torstai 2. elokuuta 2018

Matka Haltille on Vaellus isolla V:llä


Tänään uutisoitiin, että Ruotsin korkein huippu Kebnekaise on menettänyt pelkästään heinäkuun aikana yli neljä metriä huipun jääkerroksestaan. Se kertonee kaiken oleellisen Lapin tämän kesän lämpötiloista. Samaan aikaan, kun Kebnekaise suli menemään, minä vietin rantalomaa Itä-Lapissa. Kyllä: Rantalomaa, Itä-Lapissa.

Näistä lähtökohdista lähdimme Partioaitan 365 klubilaisten kanssa vaeltamaan kohti Haltin huippua heinäkuun viimeisellä viikolla. Kilpisjärvellä oli sielläkin paukkunut hellerajat päivä toisensa jälkeen ja mikäänhän ei ole pahempi vellussää kuin helle. Tulee vaikka rakeita ja vettä poikittain, se on silti miellyttävämpää kuin tuollainen tukala porotus, niiltä voi sentään suojautua. Lämpötilan noustessa myös riskit kasvavat. Lämpöhalvaus ja nestehukka ovat aika paljon suurempia uhkia kuin kesäsäässä kastuminen. Etenkin, kun matkaa on kuuteen päivään taitettavaksi noin 110 kilometriä.

Leiri Saarijärven rannalla.

Lähdimme Kilpisjärven luontokeskukselta kohti Saarijärven tupaa, jonka kupeessa olisi ensimmäinen yöpaikkamme. Edellisenä iltana oli satanut ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ja se oli raikastanut ilmaa onneksi hieman. Oli lämmin, muttei ainakaan vielä tukalaa. Matkaakaan ei ollut ensimmäiseen päivään kuin noin 12 kilometriä, joten tämä oli hyvä testipäivä sekä ryhmälle, että säätilalle. Polulle astui 13 klubilaista, minä sekä apuoppaani Mikko.

Olihan siellä kuuma. Matka Saarijärvelle on kivikkoinen, mutta kunhan ensimmäisten kilometrien jälkeen pääsimme viimeisestä koivikosta ulos puurajan tuolle puolen, pieni tuuli astui mukaan avuksi. Vettä reitiltä sai onneksi melko sopivin välimatkoin ja käsky oli tankata pullot ja ihmiset jokaisen mahdollisuuden tullen. Leiriydyimme Saarijärven tupien kupeeseen hyvissä ajoin ja hyvissä voimissa alkuillasta. Salaa rukoilin teltassani säiden jumalia, että hieman laittaisivat Käsivarren erämaahan ilmastointia kovemmalle. 

Saanatunturi erämaasta katsottuna

Toinen päivä oli oleva vaelluksemme pisin. Saarijärveltä Meekonjärvelle on matkaa noin 19 kilometriä ja tarkoitus oli jatkaa Meekolta vielä niin pitkälle kuin rahkeet riittävät, jotta olisimme seuraavana aamuna jo mahdollisimman lähellä Haltia. Edellinen yö oli käsivarressa kesän viimeinen yötön yö, eli tänään aurinko laskisi ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Valoa vaeltajille kuitenkin riitti, mikä mahdollisti halukkaille rauhallisen etenemisen, kun ei tarvinnut kello kädessä määränpäätä saavuttaa ennen pimeän tuloa. Toiset halusivat mennä kovaa, toiset hiljempaa ja selkeästi merkityllä reitillä se oli näissä keleissä kaikille mahdollista. Sääntönä oli ainoastaan, että kaikki pysyvät kahden oppaan välissä, jolloin Mikko tulisi viimeisenä leiriin.

Reitti Kilpisjärveltä Haltile asti on tosiaan selkeä ja hyvin merkitty. Helppokin ehkä, muttei silti ihan kevyt. Saarijärveltä polku nousee rakkaista maastoa useamman sata metriä ylämäkeen, mistä se laskeutuu vehreään Kuonjarjoen laaksoon. Puolimatkassa Meekonjärvelle tulee vastaan Kuonjarjoen tupa, mistä reitti jatkuu muutaman kilometrin tasaisena ensimmäiseen vesistön yllitykseen asti ja nousee vielä yli 900:aan metriin ennen laskeutumista Meekolle. Tällä kertaa käisvarressa oli niin kuivaa, että yhteenkään vesistön ylitykseen ei tarvinnut vaihtaa kenkiä. Näin ei ihan aina ole. 

Polkua ja rakkaa. Rakkaa ja polkua.

Kuonjarjoen hobittilaakso

Meekonjärven tuville saavuttaessa olimme jo aika poikki. Kuitenkin, jokainen kilometri vielä eteenpäin olisi seuraavalta aamulta pois, joten päätimme painella vielä vähän matkaa kohti seuraavaa tupaa, Pihtsusjärveä. Alkoi matkan toinen lyhyt koivikko-osuus, ennen kuin polku lähti hiljalleen jälleen nousemaan kohti Vuomakasjärveä, jonka rannoille päätimme viimein jäädä. Pystytimme leirin lopulta pienen kosken viereen järven alapuolelle. Huh mikä päivä! Jalkojen uittaminen joessa oli enemmän kuin tervetullutta, kun mittarissa oli 24 kilometriä. Haltille puolestaan enää alle 20!

Näkyykö leiri?

Seuraava aamu oli suunniteltu huiputuspäivämme. Jatkoimme vaellusta ensin Pihtsusjärvelle lounaalle, mistä nousimme vielä viitisen kilometriä edemmäs kohti Haltin kupeita leirinpystytykseen. Tarkoitus oli levätä ja tankata teltoissa muutama tunti ja lähteä kohti Suomen korkeinta pistettä alkuillasta. Sää oli pitkin päivää ollut painostavan oloinen ja juuri, kun viimeinenkin vaeltaja saapui leiripaikalle, alkoi taivaalta tippua vettä. Äkkiä teltat pystyyn ja nopeasti pieni tihku olikin muuttunut jo varsin mojovaksi sateeksi. Tuuli yltyi ja alkoi kuulua jyrähtelyä. Ukkonen! Juuri kun meidän piti lähteä ylös! Vedin sadekamat niskaan ja lähdin kiertämään telttoja läpi jakaen uusia ohjeita. Olimme sopineet kello kuuden lähdöstä, mutta kun puolelta satoi vielä kaatamalla, siirsimme starttia tunnilla. Ja kun tunnin päästä sade vain yltyi, jouduimme lopulta hylkäämään koko startin. Ei mitään jakoa tässä kelissä.

