sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Annapurna Cirquit, Nepal


Minun ei pitänyt edes lähteä Nepaliin tänä syksynä. Oli muita suunnitelmia. Mutta kun vuodenvaihteeseen aiottu Etelämantereen reissu siirtyi vuodella, otin ex-tempore yhteyttä Phil Cramptoniin, josko Cholatsen retkikuntaan mahtuisi vielä. Viikko sen jälkeen Aventuralta tuli soitto, että pääsisitkö vetämään Annapurna cirquitin. Yhtäkkiä kalenterissa oli kaksi keikkaa Nepaliin parin kuukauden sisään.

Toisen epäonni on joskus toisen onni. Vaikka en siis tietenkään millään tasolla iloitse, että Penttilän Annin – jonka alunperin piti toimia Annapurna cirquitin tämän syksyn matkanjohtajana – jalka meni sököksi Denalilla (on kuntoutumaan päin jo, hyvä Anni!), olen ihan iloinen, että keikka tuli minulle. Olen pitkään haaveillut Nepalissa työskentelystä ja myös Annapurnan alue oli vielä näkemättä. Tuli erinäisiä kärpäsiä siis samalla iskuilla. 

Annapurnat ja Gangapurna

Monsuuni Nepalissa on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen pitkä. Mikä yleensä loppuu syyskuun alun paikkeilla, on nyt tuupannut vettä (ja ylempänä lunta) jo kohta kuukauden normaalia pidempään. Oikeastaan vasta tänään, pari päivää vaelluksen jälkeen Kathmandussa alkaa ilma kuivua. Pitkittynyt monsuuni vaikutti siis vahvasti vielä koko vaelluksemme ajan. Sinänsä varsin hyvällä tuurilla mentiin, että parin viikon aikana ei sateessa jouduttu kertaakaan vaeltamaan, ne kun osuivat poikkeuksetta yölle, mutta maisemat pysyivät tiukasti pilvien peitossa läpi reissun. Ainoastaan silloin tällöin Annapurnien huiput näyttäytyivät koko liki 8000 metrin korkeudessaan. Mutta kun niin tekivät, olo oli aika pieni.

Goatlyfe

Alkumatka taitettiin jeepeillä Syangeen asti, mistä laukut lähtivät kantajien matkaan ja yhdeksän asiakkaan, minun ja kahden paikallisoppaan ryhmämme siirtyi apostolinkyytiin. Ensimmäiset päivät menivät varsin trooppisessa monsuunisäässä läpi vehreiden laaksojen ohi vesiputousten. Onneksi oli shortsit matkassa! Annapurna cirquit nousee hitaasti koko ajan korkeammalle ja antaa kehon sopeutua alati ohenevaan ilmaan hyvin. Matkan edetessä maisematkin muuttuvat hiljalleen kuivemmiksi ja karummiksi. Tropiikin jälkeen pystyi hetken kuvittelemaan kulkevansa kotoisessa Suomen Lapissa, sitten Kalliovuorten jylhissä maisemissa ja vasta lopulta Himalajan rinteillä. Reitin korkeimman kohdan, Thorong-La:n 5416-metrisen solan jälkeen oltiinkin jo kuussa. Tai siltä solan toisella puolella oleva, Tiibetiltä näyttävä kuiva ylänkö tuntui. Monipuolisuuden puutteesta ei klassikkoreittiä voi siis ainakaan syyttää!



Huiputuspäivän yönä jo melko totuttuun tapaan – Thorong Phedin majatalon pihassa vielä satoi. Mutta kuin ihmeen kaupalla noin tuntia ennen kello kolmen starttiamme pilvet siirtyivät ja kirkas tähtitaivas aukeni solan ylle. Niinpä saimme taittaa matkan pääpäivän uskomattoman hienossa säässä. Ylempänä sade oli tullut lumena, joka peitti polun ja ympäröivät huiput valkoiseen vaippaan. Oli kovin kaunista. Rauhallisen sopeutumisen ansiosta tonnin vertin nousu ja ikuisuudelta tuntunut 1600 metrin lasku sujuivat ilman ihmeempiä episodeja ja koko ryhmä oli jo puolenpäivän jälkeen majapaikassamme Muktinathissa. Pizzat ja virvokkeet oli ansaitut.

Torong-La, 5416 metriä ja aurinko paistaa!

Olen aiemmin ollut Nepalissa ainoastaan Khumbun alueella, missä elämä on selkeästi yksinkertaisempaa. Toisin kuin sinne, Annapurna cirquitille on maayhteys, mikä mahdollistaa paremman huollon ja ylipäänsä infrastruktuurin, kun majataloja voidaan täydentää jeepeillä. Niinpä ehkä suurin yllätys alueen vehreyden lisäksi oli se, miten tasokkaita yöpymiseen käytetyt majatalot vaelluksella olivat! Oli puhdasta lakanaa, omaa vessaa huoneissa ja suihkujakin tarjolla, jotain mistä Khumbun suunnalla yleensä voi vain haaveilla. Ei niin kuin että olisin itse suihkuja hyödyntänyt, mutta asiakkaat sentään nauttivat niistä päivittäin. Minä otin kerran kuumaa vettä vesipullollisen ja peseydyin sillä, ihan hyvin riitti. 

