maanantai 27. marraskuuta 2017

Treenisuunnitelmat vuodelle 2018



Nyt, kun vuoden 2018 tiekartta alkaa olla selvillä, pitää asemoida treenaaminen sen mukaiseksi. Kalenterissa on 13 vaellusta ja kiipeilyreissua ja tuleva vuosi vaatii kropalta aika paljon. Hyvä fyysinen kunto luo turvallisuutta ulkona liikkumiseen ja on myös oppaalle tärkeä työkalu, jotta työ sujuu. Ihmettelen edelleen, että tähän asiaan ei eräopaskoulutuksessa kiinnitetty huomiota lähes ollenkaan. 

Minä en ole luontainen urheilija. Minulla ei ole lapsesta saakka ollut rutiinia liikkumiseen kuntoilun nimissä. Harrastin nuorena skeittaamista, lumilautailua ja partiota, eli liikuin kyllä paljon, mutta mitään näistä en mieltänyt urheiluksi. Jolloin, kun harrastukset hiipuivat jossain vaiheessa, hiipui myös liikkuminen. Otin 30 kiloa painoa, jota kulutin lähinnä kävelemällä baarin ja taksitolpan väliä. Niinpä minulla on ollut melkoinen työ tehdä itsestäni urheilija, enkä edelleenkään ihan spontaanisti nouse sohvalta lenkille. 

Nykyään, etenkin kun elemäntyyli ja työkin sitä vaativat, urheilen kuitenkin jo mielelläni. Viimeisen parin vuoden aikana olen onnistunut muuttamaan rutiinini sellaisiksi, että jos en pariin päivään nouse sohvalta ja lähde liikkumaan, alkaa seinät kaatumaan niskaan. Olemus muuttuu väsyneeksi ja alkaa ahistaa. Tärkeänä motivaattorina nousemiseen toimii isot vuorireissut, joita kohti on treeninkin suunnattava, jotta ne onnistuisivat. Tästä lokakuinen Lobuche oli erinomainen esimerkki. Minulla pitää olla jokin selkeä tavoite, jota varten treenaan, jotta motivaatio pysyy. Seuraava sellainen on Cholatselle lähtö ensi vuoden lopulla. 

Cholatse kuvassa oikealla

Parhaiten kuntoani pitää yllä työ. Ensi vuodelle on lukittuna kymmenkunta viikonloppuvaellusta sekä yhdeksän vähintään viisipäivästä reissua maastossa rinkka selässä. Niistä yli puolet tehdään vuoristoissa. Pitkät vaellukset varusteiden kanssa ylämäessä kasvattavat kestävyyttä, joka on fyysisesti se tärkein ominaisuus, mitä Cholatsekin vaatii. 

Vaellusten välissä kotioloissa treenaan pyöräilemällä, nousemalla portaita, mäkijuoksemalla sekä viimein myös lenkkeilemällä. Olen aina ollut todella laiska juoksemaan, eikä lenkkeily ole koskaan tuntunut hyvältä. Se on kuitenkin erinomaista treeniä hapenottokyvylle ja juostessa hengitän samaan tapaan kuin ohuessa ilmassa kiipeillessä, joten olen puoliväkisin saanut viimeisen kuukauden aikana itseni lenkille. Yllättäen se on alkanut tuntumaan hyvältä!

Yksi varmasti iso syy siihen on ollut, se, että olen onnistunut korjaamaan aamusyömistäni viimein. Minä nimittäin liikun parhaiten aamuisin ja kaikista mieluiten lähden treenaamaan viimeistään kymmenen aikoihin. Samalla kuitenkaan en ole koskaan pystynyt syömään aamuisin kunnolla. Normaali rytmini ruokailujen suhteen on ollut sellainen, että olen kyennyt syömään yleensä aikaisintaan yhdentoista aikoihin, joten kaikki aamu-urheiluni olen aina tehnyt pelkän kahvin ja veden voimalla. Energiatasoni on siis ollut melko heikko. Olen kyllä yrittänyt pakottaa itseni syömään jotain, mutta huonoin tuloksin. Kun ei mene alas, ei mene.

Syksyllä minua lähestyi kotimainen Oatlaws-yritys, joka pyysi minua kokeilemaan tuotteitaan. Kaurasta tehty ”juotava puuro” ei ihan ensikuulemalta ollut se ratkaisu jota etsin, mutta otin testiin kun kerran tarjottiin. Parin viikon ajan sekoitin aamulla muutaman desin kaurajauhetta veteen aamiaiseksi ennen treeniä. Testijakson päätteeksi soitin Vääksyyn, että laittakaas jätkät lisää kamaa tulemaan, tämähän toimii!  Nyt, noin kuukauden käytön jälkeen, huomaan liikkuvani tehokkaammin ja mukavammin aamuisin kuin aiemmin. Lenkkarit ovat alkaneet nousta maasta ja syön muutenkin järkevämmin pitkin päivää. Kaipa se sanonta aamiaisen tärkeydestä johonkin perustuu…

Jos joku miettii, niin kyllä: tämä on maksettu mainos. Tein nimittäin Oatlawsin kanssa yhteistyösopimuksen oltuani tyytyväinen tuloksiin. Oatlawsin tuotteet lanseerattiin kauppojen hyllyille marraskuun alussa ja niitä löytää ainakin isoimmista marketeista, tsekkaa jos kohdalle osuu! Toimii erinomaisesti myös retkeillessä ja vaelluksilla, kun kevyiden annospussien oheen ravitsevaan aamiaiseen ei tarvitse kuin muutaman desin kylmää vettä. Helppoa ja tehokasta!

Uusi aamurutiini!

Olen jakanut seuraavan vuoden Cholatselle treenamisen kolmeen osaan: Fyysinen kunto, kiipeilytreeni ja mentaalipuoli. 

Näistä ensimmäistä siis treenaan sekä töissä että lenkkipoluilla, fillaroiden ja portaita nousten. Kun lumi tulee maahan, otan repertuaariin mukaan myös sauvakävelyn. Viikossa liikun 3-5 kertaa vähintään 45 minuuttia kerrallaan. Yhden vaelluspäivän lasken yhdeksi treenikerraksi. Kehonhuoltona käyn hierojalla kahden viikon välein.

Vuorikiipeilytreeni on Suomen tasangoilla hieman hankalampaa, täällä kun ei vuoria pääse nousemaan. Pyrin sellaisten ääreen kyllä matkustamaan niin usein kuin suinkin, mutta kotona on tyytyminen jääseiniin ja sisähalleihin. Kävin viime viikolla konsultoimassa muutamaakin itseäni parempaa kiipeilyammattilaista, joilta sain hyviä vinkkejä. Olen siitä lähtien vetänyt päivittäin leukoja jäähakuista roikkuen. En ole koskaan liikaa sisäkiipeilystä innostuntut, mutta tiedostan, että monella tapaa se on hyvää treeniä myös vuorille, samoin kuin jääkiipeily. Ylipäänsä minun pitää hyväksyä se, että jokainen nousumetri seinällä – sisällä ja ulkona – auttaa isompia nousuja suunnitellessa, niistä kun saa rutiinia ja etenkin varmuutta omaan toimintaan. Tästä sain lähes läksytyksen kaverilta, kun olen ollut niin laiska käymään. Tiedän, tiedän, pitää korjata asia. 

Leuanvetoa hakuilla. Ihan perseestä. Toimii.

Cholatse on todella ilmava vuori, eli siellä liikutaan paljon jyrkillä seinillä ja kapeilla harjanteilla, jolloin viereltä on koko ajan pitkä matka alas. Tarvitsen lisää kokemusta avoimista paikoista ja harjannekiipeilystä ja sitä aion hankkia ainakin Ranskassa, Ruotsissa, Itävallassa ja Norjassa tulevan kevään ja kesän aikana. Aion skinnailla paljon läpi talven, mutta jokaiseen reissuun otan mukaan myös kiipeilykamat ja pyrin erilaisia alppireittejä nousemaan. 