Uusi plääni oli suunnata ylös aikaisin aamusta, jonka jälkeen edessä olisi piiiiiiitkä vaellus takaisin Meekonjärvelle. Luvassa olisi siis viikon rankin päivä. Tarjosimme halukkaille mahdollisuuden jättää aamun huiputus väliin ja lähteä suoraan kohti Meekoa, jolloin edessä olisi ainoastaan leppoisa vaellussiirtymä kotia kohti. Kukaan ei kuitenkaan tarjoukseen tarttunut, vaan kaikki päättivät lähteä huipulle. Hienoa, ei muuta kuin matkaan!

Se siitä näkyvyydestä...

Keli oli kirkastunut ja lähtiessämme aamuseitsemän aikoihin kohti Haltia, sen rinteet paistatteilvat auringossa. Huippukin näkyi ja ehdimme jo toivoa, että sen saavuttaessamme ylhäältä näkyisi kauas. Nousu oli loivahkoa kivikkoa ja alkumatka jopa varsin mukavaa polkua. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä haastavammaksi tie kävi. Haltin tunnusomainen punainen rakka oli kuitenkin suhteellisen helppokulkuista. Jossain vaiheessa aivan tunturin yläosaan alkoi vyöryä pilviä, eli näkymä huipulla katosi, mutta muilta osin koko matkan saimme nauttia upeista maisemista takanamme. Kun oikein pinnisteli, leirikin näkyi Pihtsusjärven suunnalla! 

Nousu meni oikeastaan jopa yllättävän leppoisasti ja saavutimme Suomen korkeimman pisteen, 1324:n metrin korkeudessa seisovan rajatolppa 303B:n jo parissa tunnissa! Toivomamme maisema huipulta oli pilvien myötä kadonnut, mutta se ei enää ketään haitannut. Olimme saavuttaneet Haltin huipun – tavoitteemme – ja kaikki hyvissä voimissa! Upeaa!

Rajatolppa 303B ja 365 Klubi!

 Partioaitan 90-vuotis onnentoivotukset kirjattu Haltin vieraskirjaan!



Vajaan tunnin verran odottelimme topissa, josko sää kirkastuisi, mutta lopulta oli aika lähteä alas. Matka leiriin otti toiset pari tuntia ja lounaan jälkeen pakkasimme kamat ja aloitimme pitkän patikan takaisin kohti Meekonjärveä, jonka tupien kupeeseen leiriytyisimme. Jotkut voisivat ajatella, että Haltin vaellus on tylsä, kun reitti on sama myös takaisin päin, mutta omaa fiilistä se ei kyllä syönyt. Mennessä ajatus oli etenemisessä, koska tavoitteena oli huippu, jolloin takaisin tullessa maisemista nautti ihan eri tavalla. Ja toisekseen, ihan erilainen se maisema on joka tapauksessa toiseen suuntaan! Raskaan, mutta antoisan päivän päätteeksi viimeinenkin huiputtaja oli Meekonjärvellä iltaan mennessä. Seuraavan yön lepo oli ansaittu!

Haltin vaellusreitin suurin nähtävyys itse Haltin jälkeen on yli 15-metrinen Pihtsusköngäs, 
yksi Suomen suurimpia vesiputouksia

Loppumatka sujui sananmukaisesti hienoisessa vastatuulessa, joka kuitenkin lähinnä virkisti, koska mittari oli alkanut nousta jälleen hellelukemiin. Patikointia, vettä, ruokaa ja taukoja sopivassa suhteessa, siinä lääkkeet turvalliseen paluumatkaan kohti maalia. Ensin Meekolta Saarijärvelle ja sieltä viimeisen illan hyttyshelvetin jälkeen Kilpisjärvelle, minne saavuimme kuudentena vaelluspäivänä puolenpäivän jälkeen. 110 kilometrin taipale Haltille ja takaisin oli siinä! 

Haltin huiputus Kilpisjärveltä on Vaellus isolla V:llä ja Suomen huippu todella pitää ansaita. Paperilla yksinkertaiselta näyttävä 55 kilsaa tonne ja takas on paikan päällä aika paljon enemmän. Se on erämaata, se on kivikkoa, rakkaa ja loputonta ylämäkeä. Se on kovaa tuulta, tunturien suojattomuutta ja äkisti vaihtelevien sääolojen tottelemista. Oikeastaan mikään Haltin vaelluksessa ei ole lopulta helppoa muu kuin se, että jos jaksaa pidättää, jokaisella autiotuvalla 15:n kilometrin välein on oikea vessa. Mutta ai hitto, että Haltin vaellus myös palkitsee! Muutenkin kuin niissä vessoissa. Ja kun päivän päätteeksi käy pulahtamassa kirkkaassa tunturijoessa ja tuijottaa laskematonta aurinkoa vuorten takana tuntee olevansa aika kaukana kaikesta. Ja onkin. Ja se on juuri tarkoituskin. 

Missä kaikki ooooooon?

Jokainen matkassa ollut klubilainen ansaitsi Haltin huipun kovalla työllä, eli onnittelut jokaiselle! Eiköhän lähdetä ensi vuonna uudelleen.

Näkymä Haltin rinteiltä kohti Pihtsusjärveä



sunnuntai 22. heinäkuuta 2018


Jotenkin tässä nyt kävi niin, että juoksin tänään Saana-tunturin huipulle lämmittelynä huomenna alkavalle Haltin vaellukselle. Syytän mun uusia LaSportivan kenkiä. 

