maanantai 21. kesäkuuta 2021

Koronakesä 2.0


Kyllä minulle vähän viileämpikin keli kelpaisi. En ole koskaan viihtynyt tuollaisessa liki 30-asteisessa pätsissä, joka se tekee kaikesta vähän nihkeää, sananmukaisesti. Pidin pari viikkoa
Karhunkierroksen jälkeen lepoa ja juuri sopivasti helteiden alkaessa alkoi treenikin taas. Voin kertoa, että intervallijuoksut tuossa kelissä ei ole tottumattomalle herkkua… Olin viime viikonlopun mökillä ja unohdin pakata juoksurepun mukaan. Ensimmäistä kertaa ikinä jouduin keskeyttämään lenkin, kun tuntui, ettei hommassa ole enää järkeä ilman mahdollisuutta juomiseen. Se on kesä ny!

Muuten palautuminen Kuusamon jälkeen on mennyt hyvin ja hiljalleen on taas jaksanut kävellä, juosta, skeitata ja nostaa punttiakin kevään tapaan. Kaksi päivää siihen meni, että kisan jälkeen mieli muuttui ”ei ikinä enää” -moodista ”mihin seuraavaksi?” -muotoon. Ehkä tuonne joutuu loppuvuoteen jonkun matkan vielä ottamaan, mutta nautitaan tämä kesä tästä nyt ensin. Ja lähdetään töihin!


Mieletön kesis!


Maailma muuttuu päivä päivältä hitaasti paremmaksi rokotusten edetessä ja rajoitusten helpottaessa. Sain ensimmäisen piikkini toukokuun puolivälissä ja buusteria odottelen elokuun alkuun. En toki ole vielä silloinkaan suinpäin lähdössä ovenkahvoja jonnekin Nepaliin nuolemaan, mutta silti, ensimmäistä kertaa yli vuoteen alkaa olo olla positiivinen tämän pandemian edessä, että ehkä tämä tästä. 


Suuri askel otettiin eilen, kun Suomen Ulkoministeriö, ensimmäistä kertaa sitten koronan tulon, lievensi matkustussuositustaan vapaa-ajan matkailun osalta. Enää se ei kehota välttämään kaikkea matkustamista per se, vaan kehottaa ainoastaan erityiseen varovaisuuteen matkustaessa. Aluksi suositus koskee vain EU- ja Schengen-maita, mutta se on silti paljon jo sekin, koska nyt, näin matkailualan ammattilaisena, yksi eettinen este on töiden tekemisen tieltä poistunut. Olen alusta alkaen halunnut toimia vastuullisesti, mikä on tarkoittanut sitä, että mitään reissuja ei ole voinut edes yrittää järkätä ennen suosituksen muuttumista, ja nyt se on viimein käsillä. Esimerkiksi Ruotsiin voi nyt lähteä. Suomi myös otti EU:n yhteisen koronarokotustodistuksen käyttöön tänään.


Ruotsiin pääsee taas


Tätä kesää ei päivitetty matkustussuositus enää ehdi pelastamaan, vaan jouduin perumaan Kebnekaisen ja Sarekin vaellukset jo toukokuun puolivälissä. Voisi tietenkin jossitella, että harmi, koska nyt Norrbotteniin voisi periaatteessa lähteä, mutta koen silti tehneeni oikean ratkaisun. Kuukausi sitten tilanne oli vielä epävarma ja on reilua antaa asiakkaille mahdollisuus järjestellä lomasuunnitelmansa uudelleen mieluummin hyvissä ajoin kuin liian myöhään. Samaten omien asioiden sumpliminen oli helpompaa, kun ratkaisuja, vaikeitakin sellaisia, teki ajoissa. 


Toisin kuitenkin kuin ensimmäisenä koronakesänä, jolloin tuntui, että jonkin sortin lamaannus sai hanskat vain tippumaan, nyt teen sentään jonkin verran hommia kotimaassa. Ruotsin peruunnuttua laitoin Partioaitan 365-klubin kanssa tarjolle vaelluksen Haltille ja se toteutuu. (Mukaan muuten mahtuu vielä, wink wink!) Sen lisäksi teen muutaman yksityikeikan heinäkuun lopulle, joten lähden yhteensä kolmeksi viikoksi Kilpisjärvelle töihin! Se on kolme viikkoa enemmän kuin viime kesänä. 


Halti 2018


Kilppariviikkojen jälkeen suuntana on Grönlanti ja ainakin tällä hetkellä näyttää, että kolme ryhmää sinnekin toteutuvat! En toki uskalla hyppiä vielä riemusta kattoon, ennen kuin istun Qassiarsukissa Leif Eriksson -hostellin terassilla pahanmakuinen kahvi kädessäni. Tässä on sen verran ollut viimeisen vuoden ajan muuttujia matkassa, että varmaan itse kukin on oppinut olemaan varpaillaan suunnitelmiensa kanssa. Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää hyvältä ja Grönlanti on auki. Wink wink, sinnekin mahtuu vielä mukaan


Grönlanti 2019


Seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opintoni käynnistyvät Nurmijärvellä 1.9., eli samana aamuna, kun laskeudun reilun kolmen viikon Grönlannin puristukselta kotiin. Ajan kentältä suoraan kouluun ja olen se ärsyttävä jätkä, joka tulee ekana päivänä teatraalisesti myöhässä luokkaan kasuaalisti pahoitellen, että sorisori, olin kato just kolme viikkoa Grönlannissa. Harkitsen vakaasti, etten kävisi suihkussa siinä välissä. 


Nautitaan nyt kuitenkin suvesta ja tuosta helteestäkin ennen töitä ja opintoja, koska tämä kesä on jo nyt parempi kuin vuosi sitten, etenkin henkisesti. Tuntuu siltä, että oma vanha elämä on palaamassa hiljalleen uomiinsa ja pahin epävarmuus ei enää nakerra kaikkea tulevaa.  Nyt laitan 10 kiloa selkään ja lähden 12 kilometrin kävelylle tonne helteeseen. Sen jälkeen en kyllä edes harkitse, ettenkö kävisi suihkussa.


Hyvää juhannusta kaikille!


keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

NUTS Karhunkierros – 55 kilometriä Kuusamoa!

Virallinen kisakuva by Rami Valonen


”Aina on jotain”, huudahti ystäväni Robson lakonisesti kysyttyään päivää ennen NUTS Karhunkierrosta, että miltä kropassa tuntuu ja kun kerroin, että selkä perkele meni jotenkin lämmpälenkillä jumiin. Joku pieni kramppi sinne vaivihkaa hiipi, jota sitten kisapäivää edeltävänä iltana hieroin ja rullailin ja venyttelin pois. Luulin myös onnistuneeni ja pääpäivänä fiilis olikin ihan hyvä. Startti oli edessä seitsemän aikaan illalla. 


Syksyn Vaarojen Maratonin jälkeen tuli tarve taas hilata rimaa varovasti ylöspäin ja löin lukkoon Karhunkierroksen 55:n kilometrin matkan. Se olisi pisin juoksuni tähän mennessä ja ensimmäinen virallinen ultramatkani. Aloitin loppuvuodesta valmentajan kanssa ja aloimme työskentelemään kohti toukokuuta ja NUTSia, joka oli ensimmäinen välitavoitteeni kestävyyskunnon rakentamisessa. Korona meinasi heitellä kapuloita näihinkin rattaisiin, mutta viimein kun tuli vahvistus, että kisatapahtuma järjestetään, uskalsin alkaa pakkaamaan juoksureppua valmiiksi. Olin toukokuussa ennen kisaa juossut parhaita juoksujani koskaan ja fiilis oli todella hyvä Kuusamoon lähtiessä. Ensimmäistä kertaa ikinä en jännittänyt juoksukisaa ja uutta ennätysmatkaa. 


Mutta aina on jotain, nyt sitten siis se selkä. Nothing major, mutta pieni ärsyttävä noidannuolen tapainen kipu alaselässä tuntui aina vasemmalla jalalla askeltaessa. Lieneekö mennyt jumiin ajomatkalla tms. Ärsyttävää. Juuri kun kerrankin oli tehnyt kaiken mielestään oikein valmisteluissa tankkauksesta lepoon ja viimeisiin lenkkeihin. 


Treenipuolikkaalla Lehtisaaressa


Alunperin kisan piti olla lauantaina aamusta, mutta koronarajoitusten vuoksi eri matkat hajautettiin laajemmin pitkin viikonloppua ja 50:n hengen lähtöryhmiin, joten 55 kilometrin startti siirtyi perjantai-iltaan liukuvasti kuudesta alkaen. Se tarkoitti yöjuoksua, koska arvioin ajakseni noin kymmenen tuntia. Starttasin Oulangan luontokeskukselta noin 18:30, eli olisin perillä Rukalla aamuviiden aikaan.


Hyvällä fiiliksellä homma lähti liikkeelle ja ensimmäiset kilsat menivät lähinnä tempoon totutellessa ja iisisti ottaen. Ensimmäiseen huoltoon olisi matkaa yli 30 kilometriä ja taktiikkani mukaan pyrin saamaan kisan nopeimmat kilometrit vasta sen jälkeen tulevalla flätillä osuudella. Alussa ei siis ollut kiire mihinkään, totuttelin ainoastaan menoon ja säästelin kroppaa. 


Jossain mäessä se sitten alkoi. Edellispäivänä krampannut selkä alkoi vihoittelemaan. Ei paljoa, mutta tarpeeksi, etten saanut enää sitä rentoutumaan. Aloin varomaan alaselkää, jolloin en pystynyt enää juoksemaan ehjästi, kun koko ajan piti kompensoida pientä kipua ja helppous etenemisestä katosi. Seuraavaksi veti jumiin oikean jalan takareisi, joka työskenteli väärin selkää auttaessa ja siitä se palapeli sitten alkoi hajoilemaan. Juoksu sattui, rentous puuttui ja alkoi lähinnä vituttaa. Matkaa oli tässä kohtaa edessä vielä melkein 40 kilometriä ja huoltoonkin matkaa vielä yli 15. Jonkin aikaa könkkäsin menemään ennen kuin päätin pitää ylimääräisen huollon. Koitin hieroa, venytellä ja lepuutella selkää ja keksiä missä asennossa tämä homma menisi parhaiten maaliin. Sitten muistin, että olin heittänyt repun pohjalle pari Burana 600:sta ja vetäisin sellaisen naamaan. Ainakin selviäisin sillä viralliseen huoltoon asti, ajattelin. Siellä voisin sitten päättää, että kannattaako tätä hommaa enää jatkaa.


Burana teki tehtävänsä ja pahimmat kivut hävisivät. Mieliala nousi kummasti ja matka Basecampin huoltoon sujui yllättävän mukavasti, ainakin verrattuna edelliseen kymmeneen kilometriin. Huollossa sai sipsejä ja suolakurkkua ja mieliala nousi taas vähän lisää. Totesin olevani jo niin pitkällä, että eihän tästä ole kuin puolimaratonin verran maaliin, joten en suostu keskeyttämään. Tavoiteajasta jouduin luopumaan, kunhan nyt edes loppuun asti pääsisi. Otin huollon tarjoilujen perään vähän lisää Buranaa ja pidin pidemmän tauon, kello taisi olla jo jotain puolenyön luokkaa jatkaessani polulle. Perkeleen hidasta touhua nämä ultramatkat! Tai no, ei kaikille. 166 kilometrin ennätystä tekemään lähtenyt Juuso Simpanen ohitti minut jo kauan ennen ensimmäistä huoltoa, takanaan jo 120 kilometriä, ja silti se meni kolme kertaa kovempaa kuin minä! Mutta Simpanen ei taidakaan olla keski-ikäinen keskivartalomies, joka vapaa-ajallaan tupruttelee piippua ja syö Geisha Crunchyja. Olispa.  