Yleinen konsensus tuntuu olevan, että ohueen ilmaan soputuminen kantaa muutaman viikon ennen kuin hemoglobiiniarvot alkavat taas palautumaan merenpinnan tasolle. I call bullshit. Olin Elbrusin huipulla kuusi viikkoa ennen Thorong-La:ta ja väitän olleeni täysin sopeutunut edelleen. Koko matkan aikana ei tullut yhtäkään normaalia korkeusoiretta tai mitään oloja, ainoan särkylääkkeenkin otin matkalla solasta alas, kun nestehukka aiheutti jomotusta. Muuten mentiin ihan normaalilla hapella. Tietenkin koko vuoden kestänyt treeni ja kesän työkeikat pohjalla auttoivat kunnon kanssa, kuten myös maltillisella tahdilla menty alkumatka, mutta silti, normaalisti yli viiteen tonniin noustessa tulee vähintään oire jos toinenkin. Nyt ei tullut mitään. Tämä lupaa hyvää parin viikon päästä alkavalle Cholatsen nousulleni.

Fully acclimatized

Kaiken kaikkiaan Annapurna cirquit oli todella hieno vaellus ja kun vielä seurakin oli hyvää, niin meni tämäkin keikka taas vähintään työreissujen top vitoseen. En tietenkään osaa sanoa millainen vaellus on ollut aiemmin, kun polun ohessa ei ole kulkenut autotietä, mutta kaikki purnaus nykyyisestä turistivaelluksesta, jotka luin ennen lähtöä, osoittautui tyhjäksi huuteluksi. Ajankohta varmasti sekin vaikuttaa, mutta meillä ei ollut ruuhkaa ollenkaan, polku oli mukava taivaltaa, olosuhteet olivat hyvät ja elämys taattu. Vilpittömästi voin siis suositella cirquitia kaikille, joita Himalaja vetää puoleensa ja jotka EBC:n ovat kokeilleet. Tämä oli jotain ihan muuta.

Nyt istuskelen hotellin kattoterassilla Kathmandussa. On niin lämmin, että olen hikoillut parissa päivässä kaikki T-paitani pyykkiin. Jo kolmatta päivää on kuivaa, eli monsuunikin on viimein ohi. Kunhan tämän tekstin taputan loppuun, niin suljen koneen, puhelimen ja yhteyden ulkomaailmaan hetkeksi, aloitan neljän kuukauden työputkella ansaitun loman ja painelen Balille. Ensi viikolla palaan Nepaliin ja lähden yrittämään Cholatselle nousua uudelleen. 

Kathmandu by nite


Yhteistyössä: Matkatoimisto Aventura


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Voiko tähän kyllästyä?


”Kyllästytkö sä koskaan tähän touhuun?” kysyivät asiakkaat, kun olimme aloittelemassa vuoden viidettä ja viimeistä keikkaa Kebnekaiselle. ”Kattokaa tätä paikkaa”, vastasin. 

Laskeskelin tuossa, että olen toukokuun jälkeen nukkunut enemmän öitä Kebnekaisen tunturiaseman kupeessa teltassa kuin kotona. Välissä kävin vielä Elbrusilla ja Grönlannissakin, mutta kovin vaikea tähän touhuun on silti leipääntyä. Se fiilis, kun avaa teltan oven, keittelee kahvit ja tuijottelee Tuolpagornin linjoja auringon (tai myrskyn) noustessa, on edelleen aika way beyond. Etenkin näin syksyllä ja ruska-aikaan, kun maaston väritys on melkoista ilotulitusta. 

Mun Bioska-koirankakkapussi pääsi taas ulkomaille

Ehkä Kebnekaisesta olen näin 14. kerran jälkeen kaiken olennaisen sanonut, mutta kyllä kauden viimeinen reissu pohjoiseen on etenkin kuvien arvoinen! Kyseessä oli Venlojen vaelluksen ruskamatka, joka tarjosi syyssäätä kaikissa sen muodoissa. Ensimmäiset päivät mentiin T-paidoissa, välissä saatiin koko kesän edestä sateita niskaan ja lopuksi ihmeteltiin kuinka tuulet romahdutti telttoja leirissä. Huiputuspäivänä mitä ylemmäs pääsimme, sitä vähemmän näimme. Kebnekaisen huippupyramidiin sananmukaisesti törmäsimme kun tulimme kohdalle, se ilmestyi näkyviin noin kaksi metriä ennen kuin olimme perillä. Matkalla alas satoi niin, etten koskaan muista olleeni niin läpimärkä päästessäni 14-tuntisen päivän päätteeksi tunturiasemalle. Edes boksereissa ei ollut enää yhtäkään kuivaa kohtaa. Ensimmäistä kertaa ikinä käytin tunturiaseman huoltorakennuksen kuivaushuonetta, aiemmin ei ole ollut tarvetta. Mutta kyllä minä silti vain siinä matkalla alas sateen piestessä naamaa hymyilin ja mietin, että ei tähän touhuun voi kyllästyä.

