tiistai 19. lokakuuta 2021

Bodom Night - revanssin paikka


Kävin viimeistelemässä ns. tavoitteellisen juoksukauteni lauantaina
Bodom Nightin kymmenen kilometrin otsalamppukisalla. Tarkoitus oli kyllä paketoida juoksut jo Nuuksio Classiciin viime kuussa, mutta kun sen palautekyselyn yhteydessä tuli linkki Bodomille, klikkasin sitä ja puolivahingossa ilmoitin itseni vielä kertaalleen mukaan höntsälemään. Keksin ottaa revanssin kolmen vuoden takaisesta Bodom Nightista, joka oli ensimmäinen kisani ikinä ja joka silloin meni aivan vituralleen. Lähdin parantelemaan tuloksia. 

Olen linkannut tämän alkuperäisen blogikirjoitukseni jo monesti, mutta menkööt kerran vielä, koska vertailu on kerrankin paikallaan. Tavoitteenani tälle lauantaille oli siis suoriutua yöjuoksusta paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, mikä kävi helposti. Isoimmat edistysaskeleeni olivat mm. se, etten tällä kertaa ollut viimeinen ja se, että maalialue oli edelleen auki sinne saapuessani. Ehdin jopa seuraamaan palkintojenjaon, joka viimeksi oli pidetty jo varmaan pari tuntia ennen kuin itse raahustin perille juontajan laulaessa tuutulauluja mikrofoniin. En myöskään tällä kertaa esimerkiksi repinyt kelloa ranteestani ja heittänyt sitä suutuspäissäni metsään kesken kisan, koska olin  varma, että se näyttää väärin. Nyt se näytti ihan oikein ja kellotti ajaksi 1:24 ja rapiat päälle, se oikeutti miesten sarjan sijaan 62. 


Perjantain sateet ja aiemmin lauantaina päivällä juostu kisa olivat tehneet poluista lähinnä mutaa. Reitti oli muutenkin teknisempi kuin muistinkaan ja olin ajatellut että selviäisin siitä hieman nopeammin. Loppuaika ei kuitenkaan harmitellut, koska – kuten sanottu – tavoitteeni olivat varsin matalalla, niin kuin ne aina juoksukisoissa ovat. Kilpailen lähinnä itseäni vastaan ja kunhan huomaan kehitystä tapahtuneen, olen tyytyväinen. That said, ei minua haitannut ohittaa pari juoksijaa matkalla, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta. 


Oli märkää


Upea melkein täysikuu paistoi pitkin matkaa, mutta otsalampun korvaajaksi siitä ei ollut. Paikoitellen reitille oli asennettu erilaisia valoinstallaatioita tunnelmaa luomaan ja etenkin viimeinen kilometri ennen maalia oli upeaa juosta ulkotulien ja värikkäiden puiden seassa. Teatraalisesti meinasin vetää karmeat lipat sata metriä ennen maalia Pirttimäen liukkaalla nurmikentällä, joka kylpi valojen väriloistossa. Hienoja valokuvia tapahtumasta löytyy täältä


Hieno iltalenkki ja hyvä päätös juoksukaudelle. Nyt, viimein, treeni muuttaa muotoaan ylämäkeen ja talvi saa tulla!



Maaliintulokuvan otti Miska Koivumäki.


maanantai 11. lokakuuta 2021

Seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogi

Olen nyt ollut opiskelija puolitoista kuukautta. Haalareita en tilannut ja fuksiaisetkin jäivät väliin, mutta opiskelijakortin sentään asensin puhelimeen. En tosin ole käyttänyt sitä vielä kertaakaan muualla, kuin Hotelli Kiljavan kahvilassa, missä opiskelijakahvin saa 30 senttiä normikahvia halvemmalla. En ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä ostamassa kyniä ja penaalia, mutta olen yrittänyt opetella käyttämään noin 14:ää eri ohjelmistoa ja alustaa, joista jokainen on jollain tasolla pakko ottaa haltuun, jos haluaa opinnoista selvitä. Ei ihan yksinkertaista boomerille, jolle faksikin tuottaa edelleen vaikeuksia. 

Ensimmäiset viikot meni aivan peurana ajovaloissa. Tuntui, etten tajunnut mitään ja olin lähes joka päivä valmis lopettamaan homman, ennen kuin se oikeastaan oli edes alkanut. Istuin luokan takapenkissä hiljaa tuijottaen taululle uusissa rilleissäni ja hoin itselleni, että you can do this shit, you can do this shit samalla epäillen, että I can’t do this shit. Ajelin aamuisin Nurmijärvelle suhteellisen innoissani vain palatakseni iltapäivällä kotiin täysin raatona. En muista koska viimeksi olisi väsyttänyt niin paljon, etten jaksanut iltaisin nousta hädin tuskin edes syömään.


Eka koulupäivä @ Kiljavan kampus


Minulla diagnosoitiin ADHD viime keväänä. Vihdoin, voisi kai sanoa, se kun on ollut minulla matkassa koko elämäni. Samalla, kun diagnoosi toi selkeyttä ja järkeä moniin asioihin, olen edelleen sen kanssa vähän kuin tutustumisvaiheessa ja koitan koko ajan tulkita kaikkea sen kautta. Mikä tuntuu vähän tyhmältä, koska – kuten sanottu – aina se on minulla ollut. Nyt kuitenkin ymmärrän miksi ajattelen ja toimin tietyin tavoin. Samalla, kun se helpottaa oloa, se vaikeuttaa sitä, etenkin koulun penkillä istuessa. Luovutan helpommin kuin aiemmin, koska tiedän, että minulla on ADHD, ennen yritin sentään selvitä ja sinnitellä. Luovuttamisella tarkoitan sitä, että kun tajuan, etten pysty keskittymään, en enää edes yritä, vaan alan touhuamaan omiani. Yhtenä päivänä rakensin pöydälleni skeittiparkin ja sormiskeittasin siinä iltapäivän, toisena päivänä tilasin 250 eurolla Pittsburgh Penguins -krääsää netistä, kun en jaksanut kuunnella opettajaa. 