Viikon verran on vielä Lapin turneeta jäljellä. Se menee matkaten kohti Suomen huippua, joten palaillaan sen jälkeen vasta kunnolla asioihin täällä bloginkin puolella.

Mut silti: Juoksin tänään Saana-tunturin huipulle.

JUOKSIN.


maanantai 9. heinäkuuta 2018

Maailman kaunein Sarek, 3.-8.7.2018


Ruotsin Sarek on siitä kelju paikka, että sen lisäksi, että se on valtava jo itsessään, sinne on varsin haastava päästä nopeasti. Yhtä Euroopan viimeisiä todellisia erämaita suojaa joka suunnasta joku toinen kansallispuisto, eikä matkaa Sarekin virallisten rajojen sisäpuolelle taita helposti ilman helikopteria alle kahdessa päivässä. Me lähdimme matkaan Stora Sjöfalletista, Saltoluoktan tunturiaseman suunnasta. 

Ensimmäisen nousun aikana matkalla Saltoluoktasta kohti Pietsjauren ylänköjärveä nousi ukkosmyrsky ja otti ns. löysät pois. 400 metriä ylämäkeä, rinkat painavimmillaan, suoraan vastatuuleen ukkosrintaman riepotellessa päällä herätti ainakin jokaisen lähtijän siihen, että mitä tahansa saattoi olla tarjolla tulevina päivinä. Ja olikin! Suurin osa matkasta meni alun myrskyn jälkeen onneksi pilvisessä ja kosteassa, mutta pääosin sateettomassa säässä ja pilkahti se aurinkokin välillä. Viimeisenä, kuudentena vaelluspäivänä se paistoikin jo pilvettömältä taivaalta. Tuulet pysyivät varsin maltillisina koko matkan.

Nousu Guodekthjåkkalle

Leiri Pietsjauren rannalla

Vaelsimme kuudessa päivässä Pietsjaurelta Guodekthjåkkan massiivin yli Ähpàrin ja Sarektjåkkån välimaastoon ja sieltä Sluggàn komean pyramidivuoren kiertäen takaisin Saltoluoktaan. Vaikka reitti oli liki 90:n kilometrin pituudestaan huolimatta lähinnä pintaraapaisu Sarekin syvyyksiin, se tarjosi kuitenkin maisemien puolesta alueen kaikki tärkeimmät elementit: Yli 2000-metriset huiput, laaksojen virrat ja turkoosit järvet, lukuisia seitoja, koskia, lampia ja jäätiköitä. Erämaassa porotokat kulkivat öisin leirin läpi ja kettu päivysti ruokaa telttojen lähimaastossa. Piekanan pidemmät  ”phiiiiiiiiiii”-huudot jaättivät kapustarintojen surkean kuuloisen viheltelyn alleen ja kaikkien ylimpänä päivysteli kotka. 

Karkea vaellusreittimme. Ihan yksityiskohtaisen tarkkaa viivaa ei Ruotsin Maastokartta-sovellus piirtänyt ja oikoi joitain mutkia, mutta pääpiirteittäin reitti oli tämä. Matkaa kertyi noin 89 kilometriä.

Koita tätä nyt sit kuvailla. Pilvien peitossa Ruotsin toiseksi korkein huippu, 2089-metrinen Sarektjåkkå

365 Klubin vaellusporukassa oli 11 osallistujaa kahden oppaan seurana. Ikäjakaumalle 29-67 sijoittunut ryhmä liikkui ongelmitta, eikä päivistä kertynyt liian raskaita, vaikka maasto välillä haasteita tarjosikin. Rakassa kulkeminen on aina rankkaa, mutta kyllä viheliäintä alustaa Sarekissa on se sellainen sormen paksuinen tiivis pajukko, jonka läpi oli aika ajoin rämmittävä, jos laaksojen toiselle puolelle haluaa. Pari vuotta sitten nimesin sen vitukoksi, nyt asiakkaat käyttivät ryteiköistä nimeä Teemukko. Koskia ja kosteikkoja riitti ylitettäväksi, yksi oikean jalan Crocsi uhratiin tahattomasti vuorille ylityksien aikana.

Viimeisen päivän Pietsjauren järven ylitys oli hieman helpompi kuin 
ensimmäisenä päivänä sama myrskyssä

Sarek on edelleen yksi jylhimpiä, monipuolisimpia ja upeimpia paikkoja, joissa olen koskaan käynyt. Se on jotenkin niin valtava, että tuntuu, että sitä on turha edes yrittää kuvailla sanoin tai edes kuvin. Siksi tämä blogipäivityskin on tällainen tynkä, en vain yksinkertaisesti pysty laittamaan sanoiksi sitä kaikkea, mitä paikka tarjoaa. 

Kiitos Lasse, Kössi, Jake, Heli, Kristiina, Tuulia, Anne, Tytti, Terhi, Liisa, Aleksi ja maailman paras kollegani Marko, teille tätä ei tarvitse kuvata. Te tiedätte.

Aamiaismaisema ok

Eihän tätä voi oikeasti mitenkään kuvailla.

Beachlife


Nyt parin viikon loma, blogitauko ja irtiotto Itä-Lapissa ennen 365 Klubin Haltin vaellusta heinäkuun lopussa!


maanantai 2. heinäkuuta 2018

Klubin perinteinen vaellus Kebnekaiselle 26.-30.6.2018


Vuosi toisensa perään Kebnekaise jaksaa toimittaa. Viime viikko taisi olla kahdeksas kerta, kun Nikkaluoktasta lähdin kohti Ruotsin korkeinta huippua vaeltamaan, enkä vieläkään tunne minkäänlaista kyllästymistä paikkaan. Viimeksi kävin näillä kulmin kääntymässä laskuhommissa huhtikuussa ja nyt oli vuorossa kesän perinteinen työreissu Partioaitan 365 Klubin kanssa. Mukana oli 11 asiakasta ja kyseessä oli neljäs kesä peräkkäin, kun Kebnekaisella mentiin.