Auringonnousu Valtavaaralla


Huollon jälkeen ja uuden Buranan voimin päätin koittaa juosta vähän kovempia kilsoja alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti, koska tiesin reitin olevan varsin tasamaata ainakin jonkin aikaa. Yllättävän hyvin kulki ja nautiskelinkin jopa yöttömän yön fiiliksestä. Flätin jälkeen alkaessani nousta hiljalleen kohti Konttaisen huippua, aurinko nousi kanssani. Hieno hetki. Huipulle päästessäni niskaan tullut täysin yllättävä raekuuro kuitenkin palautti nopeasti maanpinnalle. 


55:n toinen huolto odotteli Konttaisen jälkeen. Kello oli kutakuinkin puoli kolme, kun vetelin suolakurkkua naamaan kaivaessani sauvoja repusta. Vaikka maalliin oli enää alle kymmenen kilometriä matkaa, edessä olisi surullisenkuuluisa Valtavaaran nousu, joka ei houkuttanut yhtään. Kipu selässä ja oikeassa takareidessä oli taas yltynyt, enkä uskaltanut ottaa enää särkylääkettä, sitä kun ei pitäisi kauheasti pitkissä fyysisissä suorituksissa käyttää. Edessä oli siis arvattavasti melkoinen via dolorosa ennen kuin Rukan kisamonttu ja maali tulisi vastaan. Olin kohta ollut vuorokauden hereillä ja painellut yli maratonin verran jo menemään, aloin olla aika poikki. Nousumetrejäkin oli kertynyt jo tonnin verran.


Niin poikki, että unohdin tankata energioita. Suolatabletit, Noshtin urheilujuoma, vauhtikarkit ja geelit olivat vuorotelleet puolen tunnin välein koko matkan ja aina Konttaiselle asti energiatasot olivat pysyneet hyvinä. Jossain kohtaa kuitenkin olin unohtanut rytmin ja tunkatessani Valtavaaraa ylös yhtäkkiä huomasin, etten ole täyttänyt varastoja vähään aikaan ja alan muuten olla aika loppu. Tajusin, etten ollut ainakaan tuntiin syönyt mitään. Vetelin juomarepun taskusta mitä käsiin osui, mutta damage oli jo tapahtunut. Totesin, että ei tässä voi muuta kuin kiukulla ja jollain pyhällä hengellä vetää, fyysinen reservi alkoi olla käytetty. 


Viimeinen mäki kohti Rukaa


Valtavaaralla on ainakin seitsemän valehuippua. Tai sataseitsemän, en ole varma. Päässä soi Jackass-sarjan tutuksi tekemä Roger Allan Waden ”If You’re Gonna Be Dumb, You Gotta Be Tough” ja välillä toivoin, että aikoinaan Nepalissa kohtaamani punainen mäyräkoira tulisi ja saattaisi minut maaliin. Alkuperäinen kymmenen tunnin tavoiteaikani ylittyi jossain siinä Valtavaaran huipulla ja se harmitti. Maali oli kuitenkin enää muutaman kilometrin päässä. Valtavaara alas, Ruka ylös ja vielä kerran alas ja sitten se olisi siinä. Viimeistä laskua tiputellessa otti päähän etanaa hitaampi vauhti. Yleensä olen nopea ja ketterä alamäessä, mutta nyt jalkani eivät totelleet yhtään enkä uskaltanut ottaa edes kunnollisia juoksuaskelia. Sauvat pelastivat paljon ja pehmensivät iskuja. Viimein mäkihyppyreiden kisamonttu avautui ja olin iloinen ja yllättynyt, että vielä puoli kuudelta aamullakin siellä soi musiikki ja kuuluttaja kuulutti minut maaliin. Ajattelin juoksevani nukkuvaan kylään. Ylitin maaliviivan ajassa 10:56:26, matkaa oli kertynyt 57,07 kilometriä ja se sisälsi 1765 nousumetriä. Garmin huusi ranteessa aika montaa uutta ennätystä. Sijoitukseni oli 219. / 266.


Ensisijainen tavoitteeni oli ollut päästä maaliin ja se toteutui. Muut tavoitteet valuivat matkan aikana lavuaariin, koska aina on jotain. Aluksi olin pettynyt, mutta pari päivää myöhemmin en enää. Olinhan kuitenkin juossut ultran ensimmäistä kertaa. Ehkä myös viimeistä. Tai sitten en. Aika näyttää uskallanko lähteä 83:a kilometriä vielä koittamaan, mikä on jonkinlainen salainen haave ollut. Salainen ja epärealistinen, mutta ehkä kuitenkin joskus mahdollinen. 


Vaikka olis pää kainalossa, maaliviiva pitää aina ylittää juosten!


Ensin otan kuitenkin juoksusta hieman lepoa ja annan kropan palautua rauhassa. Heinäkuussa kestävyyttä hoidetaan vaeltamalla ainakin kolme viikkoa Haltin suunnalla ja katsotaan sitten, mitä syksy tuo tullessaan. Tämän pidempää juoksua ei tälle vuodelle kuitenkaan ole luvassa. 


Lopuksi on annettava suuret kiitokset NUTS Trail Runningille ja NUTS Karhunkierrosta järjestäville tahoille. Tämä kevättalvi on ollut tapahtumien järjestämisen kannalta katastrofi ja epävarmuutta on leijunut ilmassa paljon. NUTS Karhunkierros oli kirjaesimerkki siitä, miten hyvällä suunnittelulla pystytään isompiakin tapahtumia järjestämään turvallisesti ja toimivasti. Osallistujia Kuusamossa oli yli 1800 ja silti kertaakaan koko viikonlopun aikana ei missään ollut ruuhkia, jonoja, tungosta tai hetkeä, jossa turvavälit eivät olisi olleet mahdollisia. Ja silti, kaikista varotoimista huolimatta, tapahtuman tunnelmasta ei juurikaan ollut jouduttu tinkimään. Hieno reissu ja hieno viikonloppu, iso kiitos NUTSille! 


Nyt, kun ensimmäinen ultra on vyöllä, kehtasin tilata itselleni NUTSin paidankin. Kolme vuotta siihen meni juoksun aloittamisesta. 


D O N E 


 

tiistai 18. toukokuuta 2021

Kun juoksu kulkee!


Aika tarkalleen puoli vuotta sitten lopetin kaiken liikkumisen kuukaudeksi, kun orastava ylikunto osoitteli merkkejään. Se johtui fyysisen ja psyykkisen rasituksen yhteenlaskusta, joka oli mennyt koronavuonna överiksi, ja marraskuussa oli pakko vetää liinat kiinni ja pysähtyä. Psyykettä alkoi hoitaa terapeutti ja fysiikkaa valmentaja, tuttuja molemmat jo vuosien takaa. Valmentajan kanssa en kuitenkaan ollut koskaan aiemmin tehnyt töitä, lähinnä ryypännyt nuoruusvuosina.

Joulukuussa aloittelin taas hiljalleen liikkumisen laskukauden avaamisella ja ennen vuodenvaihdetta uskaltauduin taas juoksemaan. Uutena lajina mukaan tuli myös kuntosali, jota olen vältellyt koko ikäni. Kuten aiemmin kirjoittelinkin, jouduin periaatteessa opettelemaan juoksemaan kokonaan uudelleen sykkeitä seuraten ja ensimmäistä kertaa tekemiseen tuli joku tolkku. Treeniohjelmaan tuotiin juoksun oheen myös kävely. 


Sali ist krieg!


Kun alkaa tekemään valmentajan kanssa hommia, pitää olla joku tavoite, jonka mukaan treeniä suunnitellaan. Jollekin se voi olla laihtuminen ja rantakunto, toiselle vaikka yksittäinen juoksu- tai teräsmieskisa, jonka mukaan sitten ohjelma tehdään, jotta suorituksesta tulee maksimaalinen. Minun virallinen tavoitteeni on 8000-metrinen vuori, eli käytännössä hillitön kestävyyskunto ja välitavoitteina on juosta tänä vuonna ensimmäinen ultrajuoksu ja ainakin yksi maastomaraton. Haluan myös olla hyvässä työkunnossa sillä sekunnilla, kun työt taas palaavat. Toiveeni oli, että treeniä suunniteltaisiin mahdollisimman paljon juoksun kautta.


Talvi meni pitkälti laskiessa , joten harjoittelu mukautettiin sen mukaisesti. Kävelylenkit pystyi korvaamaan skinnailuilla ja salitreenin korvikkeena roudasin kahvakuulaa mukanani pitkin Lappia. Viikottain kalenterissa oli myös juoksulenkkejä, jotka olivat välillä aika mielenkiintoisia kolmenkympin pakkasissa. 


Juoksulenkki, 29 pakkasta, Äkäslompolo


Huhtikuussa, palattuani etelään, pääsin viimein aloittamaan kunnolla juoksukauden ns. normaaleissa olosuhteissa ja shortsit sain ekaa kertaa jalkaan vapun aikoihin. Ja ai hitto, että on juoksu alkanut taas maistumaan!


Aloin juoksemaan kolme vuotta sitten, joista kaksi ja puoli meni ilman päätä tai häntää, ilman, että mietin yhtään mitä olen tekemässä tai tavoittelemassa. Kunhan rynnin menemään ja ilmoittauduin kisoihin silloin tällöin. Pisin veto tähän mennessä on ollut Vaarojen maraton viime syksynä ja olen siitä kyllä edelleen vähän ylpeä, mutta en minä silloinkaan tiennyt mitä olen tekemässä tai miten siihen olisi pitänyt valmistautua. Kunhan vetelin jotain lenkkejä ja söin pullaa.


Nyt tekemisessä on viimein tolkkua ja tulokset näkyy. Viimeisen kahden viikon aikana olen tehnyt kaksi parasta juoksuani koskaan, jos tekniseltä kannalta asiaa mietitään. Ensimmäinen oli Wings for Life -juoksutapahtuma, jonka juoksin kaverini Robsonin tiimissä Töölönlahdella pari viikkoa sitten. Juoksin 12 kilsaa aikaan 1:14:59 keskivauhdilla 6:15, joka vielä viime kesänä olisi ollut ihan mahdoton ajatus. Olen hokenut valmentajalleni nyt puoli vuotta, että helppo kymppi tuntiin ei minun kohdallani tule koskaan toteutumaan, mutta nyt alan jo hieman epäilemään omia puheitani. 


Wings for life -jengi Töölönlahdella


Viime viikonloppuna juoksin puolimaratonin aikaan 2:30:01, mikä on uusi ennätykseni. Aluksi harmitti, sillä jäin tavoiteajastani – 2:30 alituksesta – KAKSI SEKUNTIA, mutta teknisesti puolikas meni täysin suunnitelman mukaan. Lähdin vähän turhan hiljaa, mutta tarkoituksena olikin kiihdyttää vauhtia koko matka ja niin juuri tapahtui. Nopeimmat kilometrit juoksin vasta 15:n jälkeen ja tekeminen tuntui koko matkan hyvältä. Aiemmin en olisi koskaan uskonut voivani nostaa vauhtia vielä 20 kilometrin juoksun kohdalla. 


Puolimaratonilla Lauttasaaressa


Tavoiteet ovat tärkeitä ja tekniikka myös, mutta mikä parasta, viime aikoina juoksu on tuntunut erityisen hyvältä henkisesti. Lyhyet, pitkät, puolikkaat, whatnot, kaikki ovat menneet pitkälti nautiskellen. Odotan joka päivä, että pääsen ulos ja juoksemaan, ja onnistumiset ruokkivat tätä fiilistä koko ajan lisää. Ja loppujen lopuksi juuri se on tärkeämpää kuin mikään kasitonninen tai ultramatka, se että nauttii tästä hommasta joka arkinen päivä. ”If you’re all about the destination, take a fucking flight” laulaa Frank Turner ja osuu johonkin hermoon. 


Maistuu!


 


maanantai 26. huhtikuuta 2021

Laskupäiviä Suomessa 54


Se oli aivan hyvä talvi. Laskupäiviä kertyi 54, kaikki Suomessa. 


Koronan sekoitettua rutiinit, jotka viime vuodet ovat vieneet yleensä talvella Itävaltaan ja keväämmällä Ruotsiin ja norjaan, piti katse kääntää kotimaisemiin. Kalenterin oltua varsin tyhjä töistä oli kerrankin mahdollisuus ottaa haltuun kotimaan klassikoita ja ylipäänsä tutustua paremmin Lapin takamaastoihin. Etenkin Ylläksen seutu on jäänyt aiemmin paria lumivyöryteknikkokurssiviikonloppua (huhhuh, mikä sana) lukuunottamatta vieraaksi, joten tarkoitus oli paikata aukkoja laskusivistyksessä. 


Olin Lapissa yhteensä kymmenen viikkoa, josta suurimman osan Äkäslompolossa ja Pyhällä. Sallassa käännähdin muutaman keikan ja Pallaksella myös. Ainoa suunnitelma, joka kariutui, oli visiitti Kilpisjärvelle, joten jäipä jotain mutusteltavaa tulevillekin kausille. Yksittäisiä laskutavoitteita ei Pallaksen Pyhäkurun lisäksi oikeastaan ollut, vaan ajatus oli nauttia päivistä milloin missäkin hyvän lumen perässä. Sen voi sanoa onnistuneen ja etenkin helmikuussa hyvää lunta löytyi Ylläksen suunnilta paljon. Etelässä ollessa Talmaa tuli hinkattua antaumuksella ja vuosia takaraivossa kummitellut frontside 360 indy meni kauden vikana päivänä päälle! Kävinpähän myös vetämässä puuteria ravihevosen perässä maaliskuussa. Se päätyi Maaseudun tulevaisuuteen.


Tässä kuvien muodossa muutama suosikkihetkeni laskukaudelta 2020/2021:


Kylmä päivä Kellostapulilla helmikuussa. Noi tykkymetsät oli keskitalvella aika upeita.

Kesänkitunturi Äkäslompolossa tuli laskettua monta kertaa ja moneen suuntaan.

Alhaalla näkyy Kesängin keidas, mistä sai höyrymakkaraa ja kahvia, niitäkin aika monta kertaa.



Lainion reissu oli hieno pitkä päivä Kesängin yli molempiin suuntiin. Parkkiksella oli -28 lähtiessä. 
Tipuin ojaan Kesängin ja Lainion välisessä kurussa ja rikoin kauden toiset sauvani.

Kellostapulin eteläpuoli uudella lumella oli aika hyvä. 

Meillä on parin kaverin kanssa ollut tapana puhua Talma-päivistä Japani-talkoina, eli mennään takarinteen setämiesparkkiin ja vedetään Japan Aireja. Vanhuuden mittari on se, miten polvet vielä taipuu. 
Näköjään ihan ok!

Joskus nuorena poikana mun suosikkitemppu oli frontside 360 indy ja se on edelleen yks makeimpia trikkejä kenen tahansa tekemänä. Loppukaudesta oli pakko kokeilla, meniskö sellainen 20 vuoden jälkeen itelläkin. Meni se. 

Matkalla Lapista kotiin poikkesin kaverin mökille Keski-Suomessa, missä vedeltiin pellolla moottorikelkan kanssa, kun lunta oli aika paljon. Sit yks ajatus johti toiseen ja lopulta päädyin ravitalli Tero Lahtisen ohjastaman Hermannin perään laudan kanssa. Yks ehdottomasti siisteimpiä ja oudoimpia laskujuttuja mitä olen kokeillut!

Huhtikuun päivät Pyhällä oli hienoja. Lunta riitti vielä hyvin ja Kuorinkikuruun tuli laskettua suunnasta jos toisestakin. Ei ollut ruuhkaa ja linjat oli komeita. 

Kausi päättyi aurinkoisen Pyhäkurun laskuun Pallaksella.

Kiitos ja ensi kauteen!

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Voiko ulkomaille matkustaa kesällä?


Palasin viime viikolla Pallakselta kotiin ja sitä myötä laskukausi 2020-2021 on saatu pakettiin. 54 laskupäivää, kaikki Suomessa, on ihan kiitettävä luku, etenkin näin Etelä-Helsingistä käsin operoidessa. Silti tuntuu, että kausi loppui vähän liian aikaisin.
 

Nyt, kun mäet on taas hetkeksi laskettu, on aika jännittää tulevan kesän näkymiä. Elämme edelleen pandemia-aikaa ja epävarmuutta on paljon ilmassa, vaikka parempaan päin ollaankin menossa. Vielä on kuitenkin mahdoton sanoa, miten matkailun avaamisen kanssa tulevina kuukausina käy. Minun työkesäni alkaisi juhannuksena viiden viikon siivulla Ruotsissa ja jatkuisi elokuussa reilulla kolmella viikolla Grönlannissa. Syksyllä olisi lisää Ruotsia ja myöhemmin vielä kuukauden verran hommia Nepalissa. Yhdenkään työreissun toteutumisesta ei ole vielä varmuutta.


