maanantai 26. huhtikuuta 2021

Laskupäiviä Suomessa 54


Se oli aivan hyvä talvi. Laskupäiviä kertyi 54, kaikki Suomessa. 


Koronan sekoitettua rutiinit, jotka viime vuodet ovat vieneet yleensä talvella Itävaltaan ja keväämmällä Ruotsiin ja norjaan, piti katse kääntää kotimaisemiin. Kalenterin oltua varsin tyhjä töistä oli kerrankin mahdollisuus ottaa haltuun kotimaan klassikoita ja ylipäänsä tutustua paremmin Lapin takamaastoihin. Etenkin Ylläksen seutu on jäänyt aiemmin paria lumivyöryteknikkokurssiviikonloppua (huhhuh, mikä sana) lukuunottamatta vieraaksi, joten tarkoitus oli paikata aukkoja laskusivistyksessä. 


Olin Lapissa yhteensä kymmenen viikkoa, josta suurimman osan Äkäslompolossa ja Pyhällä. Sallassa käännähdin muutaman keikan ja Pallaksella myös. Ainoa suunnitelma, joka kariutui, oli visiitti Kilpisjärvelle, joten jäipä jotain mutusteltavaa tulevillekin kausille. Yksittäisiä laskutavoitteita ei Pallaksen Pyhäkurun lisäksi oikeastaan ollut, vaan ajatus oli nauttia päivistä milloin missäkin hyvän lumen perässä. Sen voi sanoa onnistuneen ja etenkin helmikuussa hyvää lunta löytyi Ylläksen suunnilta paljon. Etelässä ollessa Talmaa tuli hinkattua antaumuksella ja vuosia takaraivossa kummitellut frontside 360 indy meni kauden vikana päivänä päälle! Kävinpähän myös vetämässä puuteria ravihevosen perässä maaliskuussa. Se päätyi Maaseudun tulevaisuuteen.


Tässä kuvien muodossa muutama suosikkihetkeni laskukaudelta 2020/2021:


Kylmä päivä Kellostapulilla helmikuussa. Noi tykkymetsät oli keskitalvella aika upeita.

Kesänkitunturi Äkäslompolossa tuli laskettua monta kertaa ja moneen suuntaan.

Alhaalla näkyy Kesängin keidas, mistä sai höyrymakkaraa ja kahvia, niitäkin aika monta kertaa.



Lainion reissu oli hieno pitkä päivä Kesängin yli molempiin suuntiin. Parkkiksella oli -28 lähtiessä. 
Tipuin ojaan Kesängin ja Lainion välisessä kurussa ja rikoin kauden toiset sauvani.

Kellostapulin eteläpuoli uudella lumella oli aika hyvä. 

Meillä on parin kaverin kanssa ollut tapana puhua Talma-päivistä Japani-talkoina, eli mennään takarinteen setämiesparkkiin ja vedetään Japan Aireja. Vanhuuden mittari on se, miten polvet vielä taipuu. 
Näköjään ihan ok!

Joskus nuorena poikana mun suosikkitemppu oli frontside 360 indy ja se on edelleen yks makeimpia trikkejä kenen tahansa tekemänä. Loppukaudesta oli pakko kokeilla, meniskö sellainen 20 vuoden jälkeen itelläkin. Meni se. 

Matkalla Lapista kotiin poikkesin kaverin mökille Keski-Suomessa, missä vedeltiin pellolla moottorikelkan kanssa, kun lunta oli aika paljon. Sit yks ajatus johti toiseen ja lopulta päädyin ravitalli Tero Lahtisen ohjastaman Hermannin perään laudan kanssa. Yks ehdottomasti siisteimpiä ja oudoimpia laskujuttuja mitä olen kokeillut!

Huhtikuun päivät Pyhällä oli hienoja. Lunta riitti vielä hyvin ja Kuorinkikuruun tuli laskettua suunnasta jos toisestakin. Ei ollut ruuhkaa ja linjat oli komeita. 

Kausi päättyi aurinkoisen Pyhäkurun laskuun Pallaksella.

Kiitos ja ensi kauteen!

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Voiko ulkomaille matkustaa kesällä?


Palasin viime viikolla Pallakselta kotiin ja sitä myötä laskukausi 2020-2021 on saatu pakettiin. 54 laskupäivää, kaikki Suomessa, on ihan kiitettävä luku, etenkin näin Etelä-Helsingistä käsin operoidessa. Silti tuntuu, että kausi loppui vähän liian aikaisin.
 

Nyt, kun mäet on taas hetkeksi laskettu, on aika jännittää tulevan kesän näkymiä. Elämme edelleen pandemia-aikaa ja epävarmuutta on paljon ilmassa, vaikka parempaan päin ollaankin menossa. Vielä on kuitenkin mahdoton sanoa, miten matkailun avaamisen kanssa tulevina kuukausina käy. Minun työkesäni alkaisi juhannuksena viiden viikon siivulla Ruotsissa ja jatkuisi elokuussa reilulla kolmella viikolla Grönlannissa. Syksyllä olisi lisää Ruotsia ja myöhemmin vielä kuukauden verran hommia Nepalissa. Yhdenkään työreissun toteutumisesta ei ole vielä varmuutta.