Sää oli ollut viime viikot varsin oikukas ja tuulinen ja oli sitä edelleen. Saavuimme Kiirunaan vaellusta edeltävänä iltana ja ruokaa keskustassa metsästäessämme tuuli puhalsi lippikset päästä. Aamu ei keliin tuonut muutosta ja tendenssi tuntui olevan sama koko alkavalle viikolle, hatuista pitäisi pitää siis kiinni. Lähtiessämme iltapäivällä Nikkaluoktasta asiakkaiden kanssa kohti Kebnen tunturiasemaa vastatuuli puhalsi suoraan lännestä naamaan. Jouduimme sijoittamaan leirin edellisvuosista poiketen Laddujavrin rannassa tiheään koivikkoon harjanteen taakse piiloon, jotta edes jotain toivoa unesta olisi. Illan pieni vesisade toi oman lisänsä ensimmäiseen maastoyöhön. 

Aamukahvi pusikossa

Aamulla ei olosuhteissa muutosta juuri ollut. Viitisentoista metriä sekunnissa puhaltava tuuli ja heikot sateet sen kylkiäisenä rytmittivät vaellusta tunturiasemalle, missä sielläkin jouduimme ensimmäistä kertaa vaihtamaan leiripaikkaamme aiemmista vuosista tutuksi tulleesta laaksosta aseman takana olevan harjanteen suojaan. Epäilys heräsi, että näinköhän tässä edes kohti huippua kannattaa huomenna lähteä, jos tätä menoa meinaavat säiden jumalat jatkaa. 40 metriä sekunnissa oli ylhäällä mitattu tuulta aiemmin päivällä. 

Ennuste kuitenkin lupasi yhden päivän sääikkunaa seuraavalle aamulle ja viideltä kellon soidessa oli aivan hiljaista. Ensimmäistä kertaa kolmeen päivään ei tuuli ulvonutkaan tunturien välissä, joten äkkiä ylös, aamiainen naamaan ja kuudelta liikkeelle! 

Matkalla Kaffedalenista toppiin

Matka eteni hyvällä vauhdilla, ryhmä oli varsin tasainen eikä isoja välimatkoja syntynyt. Päivä rullasi kevyen oloisesti. Matkalla ylös oli jopa kuuma, kun yhtäkkiä ennen Vierramvaren huippua alkoi aurinkokin paistaa. Aiemmin aamulla oli Kebnekaise ollut tyystin sinkissä ja vastaantulijat kertoivat näkyvyyden olleen muutamaa metriä, mutta nyt vuori aukeni auringossa edessämme. Pari tuntia myöhemmin saavuttaessamme koko ryhmän voimin huipun, ohuet pilvet peittivät kuitenkin taas maiseman. Se ei tunnelmaa haitannut koko ryhmän seistessä kahden aikoihin yhdessä Ruotsin korkeimmassa pisteessä 2100 metrissä!

Lähenee, lähenee...

...Ja sit perillä!

Paluumatkalla Kaffedaleniin pilvisyys lisääntyi ja lopulta Vierramvaren paikkeilla alkoi sataa lunta. Sade jatkui loppupäivän laaksoon asti muuttuen alempana vedeksi. Tuuli onneksi loisti edelleen poissaolollaan, joten säästä huolimatta homma eteni hyvässä vauhdissa kohti maalia. Itse tulen paluumatkan leiriin aina letkan viimeisenä varmistellen, ettei kukaan jää polulle ja tällä kertaa olin takaisin teltoilla puoli kahdeksan aikaan. Päivälle kertyi mittaa 13,5 tuntia, eli tämä oli nopein ja tasaisin ryhmä, jonka kanssa olen huipulla käynyt tähän mennessä! 

Matka alas on pitkä

Välillä TOSI pitkä

Sääennuste oli oikeassa ja kovat tuulet palasivat seuraavana aamuna, joten voitanee puhua melko hyvästä tsägästä huiputuspäivän osalta. Se yksi ikkuna saatiin hyödynnettyä ja sen jälkeen vapaapäivää kelpasi makoilla tunturiaseman kahvilassa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vuosi, kun terassilla ei tehnyt mieli istuskella, sen verran viileää poikkeuksellisesti oli. Teimme päivällä vielä perinteisen kahviretkemme Elsa’s bron kupeeseen ennen saunaa ja tunturiaseman dinneriä. Viimeisenä päivänä Nikkaluoktaan kulkiessa edelleen lännestä puskeva tuuli oli kuitenkin onneksi myötäinen.

365 Klubin Kebnekaisen vaellus tuntuu vuosi toisensa perään toimivan erittäin hyvin. Tämä oli nyt neljäs kerta, kun kyseinen keikka asiakkaiden kanssa tehtiin, enkä näe syytä, miksi perinne ei jatkuisi taas ensi kesänä! Reissu on ollut antoisa niin aloittelijoille kuin kokeneimmillekin menijöille ja kun vuoristomaisema alkaa viimeistään siinä Vierramvaren nousun aikana yleensä aukenemaan, alkaa edelleen jokainen haukkoa hieman henkeään! Myös minä, kerta toisensa jälkeen. Tänä vuonna palaan rikospaikalle vielä Venlojen Vaelluksen ryhmän kanssa syyskuussa, enkä usko, että homma kyllästyttää vielä silloinkaan. 

Maailman kaunein Tuolpagorni, mun suosikkivuori

Nyt makaan Stora Sjöfalletissa hotellissa, toinen lepopäivä tässä vielä kärsitään alta pois ja huomenna jatketaan uuden klubilaisryhmän kanssa kohti Sarekia. Onhan tää nyt paras duuni ikinä!

Kebnekaise Fjällstation, mun kesätoimisto



sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kesä jatkuu pohjoisessa


Elbrusista toipuminen sujui neljän päivän reissulla Lontooseen. Aloitimme viime kesänä poikani kanssa kaupunkilomasarjamme New Yorkista ja tänä vuonna jatkettiin uudessa suurkaupungissa vähän lähempänä. Lontoo nollasi Venäjän aika hyvin helteellä, runsaalla ruoalla ja 10-vuotiaan vaatekauppareissuilla. North Facen huppari oli saatava.

