tiistai 18. joulukuuta 2018

Hyvää joulua ja rauhallista uutta vuotta!


Talvi saapui eilen Helsinkiin. Kävin aamulla juoksulenkillä lumihangessa ihastelemassa valkoiseen peittyvää kaupunkia. Viimein! Näyttäisi siltä, että tänne eteläänkin saadaan tänä vuonna valkoinen joulu. 

Talman kävin korkkaamassa viime viikolla, kotimäessä oli kolme rinnettä auki. Toivon mukaan joulupyhien aikana saavat vielä viimeisetkin takamäet avattua, ne kun ovat suosikkini. Oman kuolevaisuutensa huomaa siitä, että Talman etupuolen parkki tuntuu tätä nykyä tällaiselle liki nelikymppiselle liian isolta ja pelottavalta, takarinteiden keski-ikäparkki (oikeasti siis aloittelijoiden) on minulle paljon sopivampi.  

Maailman paras Talma

Vielä kun Adventure Partners ilmoitti pari päivää sitten aloittaneensa Pirunkallion jääkiipeilyseinän jäädyttämisen, viimeisetkin talven merkit ovat täällä. Pirua odotellaan avattavaksi tammikuun alkuun. 

Kohta pääsee ulos kiipeämään!

Tässä vuoden loppua kohden alkaa sanainen arkkuni olla tyhjennetty, joten tämä blogi rauhoittuu nyt joulutauolle. Ensi viikolla lähden Itävallan Alpeille skinnaamaan, joten tammikuussa pääsen aloittamaan uuden vuoden jutulla ja kuvilla Innsbruckista, aivan kuten tänäkin vuonna. 


Yli 110 000 lukukertaa on tähän mennessä blogille kertynyt, upeaa, että ulkoilu kiinnostaa! Oikein hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille, jotka olette jaksaneet näitä juttuja käydä ihmettelemässä, nähdään vuonna 2019! 


maanantai 10. joulukuuta 2018

Vuosikatsaus (ja vuoden levyt) 2018



Tässä alkaa hiljalleen vuosi 2018 vedellä loppujaan. Koska kuluneen viikon aikana sosiaalinen mediani on alkanut täyttyä kaikenlaisista vuoden levyt ja vuoden sitä ja sitä -koosteista, ajattelin, että on aika itsenikin vetää kuluneet 12 kuukautta nippuun levyjen lisäksi perinteisen vuosikatsauksen muodossa.

Heräsin vuoteen 2018 Innsbruckissa Itävallassa. Uudenvuoden skinnailureissu oli haastava lumiolosuhteiltaan, kuten tuntui olevan lopulta koko talvi, riippumatta siitä, minne laudan kanssa suuntasi. Toisaalta haastavat lumiolosuhteet oli lopulta yksi talven teemoistani aloitettuani Finlav-lumivyöryteknikon koulutusputken. Sen ensilaukaukset ammuttiin jo aiemmin syksyllä Nummelassa ja  ensimmäinen virallinen osa koulutuksesta oli vuorossa tammikuun lopulla Ylläksellä. Seuraava osio, Finlav 2, on vuorossa ensi huhtikuussa Norjassa. 


Jossain Itävallan Alpeilla tammikuussa 2018

Alkuvuoden vietin pitkälti kotimaassa laskien Talmassa ja jääkiipeillen Helsingin Pirunkalliolla. Kiipeily oli yksi viime talven isoimmista asioista itselleni, viimein otin hommasta hieman niskalenkkiä ja aloin toden teolla treenaamaan ja kehittymään. Myös hakkujen kanssa kiikkuminen tulee jatkumaan aktiivisesti tänä talvena, tavoitteena on hiljalleen alkaa liidaamaan jäällä. Yikes! 

Hiihtolomalla piipahdettiin Nizzassa ja sielläkin päästiin mäkeen!

Hiihtoloma @ Isola 2000

Keväällä auton keula suuntasi kuukaudeksi Lappiin. Pyhällä laskettiin Partioaitan 365 Klubin offariviikolla, sielläkin haastavissa oloissa, mutta homma saatiin kunnialla läpi. Seuraavaksi vuorossa oli Kebnekaisen maastot, missä en aiemmin ollut talvella käynyt. Tavoitteita oli kaksi: Kebnen ja Tuolpagornin huipuilta laskeminen, mutta jälleen luonto tuli tielle. Vyöryvaara oli Ruotsin vuorilla tapissaan, eikä kumpaakaan projektia olisi voinut millään tasolla turvallisesti toteuttaa. Niinpä peräännyimme suosiolla, ajelimme Abiskoon, ja laskimme siellä sen verran kuin laskettavissa oli. Ruotsissa oli huonolumisin talvi 30:een vuoteen, joten ihan helppoa hyvien päivien saaminen ei ollut. Paras sellainen tippui lopulta syliin hieman vahingossa päädyttyämme Arctic Guidesin kanssa helikopterin kyytiin etsimään laskettavia linjoja. Yksi parhaista laskupäivistäni ikinä! Ensi keväänä, jos vain aikataulut sallivat, luvassa on uusinta niin helihommiin kuin Kebnekaisen maastoihinkin.

Heliski @ Abisko, huhtikuu 2018

Toukokuussa aloin juoksemaan, ensin vastahakoisesti, sitten – yllättäen – vapaehtoisesti. Minut haastettiin mukaan Bodom Trailin 10 kilometrin yöjuoksuun, jonka päädyin vetämään vatsataudissa. Olin viimeinen maaliviivan ylittänyt ja kisan jälkeen vannoin, etten juokse enää ikinä. Kuitenkin jokin jäi kaivelemaan, joten aloin tervehdyttyäni lenkkeilemään omaksi ilokseni ja yhtäkkiä huomasin juoksevani kymmenen kilsan treenejä. Siitä se sekoilu sitten alkoi ja kesällä juoksin jo Saanan huipulle Kilpisjärvellä. Syksyllä 21 kilometrin Sipookorpi Trailin jälkeen suostuin viimein tunnustamaan, että tämä juoksuhan on ihan mukavaa ja nyt ensi toukokuulle kalenterissa on jo kaksi kisaa, 21 km ja 34km!