Venlojen vaelluksen syysreissu Ruotsin huipulle meni säätä lukuunottamatta ilman insidenttejä ja hieman haikeana minä lähtöpäivänä tunturiaseman pihassa seisoin tietäen, että takaisin pääsen vasta ensi kesänä. Nyt edessä on parin päivän päästä toinen suosikkipaikkani Nepal, missä ensin kengät vievät töihin Annapurna Cirquitille ja sen perään omille nousuille Cholatselle. Josko tänä vuonna näkisi vähemmän punaisia mäyräkoiria ja enemmän huippuharjannetta. 

Tässä vielä Kebnekaisen ruskaloistoa. Eihän tällaisesta voi saada tarpeekseen!

Nikkaluokta


Singi, Tuolpagorni & Vierramvare

Näkymä teltalta laaksoon...

...ja toiseen suuntaan

Huiputuspäivän aamu...

...ja iltapäivä. Toppi suoraan takana parin metrin päässä.

Pieniä haasteita teltan kanssa tuulessa.

Kiitos, tack, kesäkausi 2019 oli siinä!



torstai 5. syyskuuta 2019

Pari sanaa Grönlannista


Pysyisipä Grönlanti Grönlantina. Ettei kävisi kuten Islannille, jonka turboahdettu turismikone on nielaissut kohteen alkuperäisen viehätyksen ja tehnyt sinänsä ällistyttävän kauniista luonnosta huvipuiston, jossa vesiputouksille on jonoa. Sen huippuunsa hiottu rahantekoturismi on melkoinen kontrasti matkalla Grönlantiin, missä ollaan kaikessa vielä alkutekijöissään. Ja toivottavasti pysytäänkin. 

On tietenkin varsin ristiriitaista toivoa tällaista samalla, kun itse yrittää tehdä työtä matkailun eteen Grönlantiin. On paradoksi toivoa, että maa pysyisi koskemattomana samalla, kun itse vie sinne ihmisiä. Mutta huippuunsa viritetyn valmismatkailun ja täydellisen kehitysmaan välille mahtuu onneksi monenlaisia muotoja.

Melontaa Semirlikin vuonossa

Kehitysmaa Grönlanti edelleen on. Maa, jossa yhdestäkään kaupungista ei pääse toiseen autoteitä pitkin, koska niitä ei ole, elää varsin omanlaisessaan todellisuudessa. Maantieteellisesti se on osa Pohjois-Amerikkaa, poliittisesti Europpaa ja kehityksellisesti ja taloudellisesti lähimpänä varmaan Kaakkois-Aasiaa. Infrastruktuuri on olematon, muoviroska poltetaan takapihalla, viemäröinti on heikompaa kuin Nepalissa ja elinolosuhteet karummat kuin Tansaniassa. Koita siinä sitten viljellä jotain perunaa ainoalla pellolla koko maassa, kun puoli vuotta on pimeää, kotipihasta ei pääse mihinkään kun vuono on jäässä ja ruoka on lopussa. Etelä-Grönannissa oikeastaan koko vuoden kierto keskittyy selviämiseen: Kesällä koitetaan haalia ruokaa talveksi ja talvella lähinnä odotellaan sisätiloissa uutta kesää. 

Tässä myös on juuri Grönlannin ydin ja viehätys. Ehkä myös pelastus. Se on niin omissa oloissaan elävä saari, ettei näillä spekseillä pahemmin turismikoneistoa viritellä. Vaikka halukkaita matkailijoita sinne riittäisikin, maan oma infra ja sisäinen saavuttamattomuus ei tule koskaan pääsemään Islannin tasolle, koska se on silkka logistinen mahdottomuus. Jo Grönlantiin pääseminen on urakan (ja ison hintalapun) takana. 

Qassiarsukin kylä, paikka johon Erik Punainen veneensä 900-luvulla ensimmäisenä 
länsimaalaisena karautti ja nimesi paikan Grönlanniksi

Myös paikallisten oma kiinnostus kaiken selviytymisen keskellä laajempien turismipalvelujen järjestämiseen on varsin vähäistä. Tai korkeintaan kotikutoista. Opaspalvelut ovat vähäiset samalla, kun omatoimimatkailu alueella on vähintään haastavaa ja olosuhteiden ansiosta myös mahdollisesti vaarallista. Kaikki tämä pitää isoimmat matkailumassat loitolla myös ihan jo sen takia, että suurimman osan matkailijoista vaatimustaso esimerkiksi majoituksen ja ruoan suhteen ovat sellaiset, mitä Grönlanti ei voi tarjota. Jos on tottunut Marriottiin ja Mäkkäriin, ei hostellit ja turska monille kelpaa. Saati teltta ja hylje.