Pakollinen turrekuva 

Matkalla musikaaliin piti tietenkin musikaalikävellä

Lontoon perään koittanut juhannus sujui Helsinki-Espoo -akselia hinkatessa ja oletettavasti nautitun grilliruoan voimalla juoksin viikonlopun päätteeksi 13:n kilometrin lenkin, joka on elämäni pisin tähän mennessä! Homma etenee, seuraavana steppinä 15 kilometriä ja toisena tavoitteena on saada juostua 10km tuntiin. Se vaatinee vielä vähän treeniä.

Etäisyyttä alkaa jo piisaamaan, seuraavaksi korjaamaan vauhtia

Treeni jatkuu Lapissa, missä vietän seuraavat viisi viikkoa. Ensin viikko Kebnekaisella ja toinen Sarekissa töissä, sitten muutama viikko taukoa Kuusamo-Salla-Hetta -välillä ja lopuksi viikko (työ)vaellusta Haltin maastoissa. Jos oikein hyvin käy, ehdin vaelluksen päätteeksi ajella vielä Oulun Qstockiin Bad Religionin keikalle 28.7., mistä palaan seuraavana päivänä sitten kotiin hiljalleen valmistautumaan Grönlannin reissuihin. 

Viimeksi Kebnekaisella huhtikuussa. Jos ensi viikolla olisi vähän vähemmän lunta ja tuulta, pliis?

Reaaliajassa Lapin reissua ja kesämenoani voi seurata parhaiten Instagramissa, vaikka pyrinkin blogia päivittelemään aina kun kerkeän!


lauantai 16. kesäkuuta 2018

Mount Elbrus lumilaudalla 4.-14.6.2018


Kuva: Miikka Jouhkimainen

Mount Elbrus Venäjällä oli ensimmäinen iso vuoreni neljä vuotta sitten. Päädyin sinne tavallaan vahingossa, mutta siitä tuli kertalaakista melkoinen game changer. Elbrusilla koin ensimmäistä kertaa sellaisia tunnetiloja, joita varten nykyään käytännössä elän, siellä vuorista tuli addiktin uusi addiktio. Elbrusin jälkeen opiskelin eräoppaaksi ja aloin tekemään töitä vaellusoppaana, joka nykyään vie ihmisiä vuorille.

Olin aina naureskellut, että Elbrusille pitäisi palata ihan vain jo sen takia, että saisin sieltä kunnollisen huiputuskuvan, ensimmäisellä kerralla kun sellaisesta ei tullut mitään lähinnä itkiessäni ylhäällä varmaan tunnin. En kuitenkaan ollut mitenkään aktiivisesti miettinyt paluuta, ennen kuin joskus viime vuonna ostettuani splitboardin aloin miettimään, että millaistahan sen kanssa olisi huseerata jossain oikeasti vähän korkeammalla. Muistin, että ensimmäisellä Elbrusin reissullamme näin ylhäällä muutaman tyypin suksien kanssa ja aloin fiilistelemään ajatuksella, että mitä jos itsekin koittaisin joku päivä laskea lumilaudalla Elbrusin huipulta alas?

Mount Cheget

Niinhän se yleensä menee, että tyhmät ideat on parhaita ideoita ja ei aikaakaan, kun meillä oli kuuden hengen porukka kasassa lähdössä Kaukasukselle kokeilemaan! Yksi suksilla, kolme lumilaudoilla/spliteillä ja kaksi ihan perinteiseen tapaan kiiveten. Varasimme reissuun kymmenen päivää, jonka aikana sopeutuisimme ensin Mount Chegetilla ennen nousua Elbrusin basecampiin, nk. Barrel Hutseille ja sieltä parin sopeutumisrotaation jälkeen perustaisimme leirin ylemmäs vuorelle ja sieltä lähtisimme kohti huippua. 

Ostimme peruspalvelut, kuten lentokenttäkyydit ja basecamp-paikat Pilgrim Toursilta, jonka ryhmässä neljä vuotta sitten kiipesin ja joiden kanssa homma toimi jo tuolloin hyvin. Niin nytkin, voin lämpimästi suositella Pilgrimia, jos Elbrusille suunnittelee suuntaavansa. Vuorella toimimme kuitenkin itsenäisesti ja ”retkikuntaa” johdin minä. Lento Pietarin kautta Mineralnye Vodyyn lähti aamulla 4. kesäkuuta.

Mineralnye Vody

Muistelin, että edellisellä kerralla automatka Mineralnye Vodysta Chegetin kylään olisi ollut koko matkan vaarallisin osuus. Vaikka laskeuduimmekin jo iltahämärän kolkutellessa Kaukasuksen rinteitä, noin nelituntinen ajo meni yllättävän leoppoisasti. Ehkä asiaa auttoi hieman se, että yleensä vapaina keskellä tietä haahuilevat lehmät olivat illalla varmaan jo aitauksissaan. Saavuimme Chegetiin ja majapaikkana oli tuttu hotelli Semerka, paikalliseen infrastruktuurin tasoon nähden varsin laadukas majoitus. Lämmin vesi kolmannen kerroksen suihkuissa on näillä leveysasteilla jo plussaa. Painetta ei toki kauheasti enää piisaa. Vessapaperi taas on kerroksesta riippumatta sellaista venyvää, vähän kuin ideaalisidettä hanuriin laittaisi.