Tähän liittyy myös treenin kolmas osio, eli se mentaalipuoli. Mitä enemmän ilmavissa paikoissa liikkuu, sitä enemmän pääkoppa tottuu niissä toimimaan ja pysymään kasassa. Henkinen varmuus pahoissa paikoissa on asia, jota ei voi harjoitella kuin menemällä niihin paikkoihin. Mutta myös sisäseinät ja jääseinät auttavat ja totuttavat pääkoppaa korkealla roikkumiseen. Ja kun pää on kunnossa, oma toimintakin on varmempaa. Varmuus luo itseluottamusta ja itseluottamus yhdessä hyvän fyysisen kunnon kanssa luovat puitteet onnistuneisiin huiputuksiin.

Lobuche, ehkä jyrkkä muttei läheskään niin ilmava kuin Cholatse

Aika hyvin on nyt asetelmat laadittu ja jälleen kerran aion olla ensi syksynä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ainoa, mikä enää puuttuu, on sparraaja, eli joku itseäni parempi kiipeilijä, joka jaksaisi auttaa puoliummikkoa kehittymään ja joka potkisi minua haastamaan itseäni päivittäin juuri kiipeilyssä. Jos siis joku kaipaa partneria, joka haluaa oppia lisää ja joka paikkaa lukuisat puutteensa yleensä huonoilla vitseillä, saa ilmoittautua!

Etsitään seuraa tositarkoituksella!



maanantai 20. marraskuuta 2017

Katsaus vuoteen 2018


Käytän edelleen vanhanaikaista paperikalenteria. Pidän siitä, että saan kirjoittaa merkinnät erivärisillä kynillä viikkoplänneriin ja että minulla on konkreettinen kalenteri aina mukana, mistä kaikki tärkeä löytyy. Jos tuo vuosia mukanani kulkenut nahkakantinen kirjanen katoaisi, koko elämänhallintani murenisi.

Yksi vuoden parhaista päivistä on se, kun postiluukusta kilahtaa sisään seuraavan vuoden paperisivut. 365 päivää tyhjiä viikkoja, joihin pääsee merkkaamaan tulevia asioita! Tulevaisuuden suunnitelmat ikään kuin konkretisoituvat vasta, kun ne on kirjoitettu kalenteriin ylös. 

Se päivä koittaa yleensä tässä marraskuun puolivälissä. Elämäni kulkee pitkälti vuoden sykleissä ja tiedän melko tarkalleen, mitä tulen tekemään seuraavat 12 kuukautta. Se on osittain perua keikkamyyntivuosistani, jolloin bändien syklejä mietittiin vuosi kerrallaan ja osittain ihan nykyisestä työstäni, kun pyrin buukkaamaan työkeikat ja vaellukset mahdollisimman hyvissä ajoin, jotta pääsen sitten sijoittelemaan omat reissuni sinne väleihin. Ennakointi auttaa myös yrittäjää laskeskelemaan tulevan vuoden tuloja. 

Marraskuinen Helsinki

Sain uuden kalenterin viime viikolla ja kirjailin sinne sovitut suunnitelmat. Samalla tajusin, että vuosi 2018 tulee olemaan ihan älytön! Jos tänä vuonna tuli reissattua jo varsin kiitettävästi, niin eipä se näyttäisi tahti hidastuvan ihan heti ensi vuonnakaan. Töitä on paljon ja omiakin juttuja siellä väleissä varsin makoisasti. 

Vuoden kaksi päätavoitettani ovat Elbrusin huipulta laskeminen kesäkuussa ja Cholatsen nousu loka-marraskuussa. Kaikki muu tekeminen perustuu näitä kahta varten treenaamiseen ja työkeikat tukevat tavoitteita erinomaisesti. Talven keskityn laskemiseen, skinnailuun ja lumiturvallisuuden parempaan osaamiseen, aion saada laskupäiviä kaudelle vähintään 50. Aion myös jokaisella laskureissulla tehdä muutaman alppinousun ja treenata kiipeilyjuttuja lumiolosuhteissa aina kun on mahdollista. Kiipeilyvoimaa kehitän talvella jääkiipeillen ja boulderoiden viikoittain. Kesä menee vaelluksia vetäessä, mikä taas ylläpitää ja kehittää kestävyyttä Nepalia odotellessa ja Malminkartanon portaita kolutaan taas vaellusten väleissä. 

Vuoden 2018 päätavoite Cholatse kuvassa oikealla. Kuva otettu matkalla Lobuchen huipulle lokakuussa.

Uusi vuosi tuo myös muutaman uuden yhteistyökumppanuuden, joista olen todella innoissani: Olen tehnyt sopimuksen kotimaisen Oatlawsin kanssa, jonka tuotteista löysin viimein itselleni sopivan aamiaisen, minkä kanssa minulla on ollut ongelmia jo pitkään. Oatlawsin kaurasta löytyi vastaus. Toinen tärkeä diili on Ohjelmakaupan kanssa, joka alkaa vastaisuudessa myymään puhujakeikkojani. Näistä molemmista lisää pian! Yhteistyöt Partioaitan, Tierran, VAI-KOn ja Matkatoimisto Aventuran kanssa voivat nekin edelleen hyvin ja jatkuvat sovitusti. Pitää olla kiitollinen, että olen saanut upeat kumppanit mukaani tähän touhuun viemään minua eteenpäin.

Oatlaws lähetti aamupalaa

Hieno vuosi siis tulossa, kunhan vain terveenä pysyy! Partioaitan talviretket ovat jo varattavissa, Pyhän offariviikko ja kesän vaellukset tulevat myyntiin joulukuun alussa. 2018, let’s go!

Kalenterissani on nyt seuraavat merkinnät:

8.-17.12.2017 Pyhätunturi ja Sallatunturi
27.12.2017-5.1.2018 Innsbruck, Itävalta
9.-17.2.2018 Pyhä Adventure Weekend ja Tromsö, Norja
18.-25.2.2018 Nizza ja Meri-Alpit
18.-12.4.2018 Kebnekaise, Ruotsi
18.-22.4.2018 365 Klubin offariviikko, Pyhätunturi
4.-13.6.2018 Mount Elbrus, Venäjä
26.-30.6.2018 365 Klubin Kebnekaisen vaellus, Ruotsi
3.-8.7.2018 365 Klubin Sarekin vaellus, Ruotsi
23.-28.7.2018 365 Klubin Haltin vaellus, Kilpisjärvi
31.7.-4.8.2018 Kebnekaise, yksityisryhmä
11.-15.9.2018 Kebnekaise, Venlojen vaellus
19.10.-15.11.2018 Cholatse, Nepal

Valmiina tulevaan!


tiistai 14. marraskuuta 2017

Vielä sananen Nepalista



Vielä sananen Nepalista, sitten lupaan pitää pääni kiinni aiheesta vähän aikaa…

Kuten edellisen kirjoituksen päätteeksi totesin, reissu oli ”paras ikinä”. Se tuntui siltä jo paikan päällä ja näin pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen se tuntuu siltä edelleen. 

Ensimmäinen matkani Himalajalle oli silkkaa parhautta muutamastakin syystä:

Ensinnäkin tietenkin sen takia, että Lobuchen huiputus – päätavoitteeni vuodelle 2017 – onnistui. Vuori oli monella tapaa haastavin nousuni tähän mennessä mutta samalla se meni helpommin kuin yksikään aiemmista vuoristani. Toki näissä hommissa niin moni asia on ihan puhtaasta tsägästä kiinni ja kerrankin se osui kohdalle. Mutta ei näitä pelkällä tuurilla hoideta. Treeni oli ollut onnistunut, sopeutumiseni meni nappiin ja fiilis oli hyvä läpi reissun. Tiesin jo monta päivää ennen huiputusta, että tulen onnistumaan, itsevarmuuteni oli kohdallaan. Ja reissun jälkeen se on ollut vieläkin korkeampi. Sain Nepalista valtavasti itseluottamusta ja motivaatiota, enkä malttaisi odottaa, että pääsen uudelleen mäkeen. Pää hajoaa kotisohvalla istuskellessa, kun keho huutaa vuorille.