Onnellinen juoksumies 16 kilsan lenkin jälkeen

Talven tavoite oli myös saada alle ainakin viisikymmentä laskupäivää, joka toteutui lopulta jo huhtikuussa. Kauden viimeiset käännöset saatiin kuitenkin vasta kesäkuun alussa, kun suuntasimme Venäjälle tavoitteenamme laskea Mount Elbrusin huipulta alas. Hieno reissu päätyi hienoiseen pettymykseen käännyttyämme 5100 metrin korkeudessa. Komeat korkeusenkat laskemiselle kuitenkin! Samalla päätin, että tästä eteenpäin en lumilaudan kanssa yli 5000:een metriin nouse. Kiipeily kiipeilynä ja laskeminen laskemisena. Mutta never say never ja ehkä sitä voisi Elbrusillekin palata vielä kokeilemaan! Laskupäiviä kaudelle kertyi lopulta komeat 58. 

Sopeutumispäivä Elbruksella kesäkuussa 2018

Kesäkuussa kerettiin kääntymään myös Lontoossa, missä poikani kanssa viime vuonna New Yorkista aloittamamme ”maailman suurkaupungit” -sarja sai jatkoa. Ensi vuonna vuorossa on Berliini.

Musikaalikävelyä Lontoossa matkalla musikaaliin. Kesäkuu 2018.

Kesä kului pitkälti töissä. Jo perinteiseen tapaan pakkasin juhannuksen perään auton ja ajelin Tornion kautta Ruotsiin. Tällä kertaa Lapissa vierähti viisi viikkoa, ensin Kebnekaisella, sitten Sarekissa ja lopuksi Haltilla 365 klubilaisten kanssa. Siinä välissä kerkesin viettää elämäni kuumimman rantaloman Sallatunturissa, missä makasin hiekkarannalla kaksi viikkoa putkeen. Absurdein kesäloma ikinä!  

Olen pyrkinyt musavuosieni jälkeen käymään edelleen joka kesä edes yksillä festareilla ja Haltin jälkeen kerkesin kuin kerkesinkin Oulun Qstockiin näkemään Bad Religionin. Oli suhteellisen epätodellinen olo heilua BR:n pitissä kun samana päivänä olin vielä saatellut vaelluksen loppuun 600 kilomeriä pohjoisempana. En ollut käynyt suihkussa viikkoon, mutta sitä tuskin kukaan huomasi…

Maailman paras Bad Religion @ Qstock 2018

Elokuussa vuorossa oli kaksi keikkaa Grönlantiin Aventuran ja Partioaitan yhteistyönä. Qassiarsukin ja Narsarsuaqin alueella melottiin jäävuorten seassa ja vaellettiin vuoristossa. Sanoin pitkin vuotta, etten yhtään tiedä, mitä Grönlannilta odottaa muuta kuin että sen on pakko olla ihan älyttömän hieno paikka. Ja se oli, ja paljon enemmän! Se fiilis, kun istuskeli auringonpaisteessa kajakissa valtavien jäävuorten seassa pujotellen, oli jotain aika way beyond. Kuten yleensä vuorilla, myös vesillä todella tunsi oman pienuutensa luonnon edessä. Onneksi Narsarsuaqiin pääsee ensi vuonnakin!! Reissu on loppuunvarattu.

Eeva Mäkinen meloo Grönlannin vesillä elokuussa 2018

Syyskuussa vuorossa oli vielä vuoden viimeinen työkeikka, kun suuntasimme Venlojen vaelluksen kanssa ruskavaellukselle minnekäs muualle kuin Kebnekaiselle. Olin Ruotsin huipulla kaikki muut vuodenajat jo kokenut, mutta syksy oli vielä näkemättä. Ja voi hitto, että oli hienoa! Ruskan värien ilotulitus oli upea päätös työvuodelle. 

Ruotsin Lapin ruskaa syyskuussa 2018

2018 huipentui osaltani Nepalin Cholatselle, joka oli ollut päätavoitteeni koko vuoden. Hieno reissu sai hieman surkean päätöksen sairastuttuani matkalla, minkä vuoksi jouduin hylkäämään koko huiputusyrityksen. Nepalin matka oli joka tapauksessa antoisa ja opettavainen ja antoi kovasti lisää itseluottamusta tulevia koitoksia ajatellen. Cholatsen reissun isoimmaksi asiaksi nousi lopulta se, että uskalsin sille ylipäänsä lähteä. 

Välttelemässä Cholatsen kiipeämistä Nepaissa lokakuussa 2018

Tykkään asettaa itselleni konkreettisia tavoitteita ja niiden valossa kulunut vuosi oli onnistunut. Halusin kehittää jääkiipeilyäni ja laskea yli 50 päivää ja molemmat toteutuivat. 

Työssäni tärkeintä on turvallisuus ja tämä oli kolmas vuoteni peräkkäin, kun yhdellekään asiakkaalle ei yhdelläkään vaelluksella sattunut mitään. *kopkopkop*. Siitä olen ylpeä. Tämä oli myös kolmas vuoteni kun elätän itseni ulkoillun ammattilaisena. Matkustin vuonna 2018 yli 150 päivää, nukuin 75:ssä eri paikassa ja öitä teltassa kertyi vajaa sata. Vuonna 2018 sain taas tehdä sitä mitä eniten rakastan ja elää elämää, josta nautin joka hetki. Se oli, ja on, lopulta tärkein tavoiteeni, joka vuosi.

Itsenäisyyspäivä 2018

Ja kun joku kuitenkin kysyy, niin ne vuoden levythän ovat tietenkin:

Judas Priest - Firepower
Riverside - Wasteland
Deicide - Overtures of Blasphemy
Pää Kii - Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Terrorizer - Caustic Attack
Einherjer - Norrøne Spor
Ghost - Prequelle
Psycroptic - As the Kingdom Drowns
The Crown - Cobra Speed Venom
Tribulation - Down Below



Ensi vuoden reissuille mukaan pääsee täältä.

tiistai 4. joulukuuta 2018

2019 on vaelluksia täynnä!



Elämme joulukuun alkua, mikä tarkoittaa, että 2019 on jo aivan kulman takana! Niinpä laitoimme Partioaitan kanssa ensi vuoden retket ja vaellukset myyntiin. 

Kaava on pitkälti sama, joka tänä vuonna hyväksi havaittiin, eli talvella retkeillään viikonloppuja ja lasketaan, kesällä puolestaan lähdetään Ruotsiin pariksi viikoksi ja tehdään yksi kotimaan klassikko. Paluun repertuaariin tekee Oulangan talvivaellus, jonka vedin pari vuotta sitten mutta joka oli viime talven tauolla. Tässä alla esittelen hieman tarkemmin tulevat keikat:


Olettaen, että kunnollinen talvi tuolta taas jossain vaiheessa taivaalta tulee, lähdemme harjoittelemaan talviretkeilyä sekä Nuuksioon, että Helvetinjärvelle. Molempina viikonloppuina sapluuna on kutakuinkin sama: Vaelletaan noin 16 kilometriä lumisilla poluilla, harjoitellaan talviretkeilytaitoja, käydään läpi vinkkejä lumisen maan aikana ulkoiluun ja nautitaan upeasta talvikelistä. Tietenkin paistetaan myös lättyjä nuotiolla ja laitetaan niihin Nutellaa päälle. Näiden viikonloppujen tarkoituksena on, että osallistujat saisivat reissusta aseet omatoimiseen talviretkeilyyn ja uskaltaisivat lähteä nauttimaan pakkasöistään ulos vastaisuudessa itsenäisesti. Koska onhan talvi oikeasti paras aika 
retkeillä!