Ulkomaanmatkailun normalisoituminen vaatisi kahta asiaa: Rokotusten laajaa kattavuutta sekä Suomessa, että kohdemaissa, ja toimivaa rokotepassia, joka rajoja ylittäessä vaaditaan. En näe, että mikään muu auttaa ennen kuin nämä kaksi asiaa ovat kunnossa. En usko kupliin, enkä omiin vastuisiin isommassa mittakaavassa, ainoastaan nämä kaksi asiaa saavat rajat auki vapaasti. Suomen kansalaisista on vähintään ensimmäisen rokoteannoksen saanut tänään noin 24 prosenttia ja olemme luvun kanssa Euroopan kärkeä. Rokoteannosten toimitus- ja luotettavuusongelmat kuitenkin hidastavat kehitystä kansainvälisesti koko ajan. Jossain vaiheessa puhuttiin, että kesään mennessä meillä on kaikilla piikki hihassa, jossain vaiheessa, että kesän lopussa. Nyt puhutaan loppuvuodesta. Laajan joukkosuojan rajana pidetään yleisesti 70 prosenttia kansasta, mutta tulee muistaa, että tämä pitäisi tapahtua joka paikassa. Rokotepassia EU-alueelle yritetään kiirehtiä kesäkuulle, mutta moni valtio – Suomi mukaanlukien – on ilmoittanut, ettei todennäköisesti tähän aikatauluun ehdi. 




Matkustaahan tietenkin voi ilman rokotteita ja passejakin. Kyllä tuolta lentoja lähtee ja Ruotsin rajankin voi ylittää Torniosta. Mutta on eri asia voiko jotain asiaa tehdä ja onko se ok. Kyllähän ne Malagan lennot oli pääsiäisenäkin täynnä ja jos kokee, että on pakko lähteä ja että siihen on oikeus, niin senkun lähtee. Se ei kuitenkaan varsinaisesti edistä pandemiatilanteen paranemista ja ainakin minä pidän sitä monissa tapauksissa ylimielisenä ja itsekkäänä. Tämän lisäksi on varsin eri asia matkustaa yksityihenkilönä kuin kaupallisena toimijana. Yksilön kohdalla jokainen voi tehdä oman ratkaisunsa ja mennä, mutta jos haluan matkanjärjestäjänä olla vastuullinen, toimin ohjeiden ja suositusten mukaisesti, vaikkei ne lakeja olisikaan. Ymmärrän hyvin, miksi matkailua ei juuri nyt suositella, enkä kampea vastaan vain siksi, että minun mielestäni suositus on turha. Ei se ole. Minä jatkan töitäni ulkomailla sitten, kun se viranomaisten mielestä on ok. 


Olen luvannut asiakkaille vahvistaa Ruotsin vaellusten toteutumisen toukokuun puolivälin tietämillä. Päätöstä odotellessa tärkein ohje, joka minua ohjaa, on Ulkoministeriön matkustusta koskeva yleissuositus. Niin kauan, kun tämä alla oleva punainen palkki löytyy UM:n ”Matkustaminen”-osion etusivulta, minun käteni ovat sidotut, mutta sormet koko ajan ristissä.




Tähän loppuun pieni follow-up edelliseen kirjoitukseeni, kun harkitsin kokonaisen päivän, josko olisin lähtenyt Everestille tänä keväänä. Pääasiallinen perusteeni olisi ollut se, että vuorella ei todennäköisesti tänä vuonna ole pandemiasta johtuen ruuhkaa. No, viime perjantaihin mennessä ulkomaisille kiipeilijöille lupia oli myönnetty 366 kappaletta, eli todennäköisesti vuoden 2019 ennätys (382) tullaan rikkomaan. Lhotselle, jolle kiivetään kolmosleiriin asti samaa reittiä kuin Everestille, on lupia leimattu nyt 104, eli ruuhkaa on. Sherpat ja henkilökunta mukaanlukien perusleirissä on siis tänäkin vuonna varmaan tuhat ihmistä ja ihan samanlainen hulabaloo siellä on tälläkin kertaa, jos ei jopa pahempi. Lisäksi Nepalin covid-tapaukset ovat muutamassa viime viikossa kolminkertaistuneet ja tilanne on karkaamassa käsistä, eli aika vaikea olisi ollut perustella lähtöä. Menen mieluummin nyt rantaan aamukahville ja skeittaamaan. 


Stay safe.


sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Pitäiskö lähtee Everestille?


Skypettelin muutama viikko sitten ihan muissa asioissa New Yorkiin Altitude Junkiesin Philin kanssa, kun yhtäkkiä Phil ehdotti, että lähtisin mukaan Everestille nyt huhtikuussa. Altitude Junkies on tekemässä pientä retkikuntaa poikkeuksellisesti Nepalin puolelta Kiinan –mistä Phil yleensä ryhmänsä tekee – rajojen ollessa edelleen suljetut. Lähtö olisi huhtikuun puolivälissä, muutaman viikon päästä. Let’s fucking smash Everest, dude!
 

Voi luoja, että mietin asiaa. Aluksi melkein jo suostuin monen asian tukiessa sitä, että nyt, jos joskus, olisi hyvä aika lähteä. Ensinnäkin kalenterissa on tilaa (= täysin tyhjää), eikä tarvitsisi erikseen raivailla päiviä töiden tai tulevien koulujen kanssa. Toisekseen, Everestillä on todennäköisesti tänä vuonna varsin väljää monien edelleen pysytellessä kotona, mikä tekisi Nepalin puolen reitistä turvallisemman kuin monena muuna vuonna, jolloin suurin uhka etelän kapealla harjanteella on muut ihmiset. Tämä tosin on varsin epävarmaa, että kuinka paljon vähemmän siellä oikeasti nyt on jengiä, lupia on kuitenkin myönnetty arvion mukaan noin 300 (vrt. 381 ennätysvuonna 2019). Intian raja Nepaliin on auki ja intialaiset ovat olleet viime vuosina isoin ryhmä Everestillä ja samaten ehkä eniten onnettomuuksia aiheuttanut. 2019, jolloin viimeksi Nepalin puolelta on kiivetty, 9 kuolonuhrista puolet oli intialaisia. Kaiken kaikkiaan, henkilökunta mukaan lukien, base campiin odotellaan tänäkin vuonna noin seitsemää sataa ihmistä.  