Olin parhaassa fyysisessä kunnossani tähän mennessä. Kroppa toimi pari viikkoa ennen matkaa hajonneesta polvesta huolimatta ja olo oli todella vahva läpi matkan. Se antaa lisäpotkua jatkoon ensi vuoden treenejä ajatellen. Kun kiipeävät sherpamme yksi toisensa jälkeen tulivat huiputuksen jälkeen sanomaan, että ”very strong, very strong!”, eihän sitä voinut kuin hymyillä.

Crampon point, Lobuche East 23.10.2017

Opin Nepalissa paljon. Sekä itsestäni, että kiipeilystä. Iso syy tähän oli matkanjohtajamme Anne-Mari Hyryläinen, jonka kokemus kasitonnisilta oli minulle valtavan arvokasta. Kerroin jo alkumatkasta Anne-Marille omista tavoitteistani ja pahoittelin jo ennakkoon kuinka tulen pommittamaan häntä kysymyksillä läpi matkan. Niin tein ja armollisesti hän jaksoi myös vastailla. Itseään kokeneempien kanssa kiipeäminen on tärkeää ja uskon, että opit siirtyvät näissä hommissa parhaiten suusta suuhun, joten kolmeviikkoinen useamman kasitonnisen kiivenneen Annen kanssa oli arvokasta. Se sai minut uskomaan omiin mahdollisuuksiini.

Nepal kohteena oli erilainen kuin mikään muu kokemani vuoristo. Harvassa paikassa paikallinen kulttuuri nivoutuu ympäristöön ja omaan suorittamiseen niin vahvasti kuin Himalajalla. Vaeltaessa ja kiipeillessä Khumbun alueella velloo joku omituinen rauha ja historia, jonka syleilyssä sitä itsekin jotenkin rauhoittuu. Olen varma, että sillä oli myös vaikutusta onnistumiseeni. Yleensä varsin uskonnonvastaisena ihmisenä soljuin siellä buddhismin seassa jotenkin hirmu luontevasti. Kuten äitini totesi, buddhismi on enemmänkin filosofiaa kuin uskontoa, eikä paikallisten syvä vakaumus Nepalissa häirinnyt ollenkaan – päinvastoin. Mietin paljon matkalla sitä, miten paljon meillä kaikkeen kylläisyyteen tottuneilla länkkäreilä olisi paikallisilta opittavaa. Luulen, että toin osan siitä mukanani myös kotiin.

Paikallisväestö oli innoissaan tavatessaan suomalaisen turistin

Nepalissa toteutui yksi haaveistani: Nepal. Olin haaveillut matkustamisesta Khumbuun jo vuosia, lukenut kirjoja, seurannut uutisia ja kiipeilykausia, tutkinut karttoja ja katsellut kuvia. Nyt olin viimein täällä. Se oli hassu fiilis, tuntui kuin olisi tuttuun paikkaan tullut vaikka samalla kaikki oli jotenkin niin paljon suurempaa ja ihmeellisempää kuin olin ajatellut. Kaikista eniten fiilis iski noustessamme Namcheen. Kylä tuntui kotoisalta ja tutulta, sen tunnelma, tuoksut, kaikki.

Matka Khumbuun oli kuitenkin vain yksi haave. Se oli yksi palanen matkallani kohti isompia tavoitteitani, 8000-metrisiä huippuja. Nyt pääsin ne näkemään, ainakin muutaman, myös sen kaikista korkeimman. Ajattelin ennakkoon, että vaihtoehtoja on kaksi: Joko pelästyn ja tajuan koko tavoitteeni älyttömyyden tai sitten saan valtavan motivaatiopiikin tuijottaessani maailman korkeimpia vuoria. Tapahtui jälkimmäinen ja taisin sanoa jo matkalla, että hitto vie, nehän näyttävät saavutettavilta! Noustessamme kohti Gokyota Cho Oyu, maailman kuudenneksi korkein vuori, seisoi edessämme koko matkan. Tuijotin ja tuijotin sitä haltioituneena päättäen, että aion sille nousta. Motivaatio kasvoi joka askelella.

Kuvassa kolme 8000-metristä huippua:
Mount Everest, Lhotse ja Makalu

Harvemmin on näin tyhjä olo ollut kotiin palattua. Vahva post-mountain depis on päällä ja levottomuus vie pitkin seiniä. Ajatus on vain niissä maisemissa, huipuissa, vuorissa, ihmisissä, kulttuurissa ja koko kokemuksessa. Olin ehtinyt olla kotona yhdeksän tuntia, kun viiden aikaan aamusta laitoin sähköpostia Phil Cramptonille Altitude Junkiesiin. Heidän ryhmänsä oli samaan aikaan Cholatsella, kun me vieressä rimpuilimme Lobuchella. Olen tavannut Philin Samulin muistoillassa pari vuotta sitten ja hänestä oli Anne-Marin kanssa puhetta läpi reissun, Anne kun oli Philin kanssa kiivennyt mm. Everestille. Päätin matkalla, että jos Lobuche onnistuu, Cholatse on seuraava kohteeni. Se on selkeästi vaativampi, teknisempi ja haastavampi kuin mikään vuoreni tähän mennessä, mutta se on askel, jonka olen nyt valmis ottamaan. Ja kun kerran Cholatsen kanssa tuttavuutta teimme lähes pari viikkoa ja se tavallaan pieneni silmissä koko ajan, päätin että hittoakos tässä arpomaan, yritän varmistaa paikkani vuoden 2018 ryhmään saman tien.


Tänään aamulla Phililta tuli viesti, että kiitos, deposit on saapunut hänen tililleen ja näin on paikka kuusihenkisessä retkikunnassa buukattu. Nepal, minä tulen taas!

Cholatse 6440m, kuvattu Lobuchen yläleiristä


perjantai 10. marraskuuta 2017

Lobuche East, Nepal, 10.-28.10.2017, osa 2



Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä.

Laskeutuessani Gokyo Rin 5362-metriseltä huipulta oloni huononi taas. Korkeus teki selvästi tepposensa, tosin kävimmehän kuitenkin melkein Elbrusin huipun korkeudella, joten ei sinänsä ihme, jos hieman päässä jomotti. Palasimme muutamassa tunnissa takaisin Gokyoon, missä lepäisimme hetken ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Thangnakin kylää halki Ngozumpan valtavan jäätikön. Makoilin hetken, join reilusti ja heitin pari Buranaa naamaan tietäen, että päivä on vielä pitkälti edessä. Olo alkoi hiljalleen helpottamaan, eikä vähiten sen takia, että palasimme taas alle viidentuhannen metrin.

Lähdimme taittamaan polkua, joka nousi Gokyon takana seisovan kukkularivistön päälle. Sen toisella puolella avautui Nepalin suurin jäätikkö Ngozumpa, joka valuu Tiibetin Cho Oyulta kohti alempia laaksoja. Jäätikön päällä lojuu metritolkulla kiveä ja hiekkaa, eikä jäätä muutamien railojen lisäksi paljoa näkynyt. Suurin uhka ylityksessä oli jäätikön molempien puoliset reunarailot, eli kohdat, jotka jäävät jäätikön ja sitä reunustavien seinien väliin. Ngozumpan itäreunan seinämät olivat jyrkät ja yläosassa oli yliroikkuvia isoja ja pienempiä kiviä, jotka olivat kovin vyöryherkkiä. Niiden alta oli kiire pois. Päästyämme kärkijoukon kanssa turvaan otimme lepotauon, joka muodostui lopulta ehkä koko kolmeviikkoisen leppoisimmaksi hetkeksi. Makoilimme auringossa tuulensuojassa nurmimättäällä varmaan tunnin ja luulen, että puolet porukasta nukahti siihen. Alla oli jo pitkä ja rankka aamu Gokyo Rilla ja jotenkin se pieni paussi juuri ennen majataloa jäi mieleen. 

Ngozumpan jäätikkö. Kuvassa näkyy myös ihmisiä. 

Päikkärit!

