sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Annapurna Cirquit, Nepal


Minun ei pitänyt edes lähteä Nepaliin tänä syksynä. Oli muita suunnitelmia. Mutta kun vuodenvaihteeseen aiottu Etelämantereen reissu siirtyi vuodella, otin ex-tempore yhteyttä Phil Cramptoniin, josko Cholatsen retkikuntaan mahtuisi vielä. Viikko sen jälkeen Aventuralta tuli soitto, että pääsisitkö vetämään Annapurna cirquitin. Yhtäkkiä kalenterissa oli kaksi keikkaa Nepaliin parin kuukauden sisään.

Toisen epäonni on joskus toisen onni. Vaikka en siis tietenkään millään tasolla iloitse, että Penttilän Annin – jonka alunperin piti toimia Annapurna cirquitin tämän syksyn matkanjohtajana – jalka meni sököksi Denalilla (on kuntoutumaan päin jo, hyvä Anni!), olen ihan iloinen, että keikka tuli minulle. Olen pitkään haaveillut Nepalissa työskentelystä ja myös Annapurnan alue oli vielä näkemättä. Tuli erinäisiä kärpäsiä siis samalla iskuilla. 

Annapurnat ja Gangapurna

Monsuuni Nepalissa on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen pitkä. Mikä yleensä loppuu syyskuun alun paikkeilla, on nyt tuupannut vettä (ja ylempänä lunta) jo kohta kuukauden normaalia pidempään. Oikeastaan vasta tänään, pari päivää vaelluksen jälkeen Kathmandussa alkaa ilma kuivua. Pitkittynyt monsuuni vaikutti siis vahvasti vielä koko vaelluksemme ajan. Sinänsä varsin hyvällä tuurilla mentiin, että parin viikon aikana ei sateessa jouduttu kertaakaan vaeltamaan, ne kun osuivat poikkeuksetta yölle, mutta maisemat pysyivät tiukasti pilvien peitossa läpi reissun. Ainoastaan silloin tällöin Annapurnien huiput näyttäytyivät koko liki 8000 metrin korkeudessaan. Mutta kun niin tekivät, olo oli aika pieni.

Goatlyfe

Alkumatka taitettiin jeepeillä Syangeen asti, mistä laukut lähtivät kantajien matkaan ja yhdeksän asiakkaan, minun ja kahden paikallisoppaan ryhmämme siirtyi apostolinkyytiin. Ensimmäiset päivät menivät varsin trooppisessa monsuunisäässä läpi vehreiden laaksojen ohi vesiputousten. Onneksi oli shortsit matkassa! Annapurna cirquit nousee hitaasti koko ajan korkeammalle ja antaa kehon sopeutua alati ohenevaan ilmaan hyvin. Matkan edetessä maisematkin muuttuvat hiljalleen kuivemmiksi ja karummiksi. Tropiikin jälkeen pystyi hetken kuvittelemaan kulkevansa kotoisessa Suomen Lapissa, sitten Kalliovuorten jylhissä maisemissa ja vasta lopulta Himalajan rinteillä. Reitin korkeimman kohdan, Thorong-La:n 5416-metrisen solan jälkeen oltiinkin jo kuussa. Tai siltä solan toisella puolella oleva, Tiibetiltä näyttävä kuiva ylänkö tuntui. Monipuolisuuden puutteesta ei klassikkoreittiä voi siis ainakaan syyttää!



Huiputuspäivän yönä jo melko totuttuun tapaan – Thorong Phedin majatalon pihassa vielä satoi. Mutta kuin ihmeen kaupalla noin tuntia ennen kello kolmen starttiamme pilvet siirtyivät ja kirkas tähtitaivas aukeni solan ylle. Niinpä saimme taittaa matkan pääpäivän uskomattoman hienossa säässä. Ylempänä sade oli tullut lumena, joka peitti polun ja ympäröivät huiput valkoiseen vaippaan. Oli kovin kaunista. Rauhallisen sopeutumisen ansiosta tonnin vertin nousu ja ikuisuudelta tuntunut 1600 metrin lasku sujuivat ilman ihmeempiä episodeja ja koko ryhmä oli jo puolenpäivän jälkeen majapaikassamme Muktinathissa. Pizzat ja virvokkeet oli ansaitut.

