillä, että unohdetaan moinen keuliminen ja säästetään siinä ohessa omia rahojamme. Meillä kuitenkin näyttäisi kamahomouden tilalle syntyneen ruokahomous. Eli nokittelua siitä, kellä on retkillä övereimmät ruoat mukana. Viimeksi Jimi väänsi trangialla pizzaa. Nyt Kari oli pakannut mukaan kaatamansa villisian lihat ja tuunasi vartaita. Olimme jo edellisellä Torronsuon retkellä Markon kanssa päättäneet, että jos kerran pizzaa voi metsässä vetää, pitäisi kebabin olla tehtävissä senkin. Olin viikonlopun aikana saanut kaverilta oikeaa vartaasta vuoltua kebablihaa jonkun sataa grammaa mukaan ja sunnuntaina ennen lähtöä keittelin omalla reseptillä tomaattikastikkeet purkkiin. Marko toi ranskalaisia ja turkkilaisen jogurtin ja pienen kikkailun jälkeen Trangialla syntyi liki autenttinen kebab ranskalaisilla! Muiden ilmeet olivat ikuistamisen arvoisia kun perinteinen känniruoka teki nuotion äärellä kauppansa. Ja kebut vatsanpohjalla oli hyvä vetäytyä nukkumaan. Sää viileni yöksi huomattavasti ja kesäpussissani alkoi olla melko kylmä.

Kebab ranskalaisilla Trangiasta, Light My Firen päältä nautittuna

Olen aamuvirkku. Nousen aina metsäreissuilla viimeistään kuuden aikaan, eikä Nuuksio tehnyt poikkeusta. Puoli kuuden jälkeen olin jo virittelemässä tulia nuotioon eikä aikaakaan, kun leiri alkoi hiljalleen heräilemään auringonnousuun. Pakkasimme kamat ja kahdeksalta koitti ryhmittäinen lähtö suunnistustehtävän voimin kohti Iso-Holmaa, joka toimisi lounaspaikkana. Olimme ensimmäinen ryhmä, joka pääsi matkaan. Itse suunnistus oli helppoa ja etenimme nopeasti. Pysähdyimme ainoastaan Sikoilammen rantaan, kun veden yllä oleva usva vastanousseen auringon kanssa tarjosi retken ehkä upeimman näkymän, jonka ohi ei niin vain voinut kävellä. Ihastelimme kotvan näytöstä ja otimme valokuvia ennen siirtymistä määränpäähämme. Iso-Holmassa meitä odotteli jo järjestävä ryhmä ja saavuimme perille noin tunnissa. Kello oli siis yhdeksän ja olimme lounaspaikalla, mistä matkaa oli tarkoitus jatkaa vasta puoliltapäivin, kunhan kaikki olisivat saapuneet paikalle ja tehneet sapuskan. Meillä oli siis kolme tuntia aikaa tapettavanamme enkä valittanut ollenkaan. Minulle metsäreissuissa parasta on vain oleminen. Sellainen paikallaan istuminen, ympäristön aistiminen ja tuleen tuijottaminen. Ja siihen oli nyt aikaa.

Sikoilammen ranta aamuauringossa

Ryhmä toisensa jälkeen selvitti suunnistuksen läpi, kuten myös lounaan jälkeen ratkotun kasviradan. Harjoittelemme retkillä mahdollisimman paljon kasveja ja sieniä, koska olennainen osa luonto- ja eräoppaan koulutusta on osata opetusministeriön määrittelemä 350-kohtainen lajilista silmät kiinni ulkoa. Tässä tarkoituksena luonnollisesti se, että asiakastilanteessa oppaan on turha osoitella kasveja ja huudella emmätiiää ja silti pitää uskottavuudestaan kiinni. Samaten vähintään asiallista on tunnistaa luonnosta myrkylliset kasvit, jottei tarvitse ensimmäisellä retkellä ottaa myös EA-kurssien sisältöä käytäntöön. 

Taas yhtä kasvirataa rikkaampana (15/22 oikein!) jatkoimme kaikki yhdessä taivallustamme kohti Haukankierroksen varrella olevaa luolastoa ja Haukkalammen vesipistettä. Luolilla saimme luennon niiden synnystä ja halukkaat pääsivät otsalamput päässä onkaloita tutkimaan. Sari oli niin kovasti jännittänyt omaa luento-osuuttaan ja sen mentyä nappiin luulen, että jokainen kurssilaisista tunsi iloa tämän puolesta. Kouluttajiltakin tuli kehut päälle. Matka jatkui edelleen aurinkoisena. Tankkasimme Haukkikselta vesipullot täyteen ja jatkoimme Korpinkierroksen kautta matkaamme kohti Kolmoislammen leirintäpaikkaa, joka oli oleva yösijamme. Pitäessämme taukoa jossain Holma-Saarijärven ja Kolmoislammen välissä yhtäkkiä yläpuoelllemme puuhun lennähti valtava naarasmetso tutkimaan reviirinsä vieraita. Opin, että naarasmetso on yhtä kuin koppelo. Ja niitä ei kannata metsästää, koska ne munivat ukkometsoja ja niitä taas on kiva metsästää.

Lopulta taas reilun kymmenen kilometrin päivän päätteeksi saavuimme Kolmoislammen kallioille upeaan maisemaan sopivasti auringonlaskua seuraamaan. Ruokaa, vesitankkausta, huonoja vitsejä, vielä huonompia vitsejä ja maailman huonoimpia vitsejä, niistä loppuiltamme koostui. Päätin jäädä kallion laelle taivasalle nukkumaan, koska keli oli upea ja tähtitaivas kirkas. Kuutamo loisti ja kesäpussissani oli edelleen kylmä kun viimein iltaan nukahdin. 

Kolmoislammen kalliot

Aamun sarastaessa nousin jälleen ensimmäisenä tulille katsomaan hiljalleen nousevaa päivänvaloa. Minulla on tapana peseytyä reissuilla babywipeseilla ja oikeastaan ainoat ylimääräiset vaatteet, joita kannan mukanani, ovat bokserit ja sukat jokaiselle päivälle. Aamun babywipes-suihkun jälkeen kun saa puhtaat alusvaatteet päälle ja sujauttaa vaelluskenkiin tuoreet sukat, olo on kuin olisi juuri tullut kylpylästä ja olisi matkalla coctail-kutsuille. Pientä metsämiehen luksusta. Puhtaissa kalsareissa taivalsimme Korpinkierroksen loppuun pysähtyen hetkeksi sen varrelle Nuuksion kansallispuiston korkeimpaan kohtaan fiilistelemään yhä edelleen taivaalla mollottanutta aurinkoa. Haukanholmassa pidimme vielä lounastauon ennen paluuta parkkipaikalle, missä oma auto tulevaa eräopasta jo odotteli. Reissu oli saatu onnistuneesti päätökseen.

Noin 27 kilometriä patikkaa sikin sokin Nuuksiossa on jotain, mitä harvemmin itsekseen tulee tehtyä. Yleensä sinne lähtee käymään läpi niitä tuttuja polkuja tai fiilistelemään iltaa jonkun turvallisen nuotiopaikan rantaan. Nyt sain kahteen päivään nähtyä puistoa enemmän kuin aikoihin ja löytyipä sieltä vielä paljon kokeneellekin kävijälle uutta aina hiidenkirnuista Kolmoislammen kallioihin. Hieno reissu ja hyvä osoitus siitä, että se, mikä itselle on tuttua ja ehkä jo tylsääkin, voi näyttää aivan uudenlaiselta kun joku sitä tuorein silmin katselee. Pidin Nuuksiosta taas vähän enemmän kotiin päin ajellessani.