ADHD todettiin siis vasta sen jälkeen, kun olin kouluun jo päässyt. Mietin läpi kesän, että uskallanko ottaa haasteen vastaan. 23 vuotta sitten lukiosta päästessäni tiesin, etten koskaan tule korkeakouluun hakemaan tai pääsemään. En tosin silloin tiennyt miksi, tiesin vain, ettei minusta ole siihen. Niinpä hain työharjoittelujen kautta radioon töihin ja sille matkalle jäin. Kuusi vuotta sitten käyty eräopaskoulu tuntui lähinnä pitkältä kesäleiriltä verrattuna oikeisiin opintoihin, joten AMK-maailmaan lähteminen oli aika pirun pelottavaa. Syyskuun lähestyessä päätin kuitenkin vähintään yrittää ja jos ensimmäisten viikkojen pakokauhusta selviäisin, tekisin parhaani jatkaakseni. 


Pallaksella yrittelemässä


Onneksi kahden kampus-viikon jälkeen koulu siirtyi Lappiin. Kävin välissä työkeikalla Kebnekaisella, jonka jälkeen liityin opiskelijatovereitteni seuraan Äkäslompolossa juuri ennen lähtöä viiden päivän vaellukselle Pallaksen takamaastoihin. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että oikeasti I can do this shit. Kun luokka vaihtui erämaahan, pääsimme minun luokkaani, paikkaan jossa tiedän osaavani olla. Telttailu myrksyisessä säässä on minulle huomattavasti helpompaa kuin luokkahuoneessa istuminen ja Pallaksella peura ajovaloissa vaihtuikin taas kuskiksi. Pystyin viimein vähän rentoutumaan ja laskemaan muuriani, jolloin muidenkin oli vähän helpompi kurkkia sen taakse. Paras tapa tutustua uusiin ihmisiin on lähteä niiden kanssa ulos ja viiden Pallas-päivän jälkeen minulla olikin yhtäkkiä parikymmentä uutta ystävää ja yhteinen kokemus takana. Lapin tämänvuotinen ruska tarjosi tutustumiselle aika eeppisen tauskakankaan.


Nyt olen alkanut saamaan vähän lihaa luiden ympärille opintojen kanssa ja alun paniikki alkaa helpottaa. Tiedän suunnilleen millainen opintopolku seuraavina vuosina on edessä ja mitä se minulta vaatii. Enää ei väsytä ihan niin paljoa ja kouluun on aamuisin mukava mennä honkongilaisten, puolalaisten, nepalilaisten, saksalaisten, jenkkien, venäläisten, indonesialaisten, filippiinien, kenialaisten, hollantilaisten ja suomalaisten opiskelukaverien seuraan. Palautin eilen ensimmäisen akateemisen tehtäväni, yhdeksänsivuisen raportin Pallaksen reissusta. En tosin ole ihan varma menikö se perille asti, koska niitä 14:ää käyttöjärjestelmää from hell en kyllä osaa vieläkään käyttää. 


Siitä huolimatta yritän parin vuoden päästä olla seikkaillukasvatuksen yhteisöpedagogi.


Moodle ei toimi






sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Trip of a lifetime - Ranskalaisen koulun hulttiot Kebnekaisella


Ensimmäisen koronakevään ollessa kuumimmillaan puolitoista vuotta sitten juttelin ystäväni Jarin kanssa puhelimessa maailman menosta. Epävarmuus kalvoi takaraivossa pandemian peruttua kaikki työt ja tulevaisuus oli hämärän peitossa. Kaikki oli käsketty koteihinsa ja kaikki kielletty, niin myös vaellukset. En muista mitenkään erityisesti valittaneeni, vaikka tilanne toki pelottava olikin, lähinnä puhelimessa taivasteltiin, että onpas tässä nyt oudot ajat päällä. 


Pari tuntia myöhemmin sain viestin. Minut oli pyytämättä ja yllätyksenä lisätty ”Trip of a lifetime” -nimiseen Whatsapp-ryhmään, joka koostui liudasta vanhoja (pun intended!) parhaita ystäviäni. Ryhmän viesti oli seuraava: 


”Moro Teemu!


Me poikien kans päätettiin et halutaan jonnekkin luontoon samoilemaan. Minne sit mennään, ni onkin sun asia päätettäväks, mut muista et me ollaan huonokuntosia keski-ikäisiä miehiä. Koska mennään ni se onkin sit aivan mahdoton sanoa, mut mennään sit joskus ku maailma on palannu takas raiteilleen ja saadaan kalenterit loksahtamaan paikoilleen. Nyt meit ilmottautuneita tälle eeppiselle reissulle on 8. Me halutaan kuitenkin lasku tästä kokonaisuudessaan per heti. Eli laitakko tulee ku kerkeet. Thanks.”


En tiedä kumpi tippui nopeammin lattialle, leukani vai ensimmäiset kyyneleet, kun tajusin millaisia ystäviä minulla on! Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on upein asia mitä kukaan on koskaan puolestani tehnyt. Jätkät halusivat auttaa ja tekivät sen upeimmalla mahdollisella tavalla.


Liikutuksesta selvittyäni päätin, että tästä todellakin tulee trip of a lifetime. Olin ystäville elämänsä elämyksen velkaa. 


Maisemat Ruotsissa ok+


Jossain kohtaa homma lähti lapasesta ja lopulta ryhmässä oli mukana 14 ihmistä, kaikki ystäviäni jo lapsesta ja nuoresta lähtien. Osalla ulkoilukokemusta oli jonkin verran – Jari mm. oli mukana ensimmäisellä reissullani Elbrukselle 2014 – , osa taas ei ollut koskaan poistunut golfkenttää pidemmälle luontoon. Piti siispä suunnitella jotain kaikille sopivaa aktiviteettia ja hyvin nopeasti päätin, että kohteemme tulee olemaan Kebnekaise. Se on jo vuosia ollut toimistoni ja yksi suosikkipaikoistani maailmassa ja Kebnen infra tunturiasemineen palvelee hyvin myös ensikertalaisia. Ajankohdaksi sovimme syyskuun 2021.


Puolitoista vuotta ilmassa velloi innostuksen ja epätietoisuuden sekamelskaa, kun varmuutta rajojen avautumisesta ei tuntunut tulevan. Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, seisoimme kaikki viimein Nikkaluoktan parkkipaikalla pari viikkoa sitten. Tällä iällä ei ole ihan yksinkertaista saada viittätoista keski-ikäistä äijää ja yhtä daamia viikoksi samaan paikkaan, joten, kolmen peruutuksen myötä, meitä oli 11 lähtijää matkassa. En voi sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä minulla oli parkkiksella, kun tajusimme, että tämä Trip of a lifetime ihan oikeasti toteutuu. 