Silti, ja siksi, Grönlantiin kannattaa mennä. Jokainen penni, jonka turistit paikaillisille tuovat, ovat tervetulleita. Maan infrattomuus antaa tilaa upealle luonnolle ja sympaattisille ratkaisuille. Samalla kun matkailijoiden määrä maailman suurimmalla saarella on nousussa, siellä ei edelleenkään törmää missään kehenkään. Missään ei kuulu muuta kuin hiljaisuutta ja jäävuorten pauketta. Ei ole valosaastetta, koska valoja ei ole. Niin koskematonta luontoa ei muualla ole kuin Grönlannissa.

Qooroqin jäätikkö, joka puskee joka päivä noin 200 000 tonnia jäätä
mereen. Se on saman verran kuin mitä New Yorkin kaupungissa
käytetään makeaa vettä vuodessa.

Matkatoimisto Aventuran ja Partioaitan 365 Klubin yhteisreissulla aurinko paistoi. Melonta jäävuorten seassa veti taas aika nöyräksi, samoin Qooroqin valtavan jäätikönreunan seuraaminen ylhäältä vuoristosta. Viikon melonta- ja vaellusmatkalla nähtiin ehkä kolme muuta ihmisitä, muuten vastaan tuli vain Grönlannin ainoat lampaat, pari jänistä, kotkaa ja haukkaa ja yksi utelias hylje kajakkien kyljessä. Vessapaperia ei edelleenkään saanut heittää pönttöön ja erikoisruokavalioita ei ymmärretty ja juuri siksi Grönlanti on Grönlanti ja toivottavasti sellaisena pysyy vielä pitkään. 




tiistai 20. elokuuta 2019

Helppoa elämää Elbrusilla


Tämä on tylsä kirjoitus, koska ensimmäinen kertani Matkatoimisto Aventuran matkanjohtajana Elbrusilla ei olisi voinut paremmin mennä. On kovin vaikea kuvailla dramaattisia tapahtumakäänteitä matkasta, missä sää oli täydellinen, ryhmä oli täydellinen ja nousu Euroopan korkeimmalle vuorelle oli kutakuinkin tapahtumaköyhä. Sitä voi tässä tapauksessa pitää kuitenkin ainoastaan hyvänä asiana. Reissua voisi kuvata vaikkapa Veikka Gustafssonin sanoin: ”Menimme sinne ja tulimme pois.”

13:n hengen ryhmä oli sekoitus kokemusta ja keltanokkaa. Osa porukasta oli noussut vuoria Nepalista Kilille, kun taas osalle kerta oli ensimmäinen isommilla nyppylöillä. Elbrus on kuitenkin sen verran suoraviivainen ja yksinkertainen nousu, että varsin samalla viivalla koko ryhmä seisoi tavoitteen edessä. Lopulta ainoastaan yksi lähtijä joutui kääntymään huiputusaamuna alas huonovointisena muiden noustua toppiin ongelmitta. Tätä voitanee pitää varsin hyvänä prosenttina.

Sopeutumispäivänä matkalla takaisin basecampiin

Sopeutumispäivät ensin 3000, sitten 4100, 4500 ja 4800 metriin paistateltiin pilvettömässä säässä. Jos jotain moitetta löytyy, niin keli oli melkeinpä liian kuuma! Viimeistään joka iltapäivä Elbrusin eteläpuoli oli muuttunut sulavien jokien sokkeloksi ja alas basecampiin palatessa joutui ylittämään enemmän virtoja kuin Sarekin vaelluksilla viikossa. Muutaman kerran jalat humpsahtivat lumikannen läpi ja joku sai päivittäin palata perusleiriin ylävuorikengät märkinä. Ne kuivuivat kuitenkin nopeasti paahtavassa auringossa. 

Huiputusaamuun lähdimme kello 01:00 lämpimässä, joskin hieman tuulisessa säässä. Mittari oli kuitenkin plussan puolella vielä viiden tuhannen metrin korkeudessakin. En muista, että olisin koskaan ollut näissä korkeuksissa niin lämpimässä säässä! Reitti Euroopan korkeimpaan pisteeseen on helpohko ja tasaisella, hitaalla askelluksella siitä selvittiin yllättävänkin nopeasti. Huipulla seisoimme juuri auringon noustua kello 05:55 ja takaisin perusleirissä olimme hölmistyneinä jo kahdeksan jälkeen. Ajoitus oli ollut kaikin puolin täydellinen, koska saimme tehdä nousun varsin rauhassa ja omissa oloissamme, ainoastaan yksi pieni ryhmä oli meitä ennen käynyt jo topissa sen alle saapuessamme. Paluumatkalla vastaan tuli jo ruuhkaa ja etenkin viimeinen nousu Elbrusin huippujen välisestä satulasta, missä on reitin ainoa kiinteä köysistö, alkoi olla tukossa. Jos olisimme lähteneet tuntia tai paria myöhemmin, olisimme juuttuneet samaan pullonkaulaan. Nyt saimme kulkea reittiä täysin yksin. 


