torstai 23. heinäkuuta 2020

Vähän töitä, pari rakkoa ja muutama multi-pitch -reitti Norjassa



Viime aikoina ei ole tehnyt mieli juurikaan kirjoitella. Ehkä poden jonkinlaista vastareaktiota kevään korona-ahdistusähkyyn, kun kaikki pyöri sen ympärillä, että mitä nyt tapahtuu, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä tästä kesästä, töistä ja elämästä nyt oikein tulee pandemian keskellä. Enää ei jaksa spekuloida ja kirjailla joka ajatusta ylös, tulkoot mitä tulee ja tässähän tätä mennään päivä ja viikko kerrallaan. Ja ihan hyvä kesähän tämä on ollut. 

Juuri nyt kuuntelen ukkosta kotisohvalla. Kantapäissä on hillittömät rakot, jotka hain Hetta-Pallakselta, missä ajoin sisään uudet kengät. Valinta oli tietoinen, mutta tein sen aloittelijan virheen, että säästelin Compeedien laittamista vähän turhan pitkään ja vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Rakot olivat alkuviikosta jo parantumaan päin, kunnes ahnehdin ja lähdin eilen kiipeämään ymmärtämättä, että ahtaat kaltsikengät eivät ehkä ole ne parhaat mahdolliset kantapäille. Nyt harmittaa, koska mieli tekisi lenkille, mutta on pakko antaa jalkojen levätä ainakin pari päivää. 

Must... go... climbing...

Hetta-Pallaksella olin töissä! Kesän ensimmäisen ja viimeisen kerran! Kyseessä oli kaverit, joiden kanssa meidän piti alun perin lähteä viikoksi Sarekiin, kunnes, no, you know. Kevään mittaisen epävarmuuden, aikataulusäätämisen ja kaiken maailman kikkailun jälkeen asiakkaat saivat sovitettua kalenteriinsa muutaman päivän irtioton etelästä ja saimme kuin saimmekin toteutettua vaelluksen kotimaahan. Ennakkotietojen ja -arvausten perusteella Hetta-Pallas -klassikko olisi tänä kesänä ollut todella ruuhkainen, mutta mitä vielä! Näimme polulla päivittäin ehkä neljä ihmistä ja leiripaikoilla oli meidän lisäksemme vain muutama teltta pystyssä. Lieneekö kaikki sitten suunnanneet sinne Norjaan, mistä nyt kovasti puhutaan?

Ei ollu Hetta-Pallaksella ruuhkaa, paitsi hyttysistä

Sielläkin kerkesin käymään. Pohjois-Ruotsi vaihtui Norrbottenin koronatilanteen vuoksi lennosta Tromssaan, mistä taas sääennusteet veivät ex-tempore Lofooteille, eli juuri sinne, minne ei pitänyt mennä. Oletus oli, että Lofooteilla on tänä kesänä hillitön ruuhka, mutta eipä sielläkään tungosta vielä heinäkuun alussa ollut. Norjassa agendana oli harjannekiipeilytouhut ja Lofoottien auringon alla tavoitteet tuli täytettyä. Olen joka kevät viimeiset viisi vuotta toitottanut, että tänä vuonna aion treenata kalliokiipeilyä täysillä, mutta näyttäisi siltä, että nyt 2020 – toukokuussa murtuneesta kädestä huolimatta – se jopa toteutuu! Norjassa tuli liidattua ensimmäiset multi-pitch trädireitit ja niistä jäi sen verran nälkä, että rakoista huolimatta oli pakko päästä heti kiipeämään, kun etelään palasin. Ahneella on paskainen jne. 

Multi-pitch trädittely Lofooteilla ei kuulunut kesän suunnitelmiin...

...mut sit kuitenkin oli ihan parasta!

Myös juoksu on taas viime viikkoina alkanut maittaa. Kävin neljän viikon pohjoisen turneella juoksemassa ainakin Sallassa, Pallaksella, Ylläksellä ja Kilpparilla ja laiskan talven ja sairauslomaillun kevään jälkeen tuntui, että kone alkaa vihdoin taas käynnistyä. Pitänee syksylle ottaa muutama pidempi juoksutavoite tähtäimeen ja luulenkin, että palaan juoksurepun kanssa Lappiin jopa aiemmin kuin olin suunnitellut. Koska kaiken rehellisyyden nimissä tuossa Kaivopuiston rannassa lönköttely ei kauheasti houkuttele tunturireittien jälkeen ja aikaahan tässä semi-työttömänä on.

Sallassa sateessa molempien Sallatunturien yli. Niiden välissä oli suo.

Työtilanne on siis edelleen sama kuin se oli koko kevään ja tulee olemaan koko syksyn, mutta onnekseni ELY-keskus myönsi pienelle piskuiselle yritykselleni hieman kehittämishanketukea, jonka turvin pääsen suunnittelemaan ensi vuotta ja saan makkaraa leivän päälle. Työt siispä jatkuvat vähintään pääni sisällä tästäkin eteenpäin, mikä on huojentava tieto. Jos kaikki menee hyvin, en ensi vuonna sitten juuri muuta ehdi tekemäänkään kuin töitä, kun kaikki tämän vuoden keikat siirtyivät sinne. Ja hyvä niin, ei tällaista semitoimettomuutta toista kesää putkeen jaksaisi. Kunhan nyt se koronan paljon puhuttu toinen aalto (ja kolmas ja neljäs) saataisiin pidettyä vielä globaalisti kurissa. Ruotsi pliis, get your shit together!