Minulla tuli kolme kertaa reissun aikana pakottava tarve saada sipsejä. Se iski aina rankimpien päivien päätteeksi, kun pääsi perille ja kroppa huusi rasvaa ja suolaa. Akuuttiin hätään paras lääke oli Pringles-purkki, jonka pystyi käytännössä sisäänhengittämään muutaassa minuutissa. Yksi näistä kerroista oli saapuessamme Thangnakiin, jolloin olin selvästi energioista miinuksella. Aamun korkeusoireet olivat kuitenkin poissa, joten mikäs siinä oli auringossa sipsejä syödessä upeiden maisemien auetessa edessä. Thangnakissa oli myös paikallisittain harvinainen luksus: Kunnon terassi! Suurimmassa osassa majataloja jostain syystä ulos ei ollut katettu minkäänlaista oleskelutilaa, mutta täälläpä oli! Siinä se iltapäivä sitten vierähtikin, kunnes pilvet taas tuttuun tapaan vyöryivät kolmen jälkeen päälle.

Seuraavana aamuna olimme lähdössä aikaisin liikkeelle. Edessä oli Cho La Passin ylitys, joka nousisi noin 5400:n metriin. Päivä olisi pitkä, mutta sopeutumisen kannalta tärkeä, joten herätyskellot oli asetettu soimaan neljän aikaan. Kuitenkin, juuri kellon soidessa, Anne-Mari kurkkasi oviaukosta ilmoittaakseen, että jäämme paikoillemme päiväksi. Melkein puolet porukasta olivat jonkinsortin vatsataudissa oksentaneet läpi yön, meillä ei olisi siis mitään mahdollisuuksia liikkua tänään mihinkään. Voi perse, ajattelin. Jos puolella oli jo oireita, eiköhän loputkin puolet alkaisi kohta ripuloimaan ja peli vaikeutuisi olennaisesti. Nukuin muutaman tunnin lisää ennen kuin nousin auringon kanssa kilpaa tarkastamaan tilannetta. Sairastumisten syy oli kaikille epäselvä, ruokamyrkytyksiä epäiltiin sen verran agressiivisesti oli molemmista päistä alkanut jengillä tavaraa tulemaan. Tunnustelin omaa oloani, joka oli kuitenkin varsin hyvä. Itse asiassa, ottaen huomioon miten rankka päivä oli alla, olo oli jopa ihmeellisen hyvä! Olisin ollut ihan valmis painelemaan Cho Lan yli ja edellispäivän ongelmat olivat tyystin poissa. Mutta tilanteen ollessa muiden osalta huomattavasti haastavampi, tyydyin lepopäivän ajatukseen ja parkkeerasin itseni taas terassille. Loppupäivä meni makoillessa ja joka kerta kun tuli röyhtäys tai vähän pieretti, sitä oli mielessään, että nonni, voi perse, nyt se tauti iski. Vaan ei, minulla ei ollut minkään sortin oiretta mistään, kuten ei lopulta monella muullakaan, joten säikähdyksellä selvisimme. Otin vapaapäivän kunniaksi reissun ensimmäisen suihkun tapaisen, eli tiasin lämminvesivadin ja peseydyin. Olo oli kuin olisi treffeille ollut valmis!

Maisemaa Thangnakin majatalon terassilta

Heräsimme seuraavaan aamuun jälleen aikaisin, koska tänään olisi pakko lähteä Cho La ylittämään. Olimme käyttäneet reissun ainoan varapäivän eiliseen ja nyt ei ollut varaa enää tuhlata aikaa, jos Lobuchen huipulle haluaisimme päästä. Yhtä lukuunottamatta kaikki edellispäivän sairastuneet kokivat olonsa siinä määrin paremmaksi, että olivat valmiit jatkamaan. Yksi ryhmästä joutui kuitenkin nostamaan kädet pystyyn ja lähtemään alas. Lobuchen huippu jäisi häneltä saavuttamatta. 

Se on aina surullinen hetki, kun joku joutuu kääntymään alas. Siihen asti yhtenäisenä pysynyt ryhmä hajoaa ja se vaikuttaa väkisinkin ainakin hetkellisesti fiilikseen. Puhumattakaan tietenkään itse kääntyjän fiiliksestä, senkin olen kokenut monta kertaa. 

Yhden lähtiessä oppaan kanssa alas me muut heitimme reput selkään ja lähdimme pimeässä kohti Cho Lan solaa. (Cho La = sola, get it?) Nousu oli pitkään loivaa ja auringon noustessa lämpö oli tervetullut lisä. Yllätyksenä tullut lepopäivä oli selkeästi tehnyt hyvää, koska olo oli jälleen todella hyvä ja vahva. Kävin pitkin päivää välillä jopa juoksemassa mäkiä takaisin alas auttaen edellispäivän oksennustaudista vielä toipuvia reppujensa kanssa, kun kerran virtaa hyvin riitti. Loiva nousu muuttui jossain vaiheessa jyrkähköksi skräbläämiseksi, jota pari sataa metriä kikkailtuamme saavuimme Cho La Passin huipulle. Tai siis, ”huippu” on vähän väärä sana, kun oikeasti sijaitsimme kahden huipun välisellä harjanteella. Mutta meille se oli päivän huippu ja korkein kohta trekillämme tähän mennessä. Odottelimme solassa, että kaikki pääsivät perille, nautimme repuistamme jotain lounaan tapaista ja ihailimme Gokyon suunnan maisemaa viimeistä kertaa. Solan toisella puolella odotteli Khumbun alue ja matkamme päätavoite Lobuche, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä. 

Anne-Mari nousemassa Cho La Passissa.

Ryhmä Cho La Passin huipulla, 5400m

Matka solasta alas Dzonglaan oli pitkä. Laskeuduimme jäätikköä pitkin vehreään laaksoon, joka näytti siltä, kuin olisi Ruotsin Lapissa kävellyt! Etenkin iltapäivän pilvien laskeutuessa, kun ympäröivät huiput jäivät piiloon, pystyi helposti kuvittelemaan itsensä jonnekin Sarekin tasangoille. Yli 12-tuntisen päivän päätteeksi saavuimme Dzonglan majatalolle ja luulen, että jokainen tipahti sänkyihinsä noin kolme minuuttia dinnerin päätyttyä. Jos päivä oli ollut minulle raskas, voin vain kuvitella millaisia ponnistuksia se oli vaatinut niiltä, jotka olivat vielä edellisen päivän maanneet naama vessanpöntössä. 

Matkalla Dzonglaan

Heräsin aamulla auringon kajastellessa ikkunasta sisään. Astelin ulos ja siinä se oli: LOBUCHE PEAK. Iltapäivällä saapuessamme olivat pilvet peittäneet näkymät ja matkamme pääkohde pysytellyt piilossa, mutta nyt kirkkaassa auringossa se yhtäkkiä kohosi majatalomme takana. Katselin sitä haltioituneena. Oppaamme kiikutti minulle kahvikupin, ihastelimme huippua yhdessä, katselimme tulevaa nousureittiämme. Olo oli jotenkin epätodellinen. Että tuonne sitten huomenna vai? Tunne ei kuitenkaan ollut ollenkaan pelokas vaan ainoastaan innostunut! Nyt alettiin olla lähellä! 

Yksi ryhmästämme kuitenkin päätti, että hän ei aio jatkaa. Hän tyytyy reissun vaellusosuuteen, joka sekin oli jo ollut raskas, ja jäisi odottamaan meitä alemmas. Niinpä jatkoimme taas yhtä jäsentä vajaammalla ryhmällä kohti Lobuche Eastin high campia. Kuten suurin osa Lobuchelle tähtäävistä, skippasimme basecampin kokonaan ja nousimme suoraan 5300 metriin alempaan yläleiriin, mistä seuraavana yönä tähtäisimme suoraan huipulle. Matka kulki ohi Cholatsen ja sen juuressa kimaltelevan järven ennen jyrkähköä nousua tyhjänä olevan basecampin ohi ylemmäs. Saavutimme high  campin hyvissä ajoin ja teimme olomme mukavaksi. Itse tuijottelin vuorotellen seuraavan päivän haastettamme sekä toisessa suunnassa aukeavaa Cholatsen massiivista pohjoisseinää ja fiilistelin, että jos Lobuche menee hyvin, Cholatse voisi olla seuraava kohteeni. Iltapäivällä tsekkasimme vielä varusteet huiputusta varten, söimme kuin pienet siat ja nautimme iltapäiväpilvistä, jotka näissä korkeuksissa jäivät jo alapuolellemme. Tunnelma aamua kohden alkoi olla tapissa ja olin valmis huiputukseen. Lopuksi pidimme Sherpoille tärkeän Puja-seremonian, jota ilman varsin hartaat buddhalaiset oppaamme eivät voisi nousuun lähteä. Pujan yhteydessä muistelimme porukalla myös Samua ja siunasimme rukouslippumme hänen muistolleen ennen niiden ripustamista leirin ylle. Luulen, etten ollut ainoa, jolla itku tuli silmään sen Pujan aikana. Toin ne liput kotiin ja annoin niistä puolet tuliaisina Erjalle, Samulin äidille. Loput roikkuvat nyt olohuoneessani.