Ulkomaanmatkailun normalisoituminen vaatisi kahta asiaa: Rokotusten laajaa kattavuutta sekä Suomessa, että kohdemaissa, ja toimivaa rokotepassia, joka rajoja ylittäessä vaaditaan. En näe, että mikään muu auttaa ennen kuin nämä kaksi asiaa ovat kunnossa. En usko kupliin, enkä omiin vastuisiin isommassa mittakaavassa, ainoastaan nämä kaksi asiaa saavat rajat auki vapaasti. Suomen kansalaisista on vähintään ensimmäisen rokoteannoksen saanut tänään noin 24 prosenttia ja olemme luvun kanssa Euroopan kärkeä. Rokoteannosten toimitus- ja luotettavuusongelmat kuitenkin hidastavat kehitystä kansainvälisesti koko ajan. Jossain vaiheessa puhuttiin, että kesään mennessä meillä on kaikilla piikki hihassa, jossain vaiheessa, että kesän lopussa. Nyt puhutaan loppuvuodesta. Laajan joukkosuojan rajana pidetään yleisesti 70 prosenttia kansasta, mutta tulee muistaa, että tämä pitäisi tapahtua joka paikassa. Rokotepassia EU-alueelle yritetään kiirehtiä kesäkuulle, mutta moni valtio – Suomi mukaanlukien – on ilmoittanut, ettei todennäköisesti tähän aikatauluun ehdi. 




Matkustaahan tietenkin voi ilman rokotteita ja passejakin. Kyllä tuolta lentoja lähtee ja Ruotsin rajankin voi ylittää Torniosta. Mutta on eri asia voiko jotain asiaa tehdä ja onko se ok. Kyllähän ne Malagan lennot oli pääsiäisenäkin täynnä ja jos kokee, että on pakko lähteä ja että siihen on oikeus, niin senkun lähtee. Se ei kuitenkaan varsinaisesti edistä pandemiatilanteen paranemista ja ainakin minä pidän sitä monissa tapauksissa ylimielisenä ja itsekkäänä. Tämän lisäksi on varsin eri asia matkustaa yksityihenkilönä kuin kaupallisena toimijana. Yksilön kohdalla jokainen voi tehdä oman ratkaisunsa ja mennä, mutta jos haluan matkanjärjestäjänä olla vastuullinen, toimin ohjeiden ja suositusten mukaisesti, vaikkei ne lakeja olisikaan. Ymmärrän hyvin, miksi matkailua ei juuri nyt suositella, enkä kampea vastaan vain siksi, että minun mielestäni suositus on turha. Ei se ole. Minä jatkan töitäni ulkomailla sitten, kun se viranomaisten mielestä on ok. 


Olen luvannut asiakkaille vahvistaa Ruotsin vaellusten toteutumisen toukokuun puolivälin tietämillä. Päätöstä odotellessa tärkein ohje, joka minua ohjaa, on Ulkoministeriön matkustusta koskeva yleissuositus. Niin kauan, kun tämä alla oleva punainen palkki löytyy UM:n ”Matkustaminen”-osion etusivulta, minun käteni ovat sidotut, mutta sormet koko ajan ristissä.




Tähän loppuun pieni follow-up edelliseen kirjoitukseeni, kun harkitsin kokonaisen päivän, josko olisin lähtenyt Everestille tänä keväänä. Pääasiallinen perusteeni olisi ollut se, että vuorella ei todennäköisesti tänä vuonna ole pandemiasta johtuen ruuhkaa. No, viime perjantaihin mennessä ulkomaisille kiipeilijöille lupia oli myönnetty 366 kappaletta, eli todennäköisesti vuoden 2019 ennätys (382) tullaan rikkomaan. Lhotselle, jolle kiivetään kolmosleiriin asti samaa reittiä kuin Everestille, on lupia leimattu nyt 104, eli ruuhkaa on. Sherpat ja henkilökunta mukaanlukien perusleirissä on siis tänäkin vuonna varmaan tuhat ihmistä ja ihan samanlainen hulabaloo siellä on tälläkin kertaa, jos ei jopa pahempi. Lisäksi Nepalin covid-tapaukset ovat muutamassa viime viikossa kolminkertaistuneet ja tilanne on karkaamassa käsistä, eli aika vaikea olisi ollut perustella lähtöä. Menen mieluummin nyt rantaan aamukahville ja skeittaamaan. 


Stay safe.


sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Pitäiskö lähtee Everestille?


Skypettelin muutama viikko sitten ihan muissa asioissa New Yorkiin Altitude Junkiesin Philin kanssa, kun yhtäkkiä Phil ehdotti, että lähtisin mukaan Everestille nyt huhtikuussa. Altitude Junkies on tekemässä pientä retkikuntaa poikkeuksellisesti Nepalin puolelta Kiinan –mistä Phil yleensä ryhmänsä tekee – rajojen ollessa edelleen suljetut. Lähtö olisi huhtikuun puolivälissä, muutaman viikon päästä. Let’s fucking smash Everest, dude!
 

