Trip of a lifetime - Ranskalaisen koulun hulttiot Kebnekaisella

Ensimmäisen koronakevään ollessa kuumimmillaan puolitoista vuotta sitten juttelin ystäväni Jarin kanssa puhelimessa maailman menosta. Epävarmuus kalvoi takaraivossa pandemian peruttua kaikki työt ja tulevaisuus oli hämärän peitossa. Kaikki oli käsketty koteihinsa ja kaikki kielletty, niin myös vaellukset. En muista mitenkään erityisesti valittaneeni, vaikka tilanne toki pelottava olikin, lähinnä puhelimessa taivasteltiin, että onpas tässä nyt oudot ajat päällä. 

Pari tuntia myöhemmin sain viestin. Minut oli pyytämättä ja yllätyksenä lisätty ”Trip of a lifetime” -nimiseen Whatsapp-ryhmään, joka koostui liudasta vanhoja (pun intended!) parhaita ystäviäni. Ryhmän viesti oli seuraava: 

”Moro Teemu!

Me poikien kans päätettiin et halutaan jonnekkin luontoon samoilemaan. Minne sit mennään, ni onkin sun asia päätettäväks, mut muista et me ollaan huonokuntosia keski-ikäisiä miehiä. Koska mennään ni se onkin sit aivan mahdoton sanoa, mut mennään sit joskus ku maailma on palannu takas raiteilleen ja saadaan kalenterit loksahtamaan paikoilleen. Nyt meit ilmottautuneita tälle eeppiselle reissulle on 8. Me halutaan kuitenkin lasku tästä kokonaisuudessaan per heti. Eli laitakko tulee ku kerkeet. Thanks.”

En tiedä kumpi tippui nopeammin lattialle, leukani vai ensimmäiset kyyneleet, kun tajusin millaisia ystäviä minulla on! Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on upein asia mitä kukaan on koskaan puolestani tehnyt. Jätkät halusivat auttaa ja tekivät sen upeimmalla mahdollisella tavalla.

Liikutuksesta selvittyäni päätin, että tästä todellakin tulee trip of a lifetime. Olin ystäville elämänsä elämyksen velkaa. 

Maisemat Ruotsissa ok+

Jossain kohtaa homma lähti lapasesta ja lopulta ryhmässä oli mukana 14 ihmistä, kaikki ystäviäni jo lapsesta ja nuoresta lähtien. Osalla ulkoilukokemusta oli jonkin verran – Jari mm. oli mukana ensimmäisellä reissullani Elbrukselle 2014 – , osa taas ei ollut koskaan poistunut golfkenttää pidemmälle luontoon. Piti siispä suunnitella jotain kaikille sopivaa aktiviteettia ja hyvin nopeasti päätin, että kohteemme tulee olemaan Kebnekaise. Se on jo vuosia ollut toimistoni ja yksi suosikkipaikoistani maailmassa ja Kebnen infra tunturiasemineen palvelee hyvin myös ensikertalaisia. Ajankohdaksi sovimme syyskuun 2021.

Puolitoista vuotta ilmassa velloi innostuksen ja epätietoisuuden sekamelskaa, kun varmuutta rajojen avautumisesta ei tuntunut tulevan. Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, seisoimme kaikki viimein Nikkaluoktan parkkipaikalla pari viikkoa sitten. Tällä iällä ei ole ihan yksinkertaista saada viittätoista keski-ikäistä äijää ja yhtä daamia viikoksi samaan paikkaan, joten, kolmen peruutuksen myötä, meitä oli 11 lähtijää matkassa. En voi sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä minulla oli parkkiksella, kun tajusimme, että tämä Trip of a lifetime ihan oikeasti toteutuu. 

Ekan illan ulkoruokinta

Pohjois-Ruotsin ruska oli aivan käsittämätön. Olen toki aiemminkin tehnyt syysreissuja Kebnelle, mutta tänä vuonna värien ilotulitus oli kirkkaampi kuin koskaan lähtiessämme taivaltamaan kohti ensimmäistä yöpaikkaamme Laddujavrin rannalla. Säätiedotuskin oli puolellamme, mitä nyt melko kovia tuulia lupaili tuleville päiville. 