Ekan illan ulkoruokinta

Pohjois-Ruotsin ruska oli aivan käsittämätön. Olen toki aiemminkin tehnyt syysreissuja Kebnelle, mutta tänä vuonna värien ilotulitus oli kirkkaampi kuin koskaan lähtiessämme taivaltamaan kohti ensimmäistä yöpaikkaamme Laddujavrin rannalla. Säätiedotuskin oli puolellamme, mitä nyt melko kovia tuulia lupaili tuleville päiville. 


Toteutin vaelluksella hyväksi havaittua kaavaa, jossa ensimmäinen yö vietetään Laddujavrin venesataman lähistöllä, mistä vaellus jatkuu seuraavana päivänä Kebnekaisen tunturiasemalle ja kolmantena päivänä noustaan huipulle. Neljäntenä otetaan iisisti ja viimeisenä päivänä palataan 18 kilometriä takaisin Nikkaluoktaan. Tällä kertaa, matkaseurueen täydeksi yllätykseksi, paluu taittui helikopterilla vaelluksen sijaan. Oli kaikille melkoinen elämys nähdä Laddujavrin laakso ilmasta tähän aikaan vuodesta. Suurin osa ei ollut myöskään koskaan aiemmin ollut helikopterin kyydissä ja ylläri oli onnistunut.



Monelle vaellus oli ensimmäinen lajissaan ja on pakko ihailla, miten hyvin jengi heittäytyi hommaan mukaan. Vaeltamaan oppii vain vaeltamalla ja ilman sen suurempia vastoinkäymisiä reissusta selvittiin. Viimeisen yön iltana oli leiristä tosin aika monta telttaa yhtäkkiä kadonnut, koska joku kuuli, että tunturiasemalla oli hotellihuoneita vapaana. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaellusten pointti ei ole kärsiä ja kärvistellä, vaan nauttia. Jos teltassa nukkuminen tuottaa vaikeuksia ja tarjolla on majoitusta sisätiloissa, niin by all means. Etenkin, jos on ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. 


Reissun ainoa vastoinkäyminen saatiin huiputuspäivänä, jolloin lumimyräkkä iski vasten kasvoja puolivälissä nousua Vierramvarelle. Aika nopeasti jo tiesin, ettemme tule pääsemään myöskään Kebnekaisen huipulle. Västra ledenin polku muuttui joka askelella liukkaammaksi ja kokemattoman ryhmän kanssa se alkoi käymään sitä vaarallisemmaksi mitä ylemmäs nousimme. Kun takanani joku liukastui rähmälleen ensimmäisen kerran, puhalsin pelin poikki. Edessämme olisi ollut vielä nelisen tuntia könyämistä ylöspäin ja perään piiiiiiiiiiitkä matka takaisin alas, joten oli aika no brainer pysäyttää homma siihen. Istuskelimme jonkin aikaa Vierramvaren mäessä toivoen, että sää kirkastuisi edes hetkeksi sen verran, että näkisimme Norjan suuntaan aukeavan vuoristomaiseman, mutta lopulta aloitimme matkan lumituiskussa alas. Meno oli hidasta ja epävarmaa lumen liukastamilla kivillä ja siinä kohtaa tiesin ratkaisun olleen oikea. Tämä oli vasta toinen kerta, kun olen koskaan joutunut ryhmän kanssa keskeyttämään nousun ja nyt se harmitti erityisen paljon, koska juuri näille ystäville olisin halunnut tarjota huipulle pääsyn elämyksen. Vaikeita ratkaisuja joutuu kuitenkin joskus tekemään ja sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Tällä kertaa vaikea oli oikea. 


We're not in Kansas anymore


Lausun jokaisen Kebnekaisen vaelluksen alussa ääneen reissun kolme tavoitetta, jotka tärkeysjärjestyksessään ovat: 1) palata ehjänä takaisin, 2) pitää aivan helvetin hauskaa ja 3) päästä huipulle. Niinpä sään takia topin missaaminen ei lopulta vaikuttanut reissuun juurikaan, koska kaikki meni turvallisesti ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Luulen, että viikon naurujen ansiosta jokainen meistä elää taas pari vuotta pidempään. Eihän lopulta mikään ole parempaa kuin olla yhdessä parhaiden ystävien kanssa maailman kauneimmassa paikassa, missä voi hetkeksi unohtaa arjen, mikä meistä jokaisella on aika hektinen ja erilainen. Puolentoista vuoden korona-ajan jälkeen yhdessäolo tällä jengillä tuntui erityisen hyvältä ja viisi päivää tuntui siltä kuin maailmassa ei ketään muita olisikaan. 


Työkeikkana Trip of a lifetime oli varsin erikoinen. Yleensä ryhmät, joita vedän, koostuvat enemmän tai vähemmän ventovieraista ja muutamista vakioasiakkaista, jotka ovat tarkoituksenmukaisesti hakeutuneet juuri tähän reissuun. Opas on heidän ainoa kiintopisteensä toisiinsa. Nyt kaikki tunsivat toisensa etukäteen ja pelkäsin, että oppaan ”auktoriteetti” on aika vähissä, kun jengi on tuntenut minut pisimmillään parivuotiaasta asti. Koita siinä sitten ladella jotain turvallisuusohjeita, kun joku kuitenkin huutelee jostain oppaan kuudennen luokan takatukasta (kyllä, minulla oli sellainen). Huoli oli onneksi turha, koska aika peuroina ajovaloissa osa jengistä oli uudenlaisen tilanteen edessä hekin. Lisäksi yleensä vaelluksille tulevat asiakkaat ovat itse valinneet kohteensa ja tietävät omat kykynsä sen edessä. Nyt minä valitsin kohteen muille, joilla ei vastaavista jutuista ollut aiemmin mitään kokemusta. Se hieman jännitti ja huomasin tuntevani ylimääräistä vastuuta kaikista, koska he olivat ostaneet ikään kuin sian säkissä ilmoittautuessaan mukaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin.