Voi luoja, että mietin asiaa. Aluksi melkein jo suostuin monen asian tukiessa sitä, että nyt, jos joskus, olisi hyvä aika lähteä. Ensinnäkin kalenterissa on tilaa (= täysin tyhjää), eikä tarvitsisi erikseen raivailla päiviä töiden tai tulevien koulujen kanssa. Toisekseen, Everestillä on todennäköisesti tänä vuonna varsin väljää monien edelleen pysytellessä kotona, mikä tekisi Nepalin puolen reitistä turvallisemman kuin monena muuna vuonna, jolloin suurin uhka etelän kapealla harjanteella on muut ihmiset. Tämä tosin on varsin epävarmaa, että kuinka paljon vähemmän siellä oikeasti nyt on jengiä, lupia on kuitenkin myönnetty arvion mukaan noin 300 (vrt. 381 ennätysvuonna 2019). Intian raja Nepaliin on auki ja intialaiset ovat olleet viime vuosina isoin ryhmä Everestillä ja samaten ehkä eniten onnettomuuksia aiheuttanut. 2019, jolloin viimeksi Nepalin puolelta on kiivetty, 9 kuolonuhrista puolet oli intialaisia. Kaiken kaikkiaan, henkilökunta mukaan lukien, base campiin odotellaan tänäkin vuonna noin seitsemää sataa ihmistä.  


Nims Purjan maailmaa kohauttanut kuva vuoden 2019 ruuhkasta Hillary Stepillä lähellä Everestin huippua


Mutta onhan se nyt aikamoinen päänsisäinen kamppailu, kun olet haaveillut jostain kohteesta vuosikausia ja siitä on tullut jonkinlainen unelma, ja sitten joku yhtäkkiä ehdottaa, että lähde toteuttamaan se heti. Kyllähän Everest minulla tuolla Covidin kovasti muokkaamassa kalenterissa jossain kohtaa on ja siinä mielessä voisin ihan yhtä hyvin lähteä sen tänä keväänä kiipeämään. Monista ajatuksista yksi varsin voimakas oli se, että näin saisin sen pois päiväjärjestyksestä ja voisin miettiä muita juttuja. Tässä olisi vahvasti sellainen ”out of my system” -mahis, jolloin ei tarvitsisi kyseistä nyppylää enää mietiskellä ja voisi keskittyä muihin, ehkä kiinnostavampiin vuoriin. 


Suhtautumiseni Mount Everestiin on muuttunut paljon vuosien varrella. Alun naiivista ja suuresta valloitusunelmasta aina hetkiin, jolloin olen todennut, ettei se kiinnosta minua enää ollenkaan. Totuus on jossain siellä välissä. Kiipeilyllisesti ja yksittäisenä kivikasana Everest ei ole minulle enää kovin kiinnostava, enkä näe sen nousua minään epäinhimillisenä megasuorituksena, joka on varattu jotenkin spesiaaleille yksilöille. En myöskään näe mitään erityistä arvoa siinä, että se on maailman korkein vuori. Se on vain vuori. Jos sen huipulla seisoo, onko silloin saavuttanut jotain? Onko jotenkin kovempi / parempi / rohkeampi / whatever kuin joku muu? 


En silti voi kieltää, etteikö Mount Everest olisi minulle edelleen unelma. Se on osa isompaa suunnitelmaa ja ehdottomasti yksi niistä paikoista, joissa haluan käydä.


Minulle Everestistä on tullut enemmän kulttuurihistoriallinen kohde siinä, missä vaikka Kheopsin pyramidistä jollekin muulle. Olen lukenut siitä kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, nähnyt toisen mokoman verran dokkareita ja elokuvia ja kuullut niin paljon tarinoita, että haluan mennä, nähdä ja kokea paikan itse. Osaan vuoren päässäni ulkoa ja haluaisin jossain vaiheessa astella samoja askeleita kuin moni lukemieni tarinoiden kohde ja aistia menneiden vuosikymmenten pioneerien fiiliksiä paikan päällä. Onko se nykypäivän ruuhkissa enää mahdollista, en tiedä, mutta haluan silti kokeilla. En kuitenkaan enää tuijota Everestin huippua käsi housuissa miettien, että sinne on pakko päästä saavuttaakseen jotain. Haluan mennä sinne kokeakseni jotain itselleni. Ja saadakseni sen pois päiväjärjestyksestä. 


Toi pipo on varmaan kasvanut Philin päähän kiinni


En halua silti yhtään vähätellä Everestiä tai sen vaativuutta. Kiinnostavuudella ei ole sen kanssa mitään tekemistä ja fakta on, että Philin varsin arkisesta näkemyksestä huolimatta (16 kertaa huipulla voi aiheussaa sellaista) iso E on varmasti valtava fyysinen ponnistus ja sellaisena haasteena itse kullekin arvokas. Tekee sen miten ja mitä reittiä pitkin tahansa, Everest ei ole mikään sunnuntaikävely, vaikka kuinka moni nojatuoliretkeilijä yrittäisi niin väittää. Nykypäivän väheksyntä tai ruuhkien ja turistimatkojen vastenmielisyyden toitottaminen ei lopulta vuorelta mitään arvoa poista. Jokainen lähtee kiipeämään sitä omista syistään, joista yksikään ei ole toista parempi tai jalompi.


Kolme näistä neljästä on kiivennyt tai yrittänyt Everestiä. 
Tässä ryypätään Macchermossa.