Onks jotain hyviä vinkkejä, millä rakot saa nopeasti pelikuntoon? 


Ei ollut ruuhkaa Lofooteillakaan vielä heinäkuun alussa.




maanantai 22. kesäkuuta 2020

Erilainen kesä 2020


Viimeiset viisi vuotta olen pakannut juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kamat autoon ja painellut 1200 kilometriä pohjoiseen. Olen syönyt Pihtiputaan Takkatuvassa lounaan, käynyt Haaparannassa Naturkompanietin outletissa ja yöpynyt Kiirunan halvimmassa hotellissa. Seuraavana aamuna olen juonut kahvit keskustassa, piipahtanut Höjdmeterissä, lounastanut Empe’sissa, maailman parhaassa grillissä, ja ajanut iltapäiväksi Nikkaluoktaan vastaanottamaan asiakkaat. Siitä nelisen viikkoa eteenpäin olen ollut 5-6 päivää kerrallaan maastossa, levännyt pari päivää taas Kiirunassa ja jatkanut vaelluksia, kunnes rotsi on ollut aika tyhjä, asiakkaat tyytyväisiä ja auton keula suunnattu taas kotiin. Mikään ei ole koskaan haissut niin pahalta kuin vaelluskenkäni viime vuoden rupeaman jälkeen, mutta nyt ne ovat toimettomana tuolla olkkarin nurkassa.

Tänä kesänä ei töitä ole ja se on saanut minut oikein korostetusti tajuamaan miten paljon työtäni rakastan. Etenkin juuri noita Ruotsin keikkoja. Kebnekaisesta ja Ruotsin Lapista on tullut kesätoimistoni, enkä kyllästy paikkaan ikinä. Voisin tuijottaa Singin, Tuolpagornin, Vierramvaren ja Kebnekaisen rivistöä loputtomiin teltastani tunturiaseman kupeessa. Tunturiaseman, joka tarjoaa maailman parasta porkkanakakkua. 

Konttorimaisema

Kaipaan asiakkaita. Kaipaan vakiokasvoja ja uusia ihmisiä, jotka intoa puhkuen ja sopiva jännitys vatsanpohjalla saapuvat Nikkaluoktaan ja hinkkaavat viimeisiä grammoja pois rinkasta ennen lähtöä. Se hetki, kun istuskelemme koko porukka ensimmäistä kertaa Nikkaluoktan ravintolan terassilla ja varovasti alamme tutustua on jotenkin ihan mahtava. Muilla kun jännitys kasvaa, se Löfbergin tummapaahto on itselleni se hetki, kun jännitys laukeaa. Kaikki ovat paikalla, tästä lähtee! Siistein hetki reissuissa on aina se, kun on etuoikeutettu näkemään miten jengi laittaa kaiken likoon päästäkseen Kebnekaisen huipulle ja kun se hetki konkretisoituu. Siinä tuntee pientä ammattiylpeyttä  katsellessaan niitä ylpeitä hymyjä, että jollain pienellä tavalla olen saanut olla mukana toteuttamassa tätä unelmaa jollekin. 

Kaipaan kollegoja. Petrin jokailtaista Primetime-peliä, joka oli hoidettava, vaikka oltaisiin missä maastossa. Ja jotain sen puhelinfiltteriä, joka laittoi meille viikinkikypärät päähän. Aamukahveja teltassa, kun asiakkaat vielä nukkuvat. 

Se o Petriiiiiiiiiiiiii

Nyt lähdin juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Kaivarin rantaan kahville ja kävelylle helteiseen Helsingin keskustaan. Ihan ok sekin, vaikkei pankkitilin saldoa kauheasti kartutakaan. Takaraivossa rapsutteli kuitenkin koko ajan ajatus, että äh, nyt pitäisi olla jossain muualla. Koronakevät ja -alkukesä ovat menneet touhutessa kaikenlaista, murtaessa ja parannellessa kättä, eikä hetkellistä suurempia ahdistuksia ole ollut, kun ei se oikein mitään autakaan. Mutta nyt, kun töiden olisi pitänyt alkaa ja jossain toisessa todellisuudessa olisin Ruotsissa, huomaan kyllä, että harmittaa aika paljon. 

Onneksi sentään käden kuntoutus on edennyt hyvin ja eilen, kahdeksan viikkoa kyynerpään murtumisen jälkeen, pääsin jo vähän kiipeämäänkin. Viime viikolla olen uskaltautunut takaisin skeitin päälle ja juoksemaan aloin jo pari viikkoa sitten. Se, että pääsee taas touhuamaan kaikenlaista, auttaa pysymään järjissään. Ihan täysillä tuo käsi ei vielä toimi, etenkin kiivetessä oli vähän hankalaa, mutta hiljalleen se kerää jo voimiaan takaisin. Kävin fyssarilla eilen ja hän oli varma, että ihan soiva peli siitä saadaan, kun vain kärsivällisesti ja maltilla jaksaa treenata! 