Huipulla hymyilyttää

Palattuamme perusleiriin päiväunien ja lounaan jälkeen taivaalle ilmestyivät ensimmäiset pilvet viikkoon. Muutamassa tunnissa ne muuttuivatkin jo ensin sateeksi ja heti perään ukkoseksi, joka lopulta uhkaili taivaalla koko loppumatkamme ajan. Olimme juuri ehtineet vaihtuneen sään alta pois. Mikä tsägä! Seuraavina päivinä huipulle nousu olisi todennäköisesti jäänyt jo väliin mutta alhaalla laaksossa, huiputtaneina, myrskyt eivät enää haitanneet. Vuokrasimme saunan ja paljun ja otimme ilon irti Chegetin kylän ainoasta espressokoneesta.

Chegetin kylän uusin luksus on Eco Villagen saunat ja paljut, 
joissa oli helppo viihtyä huiputuksen jälkeen.

Tämä oli minulle ensimmäinen keikka matkanjohtajana isolla vuorella. Kiitos erinomaisen mukavan ja hegemonisen ryhmän, työ oli helppoa. Koko viikko soljui eteenpäin iman yhtäkään maininnan arvoista insidenttiä, joten pitää tietenkin olla tyytyväinen. Itselleni merkittävin, ja samalla myös henkisesti jännittävin osa oli se, kun huiputuspäivän liidaaminen lankesi hieman yllättäen minulle kahden paikallisoppaan jäädessä ryhmän peräpäähän hitaampia varmistamaan. Yleensä olen tottunut juuri päinvastaiseen järjestelyyn.

Matkan pelottavimmat hetket ja varmasti tilastollisestikin vaarallisimmat osuudet koettiin autojen kyydeissä. Ensin siirtymissä Mineralnye Vodyn lentokentän ja Chegetin kylän välillä ja viimeisenä päivänä Moskovassa, missä lentojen välissä päätimme piipahtaa punaisella torilla viheltelemässä Wind of Changesia. Yli satasta taajamassa ajellut taksikuski ohitteli suurimman osan ruuhkasta pientareen kautta ja pisti viheltelyyn vähän värinää. Näimme Kremlin, söimme Mäkkärissä ja illaksi olimmekin jo kotona.

Hieno reissu, toivottavasti pääsen ensi vuonna taas uudelleen!

Turre Moskovassa


maanantai 5. elokuuta 2019

Jaksamisen rajat?



Viime viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun omituisten sattumusten kautta päädyin kiipeämään Elbrusille. Siitä alkoi seuraava omituisten sattumusten ketju, joka on johtanut tähän päivään ja siihen, että tällä viikolla lähden kiipeämään samaiselle Elbrusille työn merkeissä. 

Tavattuani syksyllä 2014 Samuli Mansikan vakuutuin, että haluan vaellusoppaaksi. Että saisin viedä ihmisiä vuoristoihin ja näyttää kaikille sen fiiliksen, mitä vuoren – koosta riippumatta – huipulle nouseminen aiheuttaa. Hain opaskouluun, pääsin, päädyin Partioaitan toimistolle suunnittelemaan vaelluksia ja lopulta myös Matkatoimisto Aventuralle, samaan taloon, missä Samulikin istui. Se oli ollut se tärkein itselleni asettamani tavoite koulutusta aloittaessani. 

Nyt lähden lauantaina kohti Kaukasusta Aventuran natsat kauluksessa. Sen jälkeen edessä on Grönlanti ja myös viime viikolla kalenteriin lisätty Annapurna Cirquit Nepalissa, molemmat nekin Aventuran palkkaamana. Voisi siis sanoa, että elän nyt unelmaani ja teen juuri sitä, mistä viisi vuotta sitten aloin haaveilemaan. 

Viisi vuotta sitten en todellakaan haaveillut aamulenkeistä

Pohjilla on tälle kesälle jo neljän viikon Ruotsi-putki Kebnekaisella ja Sarekissa, eli kesä-lokakuun työmäärä on siis varsin vakuuttava. Kuten kirjoittelin aiemmin vuositulojeni jakautumisesta, tuo aikaväli muodostaa käytännössä yli puolet tienesteistäni. Kesällä ja alkusyksystä ihmiset tuppaavat vaeltamaan ja silloin on taottava, kun rauta on kuumaa.

Samaista kliseetä olen toistellut viime viikot muutenkin. Viiden vuoden takainen haaveeni on tässä toteutumassa as we speak, ja hommaa on painettava juuri nyt, kun kysyntää on. Sitä on enemmän kuin koskaan aiemmin ja ajattelen, että nyt on se hetki, kun sementoin itseäni tähän hommaan niin, että alan vakiinnuttaa paikkaani alalla. Tällä kesällä ja syksyllä valetaan se kivijalka, jonka pohjalle tämä ”ura” seuraavina vuosina rakentuu. Yhtään toki vähättelemättä jo tähän mennessä tehtyä työtä, se on kaikki tuonut tähän hetkeen. 