Parin päivän mietinnän ja lapsenomaisen innostuksen jälkeen lopulta kuitenkin kieltäydyin. Vaikka moni asia puhui sen puolesta, että voisin ja haluaisin lähteä, en kuitenkaan voinut perustella itselleni, että juuri nyt olisi sen aika. Korona jyllää, rajoitukset kovenevat ja maailma on edelleen aika vinossa, vaikka kuinka sen haluaisi suorana nähdä. Olen vuosi sitten laittanut kaikki omat työni jäihin, koska mielestäni tällä hetkellä ei voi järjestää mitään matkoja täysin turvallisesti. Ei kotimaassa eikä etenkään ulkomailla. Olen puhunut vastuullisuudesta ja toitottanut sen tärkeyttä julkisestikin, sanonut, että paras tapa auttaa matkailualaa palaamaan jonkinlaisille raiteille on olla juuri nyt matkustamatta. Jos siis olisin Nepaliin itse näin helpolla lähtenyt, olisin syönyt omat sanani ja heittänyt kaikki periaatteeni romukoppaan. ”Älkää tehkö nyt mitään, älkää menkö minnekään ja pitäkää unelmanne nyt hetken vielä holdilla, niin tästä selvitään. Mutta kyllähän MINÄ voin Everestille silti lähteä, koska se on MINUN suuri haaveeni! Minä minä minä!” Lisäksi itse virus jännittää edelleen, enkä pystyisi todennäköisesti rentoutumaan tietäen, että sairastuminen matkalla olisi koska tahansa mahdollista.


Lähden siispä Lappiin ja sinnekin testien kautta. On pari kiinnostavaa mäkeä vielä tälle kaudelle laskematta, joten Iso-E saa nyt odottaa. Ei se kaiketi sieltä mihinkään ole menossa, joten kattellaan vaikka ensi vuonna sitten. Jos hyvin käy, syksyllä alamme mennä matkailun suhteen kohti normaalia, joten jos sitä silloin sitten Nepaliin pääsisi? Olisi töitä ja ehkä joku korkea vuorikin suunnitelmissa. Ei kuitenkaan Everest silloinkaan. 


Tähän loppuun vielä pieni disclamer, että en silti halua moralisoida ketään, joka tänä keväänä Everestille lähtee. Ainakin kaksi suomalaista sinne on matkalla ja toivotan molemmille onnea yritykseen! Stay safe. 





tiistai 23. maaliskuuta 2021

Tikku nenään ja pohjoiseen!


Juuri, kun Suomi alkoi paukuttaa ennätyslukemia koronatartuntojen määrässä, sain pyynnön lähteä takaisin Lappiin. Olin palannut muutamaa päivää aiemmin kotiin, kun kaveri laittoi viestiä, että pitäisi lähteä kuvaamaan jotain sarjaa Pyhälle ja mukaan tarvittaisiin hieman lumiturvallisuustietämystä. Samaan aikaan THL toitotti, että reissut pitäisi perua ja hallitus asetteli Suomea sulkutilaan.

Aika paljon minä sen kanssa kipuilin, että mitenkäs tässä nyt pitäisi tehdä. Toisaalta en ollut tehnyt minkäänlaisia ulkotöitä pitkään aikaan ja ne olisivat varsin tervetulleita, toisaalta olin juuri toitottanut vastuullisuutta ja kuinka matkailualan ammattilaisena haluan toimia oikein. Olin mm. perunut poikani Lapin matkan THL:n suositusten mukaisesti. Sanna Marinin ”nyt ei ole oikea aika lähteä mihinkään” -hokema kaikui takaraivossa. 


Kuuden hengen kuvausseurueemme päätyi lopulta ratkaisuun, että lähdemme, mutta teemme sen mahdollisimman vastuullisesti. Sovimme, että kaikki käyvät testeissä ennen lähtöä ja paikan päällä olemme kontaktissa ainoastaan oman porukan kanssa. Kauppareissut pidetään minimissä ja kaikki ylimääräinen norkoilu jätetään pois. Ravintolatkin olivat kiinni, joten after skin uhka loisti poissaolollaan.


Vuoden verran tässä on pandemiaa menty, joten olihan se jo aikakin käydä ottamassa ensimmäistä kertaa se tikku nenään. Tekstiviesti kertoi jo muutaman tunnin päästä tuloksen olevan negatiivinen.


Ohhhhhh the pleasure


Sain testin jälkeen useammaltakin tutulta ja tuntemattomalta viestiä pohjoisesta, että tervetuloa! Siitä tuli hyvä fiilis ja ikään kuin oikeutus lähdölle. Kuulemma mielellään ottavat porukkaa tunturiin, kunhan vain jengi hoitaa visiittinsä kunnolla. Ei ole pakko lähteä bussilla Saariselälle ryyppäämään ja järkkäillä mökkibileitä pitkin Leviä, vaan reissun voi oikeasti suunnitella vastuu edellä ja silti nauttia Lapin antimista. 


Ja me myös nautimme. Aurinko paistoi koko viikon, mitä nyt tuuli vähän puhalteli paikoitellen varsin navakasti. Ensimmäistä kertaa tänä talvena tuli aurinkorasvalle käyttöä ja kamerakin tallensi suunnilleen kaiken tarvittavan tulevaa projektia varten. Aika kului takamaastoissa ja majoituksessa, eli ylimääräisiä kontakteja ei syntynyt ja bileetkin hiljenivät joka ilta joskus kympin aikoihin, kun läjä väsyneitä äijiä painui unten maille viimeistään urheiluruudun ja mudcake-siivun jälkeen. Hyviä laskuja, hyvää seuraa, hyvä reissu. 