Torong-La, 5416 metriä ja aurinko paistaa!

Olen aiemmin ollut Nepalissa ainoastaan Khumbun alueella, missä elämä on selkeästi yksinkertaisempaa. Toisin kuin sinne, Annapurna cirquitille on maayhteys, mikä mahdollistaa paremman huollon ja ylipäänsä infrastruktuurin, kun majataloja voidaan täydentää jeepeillä. Niinpä ehkä suurin yllätys alueen vehreyden lisäksi oli se, miten tasokkaita yöpymiseen käytetyt majatalot vaelluksella olivat! Oli puhdasta lakanaa, omaa vessaa huoneissa ja suihkujakin tarjolla, jotain mistä Khumbun suunnalla yleensä voi vain haaveilla. Ei niin kuin että olisin itse suihkuja hyödyntänyt, mutta asiakkaat sentään nauttivat niistä päivittäin. Minä otin kerran kuumaa vettä vesipullollisen ja peseydyin sillä, ihan hyvin riitti. 

Yleinen konsensus tuntuu olevan, että ohueen ilmaan soputuminen kantaa muutaman viikon ennen kuin hemoglobiiniarvot alkavat taas palautumaan merenpinnan tasolle. I call bullshit. Olin Elbrusin huipulla kuusi viikkoa ennen Thorong-La:ta ja väitän olleeni täysin sopeutunut edelleen. Koko matkan aikana ei tullut yhtäkään normaalia korkeusoiretta tai mitään oloja, ainoan särkylääkkeenkin otin matkalla solasta alas, kun nestehukka aiheutti jomotusta. Muuten mentiin ihan normaalilla hapella. Tietenkin koko vuoden kestänyt treeni ja kesän työkeikat pohjalla auttoivat kunnon kanssa, kuten myös maltillisella tahdilla menty alkumatka, mutta silti, normaalisti yli viiteen tonniin noustessa tulee vähintään oire jos toinenkin. Nyt ei tullut mitään. Tämä lupaa hyvää parin viikon päästä alkavalle Cholatsen nousulleni.

Fully acclimatized

Kaiken kaikkiaan Annapurna cirquit oli todella hieno vaellus ja kun vielä seurakin oli hyvää, niin meni tämäkin keikka taas vähintään työreissujen top vitoseen. En tietenkään osaa sanoa millainen vaellus on ollut aiemmin, kun polun ohessa ei ole kulkenut autotietä, mutta kaikki purnaus nykyyisestä turistivaelluksesta, jotka luin ennen lähtöä, osoittautui tyhjäksi huuteluksi. Ajankohta varmasti sekin vaikuttaa, mutta meillä ei ollut ruuhkaa ollenkaan, polku oli mukava taivaltaa, olosuhteet olivat hyvät ja elämys taattu. Vilpittömästi voin siis suositella cirquitia kaikille, joita Himalaja vetää puoleensa ja jotka EBC:n ovat kokeilleet. Tämä oli jotain ihan muuta.

Nyt istuskelen hotellin kattoterassilla Kathmandussa. On niin lämmin, että olen hikoillut parissa päivässä kaikki T-paitani pyykkiin. Jo kolmatta päivää on kuivaa, eli monsuunikin on viimein ohi. Kunhan tämän tekstin taputan loppuun, niin suljen koneen, puhelimen ja yhteyden ulkomaailmaan hetkeksi, aloitan neljän kuukauden työputkella ansaitun loman ja painelen Balille. Ensi viikolla palaan Nepaliin ja lähden yrittämään Cholatselle nousua uudelleen. 

Kathmandu by nite


Yhteistyössä: Matkatoimisto Aventura