Saaristojuoksua

Do you even heel flip bro?

Rajojen hiljalleen auettua kesäkuusta alkaen, yleisen koronatilanteen rauhoituttua ja kädenkin taas toimiessa suunnittelin, että olisin lähtenyt ensi viikolla Kebnekaiselle – minnekäs muuallekaan! Päätin, ettei työttömyys saa katkaista hyvää putkea, joten suuntaisin kesätoimistolle tekemään sitten jotain muuta. Kerrankin olisi mahdollisuus vaellella ja kiipeillä Kebnen ympäristössä ilman asiakkaita ja nyt olisi ollut hyvä sauma tehdä monia juttuja, joita on mietiskellyt joskus toteuttavansa, kun niitä nyppylöitä on siellä vuosien mittaan tuijotellut. Vaan tulihan se korona tämänkin sössimään! Ruotsin pahin Covid19-keskus on tällä hetkellä Norrbottenissa juuri Jällivaarassa ja Kiirunassa, missä molemmissa on viime viikkoina tapausmäärät kasvaneet huomattavasti. Toki erämaassa liikkuminen olisi varmasti edelleen varsin turvallista, mutta siltikään Ruotsi ei nyt ole se paikka, mihin lähteä. Enemmän kuin koronaa mietin asiaa siltä kantilta, että jos minulle joku onnettomuus sattuisi, en haluaisi rasittaa äärimmillään olevaa Norrbottenin terveydenhoitoa tällä hetkellä yhtään lisää. Etenkin kun esimerkiksi tehohoitopaikat ovat täynnä. Pitää siispä lähteä Norjaan.

Norja on varmasti ihan kiva, enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä kesällä. Ajatuksena on kiivetä ja juoksennella jossain Tromsö-Kvaloya-Senja-Narvik -akselilla, joten eiköhän tämä harmitus sillä saada kuitattua. Grönlannin keikat elokuussa roikkuvat vielä ilmassa ja huomenna on paltsu Aventuran kanssa syksyä tähyillen, eli eiköhän tässä töihinkin taas joskus vielä pääse. Loppuvuodelle olisi myös Ama Dablam kalenterissa sikäli mikäli Nepal avaa ovensa joskus. Sitä ennen lauantaina on vielä edessä  toistaiseksi viimeinen lähetykseni Radio Majavalla ja aika monta aamukahvia Kaivopuistossa. Niistä nautin melkein yhtä paljon kuin niistä teltta-aamuista, joten sillä mennään mitä meille on annettu!




torstai 4. kesäkuuta 2020

Oon back!



Kesä tuli, Teemun päivä meni ja alkaa olla aika palata keväällä aktivoitujen harrastusten pariin! Murtuneen kyynerpään viimeinen kontrolli oli viime viikolla ja toipuminen näyttää hyvältä. Viisi viikkoa sitten tyvestään murtunut värttinäluu on jatkanut luutumistaan hyvin ja pysynyt nätisti paikoillaan. Käden liikeradat alkavat olla jo suht normaalit, juustoakin pystyy jo höyläämään ja lääkäri antoi luvan alkaa hiljalleen taas treenaamaan kivun sallimissa rajoissa. Kuntoutus fyssarin kanssa aloitetaan toden teolla tänään. 


Huono uutinen on se, että käsi saattaa jäädä kyynerpäästä hieman tiukaksi, eli oikeaa kättä en ehkä enää saa täysin suoraksi, mutta hyvä uutinen on se, että siitä pitäisi kuitenkin tulla kivuton ja varsin vähäinen haitta. Luutumiseen menee vielä muutama kuukausi ja sitten nähdään mikä on lopputulos. Fyssarin kanssa alamme työstämään nyt sitä kohti, että käsi menisi mahdollisimman suoraksi.


Kävin ostamassa uuden laudankin odottamaan
sitä päivää, kun pääsee taas rullailemaan


Treeniluvan saatuani kävin ostamassa ranteeseen ja kyynerpäähän kompressiotuet, joiden kanssa olen nyt uskaltautunut hiljalleen liikkumaan. Kävin viime viikolla rauhassa köpöttelemässä Malminkartanolla ja nyt alkuviikosta pari kertaa juoksemassa. Tuntui hyvältä, tärähdykset eivät aiheuttaneet enää kipua. Tänään aamulla uskaltauduin ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen varovasti skeitin päälle ja ai että nautin! Ja sama homma, ei tuntunut tärähdykset missään, skeitatessa tulee ainoastaan varoa, ettei missään nimessä kaadu toipumaan lähteneen käden päälle. 


Juhlistin kesäkauden avausta vetämällä ollien poliisiauton yli


Seuraavaksi joskus lähitulevaisuudessa edessä on kiipeily, joka lienee kaikista haastavin tässä vaiheessa kädelle. Sen kanssa voi mennä vielä vähän aikaa, jotta jonkinlaiseen iskuun pääsee, mut ihan sama, pääasia, että pystyy jo edes kokeilemaan!


Työt? Kuka niitä kaipaa. I’m back!


Myös mun suosikkiterassi on back!