Naapureita jo 42 vuotta sitten


Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu jotenkin irralliselta tapahtumien ja seikkojen latelulta, koska en lopulta mitenkään pysty kuvailemaan miltä Trip of a lifetime oikeasti tuntui. Matkaan sekoittui ystävyyttä, rakkautta, muistoja, lämpöä ja yhteisiä juuria tavalla, jota on vaikea selittää. Samalla se oli jonkinlainen henkinen korona-ajan päätös ja ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun tuntui siltä, että asiat ovat normaalisti maailman hiljalleen auetessa. Kaikki tämä suosikkipaikassani, jonne en ole kahteen vuoteen pandemian takia päässyt, ja vielä ruska-aikaan. Sanat eivät vain riitä. 


Yksi on kuitenkin varma: Minulla on maailman parhaat ystävät. Jari, Tomppa, Petski, Pate, Jossu, Tumppi, Kalle, Panu, Tuukka ja Jude: Kiitos. Kiitos sydämeni pohjasta. En unohda tätä ikinä. 





tiistai 7. syyskuuta 2021

Maratoni kotimetsässä: Nuuksio Classic 2021


Jos viimeksi lähtiessäni juoksutapahtumaan keväällä kirosin, että aina on jotain ongelmaa, niin nyt voin hyvillä mielin ottaa sanani takaisin: Kerrankin ei ollut mitään! Ensimmäinen kertani Nuuksio Classicissa meni juuri niin hyvin kuin sen pitikin mennä. Tai ainakin melkein. 


Tarjolla oli polkumaraton, 42,2 kilometriä kotimetsässä Nuuksiossa, missä olen käynyt lönköttelemässä eri mittaisia treenejä jo useamman vuoden ajan, puhumattakaan työ- ja vapaa-ajan retkistä jo since 1986. Oli siispä aikakin, että Nuuksio Classiciin paikan itselleni lunastin, oli nastaa lähteä tutuille kulmille juoksemaan kerrankin pidempi lenkki! Sää oli lauantaina tarkoitukseen liki täydellinen taivaan ollessa kirkas ja mittarin heiluessa jossain kymmenen asteen paikkeilla. 


Noin puolet reitistä oli minulle ennestään tuttua polkua. Ensimmäinen kymppi Hotelli Nuuksion pihasta Swinghillin päälle ja viimeiset noin 15 kilometriä Valklammen suunnalta maaliin olivat tuttua maastoa, mutta reitin pohjoinen osuus siinä välissä on jäänyt tutkan ulkopuolelle alueella retkeillessä. Tältä pohjalta tavoiteajan asettaminen oli hieman hankalaa, kun mitään hajua poluista jossain Suolikkaan huudeilla ei ollut. Käytin referenssinä siispä ainoaa juoksemaani polkumaratonia, Vaarojen maratonia, jonka pohjalta ajattelin, että kyllä tämä varmaan muutaman tunnin nopeammin menisi. Toivoin siispä, että loppuaika alkaisi kutosella. Vaikka numerolapun reiteen laitankin, en loppujen lopuksi koskaan lähde oikeasti kisaamaan muita kuin itseäni vastaan ja tavoitteena on aina ainoastaan maaliin pääsy.  


Kisan aamuna fiilis oli todella hyvä ja tuntui, että tankkaus oli onnistunut. Mikään ei kolottanut ja yöunetkin olivat maittavat. Näistä oli hyvä ponnistaa lähtöviivalle. Kisastartti oli kello 9:30, jonka jälkeen lähdöt rullasivat parin minuutin välein koronaturvallisesti noin kymmenen hengen ryhmissä. Aloitin loppupäässä, vähän ennen kymmentä. 


Jalat mutaan, let's go!


Kuten todettua, alun polut olivat tuttuja ja tunkkaus Swinghillin päälle ensimmäiseen huoltoon meni leppoisasti. Nappasin huollossa vain lötköpullon täyteen vettä ja jatkoin matkaa. Repussa juomarakossa oli Noshtin urheilujuomaa, eli vedet otin aina huolloista mukaan. Tuttuun tapaan vedin läpi kisan puolen tunnin välein energiageelin ja puolentoista tunnin välein Noshtin vauhtikarkkipaketin naamaan. Taktiikka toimi hyvin, missään vaiheessa ei energiatasot päässeet tippumaan. Ainoastaan ihan lopussa, liian optimistisen aika-arvion takia, minulta jäi yksi puolituntinen väliin, kun säästelin yhtä geeliä varalle, jos tarve yllättää. 


Reitti muuttui ensimmäisen huollon jälkeen alkua huomattavasti teknisemmäksi. Olin suunnitellut juoksevani kilometrit 20-30 melko lujaa (omaan tahtiini suhteutettuna siis), mutta polun oltua pääasiassa mutaa, juurakkoa ja erinäisiä kallionousuja ja -laskuja jouduin toteamaan, ettei mitään jakoa. Meno oli päinvastoin poikkeuksellisen hidasta ja mutapohjan aina vain jatkuessa jouduin toteamaan, että alkuperäinen kutosella alkava aikatavoitteeni taitaa lentää jorpakkoon. Hitaudesta huolimatta hymy pysyi kasvoilla keljuimmillakin osuuksilla ja kerrankin nautin menosta läpi koko matkan. Kaikissa kisoissa tulee jossain vaiheessa se hetki, kun ei jaksa enää välittää ja varoa esimerkiksi kenkien kastumista ja se on aina yhtä mahtava fiilis. Kun toteaa, että ihan sama, ja sitten hyppää nilkkoja myöten lammikkoon. Nyt se tuli jossain tuolla mutaosuudella, kun en jaksanut enää edes yrittää loikkia mättäältä mättäälle. Perkele, läpi vaan! Viilennys teki jalkapohjille hyvää. 


