Normaalioloissa olisin nyt Nepalissa ja lähestyisimme Meraa. Olisin varmaan jo alkanut kyllästymään varsin yksipuoliseen ruokavalioon ja aamiaismunakasyliannostus olisi lähellä, mutta olisi silti varmaan aika kivaa. Nepalin peruunnuttua maaliskuussa ehdin hetken myös suunnitella, että olisin nyt Ruotsissa tai Norjassa. Siellä olisi metritolkulla lunta ja monta mäkeä, joita nousta ja laskea, kaivella ehkä harjoitusmielessä vähän kuoppia ja harjoitella lumiprofiileja nyt, kun vyöryteknikon paperitkin on taskussa. Mutten ole sielläkään. Olen Sipoossa.
Kun koronakevät alkoi vyöryä päälle ja eskaloitua varsin nopeasti, piti kuviot laittaa uusiksi. Kuten varmaan kaikilla, ensireaktiot itselläni olivat epäusko sokki ja suuttumus. Työt meni, reissut meni, kaikki meni ja edessä oli pelkkää epävarmuutta, on edelleenkin. En esimerkiksi tiedä onko minulla mitään töitä tänä vuonna ja sitä kautta tulojakaan. Business Finlandit ei täällä pahemmin laula ja haastavaa on. Ensireaktio on kaikilla intuitiivinen ja jokaisen kohdalla inhimillinen, se tulee jostain tuolta syvältä, eikä sitä voi valita. Mutta jatkon voi.
Kun hetken oli pystynyt tämän hässäkän edessä hengähtämään ja ensireaktio oli ohi, piti päättää miten tähän kevääseen suhtautuu. Jääkö tuleen makaamaan vai ottaako tästä kaiken sen irti, mitä pystyy? Valitsin jälkimmäisen.
Kun rannan terassit on kiinni, pitää tehdä omat!
Se oli oikeastaan aika huvittavaa, miten vahvasti päätin, että nyt aletaan sitten tekemään pelkkiä kivoja juttuja. Ja varsin hellyyttävää oli, että kaikki ne ”kivat jutut” minulle tarkoittivat jostain syystä naiivejakin nuoruuden haaveita. Enismmäisenä päätin esimerkiksi, että hankin samanlaisen kitaran kuin Max Cavaleralla oli Arise-ajan Sepulturan videoissa ja opettelen sitä soittamaan. Halusin soittaa Judas Priestin Painkiller -albumin alusta loppuun. Seuraavaksi päätin, että rakennan mökille navetan vintille skateparkin, vaikken ole skeitannut 20 vuoteen. Lopulta päätin, että alan suunnittelemaan radio-ohjelmaa, vaikken sellaistakaan ole tehnyt yli vuosikymmeneen. Nämä kaikki olivat mielitekoja, jotka vain putkahtivat päähän ja jostain syystä ratkaisuni tämän kevään käsittelyyn oli ilmeisesti taantua takaisin parikymppiseksi. Hiuksetkin ovat melkein yhtä pitkät kuin silloin.
Navetan vintin skateparkki on ollut ahkerassa käytössä. Skeittasin aikanaan seitsemänvuotiaasta varhaisaikuisuuteen varsin aktiivisesti ja osasin tempun jos toisenkin. Jos joku olisi silloin sanonut, että otan samat temput haltuun vielä nelikymppisenäkin, olisin naureskellut päin naamaa. Vaan niin sitä on vedetty Sipoon kevätilloissa flippi jos toinenkin päälle ja on ollut yllättävää huomata, miten hyvin lihasmuistista on saanut kaivettua laudanhallintaa, jonka oli olettanut unohtaneensa.Tuoretta menestystä ei olisi koskaan tapahtunut ilman, että olisin pari vuotta sitten alkanut vahvistaa nilkkojani fysioterapeutilla, joka sattuu olemaan erikoistunut lautailulajeihin. Kurinalaisen treenin ansiosta väitän, että nilkkani ja jalkani toimivat jopa paremmin kuin silloin nuorempana! Parasta skeittaamisessa on ollut sen tuomat onnistumisen tunteet, kun on ländännyt temppuja, jotka kuvitteli olevan jo historiaa. Sellaiset hyvänolontunteet ovat tärkeitä tällaisena aikana, kun on vaikeaa.