Lunta piisaa Pyhällä edelleen


Ensi viikolla koittaa pääsiäinen ja lähden tekemään vielä kauden todennäköisesti viimeisen pariviikkoisen pohjoiseen, testin kautta tietenkin. Joulu- ja hiihtolomavaiikot eivät aiheuttaneet mainittavia tartuntaketjuja rinnekeskuksissa, kuten pelättiin ja ne osoittivat, että suurin osa jengistä toimi turvallisuus edellä. Nyt kun vielä kauden kolmas ja viimeinen sesonki, pääsiäinen, saadaan kunnialla pakettiin, niin voidaan taputella itseämme olalle. Lapin elinkeinolle nämä sesongit ovat olleet elintärkeitä tänä vuonna, joten ehkä uskallan kannustaa ihmisiä nyt lähtemään, kunhan se tehdään oikein. Eli tikku nenään, negatiivinen tulos ja matkaan! Maskit naamaan, käsidesit taskuun ja turvavälit myös hissijonoissa kuntoon. Älä lähde kipeänä, älä järkkää bileitä ja kunnioita paikallisia ja kansallisia turvaohjeita, niin saadaan tämä homma hoidettua kunnialla. Ehkä ensi vuonna olisi sitten jo terassitkin auki!


Kevätlaskut best!





sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Valmentaja, Lapin boot camp ja itsetuntoruiske


Olen treenannut marraskuusta alkaen valmentajan johdolla. Voisi varmaan sanoa, että vihdoin.
 

Loppuvuodesta minulla oli alkavan ylikunnon oireita ja sain silloin lääkäriltä käskyn olla tekemättä mitään kuukauteen. Jouduin ensimmäistä kertaa (ja tähänkin varmaan voisi sanoa, että vihdoin) alkaa seuraamaan sykkeitäni, joten kävin hakemassa Partioaitalta Garminin ranteeseen ja totesin, että enhän minä pysty suunnilleen kioskilla käymään ilman, että sykkeet nousevat jonnekin 150:aan. Piti tehdä jotain. 


Olen jo useamman kesän istuskellut Kaivopuiston kompassin mutterikahvilan terassilla jokaisen mahdollisen aamun ja niin on myös vanha tuttuni Wille. Willen tausta on hyvin samantyyppinen kuin omani ja ensimmäiset kerrat olemmekin tavanneet lähinnä ryypäten joskus 20 vuotta sitten, kunnes hänkin laittoi tilanteet uusiksi, alkoi treenaamaan ja valmentaa nykyään kestävyysurheilijoita. Joskus viime kesänä, kun aloin tekemään suunnitelmia yhä vain korkeammista tavoitteista, heitin Willelle ajatuksen, että jotain voisi joskus tehdä kimpassa, ja nyt marraskuussa oli viimein sen aika. Soitin Willelle, että tilanne on se, että päällä on ylikunto ja vuoden päästä pitäisi kiivetä kasitonnisia, että kuinkas lähettäis? Tapasimme ja Villen ohje oli sama kuin lääkärin: aloitetaan sillä, etten tee mitään. Ylikunnon oireet pois, pieni hengähdys, ja sit kattellaan. Kalibroidaan tilanne ja aletaan rakentamaan alusta. 


Kuukauden levon jälkeen alkoi olla jo aika kova palo päästä treeniin kiinni. Ylirasitustila saatiin ammuttua alas ja sykkeet ja stressitasotkin tasoittuivat terveemmälle tasolle. Fiilis alkoi olla taas parempi, joten pääsimme suunnittelemaan ja aloittamaan treeniohjelman. Sen lyhyempi tähtäin on muutamat pidemmät juoksukisat ja pidempi korkeat vuoret, joten hommaa suunniteltiin heti noin 1,5 vuotta eteenpäin. 


Joulukuussa pääsi viimein taas juoksemaan


Ihan ensimmäiseksi jouduin opettelemaan juoksemaan uudelleen. Kohta tulee kolme vuotta surkuhupaisasta aloituksestani polkujuoksun parissa, ja vaikka sen jälkeen toki on hommaan tullut jonkinlaista tolkkuakin, on se silti ollut varsin päätöntä. Siis siinä mielessä, että en ole koskaan enempää ajatellut mitä olen tekemässä, kunhan olen painellut fiiliksen mukaan menemään. Ajattelin aina, että treenin pitää olla sellaista, että hiki lentää, kropassa tuntuu ja homma pitää vetää överiksi. Saatoin lähteä lönköttelemään puolimaratonin verran vain, koska niin päätin. Kuten sanoin, sykkeitä en ole seurannut aiemmin ikinä, enkä ole antanut niille minkäänlaista painoarvoa. Olen mitannut juoksuja ainoastaan matkan kautta, eli mitä pidempi lenkki, sitä kovempi jätkä! Ensimmäinen asia mitä Wille teki, oli että hän poisti kelloni näytöltä matkan kokonaan. Ainoastaan ajalla ja sykevälillä oli nyt merkitystä ja yhtäkkiä piti juosta ihan helvetin hitaasti. Se oli aika vaikea pala nieltäväksi ja joulukuu meni lähinnä kiroillen suorituksen mahdottomuutta. En uskonut mitenkään, että voisin juosta niin, että syke pysyy 130:n paikkeilla ja aika monta turhautunutta lenkkiä tuli räntäsateessa tehtyä. Hiljalleen löysin kuitenkin oikean askelluksen ja rytmin, ja etenkin oikeat musat sitä tahdittamaan. Fleetwood Macin 70-luvun hittilevyjen tempo on aika täydellinen. Ja kun rytmi löyty, alkoi vauhtikin kasvaa, ja kolmessa kuukaudessa olen saanut kolmisen minuuttia per kilsa ajasta pois ja homma siis etenee! Olen oppinut juoksemaan ihan uudella tavalla.