PS. Blogger on näköjään sitten viime näkemän muutaanut asetuksia ja esim fontteja. Uusi ilme tuli siis pyytämättä ja yllättäen.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Älä ole idiootti!


Kansallispuistojen ja ulkoilualueiden kävijämäärät ovat olleet huikeassa kasvussa tänä keväänä koronaviruksen takia. Kun maaliskuussa ihmisiä alettiin kehottamaan etäisyyden pitämiseen ja välttelemään kontakteja, luonto on ollut monelle se paikka, minne painella tuulettumaan. Mikä on tietenkin erityisen hienoa! Kuitenkin, varsinkin Etelä-Suomen tunnetuimmilla ulkoilualueilla, esimerkiksi Nuuksiossa, on keväällä ollut jopa melkoisia ruuhkia, sekä lähtöpaikoille johtavilla teillä, että kulkijoista poluilla. Taukopaikoilla etäisyyksien pitäminen on joskus ollut jopa varsin haastavaa. 

Retkeilyn lisääntymisen negatiivinen lieveilmiö on kuitenkin ollut se, että kävijämäärien kasvaessa myös käytöshäiriöt ovat lisääntyneet. Maastoon on lähtenyt paljon ensikertalaisia ja sellaisia, jotka eivät aiemmin ole juurikaan esimerkiksi kansallispuistoissa pyörineet ja kaikille eivät yhteiset säännöt ole olleet ihan selvillä. Roskan määrä ulkoilualueella on kasvanut eksponentiaalisesti ja aika karmaiseviakin kuvia retkiltä on tullut vastaan, missä kaikki mukana kannettu roska on jätetty maastoon. Se on aina ollut mysteeri, miten jonkun asian, kuten vaikka oluttölkin, jaksaa täytenä kyllä kantaa metsään, muttei tyhjänä enää pois. Laittomia nuotioita on palanut vähän joka puolella, kun ihmiset – tahattomasti tai tahallaan – eivät ole ymmärtäneet, että tulia ei saa ihan mihin tahansa sytytellä. 

Toisaalta, kun katselin ystäväni ottamia kuvia viime sunnuntai-aamulta Helsingin Koffin puistosta, en ole juurikaan yllättynyt. Koffari oli kuin kolme vappua ja juhannus olisivat iskeneet puistoon kerralla. Aurinkoinen sää terassien yhä pysytellessä kiinni oli aiheuttanut sen, että puoli Suomea tuntui lähteneen ulos istuskelemaan. Siinäkään ei ole toki mitään vikaa, mutta siivotkaa nyt helvetti sentään omat jälkenne!  Se, että se puiston roskis on täynnä, tarkoittaa sitä, että ne roskat pitää kantaa vaikka oman kotipihan roskakatokseen, ei sitä, että ne mäkkäripussit voi jättää siihen roskiksen viereen lokkien ja rottien riepoteltaviksi, saati sitten siihen nurmikolle, missä juuri istuit.


Np. Slipknot People = Shit

Koffari siivottiin Kaupungin toimesta aamupäivällä ja tämä tullee toistumaan joka viikonloppu, jos säät jatkuvat kesäisinä, mutta Nuuksiossa ei siivoojat pyöri. Siellä ei ole edes roskiksia, kuten ei yleisesti kansallispuistoissa missään. Ulkoilualueiden huolto perustuu juuri siihen vastuuseen, että kaikki mitä sinne viedään tuodaan sieltä myös pois. Leave no trace, take only pictures, leave only footprints ja mitä näitä nyt on.

Meillä on varsin vahvat jokamiehenoikeudet, mutta esimerkiksi kansallispuistoissa ne ovat rajoitetut. Koska tämä tuntuu edelleen olevan monelle uutinen, Metsähallitus on nyt tarttunut toimeen ja aloittanut #Retkietiketti -kampanjan alleviivatakseen mikä on ok ja mikä ei. Sen voi tiivistää viiteen tärkeimpään ydinkohtaan:

1. Kunnioita luontoa. 
2. Suosi merkattuja reittejä
3. Leiriydy vain sallituille paikoille
4. Tee tulet ainoastaan sallituille paikoille
5. Älä roskaa

Aika peruskauraa, eikö? Jäljestä päätellen nämä ovat kuitenkin tuntuneet ihmisiltä vähän tässä kevään aikana unohtuneen, joten kertaus ei lienee haitaksi kenellekään. Ja Koffari-kuvien jälkeen suosittelen Retkietiketin kertausta myös kaikille kaupungin puistoihin pussikaljojen ja kertakäyttögrillien kanssa suuntaaville.

Ravintoloiden aukioloaikojen rajoittamisessa on monta ongelmaa, mutta hyvä että terassit ensi viikolla viimein aukeavat. Ehkä paine kaupunkien puistoissa sen myötä hieman laskee. Ulkoilualueilla paine sen sijaan tulee jatkumaan koko kesän yli, kun lomakausi alkaa ja monet ulkomaanmatkat on nyt siirretty kotimaan maisemiin. Se on mielestäni, edelleen, ihan tosi jees, on hienoa, että ihmiset löytävät luonnon ja aiemmin siellä vähemmän pyörineet oppivat nauttimaan omilla verorahoillaan ylläpidetyistä ulkoilualueista. Kuitenkin, olet sitten menossa terdelle, rantanurmikoille, kaverin mökille, päiväretkelle tai pidemmälle vaellukselle, muista joka paikassa se kaikista tärkein: Älä ole idiootti!


Lisää infoa Retkietiketistä, jonka täten siis julistan koskemaan myös puistokaljoittelua, löytyy osoitteesta Luontoon.fi/retkietiketti.


sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Mayhem pervttu


Oooooh, pystyn taas kirjoittamaan kaksin käsin! Luovuin kantositeestä vahingossa ja vaiheittain viime viikolla ja murtunut kyynerpää toimii jo joka päivä vähän paremmin. Ei sillä vielä kuuhun mennä, mutta käsi on jo selvästi saanut voimaa takaisin ja hiljalleen sillä pystyy tekemään jo erilaisia asioita, kuten avaamaan pullon ja pitelemään kahvikuppia. Kolme viikkoa on onnettomuudesta kulunut ja tällä vauhdilla jos kuntoutuminen etenee, kesäkuun alussa uskaltanee jo alkaa hiljalleen urheilemaan. Eilen kävin Malminkartanon mäellä tekemässä muutamat nousut, kun ainainen rantojen kävely, eli ainoa liikunta, mitä viime aikoina on saanut tehdä, alkoi pännimään.

Kesän läheneminen tarkoittaa myös sitä, että jouduin viimein tekemään raskaan päätöksen kesän töiden perumisesta. Vaikka kyllähän se tiedossa jo oli, niin silti loppuun asti toivoin, että tilanne tästä jotenkin mystisesti kohenisi ja Ruotsin erämaihin kesällä pääsisi. Edelleen kuitenkin virallinen suositus on välttää kaikkea vapaa-ajan matkustamista ulkomaille, eli vaikka raja kuinka Torniossa olisi ylitettävissä, en voisi vastuullisesti kehottaa ihmisiä vaelluksille naapuriin lähtemään. Viimeinen naula arkkuun tuli Ruotsin STF:lta, joka ilmoitti peruneensa kaikki opastetut useamman päivän vaellukset tulevalta kesältä. STF – Svensk Turistföreningen – hallinnoi ja hoitaa Ruotsin kaikkia tupia ja tunturiasemia ja heidän palvelunsa ovat olleet olennaisia myös omassa toiminnassani jo vuosia. Ja vaikkei STF varsinaisesti ole kieltänyt ryhmävaelluksia, en nähnyt että olisi moraalisesti oikein alkaa viemään Suomesta ryhmiä Ruotsiin samalla, kun ruotsalaiset vaellukset ovat tältä kesältä förbi. Minulle ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perua kaikki Kebnekaisen ja Sarekin keikat. 

Tän kevään korkein vuori

Taloudellinen isku on aika kova. Ruotsin vaelluksista tulee noin 70% yritykseni vuosittaisesta liikevaihdosta ja puolet henkilökohtaisesta vuosituloistani. Niillä olen elänyt talven ja low seasonin yli. Samalla tälle vuodelle osui etelään huonoin talvi miesmuistiin, jonka takia jouduin jo perumaan kaikki talven retket etelässä. Vuoden ensimmäinen keikka olisi ollut maaliskuun lopulla Pyhällä, mutta korona perui senkin kolme päivää ennen lähtöä. Samaan mustaan aukkoon hävisi viisi viikkoa Nepalissa, mistä olisin palannut muutama päivä sitten. Viimeksi minulla on siis ollut opastustöitä lokakuussa Annapurna Cirquitilla ja se alkaa näkyä lompakossa. Tässä on nyt väännelty kaikenlaisia hakemuksia ELY-keskuksesta Kelaan samalla todeten, että vastoin kaikkia kauniita korulauseita, ainakin minun alani yksinyrittäjät on jätetty pitkälti oman onnensa nojaan.  

Rahan lisäksi kaipaan todella paljon asiakkaiden kanssa olemista. Tässä tulee kohta fiilis, että mitenhän niiden kanssa kuuluikaan toimia? Onneksi Suomessa koronapandemia alkaa olla hiljalleen hallinnassa ja Metsähallitus on ilmoittanut sallivansa opastukset alueillaan taas 1.6. alkaen, kunhan ryhmässä on alle 50 ihmistä. Olen saanut alustavasti kalenteriin muutaman yksityisryhmän Haltile heinäkuulle ja olkoot tämä nyt samalla vaikka pieni mainos, jos vaikka juuri sinua kiinnostaisi vastaava. Haltilla ja muualla Suomen Lapissa uskaltaa kesällä hyvin vaeltaa ja vien mielelläni pieniä, alle 10 hengen ryhmiä heinä-elokuussa tarvittaessa ulos. Jos siis haluat vaikka perheen, työ- tai kaveriporukan kanssa jonnekin lähteä, niin ota toki yhteyttä ja katsotaan mitä keksitään! Osoite on teemu@metalheim.fi. 

Kohta mäkin pääsen taas liittymään seuraan. Tavoitteena kuvata seuraava skedeleffa kesäkuussa!