Ensimmäisenä aamuna lähdimme hotellin kupeesta hissillä kohti Mount Chegetin 3400-metristä huippua ottamaan ensikosketusta korkeuteen. Natiseva tuolihissi vei ylös ja lähdimme tallaamaan harjannetta pitkin kohti huippua. Kovin kauas ei tarvinnut mennä, kun kolme venäläissotilasta pysäytti ryhmämme rinteessä olevan romahtaneen talon luona. Tosiaan, olimme rajavyöhykkeellä ja Chegetin etelään viettävä puoli veisi Georgiaan. Pienen, lähinnä viittomakielisen, juttutuokion jälkeen saimme kuitenkin jatkaa, kunhan pysyisimme vuoren pohjoisen puoleisella rinteellä. Satakunta metriä ylempänä sotilaat olivat kuitenkin jo sitä mieltä, että on parempi, ettemme jatka ollenkaan. Niinpä sopeutumisemme jäi johonkin 3100 metrin paikkeille ensimmäisen päivän osalta. Koska pohjoisseinällä riitti hyvin lunta ja meillä oli hakut mukana, käytimme iltapäivän erilaisten self arrestien harjoitteluun. 

Tauko Mount Chegetilla, n. 3100m

Seuraavana päivänä suuntana oli Ebrusin basecamp 3800 metrissä. Kuusi ihmistä laskukamojen, kiipeilykamojen, telttojen ja leirivarusteiden sekä viikon ruokien kanssa on yllättävän iso yksikkö liikkuessaan. Täydensimme vielä viimeiset ruoat matkan varrelta Terskolin kaupoista ja lähdimme uusilla hienoilla hisseillä ylös. Neljä vuotta sitten käytössä oli vielä ikivanha, parikymmentä ihmistä sisäänsä imevä roikkuva kontti, mutta nyt se oli korvattu moderneilla pienemmillä kabiineilla ja alle tunnissa olimme jo kama-arsenaalimme kanssa ylhäällä. Uuden hissin valmistuttua myös Pilgrim Toursin operoima basecamp oli muuttanut ja sijaitsi iloksemme vain viitisenkymmentä metriä hissin yläasemalta. Huh! Kontit, joissa basecampissa asutaan, olivat sentään samanlaiset kuin aiemmin, kuusi kerrossänkyä kussakin, patjat jostain 60-luvulta. 

Kesäkuun alku sijoittuu Elbrusilla kahden kauden – kiipeily ja laskettelu – väliin, joten vuorella oli vielä todella rauhallista. Olimme Pilgrimin perusleirin ainoa ryhmä, mikä oli silkkaa luksusta! Saimme keittiön kokonaan omaan käyttöömme, eikä ketään varsinaisesti haitannut, että näissä korkeuksissa paljon käytössä olevaan vessaan ei tarvinnut jonottaa. Viimeksi olin vuorella heinäkuussa ja silloin pelkästään meidän ryhmässämme oli kolmisenkymmentä jäsentä. Kaiken kaikkiaan Pilgrimin leiriin mahtuu noin 80 ihmistä kerrallaan. Nyt meitä oli kuusi.

Basecamp-laiffii

Kävimme ensimmäisenä yläleiripäivänä ottamassa vielä hieman tuntumaa laskemiseen ja nousimme vähän yli 4000:n metrin ennen laskua takaisin leiriin. Melkoista sohjoa oli iltapäivän lumi, vaikka teoriassa pakkasrajan yläpuolella olimmekin. Auringon paistaessa ulkona oli kuitenkin T-paitakeli.

Seuraavat päivät sopeuduimme hiljalleen ylemmäs ja ylemmäs laskien aina takaisin kotoisaan konttiimme. Laskeminen yli 4000:ssa metrissä oli yllättävän helppoa, vaikka kyllä päivän päätteeksi aina jaloissa tuntuikin. Skinnaten eteneminen kulutti ehkä hieman kävelyä enemmän, mutta alastulossa säästyi ajan myötä aika paljon myös energiaa. Laskiessa vähäistä happea ei pahemmin huomannut, keskittymisen ollessa sataprosenttisesti tekemisessä, mutta kun hetkeksikin pysähtyi, huomasi nopeasti, että perkele eihän täällä voi hengittää. Jalat olivat hapoilla saman tien.

N. 4300m

Säätila oli vakaa ja päivittäinen kaava alkoi olla selvillä. Aamuyöllä aina kirkastui ja auringon noustessa sää oli pilvetön. Sinkki vyöryi yleensä päälle siinä kahden-kolmen aikoihin ja iltasin satoi usein lunta. Basecampissa lämpötila oli päivällä liki helteinen ja yöllä asteen pari pakkasella, tuulet olivat melko maltilliset. Ennuste lupaili saman kaavan jatkuvan ainakin viikon verran, joten alkuperäinen suunnitelmamme kohti huippua päti: Perjantaina lepopäivä, lauantaina nousu Pastukhov Rocksin yläpuolelle 4800 metriin ja sieltä teltoista sunnuntaiyönä kohti huippua. 

Elbrusin basecampissa asustelee myös kettu.

Lauantaina osa porukastamme otti kamat kyytiin ja lähti lumikissalla Pastukhov Rocksille, joka on siis kivimuodostelma 4600-4800 metrin välillä noin suunnilleen. Sen yläpäässä on viimeinen järkevä leiriytymispaikka ennen kuin rinne muuttuu jyrkäksi kaartaessaan hiljalleen kohti Elbrusin kahden huipun välistä satulaa. Suurin osa Elbrusilla kiipeilevistä ottaa lumikissan Barrel Hutseilta suoraan n. 5000 metriin ja nousevat sieltä huipulle, niin minäkin tein neljä vuotta sitten. Nousu basecampista suoraan ylös olisi yli 1800 verttimetriä, mikä näissä happimäärissä olisi melko epäinhimillnen pinnistys. Niinpä yleensä Elbrus ”kiivetään” niin, että sopeutumispäivinä hivuttaudutaan hiljalleen ylemmäs ja ylemmäs mutta palataan aina takaisin perusleiriin, mistä sitten huippupäivänä otetaan lumikissa siihen, mihin on viimeisen kerran käynyt sopeutumassa, ja noustaan siitä huipulle. Näin jokainen metri basecampista huipulle on ainakin kerran kiivetty. Mutta koska sen olin jo viime kerralla tehnyt, nyt houkutti ajatus omasta leiripaikasta ylhäällä ja sieltä noususta huipulle. En ota kantaa siihen, mikä on ”oikea” tapa nousta, ei sellaista edes ole. Jokainen tehkööt kuten parhaaksi näkee, eikä lumikissan kanssa nousu ole mielestäni yhtään ”epäaidompi” tapa päästä Elbrusin kuin mikään muukaan. Who cares?