Toteutin vaelluksella hyväksi havaittua kaavaa, jossa ensimmäinen yö vietetään Laddujavrin venesataman lähistöllä, mistä vaellus jatkuu seuraavana päivänä Kebnekaisen tunturiasemalle ja kolmantena päivänä noustaan huipulle. Neljäntenä otetaan iisisti ja viimeisenä päivänä palataan 18 kilometriä takaisin Nikkaluoktaan. Tällä kertaa, matkaseurueen täydeksi yllätykseksi, paluu taittui helikopterilla vaelluksen sijaan. Oli kaikille melkoinen elämys nähdä Laddujavrin laakso ilmasta tähän aikaan vuodesta. Suurin osa ei ollut myöskään koskaan aiemmin ollut helikopterin kyydissä ja ylläri oli onnistunut.

Monelle vaellus oli ensimmäinen lajissaan ja on pakko ihailla, miten hyvin jengi heittäytyi hommaan mukaan. Vaeltamaan oppii vain vaeltamalla ja ilman sen suurempia vastoinkäymisiä reissusta selvittiin. Viimeisen yön iltana oli leiristä tosin aika monta telttaa yhtäkkiä kadonnut, koska joku kuuli, että tunturiasemalla oli hotellihuoneita vapaana. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaellusten pointti ei ole kärsiä ja kärvistellä, vaan nauttia. Jos teltassa nukkuminen tuottaa vaikeuksia ja tarjolla on majoitusta sisätiloissa, niin by all means. Etenkin, jos on ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. 

Reissun ainoa vastoinkäyminen saatiin huiputuspäivänä, jolloin lumimyräkkä iski vasten kasvoja puolivälissä nousua Vierramvarelle. Aika nopeasti jo tiesin, ettemme tule pääsemään myöskään Kebnekaisen huipulle. Västra ledenin polku muuttui joka askelella liukkaammaksi ja kokemattoman ryhmän kanssa se alkoi käymään sitä vaarallisemmaksi mitä ylemmäs nousimme. Kun takanani joku liukastui rähmälleen ensimmäisen kerran, puhalsin pelin poikki. Edessämme olisi ollut vielä nelisen tuntia könyämistä ylöspäin ja perään piiiiiiiiiiitkä matka takaisin alas, joten oli aika no brainer pysäyttää homma siihen. Istuskelimme jonkin aikaa Vierramvaren mäessä toivoen, että sää kirkastuisi edes hetkeksi sen verran, että näkisimme Norjan suuntaan aukeavan vuoristomaiseman, mutta lopulta aloitimme matkan lumituiskussa alas. Meno oli hidasta ja epävarmaa lumen liukastamilla kivillä ja siinä kohtaa tiesin ratkaisun olleen oikea. Tämä oli vasta toinen kerta, kun olen koskaan joutunut ryhmän kanssa keskeyttämään nousun ja nyt se harmitti erityisen paljon, koska juuri näille ystäville olisin halunnut tarjota huipulle pääsyn elämyksen. Vaikeita ratkaisuja joutuu kuitenkin joskus tekemään ja sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Tällä kertaa vaikea oli oikea. 

We're not in Kansas anymore

Lausun jokaisen Kebnekaisen vaelluksen alussa ääneen reissun kolme tavoitetta, jotka tärkeysjärjestyksessään ovat: 1) palata ehjänä takaisin, 2) pitää aivan helvetin hauskaa ja 3) päästä huipulle. Niinpä sään takia topin missaaminen ei lopulta vaikuttanut reissuun juurikaan, koska kaikki meni turvallisesti ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Luulen, että viikon naurujen ansiosta jokainen meistä elää taas pari vuotta pidempään. Eihän lopulta mikään ole parempaa kuin olla yhdessä parhaiden ystävien kanssa maailman kauneimmassa paikassa, missä voi hetkeksi unohtaa arjen, mikä meistä jokaisella on aika hektinen ja erilainen. Puolentoista vuoden korona-ajan jälkeen yhdessäolo tällä jengillä tuntui erityisen hyvältä ja viisi päivää tuntui siltä kuin maailmassa ei ketään muita olisikaan. 

Työkeikkana Trip of a lifetime oli varsin erikoinen. Yleensä ryhmät, joita vedän, koostuvat enemmän tai vähemmän ventovieraista ja muutamista vakioasiakkaista, jotka ovat tarkoituksenmukaisesti hakeutuneet juuri tähän reissuun. Opas on heidän ainoa kiintopisteensä toisiinsa. Nyt kaikki tunsivat toisensa etukäteen ja pelkäsin, että oppaan ”auktoriteetti” on aika vähissä, kun jengi on tuntenut minut pisimmillään parivuotiaasta asti. Koita siinä sitten ladella jotain turvallisuusohjeita, kun joku kuitenkin huutelee jostain oppaan kuudennen luokan takatukasta (kyllä, minulla oli sellainen). Huoli oli onneksi turha, koska aika peuroina ajovaloissa osa jengistä oli uudenlaisen tilanteen edessä hekin. Lisäksi yleensä vaelluksille tulevat asiakkaat ovat itse valinneet kohteensa ja tietävät omat kykynsä sen edessä. Nyt minä valitsin kohteen muille, joilla ei vastaavista jutuista ollut aiemmin mitään kokemusta. Se hieman jännitti ja huomasin tuntevani ylimääräistä vastuuta kaikista, koska he olivat ostaneet ikään kuin sian säkissä ilmoittautuessaan mukaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin.