Pari kuukautta näköjään meni, että pienen vuodatuksen sain tilanteestani aikaiseksi. Koska siis kyllähän tämä nyt on aivan perseestä monelta kantilta. Mutta samaan hengenvetoon on silti todettava, että eihän tässä mitään hätää oikeasti ole ja kyllä tässä pärjäillään. Nyt tärkeintä on saada tuo käsi kuntoon, jotta pääsee mahdollisimman pian juoksemaan, skeittaamaan, kiipeämään, vaeltamaan, treenaamaan, grillaamaan, autoilemaan, uimaan, piknikille, terassille, mökille ja Haltille. Fuck corona, kesä tulee! 

Onneksi on Radio Majava!
Teemu ihan pihalla lauantaisin klo 12-15 
osoitteessa www.radiomajava.fi.
Podcastit löytyvät mm. Spotifysta ja 
Radio Majava on kuunneltavissa 
nyt myös Radiot.fi-palvelussa!


torstai 7. toukokuuta 2020

Ahneella on paskanen loppu


Tämä on pisin blogi, jonka olen koskaan kirjoittanut. Ei sana- tai merkkimääräisesti, vaan ajallisesti, koska olen kirjoittanut sen yhdellä kädellä. Toinen käsi on murtunut ja kantoliinassa, mikä estää sen käytön. Kyseessä on tietenkin oikea käsi ja minä olen oikeakätinen. Tämä pelkällä vasurilla naputtaminen on todella ärsyttävää.

Kun kevään työt koronan myötä peruuntuivat ja kalenteri tyhjeni, kaivoin pitkästä aikaa skeitin kaapista. Aika nopeasti lihasmuisti löysi vanhat temput varastosta ja kauhealla vöyhötyksellä isottelin, että voi sitä nelikymppinenkin vetää kuin nuori vuoristokauris. Kun trikki toisensa jälkeen alkoi mennä päälle ja tallentumaan kameralle, päätin tehdä itselleni 41-vuotislahjaksi skedeleffan. Sain siitä  tekemistä ja projektin social distancing -päivieni ratoksi. Tein ”käsikirjoituksen”, eli listan tempuista, jotka halusin nauhalle: flippi, fakieflip, heelflip jne. ja kirkkaimpina kruunuina 360 flip ja sama fakiena, kaikki päälle. Ai että, 40 on uusi 20!

Heelflipperi

Viime viikon tiistaina listalla oli enää yksi temppu, jonka tarvitsin nauhalle. Se oli tulevan leffani ender, eli viimeinen otos. Olin kuvannut skeittaukseni mökillä navetan ylisillä ja visioin enderiksi teatraalisen ollien ulos navetasta, jonka jälkeen esirippu sulkeutuisi. Tein pari testirunia ja kokeilin, miltä temppu tuntuisi. Se tuntui kuumottavalta. 40 oli sittenkin sama vanha 40 ja oman kuolevaisuutensa yhtäkkiä taas tunsi. Sanoin jopa ääneen, että tämä on kyllä vähän pelottava, enkä tiedä haluaisinko sitä vetää. Mutta pikkupoikamainen innostus vei keski-iästä voiton.

Vedin ihan karmeat pannut! Tulin etupainossa alas navetan vintiltä laskevalle rampille, lauta singahti taaksepäin ja äijä komeaan ilmalentoon eteenpäin. Otin laskun vastaan käsilläni ja tein ehkä jonkun kuperkeikan alastulossa ennen kuin pysähdyin istuma-asentoon rampin reunalle, mistä olisi ollut vielä parimetrinen pudotus alas. Vasen kämmen aukesi ilkeästi ja alkusokin jälkeen keskittymiseni kohdistuikin sen verenvuodon tyrehdyttämiseen ilman, että edes huomasin kipua toisessa kädessä.  Vasta muutamaa tuntia myöhemmin alkoi oikea käsivarsi jomottaa niin pahasti, että epäilin, ettei kaikki ollut kunnossa. Laitoin kipeään kohtaan kylmäkallet ympärille, muttei auttanut. Vähän ajan päästä käsi oli niin kipeä, että se oli jymähtänyt yhteen asentoon. Oli pakko lähteä lääkäriin. 

Röntgenissä näkyi selväsi nätti ja suoraviivainen kyynerpään murtuma. Luu oli kauniisti halki, muttei onneksi liikkunut paikoiltaan. 

Voi luoja, että oli tyhmä olo. Etenkin kun juuri vähän aiemmin olin teinilleni keulinut, ettei minulla koskaan ole sattunut, saati murtunut mitään skeitatessa. Ja juuri, kun olin kirjoittanut blogin aiheesta ”paras kevät ever!”

Siellä se navetta vaanii

Sain kantoliinan, hillittömän kasan särkylääkkeitä ja uuden lääkäriajan. Ensimmäinen viikko ratkaisisi, että tarvitseeko kyynerpäätä leikata. Valtava helpotuksen huokaus kaikui Töölön Mehiläisessä eilen, kun kontrollin ja uusien kuvien myötä selvisi, ettei tarvitse. Murtunut luu on pysynyt kupissaan paikoillaan ja alkanut jo hitaasti parantumaan. Ennuste toipumiselle on 3-4 viikkoa ja fysioterapian voin aloittaa jo parin viikon päästä. Kyllä tästä siis käsi taas kesään mennessä tulee!

