Kaivopuisto Helsingissä
Olen tässä eräopaskoulun timmellyksessä monesti törmännyt ajatukseen, että helsinkiläiset, tai kaupunkilaiset ylipäänsä, "eivät tiedä oikeasta luonnonrauhasta mitään". Että kun siellä Nuuksiossakin menee niitä lentokoneita koko ajan ja Turunväylähän on siinä ihan vieressä. Että ette te tiedä mitä se "oikea" rauha on.
Olen asunut koko ikäni Eirassa Etelä-Helsingissä. Suosikkipaikkani kotikulmillani on Eiranrannan kalliot, missä jaksan istua ja tuijottaa merta liki ikuisuuteen. Meressä on jotain samaa kuin vuorissa. Ihmiselle tekee hyvää mennä jonkun suuren ääreen ymmärtääkseen oma pienuutensa, eikä merta suurempaa luonnonvoimaa ole.
Eiranrannan kalliot
Olen myös kokenut hiljaisuuden lukuisia kertoja vaellellessa ja kiipeillessä ties missä Färsaarilta Kaukasukselle ja Lapin erämaista Norjan vuonoille. Olen istunut Ranskan Alpeilla auringonnousun aikaan ja kuunnellut yötä Australian korkeimmalla huipulla. Olen kokenut luonnonrauhaa jopa Bryant Parkissa keskellä vilkkainta Manhattania aamuruuhkan aikaan.
Ja saman tunteen saan siltikin myös omassa kotirannassani Eirassa.
Auringonnousu ikuisen tulen patsaalla
Ei luonnonrauha ole ääni, paikka tai pala metsää. Se on mielentila. Tunne jonka kokee itse, oli se sitten kaupungissa tai jossain tundralla. Se, kun istuu alas, aistii ympäistöään ja vajoaa johonkin ajatukseen. Luonto löytyy jokaisesta kotipihasta ja jokaisesta pensaasta matkalla töihin ihan yhtä lailla kuin Muotkatunturin laelta. Tärkeintä on vain muistaa pysähtyä sitä aistimaan, oli sitten kaupunkilainen tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti