maanantai 13. marraskuuta 2017

Vielä sananen Nepalista



Vielä sananen Nepalista, sitten lupaan pitää pääni kiinni aiheesta vähän aikaa…

Kuten edellisen kirjoituksen päätteeksi totesin, reissu oli ”paras ikinä”. Se tuntui siltä jo paikan päällä ja näin pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen se tuntuu siltä edelleen. 

Ensimmäinen matkani Himalajalle oli silkkaa parhautta muutamastakin syystä:

Ensinnäkin tietenkin sen takia, että Lobuchen huiputus – päätavoitteeni vuodelle 2017 – onnistui. Vuori oli monella tapaa haastavin nousuni tähän mennessä mutta samalla se meni helpommin kuin yksikään aiemmista vuoristani. Toki näissä hommissa niin moni asia on ihan puhtaasta tsägästä kiinni ja kerrankin se osui kohdalle. Mutta ei näitä pelkällä tuurilla hoideta. Treeni oli ollut onnistunut, sopeutumiseni meni nappiin ja fiilis oli hyvä läpi reissun. Tiesin jo monta päivää ennen huiputusta, että tulen onnistumaan, itsevarmuuteni oli kohdallaan. Ja reissun jälkeen se on ollut vieläkin korkeampi. Sain Nepalista valtavasti itseluottamusta ja motivaatiota, enkä malttaisi odottaa, että pääsen uudelleen mäkeen. Pää hajoaa kotisohvalla istuskellessa, kun keho huutaa vuorille.

Olin parhaassa fyysisessä kunnossani tähän mennessä. Kroppa toimi pari viikkoa ennen matkaa hajonneesta polvesta huolimatta ja olo oli todella vahva läpi matkan. Se antaa lisäpotkua jatkoon ensi vuoden treenejä ajatellen. Kun kiipeävät sherpamme yksi toisensa jälkeen tulivat huiputuksen jälkeen sanomaan, että ”very strong, very strong!”, eihän sitä voinut kuin hymyillä.

Crampon point, Lobuche East 23.10.2017

Opin Nepalissa paljon. Sekä itsestäni, että kiipeilystä. Iso syy tähän oli matkanjohtajamme Anne-Mari Hyryläinen, jonka kokemus kasitonnisilta oli minulle valtavan arvokasta. Kerroin jo alkumatkasta Anne-Marille omista tavoitteistani ja pahoittelin jo ennakkoon kuinka tulen pommittamaan häntä kysymyksillä läpi matkan. Niin tein ja armollisesti hän jaksoi myös vastailla. Itseään kokeneempien kanssa kiipeäminen on tärkeää ja uskon, että opit siirtyvät näissä hommissa parhaiten suusta suuhun, joten kolmeviikkoinen useamman kasitonnisen kiivenneen Annen kanssa oli arvokasta. Se sai minut uskomaan omiin mahdollisuuksiini.

Nepal kohteena oli erilainen kuin mikään muu kokemani vuoristo. Harvassa paikassa paikallinen kulttuuri nivoutuu ympäristöön ja omaan suorittamiseen niin vahvasti kuin Himalajalla. Vaeltaessa ja kiipeillessä Khumbun alueella velloo joku omituinen rauha ja historia, jonka syleilyssä sitä itsekin jotenkin rauhoittuu. Olen varma, että sillä oli myös vaikutusta onnistumiseeni. Yleensä varsin uskonnonvastaisena ihmisenä soljuin siellä buddhismin seassa jotenkin hirmu luontevasti. Kuten äitini totesi, buddhismi on enemmänkin filosofiaa kuin uskontoa, eikä paikallisten syvä vakaumus Nepalissa häirinnyt ollenkaan – päinvastoin. Mietin paljon matkalla sitä, miten paljon meillä kaikkeen kylläisyyteen tottuneilla länkkäreilä olisi paikallisilta opittavaa. Luulen, että toin osan siitä mukanani myös kotiin.

Paikallisväestö oli innoissaan tavatessaan suomalaisen turistin

Nepalissa toteutui yksi haaveistani: Nepal. Olin haaveillut matkustamisesta Khumbuun jo vuosia, lukenut kirjoja, seurannut uutisia ja kiipeilykausia, tutkinut karttoja ja katsellut kuvia. Nyt olin viimein täällä. Se oli hassu fiilis, tuntui kuin olisi tuttuun paikkaan tullut vaikka samalla kaikki oli jotenkin niin paljon suurempaa ja ihmeellisempää kuin olin ajatellut. Kaikista eniten fiilis iski noustessamme Namcheen. Kylä tuntui kotoisalta ja tutulta, sen tunnelma, tuoksut, kaikki.

Matka Khumbuun oli kuitenkin vain yksi haave. Se oli yksi palanen matkallani kohti isompia tavoitteitani, 8000-metrisiä huippuja. Nyt pääsin ne näkemään, ainakin muutaman, myös sen kaikista korkeimman. Ajattelin ennakkoon, että vaihtoehtoja on kaksi: Joko pelästyn ja tajuan koko tavoitteeni älyttömyyden tai sitten saan valtavan motivaatiopiikin tuijottaessani maailman korkeimpia vuoria. Tapahtui jälkimmäinen ja taisin sanoa jo matkalla, että hitto vie, nehän näyttävät saavutettavilta! Noustessamme kohti Gokyota Cho Oyu, maailman kuudenneksi korkein vuori, seisoi edessämme koko matkan. Tuijotin ja tuijotin sitä haltioituneena päättäen, että aion sille nousta. Motivaatio kasvoi joka askelella.

Kuvassa kolme 8000-metristä huippua:
Mount Everest, Lhotse ja Makalu

Harvemmin on näin tyhjä olo ollut kotiin palattua. Vahva post-mountain depis on päällä ja levottomuus vie pitkin seiniä. Ajatus on vain niissä maisemissa, huipuissa, vuorissa, ihmisissä, kulttuurissa ja koko kokemuksessa. Olin ehtinyt olla kotona yhdeksän tuntia, kun viiden aikaan aamusta laitoin sähköpostia Phil Cramptonille Altitude Junkiesiin. Heidän ryhmänsä oli samaan aikaan Cholatsella, kun me vieressä rimpuilimme Lobuchella. Olen tavannut Philin Samulin muistoillassa pari vuotta sitten ja hänestä oli Anne-Marin kanssa puhetta läpi reissun, Anne kun oli Philin kanssa kiivennyt mm. Everestille. Päätin matkalla, että jos Lobuche onnistuu, Cholatse on seuraava kohteeni. Se on selkeästi vaativampi, teknisempi ja haastavampi kuin mikään vuoreni tähän mennessä, mutta se on askel, jonka olen nyt valmis ottamaan. Ja kun kerran Cholatsen kanssa tuttavuutta teimme lähes pari viikkoa ja se tavallaan pieneni silmissä koko ajan, päätin että hittoakos tässä arpomaan, yritän varmistaa paikkani vuoden 2018 ryhmään saman tien.


Tänään aamulla Phililta tuli viesti, että kiitos, deposit on saapunut hänen tililleen ja näin on paikka kuusihenkisessä retkikunnassa buukattu. Nepal, minä tulen taas!

Cholatse 6440m, kuvattu Lobuchen yläleiristä


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti