sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Talviretkiä, eräjormia ja päivitettty varustelista


”Jaa, se on kevät taas tullut, kun kaiken maailman amatöörit on lähteneet retkelle” tuhahti setämies olut kädessään Helvetinjärven Ruokejärvellä astellessamme metsästä tämän valloittamalle taukopaikalle. Olimme ilmeisesti häiriöksi hänen ja ystäviensä viikonlopulle, joka näytti koostuvan vähintään yhtä paljon tyhjennetyistä viinapulloista kuin tulipaikan vieressä lojuvista eräsuksista. 

Mies oli perikuva siitä, minkä takia en toivo itseäni kutsuttavan ”eräjormaksi”. Eräjormana käsitän juuri tuollaisen vanhemman suomalaisen retkeilijämiehen, joka on yleensä sovinistinen ja rasistinen, vähintäänkin ylimielinen ja aina sitä mieltä, että hänellä on vahvempi oikeus luontoon kuin jollain juuri harrastustaan aloittavalla. Eräjorma halveksii kevyitä Ospreyn rinkkoja, kalvollisia kuorivaatteita ja kaikkia värejä vihreän ja ruskean tuolla puolen. Hän osoittaa äänekkäästi mieltään, kun sinne omaan metsään – joka nyt sattuu sijaitsemaan suositulla, kaikkien verorahoilla ylläpidettävällä kansallispuistoalueella – tulee ”jotain aloittelijoita” ja ottaa sitten huikan Leijona-pullostaan.

Järvien jäät kantavat vielä hyvin

Ei se onneksi ihan kevät vielä ollut, lunta piisasi maassa ja sitä sateli myös lisää. Siinäkin mielessä kossupään arvio meni pieleen, että vain osa meistä oli aloittelijoita. Osa oli lähtenyt nauttimaan talvisesta maastosta ja hyvästä seurasta, osa testaamaan varusteitaan. Jollekin yö oli toki ensimmäinen ulkona lumisen maan aikaan, toisille kuitenkin liki rutiinia. Ja tämä ehkä juuri on parasta omassa työssäni: erilaiset ihmiset eri kokemuksella ja taustalla tulevat yhteen ja lähtevät maastoon. Siitä on 365 Klubissa kyse. Kolme vuotta sitten aloitetussa Klubissa on jo yli 90 000 jäsentä! Ja tosi vähän eräjormia.

Maaliskuussa vuorossa oli klubilaisten talviretket Nuuksioon ja Helvetinjärvelle. Jossain vaiheessa, kun parvekkeellani Etelä-Helsingissä oli auringossa jo yli 10 astetta lämmintä, näytti siltä, että termistä ”talviretki” voi tämän vuoden osalta luopua ja edessä olisi nilkkoihin asti loskaa rinkat selässä. Onneksi pakkaset ja lumisateet tekivät kuitenkin vielä paluun ja viikonloppuihin saatiin niille toivottua haettua talven tunnelmaa. 

Kollegani Petri kutsuu mun telttaa Bioska-koirankakkapussiksi...

Retkien teemana oli tarlviretkeilyn opettelu, joka oli jaettu neljään pääkohtaan: Liikkuminen, yöpyminen, pukeutuminen ja ruokailu. Näitä käytiin tekemisen kautta läpi vaeltamalla noin 16 kilometrin matkat, joiden puolivälissä leiriydyttiin maastoon. Illalla tehtiin nuotio, keitettiin pannukahveja ja paistettiin lättyjä. 

Oli nastaa päästä taas maastoon asiakkaiden kanssa, edellisestä yön-yli-ressusta kun oli vierähtänyt jo useampi kuukausi. En myöskään hetkeen ollut kanniskellut päiväreppua painavampaa rinkkaa, joten teki hyvää vetää kilot selkään ja lähteä hankeen tarpomaan. Löytyi taas vähän uusia lihaksia, joiden olemassaolon oli ehtinyt unohtamaan tässä tauon aikana. Etenkin Helvetinjärven korkeuserot tekivät tehtävänsä. Ennen Nuuksion viikonloppua kävin juoksemassa ensin tiistaina kympin ja perjantaina kahdenkympin lenkit ja voin kertoa, ettei sunnuntaina työviikonlopun päätteeksi tarvinnut silloinkaan unta liikoja huudella. 

En usko, että maailmassa on ihmistä, joka ei tykkäisi lätyistä 
maastossa vaelluspäivän päätteeksi. 

Nyt kun lihakset on herätelty, onkin hyvä suunnata pohjoiseen! Ensi viikolla vaellamme klubilaisten kanssa viiden päivän aikana noin 50:n kilometrin osuuden Karhunkierroksesta Oulangassa ja siitä matka jatkuu Pyhälle klubin offariviikon pariin. 

Tähän vielä, kun joku tuolla Insagramin puolella kyseli, päivitetty varustelistani yhden yön talviretkille:

Vaatteet: 
Soft shell -housut ja -takki (Tierran Acet, päälle) 
Kuoritakki ja -housut (Tierran Back-upit)
Kevytuntuvatakki (tai no, Primaloftia tuo Tierra on)
Merinokerrasto (Aclima woolnet, päälle)
Välikerros-paita, liner-sormikkaat, varasukat, bokserit ja villasukat kuivapussiin
Kaksi pipoa, toinen liikkuessa, toinen leiriytyessä 
Buffi
Hanskat

Muut: 
Rinkka (Osprey Levity 60 l)
Teltta (Black Diamond HiLight)
Makuualustat, solumuovi ja ilmatäytteinen (Therm-A-Rest)
Makuupussi (kolmen vuodenajan) ja tyyny
Ruokailuvälineet ja muki

Primus Lite -keitin ja talvikaasu
Otsalamppu & varapattereita 
Lämpömittari 
Kevyt lumilapio 
Varavirtalähde 20 000 mAh
Garmin inReach GPS-vehje
Vessapaperirulla kuivapussiin pakattuna
Ensiapupakkaus
Sauvat
Survival kit (Kuivapussi, jossa kaikkea nippusiteistä naruun, neulaan ja lankaan)
Sytykepussi (Sytytyspalloja, tuohta, tamponeja, tulukset, tulitikut, stendari)
Puukko (Terässä on Tangomarkkinat -logo!) 
Litran Nalgene-pullo lämpösuojuksella & termospullo
Kamera 
Ruokaa (Pari Real Turmat -pussia, voipaketti, ruisleipää, HartSport -jauhepussi)
Vaelluskengät (Hanwag Ivalo -talvikenkä)

No okei, oli Nuuksiossa vähän keväistä kuitenkin jo.



maanantai 11. maaliskuuta 2019

Vinsonin massiivi, Antarktis, tammikuu 2020


Jotta homma pysyy mielenkiintoisena, pitää tehdä juttuja. Ja aina kun törmään vanhaan tai uuteen tuttuun, hän yleensä jossain vaiheessa keskustelua kysyy, että mikä on se seuraava juttu mitä suunnittelen? Jostain syystä minua jännittää ihan älyttömän paljon viimein julkistaa tämä, mutta tässä se nyt olisi:

Vinsonin massiivi, Antarktiksen korkein kohta, 4892 metriä tammikuussa 2020. Tosi vähän happea ja helvetin kylmä. Aika kaukana kaikesta, ainoa maanosa, joka on minulla vielä käymättä. 

Vinsonin massiivin huippu nousee 4892 metriin

Matkoissa on aina aika monta muttaa ja niin tässäkin on ollut jo ennen kuin homma lukittiin. Aluksi minun piti vain lähteä kiipeämään. Sitten mietin, että jos kerran maailman ääriin menen, jotenkin se pitää jälkipolville dokumentoida. Soitin ystävälleni Aleksi Mehtoselle, että lähtisikö tämä kameransa kanssa mukaan, tehtäiskö leffa? Ja Aleksihan lähti!

Aleksi löi pian pöytään idean, että mitä jos koitettaisiin laskea sieltä huipulta kun kerran sinne asti mennään? Lupailin viime vuonna Elbrusilla, että vastaisuudessa pidän lumilaudat ja korkeat huiput erillään, mutta koska tarkka sananmuoto taisi olla, että ”en enää yli viiteen tonniin lautaa roudaa”, voin sen hyvin ottaa Vinsonille, joka on 118 metriä alle. Aion iloisesti tässä sivuttaa sen tosiasian, että koska napa-alueilla ilmanpaine on erilainen kuin muualla, Vinsonin happitilanne tuntuu oikeasti kuusitonniselta vuorelta.

Vinson sijaitsee Antarktiksen, ööööö, länsiosassa, eli pohjoisosassa, eli vasemmassa osassa. Kaikkihan siellä on kai teoriassa etelänavalta pohjoiseen?

Suunnittelun aloittamisesta on nyt reilu vuosi aikaa. Kuvausprojektilla on ollut sillä vällin aika monta erilaista käsikirjoitusta tv-sarjasta pitkään dokumenttiin, mutta lopulta päädyimme noin parikymmentäminuuttiseen lyhytelokuvaan, jossa tekeminen on pääosassa. Aloitamme kuvaukset kesän lopulla ja lopullisen leffan muodon sanelee ensi joulu-tammikuun tapahtumat. 

Vinsonin reissu maksaa yhteensä noin 90 000 euroa. Etsimme yhteistyökumppaneita matkaan, joten jos joku tätä lukeva sattuu olemaan Roope, Kroisos ja Fortumin omistaja, saa ottaa yhteyttä ja kerron mielelläni lisää! 

Kuvattiin traileri.

Valmistautuminen ja treeni on jo alkanut ja tässä on nyt vajaa vuosi aikaa päästä siihen kuntoon, jota Vinson meiltä vaatii. Vähintään yhtä paljon se vaatii myös pääkopalta. Viimeiset kuukaudet Vinson on ollut ensimmäinen asia mielessä herätessäni ja viimeinen mennessäni nukkumaan. Ai hitto tästä tulee hienoa!

Koska olen ATK-taidoiltani lähes mestarillinen, en osaa linkittää tekemäämme traileria tänne blogiin. Sen voi käydä katsomassa Facebook-sivullani ja eiköhän se kohta saada myös YouTubeen.

Antarktis, valkoinen maanosa. Absurdi maanosa.


Tässä vielä tällainen Q & A -tyyppinen yhteenveto kaikille kiinnostuneille:

KUKA?
Minä, Teemu Suominen, ja kuvaaja Aleksi Mehtonen. 

MITÄ?
Tavoite kiivetä ja laskea suksilla ja lumilaudalla Vinsonin massiivin huipulta.

KOSKA?
27.12.2019 - 24.1.2020

MITEN?
Lennämme ensin Chileen, missä sopeudumme kiipeämällä Cerro El Plomon (5424m), jonka jälkeen jatkamme Punta Arenasin kautta Union Glacierin jäätikölle Antarktiksella. Sieltä siirrymme Vinsonin basecampiin, mistä hiihdämme ja kiipeämme Vinsonin huipulle ja laskemme suksilla (Aleksi) ja lumilaudalla (Teemu) alas. 

Tuotannosta Punta Arenasiiin asti vastaa Matkatoimisto Aventura ja Punta Arenasista Antarktikselle logistiikan hoitaa Antarctic Logistics & Expeditions, ALE. Lähdemme matkaan itsenäisinä kiipeilijöinä.

MIKSI?
“Somewhere between the bottom of the climb and the summit is the answer to the mystery why we climb.” — Greg Child

Koska mahdollisuus tuli, ei kai tällaiselle muuta järjellistä selitystä ole? Joku ostaa neljänkympin kriisissä avoauton, toinen matkustaa maailman ääriin.  Haluamme haastaa itsemme ja laskutaitomme henkisesti ja fyysisesti äärimmäisissä olosuhteissa. Vinsonin massiivi on yksi maailman kylmimpiä ja karuimpia paikkoja, joten miksi ei?

MITÄ ETSIMME?
Yhteistyökumppania / -kumppaneita, jotka ovat halukkaita tukemaan projektia rahallisesti. Matkan hinnaksi tulee valmistautumisineen noin 90 000 euroa.

Olemme avoimia kaikenlaiselle markkinointi-, sisältö- tai muulle yhteistyölle ja kaikenlaiset tuotannot on toteutettavissa yhteistyökumppanien toiveiden mukaan.


MITÄ TARJOAMME?
- Yritykselle tai brändille ainutlaatuisen mahdollisuuden profiloitua mukaan haastavaan projektiin. 

- Laajan kampanjan brändin omaan sosiaaliseen mediaan ennen matkaa, sen aikana ja matkan jälkeen.

- Sisältöä. Ammattimaista ja laadukasta kuvaa vapaaseen käyttöön yhteistyökumppanien omassa markkinoinnissa tämän omien toiveiden mukaisesti, myös yksinoikeudella sovittaessa.

- Sovitun määrän esiintymisiä yhteistyökumppanin valitsemissa tilaisuuksissa ennen ja jälkeen matkan.

-  Sovitun määrän teeman mukaisia tiimipäiviä yhteistyökumppanin henkilöstölle ennen ja/tai jälkeen matkan.

- Näkyvyyttä projektista valmistuvassa lyhytelokuvassa.

- Näkyvyyttä projektin vaiheita käsittelevässä kirjassa.

- Näkyvyyttä brändille sosiaalisen median kanavissa ja projektin markkinoinnissa sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen. 

- Näkyvyyttä projektia esittelevissä luennoissa ja esityksissä ennen ja jälkeen matkan.

- Jotain muuta, mitä?



Kiinnostuitko? Ota yhteyttä! 
teemu@metalheim.fi









sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Mitä vaellusopas tekee vaellusten välissä?


Maaliskuun alku tarkoittaa minullle kevään työputken alkua. Ensi viikonloppuna retkeillään Nuuksiossa, seuraavana Helvetinjärvellä, sitten suuntana on Oulangan vaellus, mistä reissu jatkuu Pyhälle klubilaisten offariviikolle. Kun nämä on saatu pakettiin, ajelen ensin Norjan Laphaugeniin lumiturvallisuuden jatkokurssille, mistä jatkan vielä vajaaksi pariksi viikoksi Ruotsin vuorille henkilökohtaisten projektien pariin. Kotiin palailen parahiksi viettämään nelikymppisiäni vapun jälkeen.

Laskukausi jatkuu huhtikuussa pohjoisessa

Minulta kysytään usein, että mitä minä siis käytännössä oikein teen työkseni? Että jos on vaellusopas, niin mitä teen sitten niiden vaellusten välillä? Lomailenko vain? 

Olen vaellusopas-yrittäjä. En käytä titteliä ”eräopas”, koska en edelleenkään tunnista kovin montaa kasvia ja lintujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mutta osaan tarjota asiakkaille elämyksiä luonnossa turvallisesti ja niin, että he yleensä myös viihtyvät. 

Yrittäjät eivät juuri lomaile, enkä siis missään nimessä vain rötväile sohvalla vaellusten välillä. Yleensä kotona Helsingissä ollessani koitan kyllä ottaa vähän iisimmin ja annan itselleni vapaapäiviä aina kun voin. Olen kuitenkin noin160 päivää vuodessa reissussa, joten kotona ollessa on hyvä relata, mutta en minä ikinä varsinaisesti lomaile.

Vaellusopas-yrittäjä-taikuri Grönlannissa

Mitä se yrittäjyys sitten käytännössä, päivittäisellä tasolla tarkoittaa?

Tälle vuodelle minulla on yllämainittujen lisäksi 6-7 pidempää asiakaskeikkaa, vietän siis töissä maastossa yhteensä vajaat kolme kuukautta vuodesta. Eivätkä ne kuukaudet ja työviikot itsestään synny. Teen kotona paljon töitä sen eteen, että reissut onnistuisivat ja siinä avainasemassa on ennakointi ja runsas etukäteistyö. Opiskelen reittejä, tutustun maastoon ja olosuhteisiin ja tutkin karttoja. Luen myös mielelläni alueiden historiaa. Teen turvallisuussuunnitelmat, suunnittelen toimintamalleja onnettomuuksien ja yllätysten varalle ja kouluttaudun, kertaan esimerkiksi ensiapua. Myyn ja markkinoin keikkoja, pidän yhteyttä asiakkaisiin ja tapaan yhteistyökumppaneita. Pyrin kehittämään prosessejani niin, että kun joku ostaa minulta vaelluksen, hän saa siitä hetkestä alkaen aina vaelluksen päätökseen hyvää ja kaipaamaansa palvelua. 

Isompien vaellusten ja niiden suunnittelun lisäksi teen vaihtelevasti päiväkeikkoja, erilaisia koulutuksia, luentoja, kirjoitan tilauksesta artikkeleita ja sen sellaista.  Niitä kutsun säläksi ja sälääkin pitää suunnitella. Kaiken tämän päälle suunnittelen ja toteutan kaikenlaisia omia vuorireissuja. Lasken ne myös tietyllä tapaa työksi, koska niiden kautta kehityn koko ajan itse ulkoilijana, löydän rajojani ja kerään referenssejä, joita sitten hydynnän asiakkaita opastaessani.

Kuvausprojektin kimpussa viime viikolla Porvoossa

Kotona ollessani myös urheilen, eli treenaan. Se on oikeastaan todella iso osa ammattitaitoani ja -kykyäni, onhan kroppani tärkein työkaluni. Pyrin ainakin viitenä päivänä viikossa joko juoksemaan, kiipeämään, laskemaan tai heiluttelemaan kahvakuulaa olohuoneessa. Joskus useampaa samana päivänä. Hierojalla käyn parin viikon välein ja fysioterapiassa kerran kuukaudessa.

Arkeni on siis oikeastaan varsin kaukana rötväilystä. Vaellusopas-yrittäjänä olen tavannut sanoa, että olen joka päivä töissä, mutta minulla on paljon vapaa-aikaa. Ehkä tarkempi termi olisi ”vapaasti järjesteltävää aikaa”.

”Toimistopäiväni” on yleensa kovin samanlainen. Heräilen viiden jälkeen ja sadattelen ääneen, että miksei Ylen Aamu-tv voi alkaa jo aikaisemmin. Vastailen meilit ja teen kirjoitushommat siinä Aamu-tv:n aikana ja sen jälkeen uusintana tulevan Puoli seitsemän -ohjelman päätyttyä lähden urheilemaan. Palaan lounaalle, jonka jälkeen hoidan puhelinasiat, jos sellaisia on, ja jatkan työhommia. Tapaamiset on yleensä aina vasta puolenpäivän jälkeen. Iltapäivällä näen vaihtelevasti ystäviä ja illansuussa teen ruoan kotiin tulevalle esiteinille. Sänkyyn menen yhdeksän aikaan ja nukkumaan viimeistään kymmeneltä. Olen Ullanlinnan nuorin mummo. Työtehoni on parhaimmillaan aamulla, mutta monesti jään itselleni kiinni työasioiden hoitamisesta iltaisinkin. 

Yleensä kotona ollessa haaveilen reissuista ja turhaudun viimeistään parin viikon jälkeen, että jonnekin pitäisi kyllä taas päästä. Reissussa ollessani haaveilen usein omasta sohvastani ja niistä kolmesta espressosta, jotka aamuisin juon.

Lapsuuden kotimaisemissa

Juhannuksen ja syyskuun puolivälin välinen aika kattaa noin puolet vuosituloistani. Maalis-huhtikuu tuo yhden neljäsosan ja viimeinen neljäsosa tulee mainitsemastani sälästä. Elän ihan ok, en kylve rahassa, mutta en joudu myöskään miettimään ostanko kaupasta aina sitä halvinta maitoa. Tilanne vaatii ainoastaan hieman tarkempaa talouden hallintaa, koska vuodessa on aina kuukausia, jolloin en laskuta juuri mitään. Sellaisia ovat yleensä loka-, marras-, joulu- ja toukokuu.

Pidän vuosisyklistäni ja työskentelen tällä hetkellä unelma-ammatissani juuri sellaisella rytmillä kuin haluan. Välillä mietin ja koen paineita siitä, että enemmänkin voisi keikkoja tehdä, mutta toisaalta, en oikein tiedä mihin väliin mitään pidempiä vaelluksia enää tunkisi. Minun pitäisi oikeastaan levätä muutenkin enemmän. Pyrin joka vuosi lomailemaan toukokuussa ennen kuin kesän kiireet alkavat.

Sellaista on vaellusoppaan työ minun kohdallani. Nyt edellisestä asiakaskeikastani on jo puolisen vuotta aikaa, joten odotan innolla, että saan laittaa taas ensi viikonloppuna työhousut jalkaan ja lähteä metsään rämpimään. Se on kuitenkin lopulta tämän ammatin suola, se asiakastyö, ihmisten kanssa oleminen ja heidän kanssaan paikkojen ja hetkien kokeminen. Pidän ajastani Helsingissä, mutta se ei ikinä voita päiviä maastossa, oli ne sitten Nuuksiossa tai Nepalissa. 

Tärkeintä ja antoisinta työssä on asiakkaat, vaellusoppaus on ennen kakkea palveluammatti.
Kuva Oulangan vaellukselta 2017.




sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Anteeksi kaikki keski-ikäiset skimbaajat


Olen aina ajatellut, että varma keski-iän merkki on se, kun vaihtaa lumilaudasta suksiin. Minulla on useampikin ystävä tehnyt niin ja olen tehnyt asiakseni pilkata heitä aiheesta mahdollisimman usein. Jotkut ovat tyytyneet vaihdon kevytversioon ja ostaneet laskettelusukset vain laudan oheen, koska eivät suostu myöntämään, että ovat vanhoja. 

Itse aloitin laskettelun suksilla nelivuotiaana Vuokatissa vuonna 1983. Nautin suksistani paljon ja usein aina kevääseen 1992, jolloin lähdimme perheen kanssa Chamonix’iin. Siskoni oli suomalaisten lumilautailijoiden etujoukossa ja hänellä oli joku Crazy Banana tai vastaava ollut tuolloin jo useamman vuoden. Yhtenä iltana lähdimme kaverini kanssa hotellin takana sijaitsevalle nyppylälle kokeilemaan siskon lautaa. Seuraavana päivänä vuokrasimme omat, joilla menimme pieneen lastenrinteeseen kaatuilemaan ja kolmantena päivänä lähdimme tuolihissillä jonnekin kauas ylös ja laskimme koko päivän itkien ja kiroillen takaisin laaksoon. Se oli kauheaa. Ja sen jälkeen en ole enää suksiin koskenut. 

Tänä keväänä tulee siis 27 vuotta lumilaudalla. Se on aika paljon. Olen myös jo keski-ikäinen ja laksettuihin vuosiin nähden varsin keskinkertainen lumilautailija. 

Itävalta, tammikuu 2019

Vuodenvaihteessa Itävallassa splittini etusiteestä halkesi kantapäästä heel cupin pidike irti. Se oli  asia, mitä ei pitäisi missään olosuhteessa päästä tapahtumaan, onneksi en ollut mitenkään teknisesti haastavassa maastossa silloin. Sain siteen parsittua loppureissuksi kasaan ja kotiin palattuani menin siitä reklamoimaan. Jostain todella mystisestä syystä Burtonin Suomen edustaja ei suostunut antamaan uutta sidettä, vaikka reklun pitäisi olla ihan no brainer siinä vaiheessa, kun valetut metalliosat halkeaa alta hiihtäessä. Siteen arviointi lähti (ilmeisesti) jonnekin Burtonin päämajaan ja minun oli laskettava hajonnella maanantaikappaleella toistaiseksi. Vedin ehjät ruuvit Locktitella tiukalle ja toivoin parasta lähtiessäni kolmeksi viikoksi Lappiin. 