Meillä siis porukka otti aamupäivällä kissan 4800 metriin. Minä heitin sen kyytiin ainoastaan kamat, koska halusin nousta matkan jaloin. Nappasin siispä mukaani ainoastaan vesipullon, laitoin musat korviin ja lähdin kiipeämään. Aiemmat päivät olin skinnannut kaikki sopeutumisnousut, mutta nyt oli jotenkin sellainen fiilis, että halusin kiivetä leiriin asti raudoissa, niinpä lähetin lumilaudankin kissan mukana ylös. 

Leiri Pastukhov Rocksin päällä 4800 metrissä

Nousu oli silkkaa nautintoa. Noin 1000 verttimetriä ja aikaa meni reilu kolme tuntia. Homma kulki kuin juna ja jossain kohtaa matkaa mietin, että pitäisiköhän jatkaa suoraan huipulle asti, kun kerran askel kantoi helposti. Saavuin Pastukhov Rocksin yläpäähän vähän ennen yhtä. Mietin, josko lepäisi ja tankkaisi hetken ja sitten vain jatkaisi ylöspäin. Siinä olisi kuitenkin palanut huiputusmahikseni laudan kanssa, koska fakta oli, etten olisi jaksanut enää seuraavana päivänä lähteä uudelleen splitin kanssa ylös, jos nyt jatkaisin eteenpäin. Niinpä tyydyin alkuperäiseen suunnitelmaan, pysähdyin Pastukhov Rocksien päälle ja aloin pystyttää telttaa.  Iltapäivän sinkki saapui kellontarkasti ja piilotti maiseman tullessaan, joten loppupiävä meni lähinnä lumesta vesiä sulatellen ja teltassa makoillen. Koska herätyskello oli soiva kello 02:00 tulevana yönä, menin nukkumaan jo seitsemän aikoihin. Fiilis oli hyvä, mitä nyt pientä huonoa oloa korkeuden aiheuttamana tuntui, olimme kuitenkin melkein viiden kilometrin korkeudessa.

Iltapäiväsinkki

Nukuin todella huonosti, lähinnä sellaisia puolen tunnin pätkiä kerrallaan. Korkeus, ulkona puhaltava tuuli, tuiskuava lumi ja huiputusyön hermostus yhteenlaskettuna tekivät tepposensa, mutta kun kello löi viimein kaksi, olin ihan valmiina lähtöön. Lumisade oli lakannut, pieni tuulenvire kävi ja pakkasta oli varmaan vajaat kymmenen astetta. Tähtitaivas yläpuolella oli upea. 20 yli kolme lähdimme nousemaan, yksi ryhmästä jäi huonovointisena telttaan hyläten näin oman huiputusyritykensä. Järkipäätös. 

Reitti Pastukhov Rocksilta Elbrusin huipulle alkaa jyrkkänä nousuna itäisen harjanteen yläpäähän, mistä lähtee vasemmalle traverse kahden huipun väliseen satulaan. Sieltä noustaan jyrkästi läntisen huipun seinää ylös ja keplotellaan fiksattuja köysiä pitkin huipputasanteelle, mistä on vielä loiva köpöpttely Euroopan mantereen korkeimpaan pisteeseen. Kiipesimme hiljalleen nousevan auringon kanssa samaa tahtia ylöspäin. Mutta mikä alempaa näytti ehkä tunnin nousulta traverselle asti tuntui yhtäkkiä ikuisuudelta. Aurinko oli nopeampi ja saavutti meidät ehkä puolivälissä matkaa. Se lämmitti mieltä ja kehoa. Vasen jalkani oli umpijäässä, muuten kaikki oli ihan hyvin. Paitsi että splitti reppuun kiinnitettynä kyllä painoi aika paljon. Mutta homma eteni. Olimme sopineet, että kukin menkööt omaa sopivaa tahtiaan, ketään ei tarvitse jäädä odottelemaan. Avasin lumisateen jäljiltä jonkin aikaa polkua kärjessä, kunnes vaihdoimme kunkin vuorollaan träkkiä tekemään. Etummaisena kun oli letkan raskain paikka. Pientä hajontaa alkoi tulla ja katselin, kuinka ilman suksia ja lautoja kiipeävät ottivat etäisyyttä koko ajan lisää. Huomasi selvästi, että isommalla painolla mennään hitaammin. 

Alppistartti @ 03:20

Mikä näytti tunnin pätkältä, vei kolme. Traversen alkupäässä parikymmentä metriä edessäni oleva jäi pitämään taukoa. Kun pääsin kiipeämään hänen luokseen, huomasin hänen olevan itkuinen ja väsynyt. Kaikki ei ollut hyvin. Kello oli puoli seitsemän aamulla. Katselin muiden etenevän ja menevän menojaan. Hetken keskusteltuamme päätin, että eiköhän tämä ollut tässä ja että lähden saattamaan hänet takaisin leiriin. Yhtään pidemmälle meno olisi ollut typerää. Minä olen Elbrusin huipulla käynyt, joten voin hyvin jättää leikin tähän varmistaakseni, että kaveri saadaan ehjänä takaisin alas. Niinpä ankkuroimme itsemme rinteeseen 5107:n metrin korkeudessa ja jätimme huiputusyrityksemme ilman isompaa draamaa siihen. 

Hetken rauhoittumisen jälkeen virittelimme splitit kasaan ja laitoimme siteet jalkoihin. Ei ihan yksinkertainen suoritus vajaalla hapella noin 30-40 -asteisessa rinteessä. Vasen jalkani oli edelleen kylmyydestä melkein tunnoton, mikä lisäsi oman haasteensa laskemiseen. Lähdimme hakut kädessä siltä varalta, että jotain pysäytyksiä pitäisi tehdä. Rinne oli paikoitellen umpijäässä, välillä taas tuulen pakkaamaa lunta pullollaan. 