Nims Purjan maailmaa kohauttanut kuva vuoden 2019 ruuhkasta Hillary Stepillä lähellä Everestin huippua


Mutta onhan se nyt aikamoinen päänsisäinen kamppailu, kun olet haaveillut jostain kohteesta vuosikausia ja siitä on tullut jonkinlainen unelma, ja sitten joku yhtäkkiä ehdottaa, että lähde toteuttamaan se heti. Kyllähän Everest minulla tuolla Covidin kovasti muokkaamassa kalenterissa jossain kohtaa on ja siinä mielessä voisin ihan yhtä hyvin lähteä sen tänä keväänä kiipeämään. Monista ajatuksista yksi varsin voimakas oli se, että näin saisin sen pois päiväjärjestyksestä ja voisin miettiä muita juttuja. Tässä olisi vahvasti sellainen ”out of my system” -mahis, jolloin ei tarvitsisi kyseistä nyppylää enää mietiskellä ja voisi keskittyä muihin, ehkä kiinnostavampiin vuoriin. 


Suhtautumiseni Mount Everestiin on muuttunut paljon vuosien varrella. Alun naiivista ja suuresta valloitusunelmasta aina hetkiin, jolloin olen todennut, ettei se kiinnosta minua enää ollenkaan. Totuus on jossain siellä välissä. Kiipeilyllisesti ja yksittäisenä kivikasana Everest ei ole minulle enää kovin kiinnostava, enkä näe sen nousua minään epäinhimillisenä megasuorituksena, joka on varattu jotenkin spesiaaleille yksilöille. En myöskään näe mitään erityistä arvoa siinä, että se on maailman korkein vuori. Se on vain vuori. Jos sen huipulla seisoo, onko silloin saavuttanut jotain? Onko jotenkin kovempi / parempi / rohkeampi / whatever kuin joku muu? 


En silti voi kieltää, etteikö Mount Everest olisi minulle edelleen unelma. Se on osa isompaa suunnitelmaa ja ehdottomasti yksi niistä paikoista, joissa haluan käydä.


Minulle Everestistä on tullut enemmän kulttuurihistoriallinen kohde siinä, missä vaikka Kheopsin pyramidistä jollekin muulle. Olen lukenut siitä kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, nähnyt toisen mokoman verran dokkareita ja elokuvia ja kuullut niin paljon tarinoita, että haluan mennä, nähdä ja kokea paikan itse. Osaan vuoren päässäni ulkoa ja haluaisin jossain vaiheessa astella samoja askeleita kuin moni lukemieni tarinoiden kohde ja aistia menneiden vuosikymmenten pioneerien fiiliksiä paikan päällä. Onko se nykypäivän ruuhkissa enää mahdollista, en tiedä, mutta haluan silti kokeilla. En kuitenkaan enää tuijota Everestin huippua käsi housuissa miettien, että sinne on pakko päästä saavuttaakseen jotain. Haluan mennä sinne kokeakseni jotain itselleni. Ja saadakseni sen pois päiväjärjestyksestä. 


Toi pipo on varmaan kasvanut Philin päähän kiinni


En halua silti yhtään vähätellä Everestiä tai sen vaativuutta. Kiinnostavuudella ei ole sen kanssa mitään tekemistä ja fakta on, että Philin varsin arkisesta näkemyksestä huolimatta (16 kertaa huipulla voi aiheussaa sellaista) iso E on varmasti valtava fyysinen ponnistus ja sellaisena haasteena itse kullekin arvokas. Tekee sen miten ja mitä reittiä pitkin tahansa, Everest ei ole mikään sunnuntaikävely, vaikka kuinka moni nojatuoliretkeilijä yrittäisi niin väittää. Nykypäivän väheksyntä tai ruuhkien ja turistimatkojen vastenmielisyyden toitottaminen ei lopulta vuorelta mitään arvoa poista. Jokainen lähtee kiipeämään sitä omista syistään, joista yksikään ei ole toista parempi tai jalompi.


Kolme näistä neljästä on kiivennyt tai yrittänyt Everestiä. 
Tässä ryypätään Macchermossa.


Parin päivän mietinnän ja lapsenomaisen innostuksen jälkeen lopulta kuitenkin kieltäydyin. Vaikka moni asia puhui sen puolesta, että voisin ja haluaisin lähteä, en kuitenkaan voinut perustella itselleni, että juuri nyt olisi sen aika. Korona jyllää, rajoitukset kovenevat ja maailma on edelleen aika vinossa, vaikka kuinka sen haluaisi suorana nähdä. Olen vuosi sitten laittanut kaikki omat työni jäihin, koska mielestäni tällä hetkellä ei voi järjestää mitään matkoja täysin turvallisesti. Ei kotimaassa eikä etenkään ulkomailla. Olen puhunut vastuullisuudesta ja toitottanut sen tärkeyttä julkisestikin, sanonut, että paras tapa auttaa matkailualaa palaamaan jonkinlaisille raiteille on olla juuri nyt matkustamatta. Jos siis olisin Nepaliin itse näin helpolla lähtenyt, olisin syönyt omat sanani ja heittänyt kaikki periaatteeni romukoppaan. ”Älkää tehkö nyt mitään, älkää menkö minnekään ja pitäkää unelmanne nyt hetken vielä holdilla, niin tästä selvitään. Mutta kyllähän MINÄ voin Everestille silti lähteä, koska se on MINUN suuri haaveeni! Minä minä minä!” Lisäksi itse virus jännittää edelleen, enkä pystyisi todennäköisesti rentoutumaan tietäen, että sairastuminen matkalla olisi koska tahansa mahdollista.