Lobuche East high camp / ABC, 5300m 

Puja. Taustalla näkyy Lobuchen huippu

Herätyskello soi 00:30 ja lähtö oli tuntia myöhemmin. Koska tiesin, etten pystyisi herätessä syömään mitään, olin ahtanut illalla pastaa naamaan kuin Italia olisi menossa konkurssiin ja säästin yöksi yhden Mars-patukan. Keskityin enemmänkin tankkaamaan urheilujuomaa, nestehukka kun koittaisi kuitenkin jossain vaiheessa päivää. Kirkkaan tähtitaivaan alla otsalamppujen vilinässä ja valjaiden kilinässä tunnelma oli jännittynyt, kun edessä oli vielä noin 800 metriä jyrkkää nousua. Alppistarttien lähtötunnelmassa on myös aina jotain maagista. Fiilis on odottava ja hillityn innokas ja aina kovin hiljainen kaikkien keskittyessä alkavaan suoritukseen. 

Kolme retkikuntalaista lisää jäi leiriin todetessaan, etteivät ole vaadittavassa kunnossa tänään ylös ja niinpä starttasimme nousun kahdeksan matkalaisen sekä Anne-Marin ja oppaiden voimin. 

Ensimmäiset noin 400 metriä noususta oli kiveä. Ei mitään kovin jyrkkää muuten kuin paikoitellen ja joissain kohdissa meitä palvelivat mäkeen asennetut kiinteät köydet. Välillä matkanteko oli vain vaellusta, välillä kiskottiin naruista itseämme ylemmäs ja välillä mentiin neliveto päällä skrämbläten. Raudat pysyivät visusti repuissa aina jäätikön alkuun eli nk. crampon pointille asti. Liikkumiseen oli vaikea löytää rytmiä kun maasto muuttui koko ajan. Sain kuitenkin hengityksen pysymään aisoissa hyvin ja homma eteni rauhallisesti. Hitaasti mutta varmasti, kuten oli tarkoituskin. Olin köysistön kärkipäässä oppaamme välilä etsiessä reittiä pilkkopimeässä mäessä. Kaksi sherpoistamme olivat lähteneet tunnin verran edellämme fiksaamaan köysiä huipun yläosaan ja heidän otsalamppunsa vilahtelivat ajoittain ylärinteillä. Muilta osin saimme liikkua rauhassa, ainoastaan yksi muutaman hengen ryhmä oli meidän kanssamme vuorella samana päivänä. Melkoista luksusta saada kiivetä kuusitonnista huippua Nepalissa ilman ruuhkaa ja omalla porukalla. 

Aurinko alkoi tekemään nousuaan ja näkymä oli henkeäsalpaava. Ama Dablam, Makalu, Lhotse, Nuptse, Everest, sieltä ne kaikki hiljalleen näkyviin ilmestyivät. Everest seisoi vain muutaman kilometrin päässä. Ihan älytöntä. Maailman hienointa! Saavutimme crampon pointin otsalamppujen jo sammuttua. Oli aika lyödä raudat jalkoihin ja siirtyä jäälle. Sen kynnyksellä ryhmämme pieneni lopulliseen kokoonpanoonsa, kun yksi totesi, ettei usko jaksavansa loppuun asti. Siis ylös ja takaisin alas. Se oli rohkea päätös ja täysin perusteltu tässä kohtaa. Senkin olen kokenut monta kertaa ja olen sitä mieltä, että keskeyttäminen on aina henkilökohtainen ja oikea ratkaisu. 

Crampon point

Siirryimme köysistössä jäätikölle. Aurinko ei vielä osunut meitä lämmittämään, mutta sää oli silti todella lämmin! Olin kiinnittänyt siihen huomiota jo yöllä lähtiessämme, mittari oli jo silloin plussan puolella. Se tarkoitti sitä, että kun aurinko meidät viimein tavoittaa, tulee todella kuuma jäätikön heijastaessa lämpöä myös altamme. No, mieluummin kuuma kuin kylmä. Jäätikköä noustiin satakunta metriä korkeammalle ennen fiksattuihin köysiin siirtymistä. Olin tässä kohtaa jo ryhmämme ensimmäisenä ja lähdin jumaroimaan ylöspäin. Kulma oli paikoitellen noin 50-asteista ja kyllä siinä töitä sai tehdä, että homma eteni. Köysipitchit olivat noin 50-metrisiä ja pidin lyhyen tauon jokaisella ankkurilla. Yhden kerran istahdin pienelle kallionpätkälle, joka jään alta pilkotti, mutta muuten pysyin liikkeessä käytännössä koko ajan. Jumari - askel - hakku -askel. Löysin hyvän rytmin, jolla etenin melko nopeaakin vauhtia olosuhteet huomioon ottaen. Jumari - askel - hakku -askel. Olimme kuitenkin kuuden kilometrin korkeudessa. 

DAT ASS. 
Kuvan otti Satu

Eihän tuollaisen nousun aikana ajattele oikein mitään. Muistan jotain häivähdyksiä matkalta, mutta muutenhan siinä vain juntataan ylöspäin kuola valuen puolitiedottomassa tilassa. Koska menin kärjessä, koitin tsemppailla aina välillä takana tulevia Saria ja Satua muiden ollessa hieman alempana. Luulen, että Sarilla soi vieläkin korvissa yltiöpositiivinen ”ei oo enää paljoo!” hokemani. 

Yhtäkkiä vastaan tuli aiemmin yöllä näkemämme porukka. Jouduin jäämään ankkuripisteelle odottamaan, että he tulevat köydestä alas ja kohdallani ranskalainen nuorimies totesi, että hei, parikymmentä metriä enää. Muistan hänen sanoneen, että maisemat ovat tuolla upeat. En jotenkin tajunnut yhtään mitä hän tarkoitti ja toivottelin vain hyvää matkaa alas ennen kuin löin jumarin ja varmistuslenkin viimein vapautuneeseen köydenpätkään kiinni. Jatkoin hyvässä rytmissäni kunnes näin sirdarimme, johtavan kiipeilyoppaamme Niman istumassa viitisen metriä yläpuolellani. En vieläkään tajunnut, että olen perillä ja ihmettelin, kun köysi laskeutui kireänä maahan mäen loivetessa. Jumaroin vielä muutaman metrin vain havahtuakseni siihen, että mäki ei jatku enää mihinkään vaan loppuu tähän. Irroitin epäuskoisena jumarin ja nousin kummun päälle. Sitten se iski. Tämähän on perkele vie huippu!

Kello oli 9:15, nousu oli kestänyt seitsemän ja puoli tuntia. Huusin ja nauroin! Huusin alapuolellani oleville että he ovat ihan kohta perillä! Pyörin ympyrää ja olin sanaton vaikka huusin varmaan kaksi minuuttia putkeen. En tiedä mitä, jotain epämääräistä mölinää varmaan. 

SUMMIT!

Yksi toisensa perään huipulle saapuivat muutkin, viimeisenä Anne-Mari. Oli jotenkin mahtavaa seistä ensimmäisellä yli kuusitonnisella huipullani hänen kanssaan, etenkin kun edessämme muutaman kilometrin päässä kohosivat Mount Everest ja Lhotse, joille molemmille Anne-Mari on kiivennyt. Halailimme kaikkien kanssa, otimme kuvia ja olin todella ylpeä huipulle päässeistä ystävistäni. Ottaen huomioon, että vain paria päivää aiemmin heistä useampi oli makoillut vatsataudin pauloissa alhaalla, suoritus oli todella kova jokaiselta! Vielä olisi kuitenkin edessä pitkä matka alas ja niinpä vietettyämme ylhäällä parisenkymmentä minuuttia oli aika aloittaa laskeutuminen.

 Anne-Marin kanssa huipulla, taustalla Mount Everest, Nuptse ja Lhotse

Päivä oli todella kuuma. Edes huipulla ei myöskään tuullut pihaustakaan, joten hiki virtasi laskeutuessamme kohti leiriä. Matka köysillä sujui huomattavasti hitaammin kuin olin odottanut. Jäin kolmanneksi alimmalle ankkuripisteelle auttamaan muita ja laskeuduin lopulta viimeisenä. Aurinko porotti niin kuumana, että yksi ankkuri jopa irtosi sohjoksi muuttuneesta lumesta ja niinpä jouduin juoksemaan pätkän alas normaalin köysilaskun sijaan. Suunnilleen crampon pointille saapuessamme sää muuttui pilviseksi ja se, minkä näkyvyydessä hävisimme, sen viileydessä voitimme. Helpotti päästä polttavasta auringosta pois. Kiviosuus mäestä meni lönkötellessä tyhjä katse silmissä. Sitä vain toivoi jo olevansa alhaalla. 

Fakta on se, että yhtäkään vuorta ei ole kiivetty onnistuneesti ennen kuin on palannut takaisin leiriin. Niinpä vasta basecampiin sapuessa sallin itselleni hyvänolontunteen onnistumisesta. Se sekoittuu tolkuttomaan fyysiseen väsymykseen, nestehukkaan, siitä aiheutuvaan kylmään horkkaan ja jonkinlaiseen turtumukseen koko kokemuksesta. Se on mystinen olotila täynnä valtavaa onnea, koti-ikävää, elossa oloa ja koomaa. Otsani oli täysin palanut, alahuuli oli auringon puhkaisema, oikean jalan jalkapöytäni oli tunnoton ja silmiä särki. Kaikki sellaisia asioita, joita ei matkalla huomaa ollenkaan. Rojahdin telttaani tuskallisen tietoisena siitä, että joutuisin sieltä vielä tänään nousemaan, koska olimme päättäneet vaeltaa vielä alas ja Dhuklan kylään asti. Pari tuntia saimme sentään välissä levätä ja syödä messiteltan pöytään katettuja popkorneja. Mikään muu ei tässä kohtaa olisi edes maistunut. 

Tunti leiriinpaluun jälkeen. Edelleen treffikunnossa.

Kaikki pääsivät turvallisesti alas. Väsyneinä mutta kunnossa. Juotuani varmaan kolme litraa urheilujuomia ja teetä oli  silti aika jatkaa taas matkaa. Se tuntui brutaalilta, mutta koska olimme niin päättäneet, päätöksessä piti pysyä. Jalat kyllä kantoivat, mutta ei niissä mitään voimia enää ollut lasketellessamme ensin basecampiin ja siitä kohti Dhuklaa. Pimeäkin ehti laskeutua kurvaillessamme kapeaa polkua kohti Khumbun laaksoa otsalamppujen valossa. Askellus olis sellaista zombiemaista, että kyllä se eteenpäin vei, mutta ei minulla mitään hajua ollut mitä olen tekemässä. Päivää oli takana jo 19 tuntia.

Dhuklassa meidät kohtasi koko Nepalin matkamme suurin vastoinkäyminen: Majatalo oli täynnä. Olimme aivan loppu ja seuraavaan majoituspaikkaan olisi ollut vielä muutaman tunnin matka, joten totesimme, että ei onnistu. Nukumme vaikka lattialla, jos ei muuta. Tai pihassa, ihan sama. Majatalon omistaja kovin pahoitellen katseli ryhmäämme, joka näytti lähinnä jakkilauman alle jääneeltä märältä läntiltä ja totesi, että hän koittaa keksiä jotain. Niinpä päädyimme majatalon pihassa olevan leipomon lavereille ja lattialle yöksi. Tässä kohtaa sillä ei kuitenkaan ollut enää mitään merkitystä mihin sitä olisi päänsä painanut, Ruususen uni olisi tullut joka tapauksessa. 

Heräsin seuraavana aamuna silti tapani mukaan aikaisin auringon noustessa. Menin keittiöön kysymään kahvia ja siirryin kuppini kanssa ulos. Lobuche ja sen itäinen huippu seisoi edessämme. Katselin sitä useamman tunnin ja viimein se suuri onnistumisen riemu, joka edellispäivän väsymyksissä oli jäänyt unholaan, saavutti minut. Olin niin pirun ylpeä itsestäni. Olin juuri kiivennyt ensimmäisen onnistuneen kuusitonnisen huippuni. Kaikki oli mennyt hyvin, en ollut käynyt edes lähellä rajojani, olo oli ollut vahva koko reissun, sopeutumiseni oli ollut täydellinen, eikä mikään ollut tullut onnistumiseni tielle. Kerrankin! Kun takataskussa edeltävältä vuodelta oli pakitukset niin Mont Blancilla kuin Aconcaguallakin, olin ansainnut tämän. Onnistuminen antoi valtavasti varmuutta ja itseluottamusta jatkoon enkä voinut kuin virnistellä siinä leipomon pihassa istuessani. Vuoden päätavoitteeni oli onnistunut ja luulen, että se virne pysyi koko loppumatkan takaisin Namcheen, Luklaan ja Kathmanduun asti. 

Lobuche Peak auringonnousussa

Sanotaan, että ensimmäisen Nepalin matkan jälkeen ei koskaan mieti palaako maahan enää, vaan KOSKA palaa. Lennolla Istanbulin kautta Suomeen päätin, että minä palaan ensi syksynä. Oltuani kotona yhdeksän tuntia ilmoittauduin Altitude Junkiesin Cholatsen retkikuntaan syksylle 2018.

Next up: Cholatse 2018, kuvassa oikealla puolella


Kiitos Satu, Sari, Tapani, Timo, Antti, Jarmo, Aune, Leena, Sinikka, Elisa, Heli ja Jake elämäni hienoimmasta matkasta. Oli kunnia kokea se kanssanne. Erityiskiitos Anne-Marille, joka jaksoit vastata hölmön innokkaisiin kysymyksiini, opin sinulta paljon. Kaikista eniten sain sinulta inspiraatiota. Kiitos tietenkin myös Sherpa-oppaillemme (joiden nimiä en todellakaan osaa kirjoittaa) sekä aina iloisina pysyneille kantajillemme. Paras reissu ikinä. 

Matkatoimisto Aventuran Lobuchen retkikunta huipulla 23.10.2017


torstai 2. marraskuuta 2017

Lobuche East, Nepal 10.-28.10.2017, osa 1.


Onpa mukavaa kerrankin päästä purkamaan reissua ilmaan minkäänlaista draamaa. Jos omalta osaltani Nepalin matkan suurin vastoinkäyminen oli huiputuksen jälkeen leipomon lattialla nukkuminen, voinee todeta, että tällä kertaa kaikki meni nappiin! Myös koko ryhmän osalta kolmeviikkoisesta Lobuchen matkasta selvittiin muutamalla nopealla vatsataudilla, uupumisella ja vuoristotaudin oireella, eli kaiken kaikkiaan Nepal oli meille erinomaisen armollinen.

No okei, startissa Helsinki-Vantaan lentokentällä Turkish Airlinesin tietokonejärjestelmä kaatui. Seisoimme siis jonossa ainakin puoli tuntia pidempään kuin meidän olisi pitänyt. En siis ehtinyt Burger Kingiin aamiaiselle, kuten olin suunnitellut. Paikkasin järkytyksen tuplawhopperilla Istanbulin kentällä, mistä viiden tunnin vaihdolla suuntasimme Kathmanduun. Nepalin pääkaupunkiin laskeuduimme seuraavana aamuna. 