Aamu-aurinko Nuuksion Iso-Holmassa viime talvena



Kuten todettu, Oulangan talvireissu tekee paluun ohjelmistoon. Kesällä lähes ruuhkaksi asti täyttyvä Karhunkierros on talvella aivan tyhjä. Metsähallitus ajaa maastoon talvireitin, joka ei ihan alkuperäistä reittiä kulje, mutta mukailee sitä tuvalta tuvalle suunnilleen alkuperäisen polun mukaisesti. Taitamme matkaa noin 60 kilometriä Taivalkoskelta Juumaan ja saamme samat maisemat ja paikat kuin kesällä, mutta ilman ruuhkia! Viimeksi taisimme nähdä alle kymmenen muuta ihmistä vaelluksen aikana, mikä oli aika harvinaista rauhaa Oulangassa! Matka taitetaan jaloin, eli mitään suksia tai lumikenkiä ei tarvitse löytyä kaapista.

Ei oo ruuhkaa talvisin Karhunkierroksen tulipaikoilla



Viime talvena teimme ensimmäisen klubilaisten offarilaskureissun Pyhälle ja viikko oli haastavista olosuhteista huolimatta erittäin onnistunut! Se oli myös aivan täyteen varattu, joten, koska kysyntää selkeästi riitti, sama paketti on tarjolla tälläkin kertaa. Luvassa on lumiturvallisuusosaamista, skinnailuharjoituksia ja laskua Pyhän takamaastoissa Suomen parhailla offareilla, toivottavasti hieman paremmalla lumella kuin viime vuonna. Tarvittavat kamat saa vuokrattua paikan päältä, jos omia ei löydy. Laskettelukokemusta sen sijaan pitäisi osallistujilta löytyä.

Okei, tää on Ruotsista. Mut tätä harjoitellaan Pyhällä!


Kebnekaisen vaelluksista varmaan kaikki olennainen on tässä blogissa jo kirjoitettu. Suosikkipaikkani maailmassa, upea vaellusmaasto ja Ruotsin korkein huippu! Tämä on jo viides klubivaellus Kebnelle, itselleni kymmenes kerta paikan päällä. Kebnekaisen jäätikön peittämä etelähuippu suli viime kesän aikana yli viisi metriä ja sen pohjoinen kivinen naapuri nousi Ruotsin korkeimmaksi pisteeksi ensimmäistä kertaa mittaushistoriassa. Puntit todennäköisesti tasoittuvat taas hieman tässä talven aikana jäätikön vahvistuessa, mutta pian koittaa aika, jolloin Kebnen pohjoishuipusta tulee lopullisesti Ruotsin korkein. Se on myös huomattavasti haastavampi saavuttaa, eli alkaa olla viimeiset hetket käsillä, kun länsinaapurin korkeimmalle huipulle pääsee vielä helpo(hko)sti.

Ruotsin toimisto, paras toimisto!



Sarek on ehkä maailman siistein mesta. Todellinen erämaa, ei polkuja, ei ihmisiä, ei ruuhkia, ainoastaan haastavaa maastoa, korkeita vuoria, turkooseja järviä ja virtaavia jokia. Kuin tehty vaeltamiseen. Sarek ei ole vaelluksista se helpoin, mutta kaikista kesän reissuista ehkä antoisin.

Mun ehkä suosikkikuva viime kesältä. Kollegani Marko näyttää, missä on Sarek!


Pyrin joka kesä tekemään yhden ns. klassikon myös kotimaassa. Ihan jo senkin takia, että jos en näitä duuniksi tekisi, en koskaan ehtisi itse Suomen Lapin reiteille, kun nenä vetää yleensä vapaa-ajalla jonnekin kauemmas vuorille. Tällä tavalla tulee itsekin koettua myös kotimaan vaellusreittejä. Viime kesänä oltiin Haltilla, ensi vuonna jalat vie Hetta-Pallakselle. 

En oo käyny Hetta-Pallaksella kesällä, mut oletan et se on jotain tällaista. Kuva on Sallasta.



Partioaitan ja Aventuran melonta- ja vaellusmatkat Grönlannin Narsarsuaqiin olivat viime kesänä molemmat loppuunmyytyjä ja niin taitaa olla jo ensi vuodenkin reissu. Hillittömän hieno ja uniikki paikka, ei haittaa yhtään lähteä uudelleen!

Kuvasta ei ehkä ihan näe, et toi töttörö on joku 20 metriä korkea



Olin syyskuussa ensimmäistä kertaa Kebnekaisella ruska-aikaan ja sen väriloisto oli ihan älytön! Niinpä päätettiin Venlojen vaelluksen kanssa lähteä katsomaan uusiksi ensikin vuonna. Kebnen syysvaellus eroaa kesän klubivaelluksesta jonkin verran, Venlojen kanssa esimerkiksi kamat lentävät helikopterilla ja kuljemme pidemmät matkat pelkissä päivärepuissa. 

Maailman kaunein Tuolpagorni syksyn loistossa.


Näiden lisäksi teen muutaman privaattivaelluksen ryhmille ja kaveriporukoille, eli lomaa ei taaskaan liikaa kesällä ole. Mutta se ei ole tarkoituskaan, minun työnihän on auttaa muita lomailemaan, and I love it! Nyt uudeksivuodeksi lähden taas Innsbruckiin, keväällä teen muutaman viikon reissun Ruotsiin ja Norjaan skinnailemaan ja kesällä varmaan Chamonix kutsuu taas, eli ei tämä onneksi ihan pelkkää puurtamistakaan ole. Toukokuussa minulla on buukattuna kaksi polkujuoksukilpailua, Bodom Trail 21km ja Karhunkierros 34km. Pitääkö olla huolissaan?




maanantai 26. marraskuuta 2018

Marraskuinen Utö, taas

Jo toista vuotta perättäin kävin marraskuun lopussa metsästämässä syysmyrskyä Utössa kaukana ulkosaaristossa. Ja jo toistamiseen sain aurinkoa ja tyyntä merta myräkän sijaan. 