Ainoa laskukuva, joka reissusta taltioitui. Matkalla alas.

Lasku leiriin kesti ehkä viisi minuuttia mutta oli kyllä raskain laskuni tähän mennessä. Keskittymisen ei auttanut herpaantua yhtään, kunnes löydettyäni harjannemaisen lumen pakkaaman vallin, joka johti suoraan teiltoillemme, pystyin vähän relaamaan ja saamaan muutaman varsin nautinnollisen käännöksenkin! Melkoista touhua silti ja saavuttaessani leirin kesti aika pitkään, että hengityksen sain tasaantumaan. Voin vain kuvitella millainen lasku olisi vielä 500 metriä korkeammalta huipulta tullut. Uskoisin, että olisin sinne asti kyllä pystynyt kamat selässä kiipeämään, mutta turvallista laskua ei kyllä olisi ehkä saanut. Että ehkä ihan hyvä näin. Laskukaverikin saatiin ehjänä leiriin, joten oikeita päätöksiä oikeaan aikaan tuli tehtyä. 

Aurinko paistoi vielä hetken, mutta yleensä vasta iltapäivällä tullut sinkki laskeutuikin tänään jo aamulla. Näkyvyyttä ei juuri ollut, joten sulkeuduimme telttaan odottelemaan uutisia muista. Päätimme, että lähdemme alas basecampiin vasta, kun kaikki ovat palanneet. 

Noin tunnin kuluttua kaartoi sukset pihaan. Seuraavat olivat kääntyneet 5300 metrin jälkeen perässämme alas pitkälti samoista syistä kuin mekin: Varmuutta ehjänä palaamisesta ylempää ei ollut, eikä turhia riskejä kannattanut ottaa. Niinpä enää yksi matkasi kohti huippua. Hän oli ryhmän ehdottomasti paraskuntoisin, joten vaikutti hyvältä! Pakkasimme leirin ja aloitimme oman matkamme takaisin basecampiin huiputusuutisia odotellessamme.  Lasku 4800 metristä rinkka selässä Barrel Hutseille jäi kauden viimeiseksi laskukseni ja niin raskasta laskua en ole koskaan vetänyt. Kauden  laskupäivä numero 58 oli kyllä kaikin tavoin ikimuistoinen: Ensin kiiveten teltasta 4800 metristä 5100:aan metriin ja sieltä lasku alas ensin takaisin teltoille ja siitä 3800 metriin rinkan kanssa. Huhhuh.

Nousussa n. klo 6 aamulla

Basecampissa paistoi taas jo aurinko. Kaikki saapuivat yksitellen hiljalleen perille ja aloimme huhuilemaan radioon, josko viimeisestä huipulle yrittäjästä kuuluisi jotain. Hetki meni, kunnes radiosta kuului kehotus, että ”voisi sitä Jallua alkaa hiljalleen kaatamaan jo korkkiin valmiiksi, se voisi maistua näin huiputuksen jälkeen”. Riemu repesi! Edes yksi meistä oli tänään saatu huipulle! Joidenkin tuntien päästä huiputtajan saavuttaessa Jallupullonsa basecampissa selvisi, että hän oli saanut nauttia Elbrusin huipusta ja Euroopan korkeimmasta pisteestä ihan ypöyksin melkein tunnin ajan. Uskomattoman hieno suoritus! Toki muita varmasti harmitti, että vastaava oli jäänyt tällä kertaa itseltä kokematta, mutta eniten kaikki olivat kuitenkin fiiliksissä toisen onnistumisesta. Se tavallaan teki tästä reissusta tekemisen arvoisen.

Pakkasimme vielä samana iltapäivänä kamat kasaan ja matkasimme basecampista kabiinilla alas Chegetin kylään, missä odotteli hotelli, sen huonopaineinen mutta lämminvetinen suihku sekä ravintola, josta sai jotain muutakin kuin leirimuonaa. Koska olimme onnistuneet vuorella optimiaikataulumme mukaisesti, meillä oli vielä pari varapäivää laaksossa aikaa ennen kotiinpaluuta. Käytimme ne hyödyksemme leväten ja palauttavia pikku kävelylenkkejä tehden. Yksi reipas kävi vielä Chegetin yläasemalla laskemassakin! Lopulta kyyti vei ryhmän takaisin MinVodyn kentälle, mistä lento Pietarin kautta kotiin laskeutui parahiksi Venäjällä alkavien fudiksen MM-kisojen alta pois.

Kaukasus

Tottakai ensisijainen tavoite oli laskea Euroopan korkeimmalta huipulta alas. Siitä olisi saanut hienon valokuvan, mikä jäi nyt saamatta. Toissijainen tavoite oli kuitenkin päästä kokeilemaan millaista lumilautailu on yli 5000 metrin korkeudessa ja se toteutui! Viikko oli hieno hyvien ihmisten seurassa, upeissa maisemissa ja kokemus todellakin kaiken arvoinen. Ehkä parasta Elbrusilla oli sen ruuhkattomuus, joka teki kokemuksesta ihan erilaisen kuin neljä vuotta sitten pahimpaan turistiaikaan. Tärkeimpänä tietenkin, kaikki palasivat ehjinä kotiin tehtyään oikeita ratkaisuja matkalla, joten pitää olla tyytyväinen. Tärkein oppi reissusta oli tällä kertaa se, että niin paljon kuin lumilautailua ja high altitude -kiipeilyä rakastankin, ehkä minä kuitenkin pidän ne vastaisuudessa toisistaan erillään. Lasku laskuna ja kiipeily kiipeilynä. Nyt tiedän, onneksi lähdin kokeilemaan!

Petri, Pepe, Laura, minä, Lauri, Miikka. Kiitos!