Mun DIY skatepark on navetassa
Viime lauantaina tein ensimmäisen suoran radiolähetykseni yli 12 vuoteen. Olin jo alkanut käsikirjoittaa podcast-sarjaa, jota oli tarkoitus nauhoitella tässä loppukuun aikana, kun ystäväni Vemmu, joka omistaa Majava Baarin Helsingissä, soitti. Valtioneuvosto sulki ravintolat ja Vemmu oli päättänyt kumppaneidensa kanssa perustaa tyhjänä seisovaan Majavaan radion, jotta sen kanta-asiakkailla, pääasiassa musiikki-alan ammattilaisilla, olisi jotain tekemistä, kun kaikkien työt on tapahtumien myötä peruttu. Koska niin on minultakin, Vemmu ajatteli kysyä mukaan. Älytön yhteensattuma, koska, kuten sanoin, olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin päättänyt, että alan suunnitella radio-ohjelmaa aikani kuluksi! Puhelun jälkeen laitoin podcastisuunnitelmat hetkeksi telakalle ja aloin laittamaan kasaan oikeaa ohjelmaa musiikkeineen kaikkineen. Eka lähetys kaikui Radio Majavan taajuudella viime viikon tiistaina ja lauantaina oli minun Teemu ihan pihalla -ohjelmani vuoro. Ja voi hitto että oli hauskaa! Olin aivan onnesta muikeana, tanssin ja lauloin biisejä Majavan baaritiskillä, missä studio sijaitsee, läpi koko ohjelman ja nautin aivan suunnattomasti suoran radiolähetyksen adrenaliinista. En ota kantaa siihen, miltä lähetys ulos kuulosti, mutta itselleni se oli yksi parhaita fiiliksiä, mitä olen kokenut moneen kuukauteen! Jälleen kerran, tärkeä hyvänolontunne aikana, kun on vaikeaa. Tästä eteenpäin minua voi kuunnella Radio Majavassa aina lauantaisin kello 12-15 osoitteessa www.majavabaari.fi.
Skeittauksen ja radion lisäksi olen ainakin käynyt heittelemässä koripalloa, juonut termarikahvia rannassa ja käynyt pitkästä aikaa ulkona kiipeilemässä, mikä sekin on sellainen homma, jota olen vuosia vannonut tekeväni enemmän, mutten koskaan ole muka löytänyt aikaa. Kaikki nämä ovat asioita, jotka eivät koskaan olisi tapahtunut, jos nyt olisin siellä Nepalissa.
Kyllä minuakin ahdistaa, mietityttää, surettaa ja vituttaa välillä. Aika useinkin. Työt on peruttu, rahaa ei tule ja kaikki projektit ovat toistaiseksi jäissä, eikä tietoa niiden jatkosta ole. Aika monta iltaa on mennyt miettien, että mitenhän tässä käy ja mitä seuraavaksi. Mutta silti uskon siihen, että oma suhtautuminen tähän kriisiin ja aikaan on omasta päätöksestä kiinni. Voi valita, että jääkö makaamaan sohvalle sipsipussin kanssa, vai lähteekö ulos. Voi päättää vaipuuko itsesääliin ja synkkyyteen, vai koittaako ottaa tästä jotain hyvää irti ja pelata niillä korteilla, jotka on jaettu sen sijaan, että valittaa huonoa kättä.
Nepalissa olisi ollut hyvä kevät, mutta kotona on nyt paras. Se B.C. Richin Warlock-kitara on kyl vielä ostamatta, mutta onhan tässä aikaa!
Kauden avaus ja tuntumaa hakemassa Käärmiksellä