Pari viikkoa se kesti, kunnes ihan normaalissa rinnelaskussa side pamahti toisesta kohtaa samalla tavalla halki ja peli oli pelattu. Sillä ei enää voinut laskea. Niinpä minun piti keksiä muuta tekemistä rinteeseen. Päätin vuokrata sukset. 

Auraten liikkeelle...

Voi perse että muuten jännitti ensimmäiset pari laskua! Rintamasuunta edellä rinteeseen lähtö oli 27:n vuoden sivuttaismenon jälkeen todella outoa. Hiljalleen kuitenkin homma alkoi sujumaan ja vanhat Val Thorensin vuodet alkoivat palautua mieliin! Ja sitten… sitten sanoin sen ääneen: Voihan hitto että tämä on hauskaa! 

Tämä on nyt sitten siis julkinen anteeksipyyntö kaikille niille kavereille, joiden suksitouhuille olen nauranut viimeiset kymmenen vuotta. Sori. 

Parastaaaaaaaaaaa!

Nautiskelin Sallan auringossa ihan täysillä menemään ja mitä enemmän nousuja tuli, sitä kovempaa ja varmemmin mäkiä tulin myös alas. Loppuvaiheessa taisin jo keulia olevani vähintään Alberto Tomba ja poikani kysyi, että kuka se muka on?

Ei hätää, en minä ole suksiin vaihtamassa. Mutta se on kyllä myönnettävä, että oli ihan tolkuttoman kivaa laskea skimboilla pitkästä aikaa! Ja kyllähän se yllättävän paljon lähti kuin pyörällä ajo, kun muutaman mäen jälkeen uskalsi rentoutua. Taidan vuokrata sukset toisenkin kerran ensi kuussa, kun pohjoiseen taas palaan.

No eikö muka oo edes vähän Alberto Tomba?

Näin viime yönä unta, että minulle myytiin väkisin Black Diamondin sukset. En haluaisi sanoa, että se oli enneuni, mutta…. 

Ehkä tuohon lumilautojen oheen..? 

Yksi asia on ainakin varma: Burtonin siteisiin – tai muihinkaan kamoihin – en enää lähde. Pitäkööt tunkkinsa.

Keski-ikä wheeeeeeeeeee!





torstai 14. helmikuuta 2019

Elämä on Lappii


Olen jo pidemmän aikaa käyny pääni sisällä taistoa siitä, että muutanko joku päivä saaristoon vai Lappiin. Vaikka näkisinkin itseni varsin hyvin sellainen musta kapteenin kotsa päässä juomassa aamukahvia jossain luodolla kirja kainalossa, Lappiin lähtöä tukee se, etten osaa ajaa venettä, sekä etenkin se, että saaristossa ei ole mäkiä. Harvemmin kunnolla luntakaan. Onneksi olen sitoutunut asumaan kaupungissa siihen asti, että poikani on aikuinen ja omillaan, joten päätöstä ei tarvitse tehdä vielä useampaan vuoteen. Mutta jos tänään sen tekisin, loppusijoituspaikkani olisi todennäköisesti täällä pohjoisessa.

Kauden ensimmäinen reissu Lappiin alkoi rapeana, kun autojunasta ulos astuessa Rovaniemen asemalla oli 34 astetta pakkasta. Se on yli 60 astetta kylmempää kuin viimeksi, kun täällä olin. Pyhälle päästyäni lukema laski sentään hieman lempeämmäksi, mutta mojova tuuli piti huolen, ettei topissa liian lämmin päässyt tulemaan. Ensimmäisellä nousullani tuolihississä en vaivautunut laskemaan tuulikupua suojakseni, mikä kostautui puolivälissä vastatuulen ottaessa kiinni noin 15 m/s -tehollaan ja riepoitellessa hissiparkaani loppumatkan yläasemalle. Ensimmäistä kertaa elämässäni ehdin oikeasti pelätä tuolihississä, sen verran touhukkaasti tuuli minua heilutti. Pari laskua sai riittää.

Kaunista. Kylmää.

Talvi on ollut pohjoisessa tänä vuonna ihan kohtuullisen luminen, mutta myös kylmä. Se on aiheuttanut sen, että kunnollisia pohjia ei rinteiden ulkopuolelle ole päässyt syntymään ja Pyhän offarit ovat toistaiseksi vähintäänkin haastavat. Muutama testiruni seuraavana päivänä osoitti, että jos haluan laudan pohjan viedä kokonaisena kotiinkin asti, kannatti pysyä rinteiden puolella. Niin kutsuva kuin hanki metsissä ja offeilla olikin, se ei kantanut juuri lainkaan ja pohjakosketuksia tuli lyhyilläkin testeillä useita. Niinpä uusiksi meni myös viikonlopuksi suunniteltu jäätikkö-työpajanikin.

Pyhällä vietettiin toistamiseen Adventure Free’kendia yhteistyössä Partioaitan kanssa ja se minutkin oli paikalle tuonut. Tarjolla oli kaikenlaista tohinaa aina liukulumikenkäretkistä Finlav-lumiturvallisuuskoulutuksiin ja telttaleireilystä advanced skills -vapaalaskuharjoitteisiin. Minun kontollani oli siis jäätikköhommien alkeiden opettaminen ja tarkoituksemme oli ollut siinä ohessa vähän skinnailla ja laskeakin, mutta nyt jouduimme soveltamaan. Niinpä vedimme työpajan pääasiassa Tajukankaan ympäristössä ja huoltoreitillä ja teimme self arrest -harjoitukset Ukonhatun sijaan pohjoisrinteessä. Pienestä säädöstä huolimatta päivä saatiin kunnialla läpi ja oli hauskaa! Kiitos osallistujile. Mukana ollut Mika Alanko kirjoitti päivästä Lumipalloon


Jäätikkö-työpaja @ Pyhä. Kuvat otti Teemu Kuisma.

Lauantaina ilalla seikkailukansa kerääntyi Calle-talon uumeniin 365 Klubin vastuullisuus-illan ääreen. Jaakko Rovaniemen Partioaitasta puhui vastuullisuudesta varusteita hankittaessa, Miikka puhui Protect Our Wintersin suulla yksilön valinnoista ja allekirjoittanut kertoi ajatuksiani vastuullisuuden huomioimisesta matkustaessa. Tiestitkö, että jos jokainen Khumbun laaksossa vaeltava juo kaksi pulloa vettä päivässä 20:n  päivän trekin ajan, Nepaliin kertyy yi 3 miljoonaa muovipulloa vuosittain, joille ei ole kierrätysjärjestelmää? Niistä jokaisen voisi välttää ottamalla vedenpuhdistustabletteja mukaan. 

The camera adds 4 pounds

Töiden ohessa ehdin toki myös nautiskeleamaan. Kävin viitenä päivänä mäessä ja pari kertaa Tajukankaalla kiipeämässä. Iso kiitos Bliss Adventuren Artturi Kröger ja Pyhän Suvi Vuorimäki ihmisen hyvänä pitämisestä läpi viikon, ensi vuonna uudestaan! Olen melko varma, että Pyhällä majailee Suomen mukavimmat ihmiset. Erityismaininta myös hotellin respalle, joka tarjosi kahvia vaikka kahvitarjoilu ei ollut auki.

Tajukankaan jääseinä oli pakkasten jäljiltä aika terästä

Pyhältä olen nyt siirtynyt Sallaan, missä vierähtää tämä ja ensi viikko. Täällä lumipakkaa vaivaa hieman sama tauti kuin naapurilla, eli pohjat ovat olemattomat. Seuraaviksi päiviksi on kuitenkin luvattu viimein kaivattua plussakeliä, joten josko tuo tuosta nyt asettuisi ja ensi viikolla sitten tuoretta lunta päälle! Sitä odotellessa kävin eilen lenkillä ja seurailemassa FIS:n nopeuslaskun maailmancupia, joka palasi Sallaan viime vuonna. Äijät tulee 180 km/h mäkeä alas pvc-asuissa ja liian isoissa Storm trooper -kypärissä. Hurjaa, mutta nopeasti ei kovin yleisöystävälliseksi lajiksi todettua touhua. Katsot kymmenen sekuntia kuinka musta piste tulee helvetin kovaa suoraa linjaa alas. En ihmettele, ettei laji ole varsinaisesti alppilajien ykkönen. Katsomossa oli minä ja mummo ja koira. Sananmukaisesti. 

Näkymä Sallatunturin keskuksen huipulta. Oli aika komea sää!

Mummosta tuli mieleen, että viikkoni käynnistyi suru-uutisella, kun oma Mummuni nukkui tiistaina pois 96-vuotiaana. Täällä mökillä makoillessa olen kovasti muistellut lapsuuden kesiä Punkalaitumella. Eikä kai tätäkään torppaa meillä ehkä ilman häntä olisi. Kiitos kaikesta Mummu, hyvää matkaa ja kerro Vaarille terveisiä. 

Viime vuosina olen viettänyt Lapissa vähintään kolmisen kuukautta vuodessa ja siitä ainakin puolet täällä Sallassa. Saaristossa taas olen majaillut ainoastaan muutaman viikonlopun. Eli ehkä se on niin, että tiedän jo vastauksen.

Lappi best!



sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Lappiin!



Kiireinen viikko alla ja kiireiset viikot edessä. Juoksu- ja nilkkatreenien lisäksi kävin pari kertaa kiipeämässä ja jatkamassa hyvin lähtenyttä liidailua Pirunkalliolla. Tuntuu, että joku Pandoran lipas aukesi edellisviikonlopun kurssin jälkeen, kun nyt ei tekisi mitään muuta mieli tehdä, kuin kiivetä, kiivetä ja kiivetä. Kuka veisi minut ensi viikolla Korouomalle?