Lähden siispä Lappiin ja sinnekin testien kautta. On pari kiinnostavaa mäkeä vielä tälle kaudelle laskematta, joten Iso-E saa nyt odottaa. Ei se kaiketi sieltä mihinkään ole menossa, joten kattellaan vaikka ensi vuonna sitten. Jos hyvin käy, syksyllä alamme mennä matkailun suhteen kohti normaalia, joten jos sitä silloin sitten Nepaliin pääsisi? Olisi töitä ja ehkä joku korkea vuorikin suunnitelmissa. Ei kuitenkaan Everest silloinkaan. 


Tähän loppuun vielä pieni disclamer, että en silti halua moralisoida ketään, joka tänä keväänä Everestille lähtee. Ainakin kaksi suomalaista sinne on matkalla ja toivotan molemmille onnea yritykseen! Stay safe. 





tiistai 23. maaliskuuta 2021

Tikku nenään ja pohjoiseen!


Juuri, kun Suomi alkoi paukuttaa ennätyslukemia koronatartuntojen määrässä, sain pyynnön lähteä takaisin Lappiin. Olin palannut muutamaa päivää aiemmin kotiin, kun kaveri laittoi viestiä, että pitäisi lähteä kuvaamaan jotain sarjaa Pyhälle ja mukaan tarvittaisiin hieman lumiturvallisuustietämystä. Samaan aikaan THL toitotti, että reissut pitäisi perua ja hallitus asetteli Suomea sulkutilaan.

Aika paljon minä sen kanssa kipuilin, että mitenkäs tässä nyt pitäisi tehdä. Toisaalta en ollut tehnyt minkäänlaisia ulkotöitä pitkään aikaan ja ne olisivat varsin tervetulleita, toisaalta olin juuri toitottanut vastuullisuutta ja kuinka matkailualan ammattilaisena haluan toimia oikein. Olin mm. perunut poikani Lapin matkan THL:n suositusten mukaisesti. Sanna Marinin ”nyt ei ole oikea aika lähteä mihinkään” -hokema kaikui takaraivossa. 


Kuuden hengen kuvausseurueemme päätyi lopulta ratkaisuun, että lähdemme, mutta teemme sen mahdollisimman vastuullisesti. Sovimme, että kaikki käyvät testeissä ennen lähtöä ja paikan päällä olemme kontaktissa ainoastaan oman porukan kanssa. Kauppareissut pidetään minimissä ja kaikki ylimääräinen norkoilu jätetään pois. Ravintolatkin olivat kiinni, joten after skin uhka loisti poissaolollaan.


Vuoden verran tässä on pandemiaa menty, joten olihan se jo aikakin käydä ottamassa ensimmäistä kertaa se tikku nenään. Tekstiviesti kertoi jo muutaman tunnin päästä tuloksen olevan negatiivinen.


Ohhhhhh the pleasure


Sain testin jälkeen useammaltakin tutulta ja tuntemattomalta viestiä pohjoisesta, että tervetuloa! Siitä tuli hyvä fiilis ja ikään kuin oikeutus lähdölle. Kuulemma mielellään ottavat porukkaa tunturiin, kunhan vain jengi hoitaa visiittinsä kunnolla. Ei ole pakko lähteä bussilla Saariselälle ryyppäämään ja järkkäillä mökkibileitä pitkin Leviä, vaan reissun voi oikeasti suunnitella vastuu edellä ja silti nauttia Lapin antimista. 


Ja me myös nautimme. Aurinko paistoi koko viikon, mitä nyt tuuli vähän puhalteli paikoitellen varsin navakasti. Ensimmäistä kertaa tänä talvena tuli aurinkorasvalle käyttöä ja kamerakin tallensi suunnilleen kaiken tarvittavan tulevaa projektia varten. Aika kului takamaastoissa ja majoituksessa, eli ylimääräisiä kontakteja ei syntynyt ja bileetkin hiljenivät joka ilta joskus kympin aikoihin, kun läjä väsyneitä äijiä painui unten maille viimeistään urheiluruudun ja mudcake-siivun jälkeen. Hyviä laskuja, hyvää seuraa, hyvä reissu. 


Lunta piisaa Pyhällä edelleen


Ensi viikolla koittaa pääsiäinen ja lähden tekemään vielä kauden todennäköisesti viimeisen pariviikkoisen pohjoiseen, testin kautta tietenkin. Joulu- ja hiihtolomavaiikot eivät aiheuttaneet mainittavia tartuntaketjuja rinnekeskuksissa, kuten pelättiin ja ne osoittivat, että suurin osa jengistä toimi turvallisuus edellä. Nyt kun vielä kauden kolmas ja viimeinen sesonki, pääsiäinen, saadaan kunnialla pakettiin, niin voidaan taputella itseämme olalle. Lapin elinkeinolle nämä sesongit ovat olleet elintärkeitä tänä vuonna, joten ehkä uskallan kannustaa ihmisiä nyt lähtemään, kunhan se tehdään oikein. Eli tikku nenään, negatiivinen tulos ja matkaan! Maskit naamaan, käsidesit taskuun ja turvavälit myös hissijonoissa kuntoon. Älä lähde kipeänä, älä järkkää bileitä ja kunnioita paikallisia ja kansallisia turvaohjeita, niin saadaan tämä homma hoidettua kunnialla. Ehkä ensi vuonna olisi sitten jo terassitkin auki!


Kevätlaskut best!