Naapureita jo 42 vuotta sitten

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu jotenkin irralliselta tapahtumien ja seikkojen latelulta, koska en lopulta mitenkään pysty kuvailemaan miltä Trip of a lifetime oikeasti tuntui. Matkaan sekoittui ystävyyttä, rakkautta, muistoja, lämpöä ja yhteisiä juuria tavalla, jota on vaikea selittää. Samalla se oli jonkinlainen henkinen korona-ajan päätös ja ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun tuntui siltä, että asiat ovat normaalisti maailman hiljalleen auetessa. Kaikki tämä suosikkipaikassani, jonne en ole kahteen vuoteen pandemian takia päässyt, ja vielä ruska-aikaan. Sanat eivät vain riitä. 

Yksi on kuitenkin varma: Minulla on maailman parhaat ystävät. Jari, Tomppa, Petski, Pate, Jossu, Tumppi, Kalle, Panu, Tuukka ja Jude: Kiitos. Kiitos sydämeni pohjasta. En unohda tätä ikinä. 

Maratoni kotimetsässä: Nuuksio Classic 2021

Jos viimeksi lähtiessäni juoksutapahtumaan keväällä kirosin, että aina on jotain ongelmaa, niin nyt voin hyvillä mielin ottaa sanani takaisin: Kerrankin ei ollut mitään! Ensimmäinen kertani Nuuksio Classicissa meni juuri niin hyvin kuin sen pitikin mennä. Tai ainakin melkein. 

Tarjolla oli polkumaraton, 42,2 kilometriä kotimetsässä Nuuksiossa, missä olen käynyt lönköttelemässä eri mittaisia treenejä jo useamman vuoden ajan, puhumattakaan työ- ja vapaa-ajan retkistä jo since 1986. Oli siispä aikakin, että Nuuksio Classiciin paikan itselleni lunastin, oli nastaa lähteä tutuille kulmille juoksemaan kerrankin pidempi lenkki! Sää oli lauantaina tarkoitukseen liki täydellinen taivaan ollessa kirkas ja mittarin heiluessa jossain kymmenen asteen paikkeilla. 

Noin puolet reitistä oli minulle ennestään tuttua polkua. Ensimmäinen kymppi Hotelli Nuuksion pihasta Swinghillin päälle ja viimeiset noin 15 kilometriä Valklammen suunnalta maaliin olivat tuttua maastoa, mutta reitin pohjoinen osuus siinä välissä on jäänyt tutkan ulkopuolelle alueella retkeillessä. Tältä pohjalta tavoiteajan asettaminen oli hieman hankalaa, kun mitään hajua poluista jossain Suolikkaan huudeilla ei ollut. Käytin referenssinä siispä ainoaa juoksemaani polkumaratonia, Vaarojen maratonia, jonka pohjalta ajattelin, että kyllä tämä varmaan muutaman tunnin nopeammin menisi. Toivoin siispä, että loppuaika alkaisi kutosella. Vaikka numerolapun reiteen laitankin, en loppujen lopuksi koskaan lähde oikeasti kisaamaan muita kuin itseäni vastaan ja tavoitteena on aina ainoastaan maaliin pääsy.  

Kisan aamuna fiilis oli todella hyvä ja tuntui, että tankkaus oli onnistunut. Mikään ei kolottanut ja yöunetkin olivat maittavat. Näistä oli hyvä ponnistaa lähtöviivalle. Kisastartti oli kello 9:30, jonka jälkeen lähdöt rullasivat parin minuutin välein koronaturvallisesti noin kymmenen hengen ryhmissä. Aloitin loppupäässä, vähän ennen kymmentä. 

Jalat mutaan, let's go!