Uraa luomassa

Jos katsoo kalenteriani juhannuksesta lokakuulle, löytyy siitä seuraavat työkeikat:

25.-29.6. Kebnekaise
2.-7.7. Sarek
10.-14.7. Kebnekaise
18.-21.7. Kebnekaise
10.-19.8. Elbrus
26.8.-4.9. Grönlanti
9.-13.9. Kebnekaise
19.9.-5.10. Annapurna Cirquit

Samalla nyt testataan jaksamiseni. Kirjoittelin jo aiemmin siitä, kuinka neljä viikkoa Ruotsissa meni melko siivillä, fyysistä väsymystä ei ollut, eikä henkisenkään puolen kanssa joutunut juurikaan painimaan. Nyt, kun toinen puolikas kesätöistä lauantaina alkaa, onkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisella fiiliksellä sitä ollaan lokakuussa. Etenkin, kun jään vielä Annapurnan trekin jälkeen vielä Nepaliin tekemään omaa kiipeilyreissuani ja palaan kotiin oikeasti vasta marraskuussa. 

Ei, ettäkö epäilisin jotenkin jaksamistani. Lähden jokaiseen keikkaan innoissani, koska tämähän on juuri sitä, mitä halusin – ja haluan. Mutta samalla tämä on ensimmäinen vuosi, kun kiire on näin kova, ja siinä mielessä pitää pysyä tarkkana sen kanssa, miten koko prosessin läpi runnoo, jotta se oma jaksaminen ei lopu. 

Päikkärit on aina hyvän lepopäivän merkki

Vaellusten väleihin jää muutamia kiireisiä lepopäiviä, jotka vietän poikani kanssa. Pidempiä yhtäjaksoisia poissaoloja ei onneksi tule, mutta toisaalta mietin, että se olisi välillä helpompaa. Raskaampaa on aina palata hetkeksi kotiin, päästä ehkä juuri ja juuri omien arkisten rutiiniensa pariin juomaan aamuespressoja sohvalle ennen kuin pitää taas lähteä uudelleen. Luulisin, että niistä lähdöistä tulee aina vaikeimpia. Onneksi lapsi (teini) on jo sen verran iso, että poissaolot vaivannevat enemmän minua kuin häntä. Näin hän ainakin sanoo. Sijaiskärsijä on enemmänkin lapsen äiti, joka joutuu seuraavat kuukaudet kestämään teinin arkea minun poissa ollessani. 

Kun välipäivät menee lapsen kanssa ja kamoja huoltaen, jää kaikki muu ”oma” elämä nyt paitsioon aina sinne marraskuulle asti. Se on sinänsä huvittavaa, että tässä sohvalla makoillessa jotenkin kuvittelen, että nyt joudun olemaan ystävistä ja perheestä kauheasti erossa, vaikka todellisuudessa näen heitä todennäköisesti ihan yhtä paljon kuin näkisin silloin, jos makaisin tässä koko ajan. Se on sellainen Don’t know what you’ve got ’til it’s gone -tyyppinen paradoksi, jota ei oikeasti ole olemassa. 

Tämä ei todellakaan ole mikään itkuvirsi. Kesätöiden ensimmäinen puolikas oli ihan mahtavaa aikaa ja ihan samalla innolla sukellan seuraavaan. En usko, että väsymys iskee yhtään sen enempää ja nipistän itseäni päivittäin siitä, että oikeasti elän nyt tätä viisi vuotta sitten tavoitteeksi asetettua unelmaa! Tämä on nyt erittäin hyvä vuosi kokeilla niitä omia jaksamisen rajoja, joista sitten tulevaisuuden vuodet voi viisaampana rakentaa. Todennäköisesti marraskuussa vähän väsyttää, mutta se tulee todellakin olemaan kaiken sen arvoista. Samalla aion myös vähän niin kuin lomailla ainakin helmikuulle asti. Joten ystävät, nähdään silloin!

Ystäviä. Tällä jengillä mentiin koko peruskoulu läpi ja edelleen going strong. 
Yhdestä tuli joku fyysikko, toisesta taloustieteilijä, kolmannesta kirurgi 
ja yks vie jengiä maastoon. 




maanantai 22. heinäkuuta 2019

Östra ledenin kautta kotiin!


Neljän viikon Ruotsiputken viimeinen veto oli kahden kaverin yksityiskeikka Kebnekaiselle Östra ledeniä pitkin. En ole reittiä aiemmin asiakkaiden kanssa tehnyt, koska se onnistuu ainoastaan pienemmällä porukalla, maksimissaan yhden tai kahden pienen köysistön voimin. Isommalla ryhmällä riskienhallinta kasvaa jäätiköllä ja kiviseinällä vähän liian haastavaksi suhteessa työkeikkojeni turvallisuussuunitelmaan.

Kesä asettui Pohjois-Ruotsiin jo edellisviikon vaelluksella ja jatkui aina vain helteisempänä aloittaessamme jälleen matkan Nikkaluoktasta kohti tunturiasemaa. Samalla myös hyttysten määrä oli moninkertaistunut ja yö Laddujaurin rannassa alkoi olla melkein jo tukala, etenkin kun edes pienintä tuulenvirettä ei tuntunut. Samanmoista keliä luvattiin koko loppuviikolle, mutta Fjällstationin kupeessa seuraavana päivänä itikoita oli onneksi hieman jo vähemmän johtuen korkeuserosta ja puuttomasta maastosta. Ennuste huiputuspäivälle lupasi hellettä ja nollatuulia koko reitille.