-28°C on ihan hyvä juoksukeli


Toinen iso muutos on ollut se, että minut on pakotettu salille. Minulla on ollut aina varsin naiivi lähestyminen punttistreeniä kohtaan, enkä ole siitä koskaan pitänyt. (Toim. huom, en pidä edelleenkään.) Nyt ymmärrän sen paremmin osana kokonaisuutta. En ole jotenkin hiffannut lihaskunnon treenaamista osana juoksua tai kestävyyttä, vaan lähinnä pitänyt sitä minulle tarpeettomana, koska siinä juostessahan ne juoksulihakset kehittyy, daa! Turns out, että niitä voi kuitenkin salilla kehittää vielä lisää. Hups. Edelleenkään en lihaskuntotreenistä varsinaisesti nauti, mutta sen ollessa tärkeä osa valmennusta olen siihen viimein ehdollistunut. Onneksi Willellä on oma privasali Punavuoressa, joka ei mene kiinni tänään alkaneen sulkutilan takia. 



Jos joulu- ja tammikuu menivät totutellessa ja opetellessa, helmikuussa alkoikin sitten kunnon boot camp. Lähdin viideksi viikoksi Lappiin ja sain treeniohjelman mukaan. 5-6 kertaa viikossa lenkkiä / kävelyä / skinnailua ja 2-3 lihaskuntoa päälle. Olin aivan varma, että viimeistään parin viikon päästä alan lintsaamaan treeneistä, koska Wille ei ole vieressä käskyttämässä ja olen mestari valehtelemaan itselleni, mutta ei! Tein jokaisen annetun harjoituksen perkele pilkulleen! 32 päivää, 41 treeniä. Garmin kertoi viiden viikon keskikulutukseksi 3200 kaloria per päivä. Välillä toki väsytti, eikä ollut yhtään harvinaista, että painelin illalla joskus puoli yhdeksän aikaan nukkumaan, mutta parasta oli tajuta, että seuraavana aamuna olin valmis lähtemään taas! Kroppa palautui hyvin ja jaksoi koko kuukauden ilman mitään ongelmia. Ainoastaan takareidet jouduin käymään kotiin palattuani hieromassa, kun hieman jumitti. 


Viime viikon otin iisimmin, eilen kilahti meiliin seuraavat treenit ja homma etenee hienosti kohti kesää. Tämä on jo nyt ollut hyvä oppimatka treenin ja etenkin oman kropan syvempään ymmärtämiseen, mutta isoin voitto on silti ollut mentaalipuolella. Korona on pitänyt minut poissa töistä nyt vuoden ja etenkin viime syksynä kipuilin ja stressasin aika paljon oman toimettomuuden kanssa. Olen tottunut menemään ja tekemään töiden ja matkailun parissa niin paljon, että tämä koko maailman pysähtyminen on nakertanut paljon omaa identiteettiä ja sitä kautta myös itsetuntoa. Nyt minulla on ensinnäkin muutama isompi tähtäin ja tavoite taas kalenterissa ja toisekseen kalenterissa on täytettä treenin takia. Olen saanut päiviini rutiinia ja ymmärrys siitä, että tämä ohjelma, jota teen, vie minua kohti jotain suurempaa, antaa taas arvoa omalle tekemiselle. Se kohottaa kadoksissa ollutta itsetuntoa. Eikä Lappiin jääneet muutama lisäkilokaan sille hallaa tee. 


En yleensä postaa paidattomia kuvia internettin, mut kun postaan, 
varmistan, etten ole kammannut hiuksia ensin





torstai 25. helmikuuta 2021

Hiihtoloma pervttu


Lapin reissu päättyi lopulta etuajassa, kun lapsi ei lentänytkään pohjoiseen vaan minä sen sijaan ajelin kotiin. Pari päivää ennen hiihtoloman alkua THL lausui tiedotustilaisuudessaan suosituksen olla matkustamatta, ja vaikka ulostulon ajankohdasta juuri hiihtoloman kynnyksellä voi olla montaa mieltä, sen ydin oli kuitenkin oikea: pandemiatilanne on pahentunut viime viikkoina nopeasti ja siksi juuri nyt ei pitäisi turhaan lähteä mihinkään. 