Kathmandu

Kathmandu näytti juuri siltä, miltä olin olettanutkin. Miljoonakaupunki, karmea hulina, pöllyävät kadut ja maailman vapaamielisimmät liikennesäännöt. Tiputettuamme kamat hotellille lähdimme pyörähtämään Thameliin, Kathmandun keskustaan, mutta kauaa siinä kaaoksessa ei jaksanut katuja koluta. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen hotellin kattoterassi tuntui huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta ja kirjan kanssa moctaileja juoden kului loppupäivä leppoisasti seuraavan aamun Luklan lentoa odotellessa. 

Traditional Comforting kattoterassi kelpasi

Olimme saaneet paikat ensimmäiselle lennolle, joten olimme kentällä jo kuuden jälkeen vartomassa. Lento Luklan vuoristokentälle – mistä kaikki Khumbun alueen retkikunnat starttaavat – on legendaarinen. Paikalliskoneet näyttävät lähinnä jeesusteipillä korjatuilta sillipurkeilta, joissa on potkurit ja joilla kolmen vartin lennon jälkeen pitäisi laskeutua maailman hasardeimmalle pikkukentälle 2800 metriin. Luklan kiitorata on ehkä 14 metriä pitkä ja sille laskeudutaan jyrkkään ylämäkeen. Se taitaa olla tilastollisestikin maailman vaarallisin kenttä ja kanssamatkustajat, jotka Luklassa olivat aiemmin jo käyneet, koittivat parhaansa mukaan pelotella ensikertalaista töyssyisellä kyydillä. Lennon ajan keskityin lähinnä alla kohoavan Himalajan ihailuun samalla jotenkin yrittäen tajuta, että olen viimein täällä! Yksi isoista pienistä haaveistani oli juuri toteutumassa, eikä yksi epätasainen ja mäkinen kiitorata siihen verrattuna tuntunut missään.

Himalajan alaosia matkalla Luklaan 

Sillipurkit ja Luklan legendaarinen lentokenttä

Retkikunnassamme oli 13 lähtijää ja neljä opastavaa sherpaa, joita komensi matkanjohtaja Anne-Mari Hyryläinen. Alusta alkaen tuntui etuoikeutetulta päästä kiipeämään ensimmäistä Himalajan vuoristani kolminkertaisen kasitonnisen huiputtajan kanssa. Anne-Mari on noussut Everestin, Lhotsen ja Makalun huiput, enkä malttanut päästä tyhjentämään kysymyspajatsoani häneen. Melkein hävetti olla se jätkä, jolla on miljoona pienen detaljin kysymystä hänen kokemuksistaan. Koitin kuitenkin ripotella niitä tasaisesti kolmelle viikolle ja armolisesti Anne jaksoikin minulle vastailla ilman, että ainakaan näkyvästi joutui hampaitaan kiristelemään. Ensimmäinen Nepalin matkani oli minulle ennen kaikkea opintomatka. Olin reissussa periaatteessa vapaalla mutta kuitenkin Aventuran edustajana mukana. Tarkoittaen sitä, että jos Anne-Mari tai Sherpamme apua matkalla tarvitsivat, minä kyllä autoin. 

Kun EU:n lentokieltolistalla ollut sillipurkkimme oli saatu turvallisesti Luklaan ja kamat koneesta kantajien selkään, aloitimme vaelluksemme. Lobuche Eastin lähestymisemme kestäisi kymmenisen päivää ennen kuin basecampiin pääsisimme. Se nousisi hitaasti ja rauhassa ensin Namcheen 3800 metriin, siitä Gokyoon 4500 metriin ja muutaman yli 5000:n metrin sopeutumispäivän kautta tavoittelisimme Lobuchen itäistä 6100-metristä huippua parin viikon päässä. Kärsivällisyys on vuorilla valttia ja Himalajalla se korostuu entisestään, liian nopeasti eteneminen kun takaisi vuoristotaudin tai vähintään sen oireet. Niinpä taktiikkamme oli ottaa hitaasti, nukkua runsaasti, juoda tolkuttomasti ja syödä hyvin. Kuten sanonta sanoo, ”who eats, climbs.” 

Sielu puhdistettiin monta kertaa matkalla

Polku Luklasta kohti Namchea oli ruuhkainen. Se on ainoa mahdollinen pullonkaula alueen kahden suurimman kylän välillä ja pöllyävää polkua taittavat samanaikaisesti kiipeilijät, vaeltajat, kantajat, paikalliset, lehmät, aasit ja härät. Kuhinaa siis riittää. Välillä seisoskellaan jonossa jonkun muulilauman takana ja hermoja kannattaa polulle varata. Kiireettömyys on myös täällä valttia. 

Otimme puolivälissä matkaa Phakdingissa yön ennen jatkamista Namche Bazaariin, Khumbun tärkeimpään kylään. Nousu legendaaristen, rukouslipuin koristeltujen riippusiltojen kautta oli pitkä ja viimeinen mäki ennen 3800 metrissä sijaitsevaa Namchea oli brutaali. Mutta joka kerta, kun vain muisti katseensa polusta nostaa, näkymä palkitsi. Vuoria, vuoria ja vuoria, upeaa vehreää metsikköä, vuolaana virtaavia koskia ja maiseman ylimpänä koko ajan vaanivia kuusitonnisia huippuja. Tuntui jotenkin absurdilta, että kunhan matka tästä vielä etenisi, jostain pullahtaisi edelleen yli kaksi kilometriä niitäkin korkeampia nyppylöitä. 8000-metrinen vuori tuntui edelleen utopialta.

Legendaarista!

Namcheen saapuessani havahduin fiilikseen, että kaikki täällä tuntuu tutulta. Olen useamman vuoden tutustunut Nepaliin virtuaalisesti, seurannut kiipeilysesonkeja ja tapahtumia, lukenut kirjoja ja katsellut kuvia. Siksi, samalla kun olin todella innoissani, että vihdoin tänne pääsin, tuntui siltä kuin olisi jonkinlaiseen kotiin tullut. Namchen kadut, tuoksut ja tunnelma tuntuivat kaikki kotoisilta ja taisin hymyiilä melko leveästi tallustellessamme kivisiä kujia kohti hotelliamme. 

Namche Bazaar

Vietimme Namchessa kaksi yötä. Lepopäivänämme nousimme muutaman sata metriä ylemmäs sopeutumaan sekä katsomaan maisemia. Puolisen tuntia kun kylältä paineli ylämäkeen, näköpiiriin ilmestyi ensin yksi maailman kauneimmista vuorista, Ama Dablam, ja sen perään Himalajan – ja samalla koko maailman – suurin jalokivi, Mount Everest. Olin jotenkin latautunut näkemään tavoitteeni ja koko lyhyen matkan ylös minua jännitti. Everestin pyramidimaisen huipun ilmestyessä näkyviin tuijottelin sitä kuitenkin melko rauhallisin mielin. Siinä se nökötti, pilkoitellen toisen yli 8000-metrisen huipun, Lhotsen, takana. Ei se näyttänytkään yhtään pelottavalta. Enemmänkin saavutettavalta! Pilvimassojen tullessa ja mennessä huipun edestä mietiskelin, että hitto vie, kyllähän tuonne kiivetä voisi, jos ei nyt ihan tänään, niin joku päivä ainakin. Ensikohtaamisemme oli lämminhenkinen, ihan kuin olisimme tienneet toisemme jo pitkään ja viimein pääsimme paiskaamaan tassua.

Jos kanssakiipeilijöiltäni kysyy, versio voi toki olla toinen. Voi olla että hyppelehdin ilosta, riemusta, hengästyksestä ja ihmetyksestä, mutta en myönnä mitään!

Upea, upea Ama Dablam

Minä ja Mount Everest kohtasimme ensimmäistä kertaa. 
Oikealla Lhotse, vasemmanpuoleinen pyramidi on maailman korkein huippu.