Utön kauneudesta voisi kirjoittaa kirjan verran sanoja, mutta koska niitä olen jo muutamaankin kertaan rustaillut, laitetaan tällä kertaa viikonlopun pikavisiitistä mieluummin muutama kuva.


Tärkeintä Utössa on aamukahvi majakkamukista.

11-vuotiaan mielestä siisteintä Utössa on irroittaa kallioille jäätyneistä vesilätäköistä jääkannet ja paiskoa niitä kiville kuin ikkunalaseja.

Tavoite Utön reissuilla on ollut osua saaristoon syysmyrskyn aikaan, jolloin pääsisi vähän testailemaan varusteita ja ottamaan siitä kuvia. Tätä lähemmäs syysmyrskyä en ole vielä päässyt.

Utö on ainoa paikka, missä olen kokenut täydellistä rauhaa ja eristyneisyyttä, saaresta kun ei pääse näin offseasonilla nopeasti tai helposti pois mitenkään. Naureskelin viikonloppuna, että jopa Cholatsen basecampista Himalajalla on helpompi saada kyyti sivistykseen kuin Utösta. Myös matka saarelta kotiin lautalla, lossilla ja autolla kestää yhtä kauan kuin lento Kathmandusta Helsinkiin. 

Haaveissani on viettää yksi vuosi elämästä Utössa asuen ja kokea sen eristys kaikkina vuodenaikoina. Et jos joku utölainen lukee tätä ja haluaa vuokrata mulle talon vuodeksi, hit me up!

Otan tän saman kuvan joka kerta, koska toi setup on täydellinen

Utössa asuu vakituisesti noin 50 asukasta. Saarella on kauppa, kahvila ja hotelli, joista ensin mainitut ovat auki tunnin verran päivässä. Utössa on myös koulu, jossa on tällä hetkellä muistaakseni yhdeksän oppilasta. Tärkein ja tunnetuin maamerkki on kuitenkin toi majakka.

Utössa on myös luotsiasema, joka on ollut saaren tärkein työllistäjä sen jälkeen, kun puolustusvoimat muutti saarella sijainneen valmiuslinnakkeensa vartiolinnakkeeksi ja vetäytyi pois. Iso osa Utösta on silti edelleen sotilasaluetta.

Tää aamukahvimaisema on everything.





torstai 22. marraskuuta 2018

Talvi tulee! Vai tuleeko?


Vielä viikonloppuna katselin Talman rinteissä työttöminä seisovia lumitykkejä miettien, että odottavan aika on pitkä. Maanantaina mökillä siinä Talman naapurissa oli iltapäivällä kuitenkin mittari tippunut jo pakkasen puolelle. Talman tykitkin olivat Instagramin mukaan päässeet hommiin! Kausikortti polttelee jo taskussa.

Lapissa ei ole koskaan mittaushistoriassa ollut näin lumetonta marraskuun lopulla. On siellä sentään jo mäkiä hiljalleen auennut, mutta luonnonlunta ei ole käytännössä vielä senttiäkään ja mittari on heilunut plussan puolella vähän turhankin usein. Talvea odottavan aika tänä vuonna todellakin on pitkä! 

Vähän on vielä vaiheessa Talman mäet...

Mutta kyllä se talvi sieltä taas tulee, joka vuosi jossain muodossa. Viime vuonna Suomen Lapin lumimäärät olivat varsin kohtuulliset, mutta esimerkiksi Ruotsissa oli huonoin talvi yli 30:een vuoteen. Kovin ovat epävakaisia kaudet siis olleet, eivätkä todellakaan veljiä keskenään. Se vaikeuttaa talvien suunnittelua, mutta pläänit ovat nyt omalta osaltani silti selvät.

Viime kaudella keräsin laskupäiviä liki kuusikymmentä, 58 tarkalleen ottaen. Se oli aika paljon ja sekaan mahtui monta ei-niin-hyvää päivää, sellaisia,jotak olisi voinut hyvin jättää väliin. Olin kuitenkin päättänyt laskea mahdollisimman paljon valmistautuessani kesäkuiseen Elbrusin laskemiseen, joten ajattelin jokaisen laskupäivän treeninä. Tänä vuonna aion kuitenkin painottaa vähän toisin. Tavoitteena on tulevalle talvelle karsia laskupäivistä noin puolet pois ja siirtää ne jääkiipeilyyn. Haluan kehittää kiipeilyäni ja kerätä mahdollisimman paljon metrejä seinällä. Päätavoite on aloittaa liidaaminen jäällä ja harjoitella sitä mahdollisimman paljon. 

Yläköysittelyä Pirunkalliolla. Jos tänä talvena pääsis yläköydestä eroon?

Täällä etelässä jään kiipeäminen alkaa todennäköisesti vasta alkuvuodesta, joten jonkinlaisia varaslähtöjä pitää tehdä. Joulukuussa suunnittelen ajavani Pyhälle ja toivottavasti Korouomalle ottamaan ensimmäiset nousut. Koska lumitilanne Lapissa on mikä on, on fokus helppo siirtää laskemisesta jäille, ainakin näin alkukaudesta. Uutena vuotena suuntaan jälleen Innsbruckin suuntaan, missä aion kiivetä ja skinnata kymmenen päivän ajan pitkin Itävallan Alppeja. 

Jos hyvin käy, niin Adventure Partnersin jäädyttämä Pirunkallio saadaan tammikuussa taas auki. Sen etu on se, että kotoani on matkaa Pirulle vartin verran ja siellä voi käydä vaikka päivittäin niitä metrejä ja treeniä hakemassa. Liidikurssillekin ilmoittauduin tammikuun lopulle. Sen jälkeen helmikuun alussa palaan taas Pyhälle, missä vedän Pyhä Adventure Free’kendin yhteydessä muutaman jäätikkö-työpajan. Samalla ajattelin yrittää taas Korouomalle ja vähintään Tajukalliolle kiikkumaan. 