Teknisemmät pätkät alkoivat helpottaa vasta hieman ennen viimeistä, 33:n kilometrin huoltoa. Siitä eteenpäin maaliin saikin juosta oikein mukavaa ja pehmeää polkua, mitä nyt muutama lyhyt nousu ja kallio osui vielä väliin. Jalka kantoi edelleen ihan hyvin ja loppua kohden hieman harmittelin, että keskiosaan tuhrautui niin paljon aikaa, koska tässä loppupätkässä olisi saanut hyvän kirin vedettyä. Toki sellaisen vedinkin (omasta mielestäni) ja viimeiset kilometrit maaliin juoksin jopa varsin kovaa, mutta tosissaan yrittäminen oli jo vähän puolitiessään kun tiesin, etten tavoiteaikaan pääse. Tahdin kiristäminen lopussa kuitenkin kertoi siitä, että kaikki oli mennyt nappiin, koska energiaa oli vielä hyvin jäljellä, toisin kuin vaikka Karhunkierroksella, missä viimeinen kymppi oli se kauhein. Siellä toki lopussa olleet kolme tunturin ylitystä eivät auttaneet asiaa. Nyt sellaisia ei ollut, vaan loppupätkä enemmänkin lasketteli mukavaa polkua hiljalleen maaliin. 


Kevyellä askelella maaliin


Tavoiteaika ylittyi vajaa 20 minuutilla, mutta, kuten todettua, jos reitti ja maasto on ihan tuntematon, on realistisia tavoitteitakin vaikea tällaisen amatöörin asettaa. Joka tapauksessa päivä oli ollut enemmän kuin onnistunut teknisesti ja fysiikan osalta, joten mitäpä sitä mussuttamaan. Jos nyt haluaa siihen alkuperäiseen referenssiin vielä palata, niin viime syksyn Vaarojen maratonin ajastani lähti kuitenkin melkein puolitoista tuntia pois. Toki nousumetrejäkin oli Nuuksiossa aika paljon vähemmän, niitä kertyi maaliviivalle tasan tuhat. 


Nuuksio Classiciin oli hyvä lopettaa kahdeksan kuukauden juoksuharjoittelu. Nyt vähän taukoa ja pariksi viikoksi taas pohjoiseen rinkka selässä ja sen jälkeen alkaa treeni kohti ensi kevättä ja Nepalia. Juoksukisoja luvassa on seuraavan kerran ehkä syksyllä 2022 tai vasta keväällä 2023. Haaveissa olisi joskus kokeilla Karhunkierroksen 82 kilometrin kisa, mutta saas nähdä uskaltaako moiseen oikeasti ikinä lähteä. Minä kun en ehkä siltikään ole kovin erikoinen juoksija, kuten tässä blogissa joskus kirjoitin. 


Usko, toivo ja rasva! Pepe veti 70 kilsaa.


torstai 26. elokuuta 2021

Kaupallisia yhteistöitä


Olen tehnyt uudet yhteistyösopimukset kahden kotimaisen tuotemerkin kanssa. Vastaisuudessa edustan
Zeropointin kompressiotuotteita sekä Noshtin urheiluravinteita harrastaessa sekä töissä. Muita kumppaneitani ovat Partioaitta sekä Matkatoimisto Aventura, joille molemmille teen alihankkijana myös töitä. LaSportivan Suomen edustajalta olen saanut valikoituja tuotteita alennuksella. 

Yhteistyö Zeropointin kanssa alkoi viime talvena, kun sain kaverilta Pyhälle mukaan kompressiolaskusukat. Olen aina ollut vähän säätäjä sukkien kanssa ja käyttänyt milloin mitäkin sen enempää miettimättä mitä jalkaan olen vetänyt. Zeropointin laskusukat olivat kuitenkin parhaat, joita olin koskaan kokeillut, ja siitä se ajatus sitten lähti. Pyhän jälkeen olen testaillut erinäisiä kompressiotuotteita laskemisen lisäksi juostessa, skeitatessa, vaeltaessa ja palautteluun, sekä ihan arkikäytössä ja ollut todella tyytyväinen. Niinpä tuntui hyvältä idealta lyödä hynttyyt yhteen Zeropointin kanssa, kun sitä ihan virallisesti ehdottivat.


Palauttelua Meekolla vaelluspäivän jälkeen


Noshtin tuotteita puolestaan olen saanut testata jo brändin lanseerauksesta lähtien ja olen saanut heiltä erinäisiä tuotepaketteja silloin tällöin reissuille ja juoksuille mukaan. Viime talven skinnailut menivät pitkälti Noshtin talviurheilujuoman ja vauhtikarkkien voimalla ja kesällä puksutin juoksut ja vaellukset samantyyppisin eväin, joten kun Nosht ehdotti yhteistyön virallistamista, olin enemmän kuin otettu. 


Tän kuvan jälkeen kävin parturissa


Olen pitänyt linjana sitä, etten tee kaupallista yhteistyötä tuotteiden kanssa, joita en muutenkin käyttäisi. Vaikken itseäni todellakaan minään influencerina pidä (koko sana istuu jotenkin aika huonosti tällaiseen keski-ikäiseen keskivartalomieheen), erinäisiä ehdotuksia todella random-markkinoinneista tulee inboksiin yhä useammin. Rahaa niistä ei saa, enkä mitään kumppanuuksia itse aktiivisesti etsi, mutta jos jonkinlaisia tuotteita ehdotellaan testiin ja tarjolle. Virallisesti edustamaan (aka brand ambassador) suostun ainoastaan sellaisia, jotka olen hyväksi havainnut tai joita jo muutenkin käytän touhuissani. Esimerkiksi vaatepuolella olen pitäytynyt tekemästä sopimuksia minkään yksittäisen brändin kanssa, koska toistaiseksi yksikään ei ole ollut sellainen, jonka jokainen tuote olisi niin hyvä, etten mieluummin käyttäisi jotain muuta. Haluan, että vaatteeni ja varusteeni ovat juuri itselleni ne parhaat, joten en ole halunnut sitoa itseäni yhteen ainoaan brändiin enää kiinni. 


(Disclamer: tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö jossain vaiheessa niin tekisi, jos juuri se oikea yhteistyö vaatepuolella kohdalle osuisi.) 


Nyt on kuitenkin sukat ja ravinteet ojennuksessa, joten näillä on hyvä lähteä kohti syksyä ja toivottavasti hiljalleen aukeavaa maailmaa. Suunnitelmia on, toivottavasti pian päästään myös toteuttamaan!


NUTS Karhunkierros , 57 kilsaa Noshtin voimalla


maanantai 2. elokuuta 2021

Kolme Haltia ja yksi itsetunnon palautus

Yksi aurinkoisessa kesäsäässä, toinen lumimyrskyssä ja kolmas upean keskiyön auringon alla. Heinäkuu tarjosi taivaalta vähän kaikkea ja kolme hyvin erilaista Haltin huiputusta. Pääsin viimein töihin.