Vaan kyllä silti harmittaa ihan perkeleesti. Kun kaikki oli jo valmiiksi peruttu ja ainoa, mitä tässä keväällä on voinut tehdä, on ollut liikkuminen, niin nyt sekin on sitten poissa pelistä. Ja tietenkin vielä juuri, kun kelitkin muuttuivat kesäisiksi. Tekisi mieli juosta, touhuta, pomppia ja skeitata kuin kesälaitumille päässyt lehmä, muttei voi. Kaikista eniten harmittaa kerrankin hyvin alkanut kiipeilykausi, joka nyt meni jäihin siihen asti, että käsi toimii kunnolla taas. Ironiahan tässä on se, että kerrankin olisi aikaa kunnolla treenata ja harrastaa, mutta toisaalta, jos tällaista kevättä ei olisi tullut, en varmaan olisi skeittiä alun alkaenkaan pölystä putsannut. Munia ja kanoja ja sen sellaisia.

Sinne läks!

Viime viikolla meinasi ensin vetää vähän mustiin, mutta eihän tässä oikeasti auta kuin koittaa katsoa positiivisen kautta. Olisihan tuossa voinut aika paljon huonomminkin käydä, jos olisin esim. tippunut rampin reunalta vielä maahan. Onneksi nyt ei sattuneesta syystä ole myöskään töitä, joita pitäisi tämän takia perua, eli onpahan aikaa kuntoutumiseen. Siihen laitan nyt kaiken energiani, jotta kun kesä osaltani alkaa, olen iskussa kuin…. öööö, no, 41-vuotias. 

Sen lisäksi nyt on sitten aikaa lueskella auringossa. Minulla on Mansikan Samulilta perinnöksi saamastani kirjastosta vielä muuttama opus vielä lukematta, jotka nyt ajattelin hoitaa alta pois heti, kun saan tuon Antero Holmilan Holokaustin taputeltua. Kävellä onneksi saa, joten Sipoon polkuja ja Kaivopuiston rantaa ajattelin kuluttaa aktiivisesti. Ja onneksi, onneksi, on Radio Majava, missä jatkan lauantai-päivien lähetystäni edelleen, se nimittäin pitää aika hyvin järjissään, kun on jotain konkreettista tekemistä. Eli kyllä tää tästä, never stop the madness ja kohta vedetään taas!

Oon silti vähän ylpeä, että uskalsin sitä viimeistä ollieta yrittää. Ja ainakin se mun skeittileffa sai aika komean enderin!




tiistai 21. huhtikuuta 2020

Paras kevät ever!


Normaalioloissa olisin nyt Nepalissa ja lähestyisimme Meraa. Olisin varmaan jo alkanut kyllästymään varsin yksipuoliseen ruokavalioon ja aamiaismunakasyliannostus olisi lähellä, mutta olisi silti varmaan aika kivaa. Nepalin peruunnuttua maaliskuussa ehdin hetken myös suunnitella, että olisin nyt Ruotsissa tai Norjassa. Siellä olisi metritolkulla lunta ja monta mäkeä, joita nousta ja laskea, kaivella ehkä harjoitusmielessä vähän kuoppia ja harjoitella lumiprofiileja nyt, kun vyöryteknikon paperitkin on taskussa. Mutten ole sielläkään. Olen Sipoossa. 

Kun koronakevät alkoi vyöryä päälle ja eskaloitua varsin nopeasti, piti kuviot laittaa uusiksi. Kuten varmaan kaikilla, ensireaktiot itselläni olivat epäusko sokki ja suuttumus. Työt meni, reissut meni, kaikki meni ja edessä oli pelkkää epävarmuutta, on edelleenkin. En esimerkiksi tiedä onko minulla mitään töitä tänä vuonna ja sitä kautta tulojakaan. Business Finlandit ei täällä pahemmin laula ja haastavaa on. Ensireaktio on kaikilla intuitiivinen ja jokaisen kohdalla inhimillinen, se tulee jostain tuolta syvältä, eikä sitä voi valita. Mutta jatkon voi.

Kun hetken oli pystynyt tämän hässäkän edessä hengähtämään ja ensireaktio oli ohi, piti päättää miten tähän kevääseen suhtautuu. Jääkö tuleen makaamaan vai ottaako tästä kaiken sen irti, mitä pystyy? Valitsin jälkimmäisen. 

Kun rannan terassit on kiinni, pitää tehdä omat!

Se oli oikeastaan aika huvittavaa, miten vahvasti päätin, että nyt aletaan sitten tekemään pelkkiä kivoja juttuja. Ja varsin hellyyttävää oli, että kaikki ne ”kivat jutut” minulle tarkoittivat jostain syystä naiivejakin nuoruuden haaveita. Enismmäisenä päätin esimerkiksi, että hankin samanlaisen kitaran kuin Max Cavaleralla oli Arise-ajan Sepulturan videoissa ja opettelen sitä soittamaan. Halusin soittaa Judas Priestin Painkiller -albumin alusta loppuun. Seuraavaksi päätin, että rakennan mökille navetan vintille skateparkin, vaikken ole skeitannut 20 vuoteen. Lopulta päätin, että alan suunnittelemaan radio-ohjelmaa, vaikken sellaistakaan ole tehnyt yli vuosikymmeneen. Nämä kaikki olivat mielitekoja, jotka vain putkahtivat päähän ja jostain syystä ratkaisuni tämän kevään käsittelyyn oli ilmeisesti taantua takaisin parikymppiseksi. Hiuksetkin ovat melkein yhtä pitkät kuin silloin. 