Nyt edessä on kolme viikkoa Lapissa. Huomenna autojuna vie Rovaniemelle ja loppuviikko sujahtaa Pyhällä Adventure Free’kendin tahtiin. Lumitilanne Pyhän offareilla on vielä melko sketsi, pohjia ei kuulemma vielä oikein ole, eli kivet raapii laudanpohjaa näennäisestä hangesta huolimatta. Tässä on nyt tehty kaikenlaisia sadetansseja, jotta lisää dumppia tulisi, mutta tuntuu, että kaikki lumi tällä hetkellä tulee tänne etelään. Ehkä tanssimuuveissa on jotain vikaa? Jatkamme harjoituksia.

Helsingin Uunisaaressa hanki ulottuu välillä jo reiteen asti.

Ensi viikonloppuna vedän Pyhällä muutaman jäätikkötyöpajan, joissa pääsee tutustumaan jäätiköillä liikkumisen alkeisiin. Ei siis missään nimessä mitään suuren tietotaidon jäätikkökursseja, vaan enemmänkin matalan kynnyksen päiviä, joiden aikana käydään vähän perusjuttuja ja varusteita läpi, tehdään self arrest -kikkailuja ja kokeillaan skinnailua köydessä. Keitetään pannukahvit ja syödään Giflareja. Mulla on upouusi pannukin mukana. Työpajoihin mahtuu vielä mukaan, eli jos olet Pyhän suunnilla viikonloppuna ja jäätikköpäivät tunturissa kiinnostelee, niin lisätietoa löytyy täältä, ilmoittautua voi sähköpostilla osoitteeseen teemu@metalheim.fi.

Lauantaina illalla olen myös Calle-talolla puhumassa vastuullisuudesta retkeilyssä ja matkailussa, sinne on kaikille vapaa pääsy. Näytän kivoja kuvia ja on siellä joku bilebändikin. 


 Jäätikköharjoituksia Elbrusilla kesäkuussa

Pyhältä jatkan joko Sallaan tai Ylläkselle tai Kuusamoon, riippuen hieman, että missä on mitäkin ja ketäkin. Ja tosiaan, Posion Korouomalle pitäisi ehdottomasti päästä, jos vain saan jonkun kaverin mukaan. Anyone? Pistä viestiä, jos kiipeilyseuraa Korolle kaipaat! 

Kolmeviikkoisen viimeinen osuus menee Sallassa hiihtoloman merkeissä.

Onpa mukava päästä viimein talven ensimmäiselle Lapin kiertueelle! Viimeksi kesällä meni viisi viikkoa pohjoisessa, joten onhan se jo aikakin lähteä taas maisemia katselemaan, oli niitä offaripohjia tai ei. Ja oikeastaan yhtä paljon kuin Pyhän Free’kendia, mahdollista Korouomaa ja Sallan metsäkäännöksiä, odotan sitä, kun saan röhnöttää mökissä, lukea, syödä poropizzaa ja kuunnella Radio Suomea.  

Lapin kesä ja keskiyönaurinko Sallan Isopyhän huipulta


maanantai 28. tammikuuta 2019

Pienet jutut on isoja juttuja



Pienet asiat on isoja asioita. Kuten vaikka se, että tein ensimmäisen liidini jäällä viikonloppuna. Se ei kellekään muulle merkkaa mitään, eikä missään mittakaavassa ole iso juttu, mutta minulle se oli paljon. Se oli tavoitteeni tälle talvelle ja nyt se on saavutettu. Olen ylpeä itsestäni.

Ei siinä liidissä kyse ollut mistään teknisesti kovin vaikeasta asiasta. Olin jo viime keväänä sitä mieltä, että kyllä minulla taidot jo riittää alaköydessä jäällä kiipeilyyn ja kun tämä kausi saatiin tammikuun alussa käyntiin, fiilis vain vahvistui. Kyse oli lähinnä uskaltamisesta ja rohkaistumisesta, siitä, että joku astetta koviksempi sanoi, että nyt mennään. Sitten mentiin. 

Treenin kautta voittoon!

Harrastaessa parasta on se, kun etenee ja voittaa itseään aina vähän väliä matkan varrella, tulee onnistumisia. Sellainen oli myös 16:n kilometrin juoksulenkki kahdeksan asteen pakkasessa viikko sitten. Oli ollut tuo juokseminen vähän tahmean oloista viime kuukaudet, mutta nyt alkaa taas lähtemään. 

Talvijuoksun myösä mä tajuan, 
mitä räkäjarruilla tarkoitetaan



Tällaiset onnistumiset aina muistuttavat, että miksi näitä hommia tehdään: Niitä tehdään itselle. Siksi pienetkin jutut saavat tuntua isoilta ja niistä sopii olla ylpeä. Ne ovat kaikki askeleita eteenpäin kohti jotain suurempaa. 

Mitalikahvit