Matka Kilpisjärvelle oli helteinen. Etelässä mittari nakutti päivä toisensa perään yli kolmenkympin lämpötiloja ja kotona oli ollut jo useamman päivän liki mahdotonta nukkua. Kuumuus ja kosteus olivat luokkaa Karibia, viimeiset juoksupäivät olivat olleet kammottavia ja uunituoreen Zeropointin yhteistyösopimuksen yhteydessä lunastamaani kompressiopaitaa ei yksinkertaisesti saanut puettua päälle ihon ollessa nahkean kostea ja paidan kinnatessa kiinni jo hartioihin. Meinasi ottaa itsetunnon päälle. Onneksi pohjoisessa olisi vähän viileämpää ja teltassa hyvä läpiveto. Siellä pitäisi viettää seuraavat kolme viikkoa, 16 yötä maastossa.


Paskat siellä mitään viileämpää ollut. Hotellin pihassa Kilpisjärvellä mittari näytti 27 astetta, kun nousimme kollegani Petrin kanssa paikallisen hyttysparven sekaan. Ajoimme yhdellä siivulla 1200 kilometriä Helsingistä perille lähinnä Arnold’sin donitseja nauttien ja suomalaista iskelmää kuunnellen. Yhden lepopäivän jälkeen pääsisimme viimein töihin, ensimmäistä kertaa vuoteen ja ensimmäistä kertaa yhdessä sitten kesän 2019. Lepopäivän käytimme juoksemalla Saanan päälle. Edellisestä kerrasta lähti yli kymmenen minuuttia ajasta pois!


Saanan juoksu alkaa olla jo perinne Kilpparilla

Ensimmäisen viikon erämaassa vietimme Partioaitan 365-klubin ryhmän kanssa, jonka jälkeen Petri hyppäsi bussiin suunnaten kotiin, kun minua odotti vielä kaksi yksityiskeikkaa samoihin maastoihin, jokainen siis Haltille. Klubilaisten kanssa vaelsimme perinteisesti Kilpparilta toppiin ja takaisin, eli noin 110 kilometriä, kun taas molempien privaryhmien kanssa otimme vesitasolennon Pihtsusjärvelle, mistä nousimme Haltille ja palasimme kävellen Kilpisjärvelle. Näillä reissuilla matkaa kertyi noin 65-70 kilsaa,  joten yhteensä Kalottireittiä tuli 16:een päivään kuljettua siis noin 250 kilometriä.


Klubireissulla kelit olivat varsin vaihtelevat. Lähdimme helteessä, toisena päivänä niskaan tuli 30 milliä vettä, huipulle nousimme aurinkoisessa kesäsäässä ja paluumatkalla vaeltajia viihdytti 20 metriä sekunnissa puhaltanut vastatuuli. Reitti kulki perinteisesti Saarijärven, Meekon ja Pihtsuksen leiripaikkojen kautta ja huipulle noustiin päivärepuissa. Poluilla oli porukkaa, mutta olin odottanut pahempaakin tungosta toisen koronakesän takia. Erityishuomiona on sanottava, että Kalottireitti oli väenpaljoudesta huolimatta erittäin siistissä kunnossa! Selkeästi Käsivarteen on päätynyt vastuullisia vaeltajia ja retkietiketti on ollut hallussa. Kolmen viikon aikana poimin ainoastaan yhden muovipussin maasta, muuten roskaa ei juuri ollut. Toki se, että jokaisella tuvalla on mahdollisuus tyhjentää jätteensä, varmasti auttaa, mutta silti, verrattuna esimerkiksi Karhunkierrokseen, Kalottireitti oli jopa ilahduttavan siisti.  


Keskellä Vuomakasjokea

Ainoa ennakkoon tiedossa ollut kruksi matkassa oli Vuomakasjoen sillan puuttuminen, se kun oli keväällä päätynyt tulvien matkaan. Joki piti siis ylittää kahlaten noin sadan metrin leveydeltään, mutta poikkeuksellisen lämpimät vedet tekivät ylityksestä jopa odotetun. Oli myös uskomatonta, miten paljon vedenpinta kolmen viikon ja neljän ylityksen aikana ehti laskea. Ensimmäisellä viikolla saatiin kahlata vielä ihan kunnolla polvia myöten, kun taas viimeisellä ylityksellä koko pätkä meni vaelluskengissä kiviä pomppien ja kastumatta. Muutenkin Käsivarren erämaa tuntui kärsivän kuivuudesta ja maaperä imaisi jokaisen isommankin sateen uumeniinsa nopeasti. Suurin osa kartassa näkyvistä pienemmistä puroista oli aivan kuivia, jopa siinä määrin, että toisella viikolla jouduimme sulattamaan ruokavesiä pienestä kanjonista löytyneestä lumikasasta! Heinäkuussa!


Toisella viikolla keli viileni selkeästi ja yöt menivät melkein jopa pakkasen puolelle. Haltin topissa puhalsi huiputtaessamme lumimyräkkä samaan aikaan, kun Helsingissä oli 33 astetta lämmintä. Suomi tosiaan on pitkä maa. Koko viikon tuuli oli varsin mojovaa aina viimeiseen aamuun asti, jolloin Tsahkaljärven metsässä tuntui herätessä lähes aavemaiselta, kun ensimmäistä kertaa viikkoon oli tyyntä ja hiljaista. Kolmannelle viikolle helteet palasivat ja teimme ratkaisun nousta Haltille yöllä, jolloin olisi vähän viileämpää. Toppi keskiyön auringossa oli aivan mieletön kokemus! Matka Pihtsukselta Meekolle olikin sitten jo vähän liian lämmin ja hyörimme jossain lämpöhalvauksen rajamailla, kun tuultakaan ei erämaahan osunut edes pienen helpotuksen verran. Niin uskomatonta kuin olikin ollut se, että 15:n maastoyön jälkeen olin saanut pakata kuivan teltan joka aamu, tietenkin koko reissun viimeisenä aamuna Saarijärvellä satoi juuri sen verran, että sain ajella kotiin litimärkä majoite rinkassa…


Meekovaaralla

Onhan tuo Käsivarren erämaa ihan tolkuttoman hieno paikka. Monta kertaa mietin matkalla, että melkein hävettää kuinka olen Suomen maastoja vähätellyt. Sitä kun on tottunut tekemään töitä kaiken maailman kebnekaiseilla, Grönlannissa, kaukasuksilla ja Nepalissa, niin helposti alkaa ajattelemaan, että miksei Suomessa voisi olla tällaista? Kun rakastaa vuorimaisemia, on helppo tuhahdella, kun kotona ei sellaisia muka ole. Bullshit. Otan kaikki sanomiseni takaisin, koska Haltin seutu ei oikeasti häviä yhtään muille kaltaisilleen. Katsellessani maisemaa Meekovaaran päältä julistin laakson Suomen omaksi Rapadaleniksi.