Vähän pienempi ryhmä lähtöportilla tällä kertaa

Itse huiputus meni ilman ongelmia, jos tolkutonta hikoilua ei lasketa. Björlings glacierilla oli jopa tukalaa, kun helteinen jäätikkö heijasti aurinkoa kaksinkertaisesti, eikä minulla tainnut olla kalsareissa enää yhtään kuivaa kohtaa päästessämme kiviseinän alle. Muutama pilvi silloin tällöin tarjosi pientä suojaa, mutta muuten armoa auringolta ei juuri saanut. Tilannetta hieman hankaloitti se, ettei vesitäydennystä ollut saatavilla alun polkujen ja huipun välillä. Lumi tosin suli pulloon suhteellisen nopeasti helteessä. 

Östra ledenin skrämbläyspätkä on hauska, sellaista via ferrata -tyyppistä tohellusta ja ruuhkaa on huomattavasti vähemmän kuin perinteisen vaellusreitin varrella. Saimme kiivetä pitkälti omassa rauhassamme aina topstuganille asti, missä reitit yhdistyvät. Huipullekin osuimme sopivasti varsin tyhjään saumaan ja saimme nautiskella topista hetken omillamme. Ainoastaan paluumatkalla Östra ledenin fiksatuille köysille muodostui hieman jonoa. 

Helteinen Björlings glacier

Töis

Topis

Hieno päivä ja mukavaa vaihtelua totuttuun reittiin! Östra leden oli oiva tapa päättää neljän viikon komennus Ruotsin Lappiin. Kolme kertaa Kebnekaisella ja viikko Sarekissa, siinä välissä pieni piipahdus Kilpisjärvellä juoksentelemassa ja olinkin jo aika valmis lähtemään kohti kotia. 

Vaellusten välinen juoksulenkki Mallan luonnonpuistoon Kilpparilla

En ollut aiemmin tehnyt näin pitkää ja fyysistä työputkea ja on pakko myöntää, että jossain vaiheessa keväällä mietitytti, että mitenköhän sitä tulee jaksamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oli ilo huomata, että helposti! Fyysisesti mitään ongelmia ei missään vaiheessa ollut ja aina uuden viikon alkaessa enemmänkin nautin, että pääsi taas touhuamaan. Henkisesti pari-kolme lepopäivää vaellusten välissä olivat todella tärkeitä, 24 tuntia vuorokaudessa päivystäminen asiakkaiden kanssa on välillä uuvuttavaa, vaikka siitä kovasti nautinkin. Onneksi oli hienoja asiakkaita koko kesä! Mukavien ryhmien lisäksi erittäin tärkeää on saada tehdä duunia hyvien kollegojen kanssa ja haluankin lausua suuren kiitoksen tänä kesänä ensimmäistä kertaa pidemmän pätkän mukanani olleelle apuoppaalleni Petrille. Oot yksi parhaista. 

Petri tuulettaa Störa Sjöfalletissa

Se on hassua miten mieli toimii. Olin koko neljä viikkoa painanut menemään ilman mitään ongelmia tai väsymystä, mutta hypättyäni autoon Nikkaluoktassa sunnuntaiaamuna suunnitelmissani ajella suoraan illaksi kotiin, hullu väsymys iski. Vain pari tuntia ajettuani alkoi jo olla vaikeuksia pysyä hereillä ratin takana. Pysähdyin jo Ruotsin puolella pari kertaa tien sivuun joko happihyppelylle tai ottamaan kymmenen minuutin nokoset, mutta tuntui ettei mikään auttanut kuukauden väsymyksen vyöryessä päälle. Päätin lopulta siirtää kotiinpaluuta päivällä ja otin hotellin Oulusta, minne sinnekin jaksoin hädin tuskin körötellä. Menin Mäkkärin kautta nukkumaan jo ennen kahdeksaa, enkä muista koska olisin ollut viimeksi niin poikki. 

Nyt kotona olo on edelleen hieman väsynyt, mutta onnellinen. Pari päivää ajattelin suoda itselleni tässä lepoa ennen ensimmäistä juoksulenkkiä merenrantaan. Ensi viikon pidän tyylipuhdasta lomaa, eli meilit ja puhelin kiinni ja mökille ja sitten edessä siintääkin jo matkanjohtajan tehtävät Elbrusilla!

I'M DONE.