Kuten todettua, alun polut olivat tuttuja ja tunkkaus Swinghillin päälle ensimmäiseen huoltoon meni leppoisasti. Nappasin huollossa vain lötköpullon täyteen vettä ja jatkoin matkaa. Repussa juomarakossa oli Noshtin urheilujuomaa, eli vedet otin aina huolloista mukaan. Tuttuun tapaan vedin läpi kisan puolen tunnin välein energiageelin ja puolentoista tunnin välein Noshtin vauhtikarkkipaketin naamaan. Taktiikka toimi hyvin, missään vaiheessa ei energiatasot päässeet tippumaan. Ainoastaan ihan lopussa, liian optimistisen aika-arvion takia, minulta jäi yksi puolituntinen väliin, kun säästelin yhtä geeliä varalle, jos tarve yllättää. 

Reitti muuttui ensimmäisen huollon jälkeen alkua huomattavasti teknisemmäksi. Olin suunnitellut juoksevani kilometrit 20-30 melko lujaa (omaan tahtiini suhteutettuna siis), mutta polun oltua pääasiassa mutaa, juurakkoa ja erinäisiä kallionousuja ja -laskuja jouduin toteamaan, ettei mitään jakoa. Meno oli päinvastoin poikkeuksellisen hidasta ja mutapohjan aina vain jatkuessa jouduin toteamaan, että alkuperäinen kutosella alkava aikatavoitteeni taitaa lentää jorpakkoon. Hitaudesta huolimatta hymy pysyi kasvoilla keljuimmillakin osuuksilla ja kerrankin nautin menosta läpi koko matkan. Kaikissa kisoissa tulee jossain vaiheessa se hetki, kun ei jaksa enää välittää ja varoa esimerkiksi kenkien kastumista ja se on aina yhtä mahtava fiilis. Kun toteaa, että ihan sama, ja sitten hyppää nilkkoja myöten lammikkoon. Nyt se tuli jossain tuolla mutaosuudella, kun en jaksanut enää edes yrittää loikkia mättäältä mättäälle. Perkele, läpi vaan! Viilennys teki jalkapohjille hyvää. 

Teknisemmät pätkät alkoivat helpottaa vasta hieman ennen viimeistä, 33:n kilometrin huoltoa. Siitä eteenpäin maaliin saikin juosta oikein mukavaa ja pehmeää polkua, mitä nyt muutama lyhyt nousu ja kallio osui vielä väliin. Jalka kantoi edelleen ihan hyvin ja loppua kohden hieman harmittelin, että keskiosaan tuhrautui niin paljon aikaa, koska tässä loppupätkässä olisi saanut hyvän kirin vedettyä. Toki sellaisen vedinkin (omasta mielestäni) ja viimeiset kilometrit maaliin juoksin jopa varsin kovaa, mutta tosissaan yrittäminen oli jo vähän puolitiessään kun tiesin, etten tavoiteaikaan pääse. Tahdin kiristäminen lopussa kuitenkin kertoi siitä, että kaikki oli mennyt nappiin, koska energiaa oli vielä hyvin jäljellä, toisin kuin vaikka Karhunkierroksella, missä viimeinen kymppi oli se kauhein. Siellä toki lopussa olleet kolme tunturin ylitystä eivät auttaneet asiaa. Nyt sellaisia ei ollut, vaan loppupätkä enemmänkin lasketteli mukavaa polkua hiljalleen maaliin. 

Kevyellä askelella maaliin

Tavoiteaika ylittyi vajaa 20 minuutilla, mutta, kuten todettua, jos reitti ja maasto on ihan tuntematon, on realistisia tavoitteitakin vaikea tällaisen amatöörin asettaa. Joka tapauksessa päivä oli ollut enemmän kuin onnistunut teknisesti ja fysiikan osalta, joten mitäpä sitä mussuttamaan. Jos nyt haluaa siihen alkuperäiseen referenssiin vielä palata, niin viime syksyn Vaarojen maratonin ajastani lähti kuitenkin melkein puolitoista tuntia pois. Toki nousumetrejäkin oli Nuuksiossa aika paljon vähemmän, niitä kertyi maaliviivalle tasan tuhat. 

Nuuksio Classiciin oli hyvä lopettaa kahdeksan kuukauden juoksuharjoittelu. Nyt vähän taukoa ja pariksi viikoksi taas pohjoiseen rinkka selässä ja sen jälkeen alkaa treeni kohti ensi kevättä ja Nepalia. Juoksukisoja luvassa on seuraavan kerran ehkä syksyllä 2022 tai vasta keväällä 2023. Haaveissa olisi joskus kokeilla Karhunkierroksen 82 kilometrin kisa, mutta saas nähdä uskaltaako moiseen oikeasti ikinä lähteä. Minä kun en ehkä siltikään ole kovin erikoinen juoksija, kuten tässä blogissa joskus kirjoitin. 

Usko, toivo ja rasva! Pepe veti 70 kilsaa.