Ei Pyhälläkään liikaa lunta ollut enää viime huhtikuussa

Maaliskuu menee pitkälti töissä talviretkikurssien, Oulangan talvivaelluksen ja Partioaitan ja Pyhän offariviikon timmellyksissä, kunnes huhtikuussa auton keula vie Norjaan ja Ruotsiin. Aloitin viime vuonna Finlav-lumiturvallisuuskoulutusputken, jonka tavoitteena on tässä hiljalleen ansaita lumivyöryteknikon natsat. Putki jatkuu seuraavaksi Norjan Lapphaugenissa neljän päivän jatkokurssilla, jonka jälkeen tarkoitus on käydä Ruotsissa viimeistelemässä viime vuonna kesken jääneet laskuprojektit. Viime keväänä sekä Kebnekaisen että Tuolpagornin laskut jäivät kesken todella hasardin lumitilanteen takia, kun tuntui siltä, että puolet Ruotsin vuorten lumista vyöryivät alas parin viikon sisään. Silloin ei esimerkiksi Tuolpagornin kraateriin ollut mitään asiaa, joten toivottavasti tänä vuonna olosuhteet olisivat edes hieman paremmat. Ruotsissa päässee myös vielä jäillekin roikkumaan.

Ja siinäpä se talvi sitten menikin. Mutta jotta sen saisi nyt ensin käyntiin, niin pitelen kaikkia sormia ja varpaita ristissä, että pohjoisessa alkaisi hiljalleen jäähtyä ja sadella lunta. 


Odottavan aika on pitkä. 

Jäitä odotellessa on kiipeilyvoimaa hyvä hakea sisältä

torstai 15. marraskuuta 2018

Nepalin jälkipelit ja jossittelut



Olen ollut reilun viikon kotona. Ensimmäiset päivät Nepalista paluun jälkeen menivät sumussa, olin aivan tolkuttoman väsynyt ja kärttyinen, eikä orastava jetlag ainakaan varsinaisesti auttanut asiaa. Olin kuitenkin päättänyt jo basecampista lähtiessä, etten aio jäädä pitkäksi aikaa sohvalle makoilemaan, vaan jatkan treeniä saman tien, kun vain jaksan. Muuten käy helposti niin, että rutiineista on vaikea saada taas kiinni. Viime vuonna Lobuchen reissun jälkeen möllöttelin sohvalla varmaan kaksi kuukautta ja kasvatin mahaa, enkä halunnut sen tapahtuvan uudelleen. Olin viikonloppuun mennessä jo lenkillä. 

Samalla tässä on ehtinyt jälkiviisastella Cholatsen tapahtumia väsymykseen asti, mikä on aina sinänsä turhaa, koska niihin hetkiin ja fiiliksiin, joissa päätöksiä vuorilla tehdään, ei koskaan pysty kotisohvalla täysin palaamaan. Se on ärsyttävää, koska samalla sohvalla ne ”olisinko sittenkin voinut onnistua” -kelat nostavat vääjäämättä päätään. 

Matkalla alas yritykseni jälkeen

Minähän olen ärsyttävyyteen asti positiivari. Kaivan aina kaikesta hyvät puolet ja samalla koitan hyssytellä huonot asiat ja epäonnistumiset maton alle. Ja ehkä juuri siksi Cholatsen matkakin on pääasiassa asettunut mielessäni niin sanotuksi ”onnistuneeksi epäonnistumiseksi”.

Jos katsotaan asiaa ihan objektiivisesti, niin epäonnistunuthan se reissu oli. Siis siltä kannalta, että vuoden ajan treenasin ja psyykkasin itseäni siihen, että sen 6440-metrisen huipun päälle kiipeäisin. Jäin kilometrin verran vajaaksi, joten eihän sitä oikein millään tasolla voi hyvänä suorituksena pitää. Jos siis ajattelee, että matkan tavoite oli ainoastaan se huippu. Mutta kun se ei ollut. 

Matkan isoin tavoite oli lähteä. Cholatse oli teknisyydeltään ja haastavuudeltaan iso askel minulle vuorikiipeilijänä ja se, että uskalsin sen askelen ottaa, oli minulle onnistuminen. Varmasti huipulle nousu olisi räjäyttänyt itseluottamuspankin totaalisesti, mutta jo sen 400-metrisen jäätikön nousu viidessä tonnissa nosti uskoa itseen valtavasti. Että minähän perkele tässä vedän, askel ja pitchi kerrallaan tätä valtavaa vuorta ylöspäin. 

Kun oikein tarkkaan katsoo, jäätikön alaosassa näkyy neljä kiipeilijää

Lähdin reissuun oppimaan. Kuten jo ennen matkaa ounastelin, olin ryhmämme kokemattomimmasta päästä ja Cholatse tarjosi melkoisen alustan oppimiselle. Kiipeilystä, päätöksenteosta, Nepalista, high altitude -hommista ja ennen kaikkea itsestäni. Oli valtava etuoikeus viettää pari viikkoa vuorella parempien kiipeilijöiden kanssa, joista jokaisella oli jotain annettavaa retkikunnalle. Palasin kotiin taas vähän erilaisena ihmisenä taskussa iso määrä uusia kokemuksia ja kokemusta. 

Parhaan palautteen ehkä ikinä antoi 25 vuotta Himalajalla kiivennyt Deno, joka viimeisenä iltanamme Kathmandussa istui viereen ja kiitti, että olin ollut se voima, joka oli sitonut kaikki mukana olleet yhteen. Ja kuinka olin oman keskeytyspäätökseni jälkeen ottanut uuden roolin basecampissa auttaakseni muut huipulle, unohtaen oman tappioni yhteisen tavoitteen edessä. Kuulemma usein – ymmärrettävästi –  keskeyttäjä mieluiten astuu syrjään koko projektista ja lähinnä sulkeutuu telttaansa kiroilemaan kohtaloaan, mutta minä en niin tehnyt. Minä keskitin energiani muiden auttamiseksi huipulle. Alhaalla kiikarien ja radiopuhelimen kanssa olin kuulemma yhtä paljon mukana ylhäällä kuin muutkin. Tätä palautetta vaalin mukanani pitkään. Ja Deno tekee ihmisprofilointia työkseen!

Huiputusyrityksen jälkeen basecampiin palaavia odotti suomalainen lakupötkö

Tykästyin Philin ja Altitude Junkiesin tapaan järjestää retkikuntia. Ei ole oppaita, ainoastaan supporttia, infrastruktuuri ja puitteet. Ryhmä ja sen jäsenet kiipeävät itsenäisesti ja tekevät myös päätökset sen mukaan. Se antoi ainakin itselleni rentouden tekemiseen, kun ei tarvinnut muiden kanssa juosta samaa tahtia. Sai kiivetä kuten kiipeää, sai olla kiipeämättäkin. Vaikka tiimityönä hommaa tietenkin tehtiin, sen annettiin olla orgaanista ja jokainen toimi silti yksilönä edetessään. Aivan varmasti aion lähteä Altitude Junkiesin matkaan vastakin. 