Navetan vintin skateparkki on ollut ahkerassa käytössä. Skeittasin aikanaan seitsemänvuotiaasta varhaisaikuisuuteen varsin aktiivisesti ja osasin tempun jos toisenkin. Jos joku olisi silloin sanonut, että otan samat temput haltuun vielä nelikymppisenäkin, olisin naureskellut päin naamaa. Vaan niin sitä on vedetty Sipoon kevätilloissa flippi jos toinenkin päälle ja on ollut yllättävää huomata, miten hyvin lihasmuistista on saanut kaivettua laudanhallintaa, jonka oli olettanut unohtaneensa.Tuoretta menestystä ei olisi koskaan tapahtunut ilman, että olisin pari vuotta sitten alkanut vahvistaa nilkkojani fysioterapeutilla, joka sattuu olemaan erikoistunut lautailulajeihin. Kurinalaisen treenin ansiosta väitän, että nilkkani ja jalkani toimivat jopa paremmin kuin silloin nuorempana! Parasta skeittaamisessa on ollut sen tuomat onnistumisen tunteet, kun on ländännyt temppuja, jotka kuvitteli olevan jo historiaa. Sellaiset hyvänolontunteet ovat tärkeitä tällaisena aikana, kun on vaikeaa. 

Mun DIY skatepark on navetassa

Viime lauantaina tein ensimmäisen suoran radiolähetykseni yli 12 vuoteen. Olin jo alkanut käsikirjoittaa podcast-sarjaa, jota oli tarkoitus nauhoitella tässä loppukuun aikana, kun ystäväni Vemmu, joka omistaa Majava Baarin Helsingissä, soitti. Valtioneuvosto sulki ravintolat ja Vemmu oli päättänyt kumppaneidensa kanssa perustaa tyhjänä seisovaan Majavaan radion, jotta sen kanta-asiakkailla, pääasiassa musiikki-alan ammattilaisilla, olisi jotain tekemistä, kun kaikkien työt on tapahtumien myötä peruttu. Koska niin on minultakin, Vemmu ajatteli kysyä mukaan. Älytön yhteensattuma, koska, kuten sanoin, olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin päättänyt, että alan suunnitella radio-ohjelmaa aikani kuluksi! Puhelun jälkeen laitoin podcastisuunnitelmat hetkeksi telakalle ja aloin laittamaan kasaan oikeaa ohjelmaa musiikkeineen kaikkineen. Eka lähetys kaikui Radio Majavan taajuudella viime viikon tiistaina ja lauantaina oli minun Teemu ihan pihalla -ohjelmani vuoro. Ja voi hitto että oli hauskaa! Olin aivan onnesta muikeana, tanssin ja lauloin biisejä Majavan baaritiskillä, missä studio sijaitsee, läpi koko ohjelman ja nautin aivan suunnattomasti suoran radiolähetyksen adrenaliinista. En ota kantaa siihen, miltä lähetys ulos kuulosti, mutta itselleni se oli yksi parhaita fiiliksiä, mitä olen kokenut moneen kuukauteen! Jälleen kerran, tärkeä hyvänolontunne aikana, kun on vaikeaa. Tästä eteenpäin minua voi kuunnella Radio Majavassa aina lauantaisin kello 12-15 osoitteessa www.majavabaari.fi





Skeittauksen ja radion lisäksi olen ainakin käynyt heittelemässä koripalloa, juonut termarikahvia rannassa ja käynyt pitkästä aikaa ulkona kiipeilemässä, mikä sekin on sellainen homma, jota olen vuosia vannonut tekeväni enemmän, mutten koskaan ole muka löytänyt aikaa. Kaikki nämä ovat asioita, jotka eivät koskaan olisi tapahtunut, jos nyt olisin siellä Nepalissa. 

Kyllä minuakin ahdistaa, mietityttää, surettaa ja vituttaa välillä. Aika useinkin. Työt on peruttu, rahaa ei tule ja kaikki projektit ovat toistaiseksi jäissä, eikä tietoa niiden jatkosta ole. Aika monta iltaa on mennyt miettien, että mitenhän tässä käy ja mitä seuraavaksi. Mutta silti uskon siihen, että oma suhtautuminen tähän kriisiin ja aikaan on omasta päätöksestä kiinni. Voi valita, että jääkö makaamaan sohvalle sipsipussin kanssa, vai lähteekö ulos. Voi päättää vaipuuko itsesääliin ja synkkyyteen, vai koittaako ottaa tästä jotain hyvää irti ja pelata niillä korteilla, jotka on jaettu sen sijaan, että valittaa huonoa kättä.

Nepalissa olisi ollut hyvä kevät, mutta kotona on nyt paras. Se B.C. Richin Warlock-kitara on kyl vielä ostamatta, mutta onhan tässä aikaa! 

Kauden avaus ja tuntumaa hakemassa Käärmiksellä