Meekon laakso
 

Kai se on myös myönnettävä, että kuntosalilla on kannattanut käydä. Aloitin ohjatun treenin joulukuussa ja on todettava, ettei töissä ole koskaan aiemmin ollut fyysisesti näin helppoa. Pitkät päivät isoilla nousumetreillä 20-kiloinen reppu selässä eivät tuntuneet missään, mitä nyt ensimmäisellä viikolla vähän hartiat huusi, kun ei pitkään aikaan ollut kantanut rinkkaa. Iltaisin jalkoja ei pakottanut, aamuisin ei edes huomannut missään käyneensä ja ylämäkien päällä sykkeet olivat samat kuin mäkeen lähdettäessä. Hankittuani viimein kunnollisen kellon sain myös ensimmäistä kertaa kunnollista dataa työpäivistä, joka auttaa vastaisuudessa etenkin tankkaukseen ja valmistautumiseen. Päiväkulutukset olivat keskimäärin noin 3500 kaloria joka päivä, veikkaan että aiemmin on ollut enemmän.


Treenin lisäksi tein myös liudan muita muutoksia omaan toimintaan, joten paha sanoa, mikä asia vaikutti mihinkin, mutta kaiken kaikkiaan elämä maastossa oli tällä kertaa todella kevyttä koko kolmen viikon ajan. Ensimmäistä kertaa lähdin matkaan todella kevyillä kengillä, vaikka Haltin maasto on kovin rakkaista ja kivistä. Kuljin LaSportivan ultrakevyillä TX2-lähestymiskengillä, joissa pidin Zeropointin korkeaa merinokompressiosukkaa ja yhdistelmä oli ihan älyttömän hyvä. Paras jalkatuntuma, mikä minulla on koskaan ollut ja jonkin verran on kuitenkin näitä reissuja jo alla. Disclamerina pitää toki sanoa, että näin kevyt kenkä kivisessä maastossa rinkan kanssa vaatii melko vahvoja nilkkoja ja hyvää tekniikka, jottei onnettomuuksia satu, joten en ehkä ihan ensikertalaisille suosittele. Itselleni löytyi kuitenkin viimein täydellinen kombo, missä kulkea!


Varustetuunauksen lisäksi kiinnitin aiempaa enemmän huomiota ravintoon ja kannoin mukanani enemmän ruokaa. Edelleen pääasiassa nojauduin perinteiseen Real Turmat -diettiin, mutta lisäravinteiden kautta sain kaloreita vähän nostettua. Tein joka illalle satsin Noshtin palkkaria, johon lisäsin maltodekstriiniä ja tämän myötä sain energiatasoja nostettua pitkässä matkassa huomattavasti. Vedin myös enemmän energiageelejä ja vauhtikarkkeja pitkin matkaa ja kokonaisuudessaan nostin päivittäisen kalorimäärän noin 2500:aan, kun se aiemmin on ollut lähempänä 1500. Tämä oli varmasti iso tekijä kenkien, sukkien ja treenin lisäksi hyvään työkykyyn. 


Työpaikkamuotia

Kaikista eniten erämaassa lepäsi kuitenkin mieli. Viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet henkisesti ihan mahdottoman raskaita koronan vietyä työt ja tuotua aivan uudenlaisen epävarmuuden tilalle. Rakastan työtäni aivan valtavasti ja olen ikävöinyt sitä joka päivä peläten, ettei se koskaan enää palaa. Samalla mieleen on hiipinyt kaikenlaisia vääristyneitä ajatuksia siitä, että ehkä en oikeasti edes osaa enää ja ehken ole koskaan edes osannut. Että kun korona-aika on joku päivä ohi, haluaakohan kukaan minua edes enää töihin? Olen miettinyt alan vaihtoa, olen miettinyt luovuttamista ja olen miettinyt lopettamista. Kuluneet kolme viikkoa tekivät itsetunnolle jotain sellaista, mitä mistään muualta en ole saanut, ne palauttivat uskon itseen ja muistuttivat, että kyllä minä osaan. Ja että haluan. Tätä minä haluan tehdä ja tässä minä olen hyvä. Kun Kuonarjoella tuuli 20 metriä sekunnissa ja Saarijärvellä satoi kuin Esterin anaalista, minä hymyilin miettiessäni, etten oikeasti olisi missään muualla juuri nyt mieluummin kuin tässä. Kun ensimmäisen viikon asiakkailta tuli reissua seuraavana päivänä viesti, että käypä hotellin respasta hakemassa paketti, joka sisälsi kiitoskortin, kahvipaketin ja Geisha Crunchyn, liikutuin kyyneliin. Tajusin, että kyllä minä sittenkin osaan. 


Haltin huippu keskiyöllä

Työn onni oli tällä erää lyhyt, koska koko loppusyksyn suunnitellut keikat yhtä Kebnekaisen reissua lukuunottamatta jälleen peruttiin, mutta en jää murehtimaan. Tiedän, että sitten, kun tämä koronahomma joku päivä asettuu raiteilleen, palaan töihin, enkä tekisi mitään muuta mieluummin kuin juuri tätä. Seuraava askel kohti sitä päivää otetaan huomenna, kun saan toisen koronarokotteen ja maailma aukeaa taas vähän lisää. Haethan sinäkin omasi jooko? Sen jälkeen lomailen elokuun, kunnes syyskuussa alkaa ihan uusi vaihe elämässä aloittaessani seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa. Olen ihan kauhuissani, olen aivan innoissani!