El dudes. Brian, minä, Dan & Deno Namchessa

Olisinko sitten voinut päästä Cholatsen huipulle? Se on se, mitä olen miettinyt tässä kotisohvalla paljon. Siinä kunnossa, missä olin, en. Olen siitä varma. Mutta olisiko sille kunnolle voinut tehdä jotain, jotta olisin päässyt vielä yrittämään? Ehkä. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisin voinut laskeutua takaisin alempiin kyliin muutamiksi päiviksi ja koittaa palautua siellä. En tiedä olisiko se auttanut, mutta kokeilla olisi voinut. Nyt lähestyvä myrsky esti ylimääräiset päivät. Olisin myös voinut ehkä lääkitä itseäni paremmin, jo ennenkin matkaa. Kieltäydyin järjestäen aloittamasta Precosa-kuuria ennen lähtöä, vaikka se olisi voinut ehkäistä koko vatsataudin. Aloitin kuurin vasta perusleirissä, joka todennäköisesti oli liian myöhään. Diamoxilla olisin voinut ehkä sopeutua paremmin, mutta en halunnut sitäkään syödä. Etenkin kun en kokenut, että korkeus oli ongelma muuten kuin palautumisen kannalta. Diamoxilla en edelleenkään halua kiivetä, haluan, että kehoni sopeutuu ja toimii normaalisti, jolloin tiedän ja tunnen sen paremmin. Ehkä sen hinta oli nyt epäonnistuminen.

Toinen asia on sitten se, että vaikka olisin ollut maailman tervein ja kovimmassa kunnossa, olisinko siltikään päässyt huipulle? Sitä en nyt päässyt mittaamaan, mutta todennäköisesti en. Teknisesti olisin varmasti pärjännyt samoille kannuksille, mihin muutkin, mutta yhtä lailla varmasti olisin kääntynyt alas viimeistään samassa paikassa kuin muutkin.

Pasang ei kääntynyt alas

Jäikö joku sitten harmittamaan? No loppujen lopuksi aika vähän. Tietenkin se ottaa päähän, että tuli kipeäksi ja sen myötä koko yritys valui vessanpönttöön (tai no, reikään lattiassa) jo lähestymispäivinä. Mutta sellaista se joskus on. Tämä oli ensimmäinen kertani, kun sairastumisen takia joku nousu menee pipariksi, eikä sille voinut mitään. Se jäi harmittamaan, etten päässyt kiipeämään Cholatsen yläosan harjanteella olevia pätkiä, koska ne olivat sellaisia, mitä en ole ennen kiivennyt ja olisi ollut perkeleen hauska päästä kokeilemaan. Eniten kuitenkin jäi harmittamaan, että ennen lähtöäni olin kesän treenien jäljiltä parhaassa kunnossani ikinä ja nyt en päässyt mittaamaan sitä kuntoa niissä olosuhteissa, joita varten olin harjoitellut. Mutta treeni jatkuu ja uusia mittausmahdollisuuksia tulee.

Sitten vielä se viimeinen: Aionko yrittää Cholatselle uudelleen? 

Kyllä. Joku päivä. 

B.E.A.S.T.




keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Punainen mäyräkoira Cholatsella


Se oli koira. Mäyräkoira tai korgi. Se oli kirkkaan punainen muuten, paitsi sen korvat olivat mustat. Siinä se vieressä lönkötteli ja saattoi minua takaisin basecampiin. Ihmettelin, että mistä se oikein ilmestyi, mutta päättelin, että se haluaa auttaa minut alas turvaan, joten sitä kannattanee seurata. Tiesin kyllä, että punainen mäyräkoira yli viiden kilometrin korkeudessa Himalajalla ei ole ihan normaalia, mutten välittänyt, tärkeämpää oli, että se auttaisi minut nyt kotiin.

Kahta viikkoa aiemmin olin laskeutunut Kathmanduun, Nepalin pääkaupunkiin. Kolmen tunnin hampaidenkiristelyn jälkeen olin päässyt viisumijonoista läpi, etsinyt kentältä satojen kylttien seasta Altitude Junkiesin nimen ja istunut viimein autokyytiini hotellille. Kathmandun liikenne oli yhtä kaoottinen kuin viimeksikin ja sen aiheuttama saastepilvi tunkeutui syvälle keuhkoihin reilun parinkympin lämpötilassa. En antanut sen häiritä, olin niin fiiliksissä että olin taas täällä. Ja parin päivän päästä pääsisin joka tapauksessa kolme kilometriä korkeammalle hengittämään raitista vuoristoilmaa.

Kathmandun Thamelissa

Kyytini päättyi Hotel Tibetin pihaan Lazimpatin kaupunginosaan. Terassilla minua odotteli Phil Crampton, Altitude Junkiesin omistaja ja Cholatsen retkikuntamme johtaja. Phil on Himalajalla legenda. Yli 75:n viiden retkikunnan kokemus – joista yli puolet 8000-metrisille vuorille – yhdistettynä hänen LAD-henkiseen olemukseensa ja omintakeiseen tapaansa johtaa retkikuntiaan on luonut maineen, jota toiset arvostavat ja toiset pelkäävät. Amerikkalaistunut britti on kuin sekoitus cowboyta ja jalkapallohuligaania, joka tekee mitä huvittaa ja joka on luonut omat säännöt vuorikiipeilyyn välittämättä pätkääkään, miten muut toimivat. Phil on tehnyt Nepalista itselleen toisen kodin, rakentanut maahan omat verkostonsa, joille hän on lojaali kuin kivi, ja joiden puitteissa hän navigoi Himalajalla kuin kala vedessä. Tai ehkä hai, jos muut ovat kaloja. Phil kertoo tarinoita siitä, kuinka kiipesi Ama Dablamin vahingossa kännissä, jakaa omia totuuksiaan (”Dehydration’s a myth!”), jotka voi jättää omaan arvoonsa, ja kertoo mielellään mielipiteensä mainetta niittävistä ”kaupallisista” kollegoistaan. Kuitenkin, samalla, Phil on äärettömän kohtelias ja huomioonottava, lojaali asiakkaitaan kohtaan ja pitää huolta omistaan. Hän saa ryhmissään aikaan vahvan siteen ja yhdessä tekemisen fiiliksen. 

Illalla hotelli Tibetin katolla koko retkikuntamme kokoontui ensimmäistä kertaa. Philin ja minun lisäkseni mukana oli Dan Texasista, Brian Idahosta, Nancy Oregonista, Finch Michiganista, uusiseelantilanen Deno, britti Robert sekä Christian ruotsista. Todella kokenutta porukkaa suurin osa. Oli everestejä ja amadablameja vyöllä. Kovimpana luuna Deno, joka oli 30:n vuoden aikana Himalajan lisäksi kiivennyt lukuisia ensinousuja mm. Andeilla ja käynyt pari kertaa Everestillä. Hän kertoi, että Cholatse tulisi olemaan hänen viimeinen high altitude -nousunsa, tämän reissun jälkeen hän jäisi näistä hommista eläkkeelle. Deno oli 47-vuotias.