PS. Jos sinua ja/tai kaveriporukkaasi kiinnostaa opastettu keikka Kebnekaisen huipulle Östra ledenia pitkin, ota toki yhteyttä. Kesälle 2020 on (toistaiseksi) vielä muutama viikko vapaana, jolloin voin yksityiskeikkoja toteuttaa! --> teemu@metalheim.fi


maanantai 15. heinäkuuta 2019

Toinen kerta toden sanoi Kebnekaisella



Jos kaksi viikkoa sitten Kebnekaisella tuuli hajotti telttoja ja riepotteli ihmisiä yli 25 metriä sekunnissa puhaltavin puuskin, kesän toinen vaellus Ruotsin huipulle oli käytännössä sen täydellinen vastakohta. En ole koskaan ollut Kebnellä niin tyynessä säässä kuin tällä kertaa! Muutenkin reissu oli melkoista linnunmaidossa kylpemistä. 

15:n klubilaisen voimin lähdimme Nikkaluoktasta kohti tunturiasemaa mukavan puolipilvisessä säässä ennusteen povatessa poutaa koko viikolle. Ja se ennuste piti. Tyynen lisäksi suurin muutos parin viikon takaiseen oli se, että hyttyset olivat kuoriutuneet ja täyttäneet Laddujaurin laakson. Ei nyt vielä mitenkään häiriöksi asti, mutta kuitenkin niin, ettei lähestymispäivinä huvittanut etenkään tiheimpiin koivikoihin kovin pitkäksi aikaa jäädä kahvittelemaan. Suurin mainitsemisen arvoinen asia menomatkalla oli varmaan se, että törmäsimme Antti Tuiskuun. 

Kesän toinen loppuunmyyty Kebnekaisen vaellus!

Huiputuspäivä ei olisi voinut paljoa komeampi olla. Ehkä vähän viileämpi kyllä. Hikeä puski heti aamusta varsin tanakasti, kun auringossa lähdimme Västra ledenia lompsimaan. Tyyni ja aurinko jatkuivat käytännössä koko päivän, välillä Vierramvarelle noustessa pienet pilvet sentään tarjosivat helpotusta. Lounaskin saatiin Kaffedalenissa nauttia hienossa säässä ja huipulla nautiskeltiin täydellisen tuulisesta kesäpäivästä! Nousu sujui ilman suurempia kommelluksia, yksi epäonninen joutui kääntymään puolimatkasta alas vatsaoireiden takia, toinen oli jäänyt jo aamulla telttaan kuumeessa. Loput 13 lähtijää saavuttivat huipun yhden aikoihin. Paluumatkallekaan ei mainittavia ongelmia tullut ja olin viimeisenä leirissä puoli kahdeksan aikaan, 13,5 tuntia lähdöstä. Aika peruspäivä mäessä ryhmän kanssa siis.

Toppen 12.7.2019!

Kebnen västra ledenia on paranneltu viime vuosina ja reitti on nykyään sekä turvallisempi että nopeampi kuin vain muutama vuosi sitten. Tuolpagornin ja Vierramvaren väliin viime vuonna nousseiden sherpaportaiden lisäksi tänä vuonna viitoitus ja reitin merkinnät oli uusittu ja polulle tuotu uutta sepeliä. Se oli välillä jopa hieman kelju kulkea uuden soran valuessa irtonaisena ihmispainon alla, mutta oletettavasti viimeistään yhden talven jälkeen alusta asettunee hyvin paikalleen. Parannukset eivät toki edelleenkään tee reitistä aiempaa kevyempää tai helpompaa, mutta ehkä paikoitellen sentään mukavamman. Se on tervetullutta 18:n kilometrin ja 1800:n nousumetrin päivämatkalle.

Huiputuksen varapäivä, aka. lepopäivä, meni sekin upeasta kelistä nauttien. Aika harvoin sitä tulee paistateltua ilman paitaa leirissä ja ylipäänsä ihan liian usein ei maastossa ole aikaa siirtää makuualustaa pihaan ja vain makoilla. Pieni tallailu joenvarteen kahville, iltapäivän sauna ja illan dinneri kruunasivat päivän. Edessä oli enää matka takaisin Nikkaluoktaan, joka alkoi yllätyksellä, kun asiakkaat kutsuivat meidät oppaat aamulla tunturiaseman pihaan ja ojensivat lahjaksi Kebnekaise-tarjottimet, joille olen jo useamman vuoden tunturiaseman kaupassa hihitellyt, että kuka helvetti sellaisia ostaa. Nyt selvisi sekin!

Harvinaista herkkua. Myös sää. 

Kesän toinen vaellus Ruotsin huipulle oli minulle jo 11. kerta Kebnekaisen maastoissa, mutta vieläkään ei ala kyllästyttää. Ehkä enemmänkin päin vastoin! Kun alkaa jo hiljalleen tunnistamaan jokaisen kiven polulla ja rutiinit alkavat olla syvässä, sitä jotenkin nauttii paikasta vain joka kerta enemmän, kun turha spennaaminen on poissa. Parin päivän päästä luvassa on vielä kolmas keikka tälle kesälle, tällä kertaa kahden kaverin privaporukka ja Östra ledeniä pitkin. Ei harmita yhtään! Sen jälkeen pääsee sitten kotiin juomaan espressoa pitkästä aikaa.

30:n euron Kebnekaise-tarjottimet
omistuskirjoituksilla! Olemme otetut!