Namchesta jatkoimme seuraavana aamuna kohti Phortsea. Puoli päivää kuljimme vielä Everestin basecampiin vievää tietä, joka on varmaan yksi maailman tunnetuimmista vaellusreiteistä. EBC Highway, kuten sitä kutsuimme. Ruuhka, joka jo Luklasta oli alkanut, jatkui edelleen ja nyt soppaa sekoittamaan oli saatu vielä isot jakkilaumat, joita sai väistellä vähän väliä matkan edetessä. Vasta kun oma polkumme erkani higwaylta kohti Gokyon laaksoa, meno rauhoittui. Ihana hiljaisuus! Gokyon upea reitti on huomattavasti vähemmän EBC:ta kansoitettu ja seuraavan viikon saimme kulkea melkeinpä omillamme! Vietimme Phortsen alapuolella yön ennen kuin jatkoimme alati nousevaa polkua kohti Machermon kylää. Yhtäkkiä mäen takaa näkyville ilmestyi valtavalta näyttävä Cho Oyu, maailman kuudenneksi korkein vuori. Cho Oyu seisoo Tiibetin puolella ja reittimme kulki sen jäätikköä ja jäätikön sulamisvesiä mukaillen koko ajan ylemmäs. Olen suunnitellut Cho Oyun kiipeämistä ensimmäisenä kasitonnisenani ja sen näkeminen vahvisti päätökseni: Tuonne aion päästä muutaman vuoden päästä!

Cho Oyu, 8188m, maailman 6. korkein vuori

Machermo on muutaman tönön eleetön kylä, joka tunnetaan lähinnä 70-luvun jeti-insidentistään. Täällä on nimittäin koettu ainoa ns. virallinen todennettu jetin hyökkäys (paikallisten mukaan siis), joka vei mukanaan kaksi paikallista naista ja jätti pihaan raadellun jakkilauman. Legendat on legendoja, mutta kyllä minä yöllä hätkähdin, kun ikkunan takaa kuului epämääräistä puhinaa ja kolinaa. Verhoa raottaessani huokaisin kuitenkin todetessani, että paikallinen jakki se siinä vaan kylkeään rapsutti ikkunalautaani. 

Välipäivä Machermossa kului köysitekniikoita harjoitellen. Sherpamme vetivät viereiselle harjanteelle köyden ja muutaman ankkurin ja pääsimme testaamaan nousu- ja laskeutumisvarusteitamme huiputuspäivää varten. Lobuche Eastin yläosassa on noin 500-metrinen jäätikköosuus, joka kiivetään nousukahvaa käyttäen, eli jumaroiden fiksattuja köysiä pitkin. Alaspäin pätkä tullaan varmistuskasilla. Samoja tekniikoita käytetään yleisesti myös isommilla Himalajan huipuilla ja siksikin Lobuche oli minulle hyvä ensimmäinen askel maailman suurimmilla vuorille kiipeämiseen. Harjoituspäivä sujui auringossa paistatellen ja köysissä keikkuen ennen tuhtia lounasta ja iltapäivän lepoa.

Heli köysitreenaa Macchermon yläpuolella

Tuhti oli myös päivällinen. Ja aamiainen. Yleensä välipalakin. Koko kolmen viikon ajan. Nepalissa trekkaamisen ja kiipeämisen tankkaus hoituu majataloissa ja tea houseissa, joissa on käytännössä kaikissa sama ruokalista. Se koostuu kevyimmillään keitoista ja raskaimmillaan riiseistä, nuudeleista, perunoista ja kananmunista. Kolmen viikon ajan söin päivittäin suunnilleen saman setin: Aamiaiseksi joko munakas ja leipää tai french toastia, lounaaksi tomaattikeitto ja illalla paistettua riisiä tai perunaa. Ja ne annokset eivät ole sitten aivan pienimmästä päästä! Saavillinen paistettua riisiä ruokkisi pienen perheen, mutta koska kulutus on näissä korkeuksissa ja aktiviteeteissa valtavaa, yllättävän hyvin jokainen satsi upposi kupoliin. Ja kuten sanottu, se joka syö, se kiipeää. Jos ruokahalu ei täällä ole kohdallaan, se aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Minä söin, join, nukuin ja tankkasin koko reissun todella hyvin ja olen varma, että se oli avainasemassa sekä hyvään sopeutumiseeni sekä huiputuksen onnistumiseen. Salaisena aseenani olivat myös thaimaalaiset urheilujuomajauheet, energiageelit sekä välillä iltapäivisin nautitut Mars Piet, eli taikinaan leivotut ja paistetut Mars-patukat. Ihanan överiä, ihanan hyvää! Kaiken tämän ruokamäärän huomioiden voi olla vaikea uskoa, että laihduin matkalla useamman kilon.

Macchermosta jatkoimme kohti Gokyota ja reissun ensimmäistä huippua Gokyo Rita. Polku jyrkkeni aamusta noustessamme Nepalin suurimman jäätikön Ngozumpan kupeeseen tasangolle, jonka toisessa päässä Gokyon kylä sijaitsee. Tasangolle päästessämme edessä aukeni yhtäkkiä ehkä maagisimmat järvet, joita olen koskaan nähnyt. Kolme jäätikön vetäytymisen jättämää kirkkaan turkoosia pientä järveä kimaltelivat auringossa vuorten sylissä ihan uskomattoman värisinä. Näkymä oli jotenkin epätodellinen Cho Oyun edelleen vahtiessa meitä laakson perältä. Kolmannen järven rannalla seisoi Gokyo, minne saavuimme hyvissä ajoin. Majataloon asettumisen jälkeen suuntasimme viereiseen leipomoon hakemaan ensimmäiset kunnolliset espressot viikkoon. 

Gokyo Lakes. Ei oo todellista!

Seuraavana aamuna kello soi neljältä. Edessä oli sopeutumisnousu kylän kupeessa seisovalle Gokyo Rin 5362-metriselle huipulle. Ensimmäistä (ja ainoaa) kertaa koko reissun aikana minulla ei ollut herätessä kovin hyvä olo. Gokyo sijaitsee 4800 metrissä ja korkeus alkoi tuntua. Ehkä olin juonut huonosti edellisenä päivänä. Fiilis oli kuitenkin sen verran kohdallaan, että tyydyin pariin Buranaan ja astuin ulos. Otsalamppujen valossa lähdimme hitaasti nousemaan kohti huippua ja kun muutamaa tuntia myöhemmin auringonnousun ensimmäiset kajastukset paistoivat Makalun takaa, oli huono olo jo poissa.  Viisi vuotta sitten raitistuessani päätin, että aion nähdä maailman kauneimmat auringonnousut maailman kauneimmissa paikoissa ja nyt oltiin kyllä sen päätöksen ytimessa! Ei näin kaunista voi ollakaan! Auringonnousu Himalajalla oli taianomainen ja siinä sitä oltiin sitä tuijottamassa. Nämä ovat niitä hetkiä, kun tajuaa, miten ihmeellistä tämä elämä onkaan. Ja tämä planeetta!

Aurinko nousee Makalun takaa. Kuvassa myös vasemmalta Pumori Mount Everest ja Lhotse, oikealla Cholatse.

Aurinko oli jo korkealla, kun saavutimme Gokyo Rin. Pilvettömässä, tuulettomassa säässä maisemaa hallitsivat Cho Oyun, Everestin, Lhotsen ja Makalun kasitonniset huiput Cholatsen, Tobuchen, Nuptsen ja Pumorin vaaniessa vain vähän matalammalla. Näkymä ylhäällä oli tällaiselle vuorifriikille ihan uskomaton. Samalla, kun haukoin henkeäni (en korkeuden, vaan fiiliksen takia), mielen valtasi se jo Namchessa kokemani kotoisuuden tunne. Että tuossahan nuo vanhat tutut ovat, kiva nähdä viimein! Nyt Everestistäkin näkyi jo muutakin kuin huippupyramidi ja edelleen se tuntui saavutettavalta. Motivaatio niin Lobuchea kuin pidemmänkin tähtäimen tavoitteita varten nousi hurjasti!

Gokyo Ri, ensimmäinen Himalajan huippuni!

Näkymä Gokyo Rilta. Alla Gokyon kylä, jonka takana seisoo Nepalin suurin jäätikkö Ngozumpa.


Ensimmäinen huippu oli nyt saavutettu ja seuraavaksi lähtisimme Cho La Passin kautta kohti Lobuchen basecampia. Puolimatkan krouvi oli käsillä ja olo oli vahva. Ensimmäistä kertaa uskalsin alkaa miettimään, että tämähän taitaa onnistua...


Everest, Lhotse, Nuptse, mitänäitänyon