Hotel Tibetin kattoterassi

Pyörimme muutaman päivän Kathmandussa ennen kyytiämme Namche Bazaariin. Pääkaupungin jo mainittu ilmanlaatu ei millään tasolla houkuta ulkoilemaan. Saasteinen ja pölyinen ilma tunkeutuu syvälle kurkkuun ja tekee olosta epämiellyttävän. Koita siinä sitten nauttia nähtävyyksistä samalla, kun silmiä kirveltää ja joku 30 000 skootteria ja pientä vanhaa Toyotaa yrittää ajaa päälle. Katujen ylitys perustuu ainoastaan tuuriin. Jos toiselle puolelle haluaa, on vain suljettava silmät ja käveltävä taistelukentän läpi. Kathmandun hallittu kaaos on tällaiselle suomalaiselle järjestysfriikille vähän liikaa, joten suurimman osan ajasta viihdyin hotellimme kattoterassilla kokislasin ääressä. Toisena iltana naapuripöydässä istui tutunnäköinen mies. Hän oli Alan Arnette, jonka blogi on lähes legendaarinen Himalajan uutislähde ja jota olen seurannut niin kauan kuin olen vuorilla pyörinyt. En voinut vastustaa kiusausta ja menin vähän fanipoikana moikkaamaan. Mies osoittautui äärimmäisen mukavaksi ja istuskelimme kotvan jutellen, ennen kuin hän lähti lentokentälle ja kohti kotiaan. Hieno, yllättävä kohtaaminen!

Alan Arnette & fanboy

Aamulla koitti viimein aika lähteä vuorille. Yleensä matka Khumbun laaksoon Himalajalle, missä maailman korkeimmat vuoret seisovat, taitetaan pienkoneella Luklan kuuluisalle kentälle. Mutta koska Lukla on kovin sääherkkä kenttä ja todella usein koneet eivät pilvien takia pääse perille, Altitude Junkies käyttää mieluummin helikoptereita. Kopterit voivat lentää huonommassakin säässä ja niillä pääsee suoraan esim. Namcheen, minne normaalisti Luklasta pitää kävellä vielä pari päivää. Lensimme Kathmandusta noin tunnissa suoraan sherpojen pääkaupunkiin Namche Bazaariin 3500 metriin ja aloitimme sopeutumisemme sieltä. Lentomatkalta avautui upea näkymä Khumbun vuorille, sellainen, jota ei vaeltaessa saa. Mt. Everest, Lhotse, Nuptse, Pumori, Ama Dablam, Makalu, Thamserku, Taboche ja, matkamme kannalta se kaunein, Cholatse kohosivat aamuauringossa ympärillä. Tuntui aivan älyttömän hyvältä olla täällä taas.

Kyyti 

Namche Bazaar, sherpojen pääkaupunki

Vietimme Namchessa pari päivää korkeuteen sopeutuen. Loikka Kathmandusta suoraan 3500 metriin on aika iso, joten paikan päällä ei voinut alkaa hötkyilemään. Käväisimme Everest View -hotellilla 3800 metrissä kahvilla ja notkuimme pitkin Namchen kujia ja katuja. Moonlight Lodgen terassille paistoi aurinko ja siinä kelpasi istuskella ja seurata ohikulkevia trekkaajia, lehmiä, kulkukoiria, -kissoja ja kantajia. Hattu nousi päästä, kun joku kaveri paineli ohi 70 kiloa Sprite-pulloja selässään. Tavallaan tuntui pahalta, että toiset kantavat limpparia selkä vääränä muovipulloissa tänne vuoristoon vain, jotta kaltaiseni turistit saavat vähän juotavaa lomapäiviensä ratoksi. Toisaalta sitten ilman meitä turisteja Khumbun laakso ei selviäisi, vaeltajat ja kiipeilijät kun ovat alueen ainoa tulonlähde. Ehkä se, että joku ostaa Sprite-pullon 4500 metrissä mahdollistaa sen kantajan lapsen koulunkäynnin. Kaksipiippuinen juttu. Koitin olla ostamatta yhtäkään muovipulloa matkan aikana puhdistaen kaiken nauttimani veden tableteilla, mutta pari kertaa sorruin Fantaan. Kolme ostettua pulloa kolmen viikon matkalla ei kuitenkaan ollut mielestäni ihan liikaa.

Namchen sopeutumispäivien jälkeen aloitimme matkan kohti Cholatsen basecampia. Ensimmäinen vaelluspäivä Doleen tuntui hyvältä, olin iloinen, että pääsimme viimein liikkeelle. Viitisen tuntia nousua meni melko hyvin, mutta vatsanpohjasta kramppaili hieman. Ajattelin sen johtuvan korkeuden ja fyysisen tekemisen yhteydestä. Kun happi ilmassa vähenee, elimistö joutuu koville, joten ei ihme, jos vähän nipistelee välillä. 

Cholatse näyttäytyi ensimmäistä kertaa kunnolla

Illalla nipistely kuitenkin jatkui ja muuttui hiljalleen ellotukseksi. Olo ei enää ollutkaan ihan niin hyvä. Vatsassa kiersi ja etoi. Välillä hikoilutti, välillä oli kylmä. Koitin pakottaa annoksellisen momoja ruoaksi, mikä ei ainakaan varsinaisesti parantanut oloa, joten päätin mennä nukkumaan. Sitten se alkoi: Vatsani kääntyi ympäri ja kouraisi. Tuli kiire vessaan, onneksi se oli vapaa. Tunsin kuumeen nousevan. Vapisin täysin hallitsemattomasti. Join vettä samaan malliin, kuin kymmenen vuotta sitten Musiikki & Median aikaan Tampereen hotelli Ilveksessä krapulassa kahvia. Se piti nauttia pillillä, jottei kaikki läikkyisi syliin, koska vapisin niin paljon. Otin särkylääkkeen ja Precosan, joiden jälkeen torkahdin vain herätäkseni hikilammikkoon ja taas vessaan. To save you the details, kävin sen yön aikana vessassa seitsemän kertaa. Nukuin käyntien väleissä ehkä puoli tuntia kerrallaan.