Sitä ennen vielä vähän mökkeilyä, skeittausta ja paluu juoksuhommiin kuukauden tauon jälkeen. Meni se kompressiopaitakin eilen viimein päälle.






Kolme Haltin huippua, kolme eri keliä



maanantai 21. kesäkuuta 2021

Koronakesä 2.0


Kyllä minulle vähän viileämpikin keli kelpaisi. En ole koskaan viihtynyt tuollaisessa liki 30-asteisessa pätsissä, joka se tekee kaikesta vähän nihkeää, sananmukaisesti. Pidin pari viikkoa
Karhunkierroksen jälkeen lepoa ja juuri sopivasti helteiden alkaessa alkoi treenikin taas. Voin kertoa, että intervallijuoksut tuossa kelissä ei ole tottumattomalle herkkua… Olin viime viikonlopun mökillä ja unohdin pakata juoksurepun mukaan. Ensimmäistä kertaa ikinä jouduin keskeyttämään lenkin, kun tuntui, ettei hommassa ole enää järkeä ilman mahdollisuutta juomiseen. Se on kesä ny!

Muuten palautuminen Kuusamon jälkeen on mennyt hyvin ja hiljalleen on taas jaksanut kävellä, juosta, skeitata ja nostaa punttiakin kevään tapaan. Kaksi päivää siihen meni, että kisan jälkeen mieli muuttui ”ei ikinä enää” -moodista ”mihin seuraavaksi?” -muotoon. Ehkä tuonne joutuu loppuvuoteen jonkun matkan vielä ottamaan, mutta nautitaan tämä kesä tästä nyt ensin. Ja lähdetään töihin!


Mieletön kesis!


Maailma muuttuu päivä päivältä hitaasti paremmaksi rokotusten edetessä ja rajoitusten helpottaessa. Sain ensimmäisen piikkini toukokuun puolivälissä ja buusteria odottelen elokuun alkuun. En toki ole vielä silloinkaan suinpäin lähdössä ovenkahvoja jonnekin Nepaliin nuolemaan, mutta silti, ensimmäistä kertaa yli vuoteen alkaa olo olla positiivinen tämän pandemian edessä, että ehkä tämä tästä. 


Suuri askel otettiin eilen, kun Suomen Ulkoministeriö, ensimmäistä kertaa sitten koronan tulon, lievensi matkustussuositustaan vapaa-ajan matkailun osalta. Enää se ei kehota välttämään kaikkea matkustamista per se, vaan kehottaa ainoastaan erityiseen varovaisuuteen matkustaessa. Aluksi suositus koskee vain EU- ja Schengen-maita, mutta se on silti paljon jo sekin, koska nyt, näin matkailualan ammattilaisena, yksi eettinen este on töiden tekemisen tieltä poistunut. Olen alusta alkaen halunnut toimia vastuullisesti, mikä on tarkoittanut sitä, että mitään reissuja ei ole voinut edes yrittää järkätä ennen suosituksen muuttumista, ja nyt se on viimein käsillä. Esimerkiksi Ruotsiin voi nyt lähteä. Suomi myös otti EU:n yhteisen koronarokotustodistuksen käyttöön tänään.


Ruotsiin pääsee taas


Tätä kesää ei päivitetty matkustussuositus enää ehdi pelastamaan, vaan jouduin perumaan Kebnekaisen ja Sarekin vaellukset jo toukokuun puolivälissä. Voisi tietenkin jossitella, että harmi, koska nyt Norrbotteniin voisi periaatteessa lähteä, mutta koen silti tehneeni oikean ratkaisun. Kuukausi sitten tilanne oli vielä epävarma ja on reilua antaa asiakkaille mahdollisuus järjestellä lomasuunnitelmansa uudelleen mieluummin hyvissä ajoin kuin liian myöhään. Samaten omien asioiden sumpliminen oli helpompaa, kun ratkaisuja, vaikeitakin sellaisia, teki ajoissa. 


Toisin kuitenkin kuin ensimmäisenä koronakesänä, jolloin tuntui, että jonkin sortin lamaannus sai hanskat vain tippumaan, nyt teen sentään jonkin verran hommia kotimaassa. Ruotsin peruunnuttua laitoin Partioaitan 365-klubin kanssa tarjolle vaelluksen Haltille ja se toteutuu. (Mukaan muuten mahtuu vielä, wink wink!) Sen lisäksi teen muutaman yksityikeikan heinäkuun lopulle, joten lähden yhteensä kolmeksi viikoksi Kilpisjärvelle töihin! Se on kolme viikkoa enemmän kuin viime kesänä. 


Halti 2018


Kilppariviikkojen jälkeen suuntana on Grönlanti ja ainakin tällä hetkellä näyttää, että kolme ryhmää sinnekin toteutuvat! En toki uskalla hyppiä vielä riemusta kattoon, ennen kuin istun Qassiarsukissa Leif Eriksson -hostellin terassilla pahanmakuinen kahvi kädessäni. Tässä on sen verran ollut viimeisen vuoden ajan muuttujia matkassa, että varmaan itse kukin on oppinut olemaan varpaillaan suunnitelmiensa kanssa. Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää hyvältä ja Grönlanti on auki. Wink wink, sinnekin mahtuu vielä mukaan


Grönlanti 2019


Seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opintoni käynnistyvät Nurmijärvellä 1.9., eli samana aamuna, kun laskeudun reilun kolmen viikon Grönlannin puristukselta kotiin. Ajan kentältä suoraan kouluun ja olen se ärsyttävä jätkä, joka tulee ekana päivänä teatraalisesti myöhässä luokkaan kasuaalisti pahoitellen, että sorisori, olin kato just kolme viikkoa Grönlannissa. Harkitsen vakaasti, etten kävisi suihkussa siinä välissä. 


Nautitaan nyt kuitenkin suvesta ja tuosta helteestäkin ennen töitä ja opintoja, koska tämä kesä on jo nyt parempi kuin vuosi sitten, etenkin henkisesti. Tuntuu siltä, että oma vanha elämä on palaamassa hiljalleen uomiinsa ja pahin epävarmuus ei enää nakerra kaikkea tulevaa.  Nyt laitan 10 kiloa selkään ja lähden 12 kilometrin kävelylle tonne helteeseen. Sen jälkeen en kyllä edes harkitse, ettenkö kävisi suihkussa.


Hyvää juhannusta kaikille!