Tilanne on tietenkin todella ristiriitainen. Ensinnäkin ihmiset tarvitsevat lomaa ja pääsyä pois kotitoimistojen oravanpyöristä ja toisekseen, Lapin keskukset kaipaavat kipeästi rahaa, tuloja ja toimintaa kotimaan lomailijoilta menetettyään jo kaikki ulkolaiset asiakkaat. Ja ymmärrän hyvin, että nämä kaksi asiaa painavat vaakakupeissa paljon. Toisaalta sitten matkailu ja etelän hiihtolomat pakkaavat Lapin keskukset täyteen ihmisiä, jolloin turvavälit unohtuu helposti kaupoissa ja ravintoloissa ja myös siellä rinteessä. Voin vain kuvitella Levin ja Ylläksen gondolijonoja, kun koppiin sopii astua vain omalla porukalla. Jonossa jengi alkaa turhautumaan ja se näkyy änkemisenä ja pakkautumisena. Joo, suksien kanssa eteen ja taakse syntyy luonnostaan jonkinlainen turvaväli, mutta se ei paljoa auta, kun jengiä tulee sivulta ja ylhäältä ja alhaalta yli. Sama homma munkkipossuja odotellessa jossain rinnekahvilassa. Nämä ilmiöt olivat ikävä kyllä nähtävissä jo ennen lomiakin, jolloin väkeä oli tuntureissa kymmenesosa tämänhetkisestä. Ymmärrän siis oikein hyvin, miksi THL suositteli pysymään kotona. Ei kyse ollut ainoastaan after skista ja niistä karaokebaareista. Suosituksen ajoitus nyt vain oli aika huono, päivää ennen hiihtolomaa, ja ymmärrän hyvin, ettei juuri kukaan alkanut tällä varoitusajalla reissujaan perumaan. 



Me kuitenkin peruimme. Puhuin lapsen äidin kanssa ja päätös oli oikeastaan aika helppo, koska molemmilla oli sama fiilis: ei tuntunut hyvältä laittaa jätkää koneeseen kohti pohjoista. Poika ymmärsi yskän, vaikka vähän harmittelikin. Ajatus siitä, että lähtisi Lappiin, muttei voisi oikeastaan muuta tehdä kuin käydä pari tuntia päivässä mäessä jonottamassa ja istua loppuajan faijan kanssa mökissä, ei lopulta ollut kauhean houkutteleva hänellekään. Niinpä minä pakkasin kamat autoon ja ajelin etelään. Menetin lentolipun verran rahaa, minkä lopulta säästin hissilipuissa ja stressissä. Ihan hyvä näin. 


Jotkut ovat jo ehtineet kutsua päätöstä liioitteluksi ja turhaksi panikoimiseksi. Toisaalta jotkut ovat kiitelleetkin. Päätös oli kuitenkin itselleni ihan selkeä ja perusteltu. 


Ensinnäkin, ja ehkä tärkeimpänä, minulla ei vain ollut hyvä fiilis lennättää lasta Lappiin juuri nyt. Tilanne koronan suhteen on viime viikkoina huonontunut oleellisesti ja puhutaan jo kolmannesta aallosta. Jos silloin suositellaan, ettei lähdettäisi, minun mielestäni silloin ei ole järkevää lähteä. Joku minua viisaampi ja asian kanssa järjettömän paineen alla painiva on tullut siihen tulokseen, joten minä uskon. Jos teini olisi matkaan lähtenyt, se ei olisi ollut hänen oma päätöksensä, vaan minä vanhempana olisin ollut vastuussa reissusta, johon omatuntoni ei olisi venynyt. Omissa toimissani ja menemisissäni voin riskiä punnita, toimia ehkä jopa eri tavoin, mutta lapsen kohdalla oli helpompaa tehdä ratkaisu näin päin, vaikka se pientä pettymystä aiheuttikin. Söimme eilen jäätelöä kotona ja pidimme leffaillan, ei harmittanut enää. 


Toinen päätökseen vaikuttanut seikka on se, että olen matkailualan ammattilainen. Parin viikon päästä tulee vuosi täyteen siitä, kun olen estynyt tekemään työtäni globaalin pandemian takia. Kyllähän se vituttaa, mutta ymmärrän täysin, miksi matkailu ja moni muu toimiala on nyt sulkutilassa. Minun puolestani voisi vähäksi aikaa sulkea kaikki muutkin. Ihan kaikki. Ymmärrän myös, ettei ole mitenkään minun käsissäni kuinka tässä käy, mutta jos voin toimia vastuullisesti tehden edes oman osuuteni, sen teen. Koska jos minä alan ammattilaisena en vastuullisesti toimisi, miksi olettaisin, että kukaan muukaan niin tekisi? Minun on mielestäni yritettävä näyttää esimerkkiä. En yritä kuulostaa tekopyhältä, mutta olisihan se siistiä, jos esimerkiksi rakennustyömailla tai Rauman telakalla mietittäisiin edes hetki samoin.



En osoittele ketään sormella tai paheksu yhtään muiden lähtöä vaikkapa Leville. Loma on ansaittu, tulee tarpeeseen ja auttaa myös Lapin matkailuelinkeinoa. Toivon ainoastaan, että jengi toimii tunturissa, tai missä ikinä kylpylässä nyt lilluvatkaan, omalta osaltaan vastuullisesti. Turvavälit, maskit, omat porukat, käsien pesut, testeihin menot ja kaikki tutuksi tulleet litaniat, you know the drill. Tämä homma on vain ja ainoastaan yksilöiden teoista ja toimista kiinni. 


Sanoivat televisiossa, että olemme loppusuoran ja  ”viimeisen taistelun” edessä. Rokotteet ja kesä tulee ja jossain vaiheessa tämä on ohi, kunhan nyt hetken vielä jaksamme.


Koitan jaksaa. Ragnarök, perkele!





 

maanantai 15. helmikuuta 2021

Äkäslompolo on Suomen Innsbruck


Tämä on ensimmäinen talvi viiteen vuoteen, kun en ole Itävallassa. Niinpä olen larpannut Alppeja nyt nelisen viikkoa Tunturi-Lapissa. Näyttää myös varsin todennäköiseltä, ettei keväällä tarvitse vielä lähteä Ruotsiin tai Norjaankaan, joten tänä vuonna pitää ottaa kaikki ilo irti kotimaan maisemista. Toistaiseksi se on onnistunut varsin hyvin, leikin, että Äkäslompolo on Innsbruck, Ylläs Stubai, Kesänki Kühtai, Kuertunturi Axamer Lizum, Pallas Schlick ja Pyhä Zillertal.
 

Kuukausi Lapissa ilman varsinaisia suunnitelmia on tarjonnut, jos ei nyt ihan Alppien parhaita päiviä, niin ainakin Finland’s finest, hyvää lunta ja aurinkoisia kelejä. Ainoat velvoitteet ovat olleet Finlav-kouluttajakoulutuksen vaatima parin päivän harjoittelu lumiturvallisuuskurssilla Ylläksellä ja Partioaitan ja Bliss Adventuren Adventure Weekend Pyhällä, muuten olen mennyt pitkälti minne nenä näyttää ja missä tekemistä on piisannut. Kolmisen viikkoa sitten sataneesta lumesta on riittänyt iloa monilla tuntureilla monena päivänä ja oikeastaan vasta nyt alkaa olla hiljalleen uuden dumpin tarve. 



Kellostapuli, Kesänki ja Lainio aurinkokylvyssä


Ja voi pojat millaista lunta sieltä kolme viikkoa sitten tulikaan! En ole koskaan laskenut Japanissa, mutta kaikki, jotka ovat, ovat sanoneet, etteivät näin lähelle saarivaltion olosuhteita ole koskaan aiemmin Suomessa päässeet. Alkukausi oli ollut pohjoisessa varsin vähäluminen, mutta jonkinlaiset pohjat tuonne oli ehtinyt jo asettumaan, joten uusi lumi hyvillä pakkasilla oli kuin hattaraa ja pumpulia siihen päälle tarjoten tolkuttoman hyviä laskuja melkein joka puolella. Dumpin jälkeen aurinko paistoi varmaan pari viikkoa putkeen, joten olosuhteet erinäisille skinnailupäiville ovat olleet aika perfect. Koska aiemmin talvet ovat painottuneet muille maille, en ole ennen laskenut näitä Suomen offariklassikoita kuin satunnaisesti, joten on ollut ilo ottaa tuntureita haltuun ja tutustua maastoihin isommalla suurennuslasilla. Hienoja mäkiä täältäkin löytyy, ainoastaan pituutta kaipaisi välillä lisää. En kuitenkaan oikeasti kehtaa valittaa. 


Kesänki


Yllämainituista lumiolosuhteista johtuen vyöryjäkin on ollut kuin itävallassa konsanaan. Ruka, Pyhä, Luosto, Ylläs, Pallas ja Kilpisjärvi, joka suunnasta on tullut kuvia ja ihan valtakunnan uutisiakin lumivyöryistä ja läheltä piti -tilanteista. Onneksi pahempaa ei ole sattunut, joten on ollut ihan mielenkiintoista seurata lumipakan kehitystä ja yrittää laittaa viime vuosina opittuja asioita käytäntöön niin turvallisuusoppien kuin lumivyöryteknikon taitojenkin suhteen. Helpompi tilanteen kehitystä on seurata täällä paikan päällä ja koittaa tehdä omia ennusteita kuin Helsingistä käsin. Samalla on ollut tervettä huomata, että mitä enemmän tässä on vuosien mittaan on oppinut, sitä enemmän tajuaa, että opittavaa vielä on. 


Kellostapulilla


Laskemisen lisäksi olen käynyt kiipeämässä jäätä Rukalla, Pyhällä ja Korouomalla. Aika hyvin tullut pari kertaa turpaan ja huomaa kyllä, että viime vuonna ei metrejä seinällä juuri kertynyt. Vähän pitää vielä tuntumaa hakea, että pääsee samoihin liidaussfääreihin kuin 2019 keväällä. Mutta onpa silti ollut nastaa päästä hakkuja nakuttelemaan, jääkiipeily on kuitenkin edelleen kaikista lähikiipeilylajeista se oma suosikkini. 


Otsalamppukiipeilyt Pyhän Tajukankaalla. Kuvan otti Toni Eskelinen


Vajaa pari viikkoa on tässä päiviä vielä jäljellä ennen paluuta etelään. Tällä viikolla laskusuunnitelmissa on vielä Lainio, Äkäskero ja ehkä Aakenus ja sitten alkaa olla kaikki perusklassikot kierrettynä. Kilpisjärvellekin oli suunnitelma lähteä, mutta sieltä tulleen infon perusteella taidan siirtää käsivarren laskut keväämmälle, sen verran on kuulemma herkässä lumet tällä hetkellä, että mitään mielenkiintoista laskettavaa ei ehkä uskalla juuri nyt lähteä puskemaan. Vaan ehtii sitä myöhemminkin. Loppuviikosta saan teinin tänne hiihtoloman viettoon, joten loppureissun päivät keskittynevät sen jälkeen pääasiassa rinnelaskuun. Toisaalta nuoriso nukkuu joka päivä johonkin kahteen, joten voihan se olla, että aamuisin tästä voi hiippailla vielä vähän randoille, kun mahis kerran on.