Huonompikin matemaatikko voi laskea, että aamulla minusta ei ollut paljoakaan jäljellä. Olosuhteissa, missä pitäisi juoda nestettä noin neljä litraa päivässä ja missä keho ei pysty palautumaan, ripuli ei anna parasta ennustetta toipumiseen. Koitin tankkailla elektrolyyttejä ja suoloja, mutta olo oli silti älyttömän heikko. Ajattelin, että se siitä ehkä kohenisi, kun pääsisin liikkeelle. Matkaa seuraavaan majapaikkaamme Machermoon ei ollut kuin muutama tunti, Otin taskuun vessapaperirullan, jota en onneksi matkalla tarvinnut. Elimistön hieman rauhoituttua päästyäni Machermoon koitin miettiä, mistä oli kyse. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kuin minulla oli ollut vatsaongelmia reissussa. Todennäköisesti kyseessä oli jonkinsortin ruokamyrkytys, sen verran ärhäkästi se iski, nosti ja laski kuumeen ja tyhjensi kaiken elimistöstäni. Nyt pahimmat oireet alkoivat olla ohi, mutta jälkiseurauksena olin täysin voimaton. Kaikki nesteet oli poistuneet enkä saanut niitä mitenkään takaisin. Korkeutta oli yli 4000 metriä, eikä keho täällä palaudu edes levolla. Suoraan sanottuna siis käytännössä paskoin koko viimeisen puolen vuoden treenin tulokset pilalle.

Ama Dablam kummittelee taustalla

Machermosta nousimme seuravana päivänä basecampiin. Vatsatauti oli ohi, mutta voimia ei enää ollut, mikä korostautui hitautena. Muu ryhmä minua ja Robertia lukuunottamatta paineli kaukana edellä poiketessamme pois Gokyoon vievältä polulta. Robert, 60v., oli yrittänyt Cholatselle jo viime vuonna, mutta oli joutunut kääntymään pari sataa metriä ennen huippua alas. Nyt hän oli flunssassa ja raahusti hitaasti takanani kohti uutta yritystä. Minä en paljoa nopeampi ollut, mutta joten kuten matka kuitenkin eteni. Viimeiset pari tuntia jyrkähköä ylämäkeä ennen basecampia tuntui kuitenkin loputtomalta ja kun viimein Cholatsen eteläpuoli avautui viimeisen kukkulan päälle noustessani, meinasin itkeä onnesta. Pienenpienet teltat – uusi kotimme – näkyivät valtavan vuoren edessä ja kompuroidessani perusleiriin tuntui kuin olisin jo kiivennyt ensimmäisen vuoren. Korkeutta basecampilla oli 4700 metriä. 

 Valtava, upea, kauhea, ihana Cholatsen
 eteläpuol ja sen basecamp

Saimme jokainen omat teltat, mikä oli luksusta. Sai levittäytyä ihan rauhassa ja räjäyttää duffelin sisällön haluamallaan tavalla. Käytin iltapäivän pesää rakentaen. Auringon osuessa leiriin teltan sisällä oli yli 30 lämmintä, yöllä parhaimmillaan kymmenisen astetta pakkasta. Kaikkeen sai siis varautua. Edessä oli lepopäivä, mikä antoi hyvän sauman basecamp-rutiineihin totuttelemiseen. Olimme jakkien laidunalueella, mikä tarkoitti kuivunutta jakinpaskaa maassa ja tuulen myötä myös ilmassa. Ulkona ei siis sopinut pyöriä ilman buffia naamalla. Keväällä vannoin, etten ikinä tule käyttämään epäonnistuneesta Bodom Trailista saamaani buffia, mutta nyt se oli suosikkivarusteeni. Messitelttaan ei sopinut astua sisään ilman käsien pesua, ruokapöydälle ei saanut laskea mitään. Phil oli todella tarkka hygieniasta, jotta yksikään tauti ei leviäisi kiipeilijöiden kesken. Puhtausnatsius tarttui nopeasti ja noudatimme uusia siisteysstandardeja tiukasti. 

Altitude Junkies on tunnettu keittiöstään. Basecampin ruoasta vastasi Da Pasang Sherpa, joka Philin mukaan on ”Himalajan paras kokki”. En minä siitä tiedä, mutta ruokaa oli paljon ja se maistui hyvältä. Leipä leivottiin keittiössä, oli tuoreita vihanneksia ja kasviksia, oli kanaa, lihaa, pastaa, pekonia,  ranskiksia, keittoja ja ihan kaikkea, mitä kiipeävä nuorimies voisi toivoa. Jopa siinä määrin, että puolivälissä reissua aloin jo haaveilla kotiinpaluusta, missä ei tarvitsisi syödä koko ajan niin paljoa. Mutta kyllä se ruoka tarpeeseen tuli edellispäivien tyhjennysoperaation jälkeen. Koitin saada niin paljon energiaa takaisin kuin vain oli mahdollista. 

Koti, messiteltta ja vessa

Ensimmäisessä kokoontumisessamme Kathmandussa Philin ensimmäinen lause oli, että tämä ei ole opastettu retki. Hän ei ole opas, hän ei neuvo miten asiat tehdään ja kukin saa toimia ja kiivetä vuorella omien päätöstensä mukaisesti. Altitude Junkies ainoastaan tarjoaa puitteet sekä sherpat, jotka fiksaavat köydet huipulle asti. Kaikki muu on itsestä kiinni. Ei Cholatsella kuitenkaan yksin oltu, vieressä oli kuitenkin seitsemän telttaa. Kaikki tiesivät, että avain onnistumiseen olisi tiimityö, joten teimme suunnitelmat ja päätökset kimpassa. Olimme nyt kiivenneet jo muutaman päivän yhdessä ja porukka alkoi hitsautumaan yhteen sitä mukaa, kun jengiin tutustui. Robert oli vanhempi herrasmies briteistä, joka melko varmasti ei pääsisi huipulle – näin hän itse sanoi. ”Too old, too slow” kuulemma. Deno ja Brian olivat vahvoja kuin härät, kuten oli myös Christian. Heillä tuskin olisi mitään ongelmia. Nancy oli aina hyvällä tuulella. Siis aina! En usko, että näin kertaakaan, ettei hän hymyilisi. Dan oli eniten minun kaltaiseni, innokas ja analyyttinen. Ja sitten oli Finch, entinen Navy Seal, joka oli ollut mukana mm. Osama Bin Ladein listimisessä. Finch oli nähnyt kaiken ja vahvisti jengiä älyttömän vakaalla harkintakyvyllään. Mikä parasta, porukassa ei ollut yhtään cowboyta ja kaikki machoilu loisti poissaolollaan. Olimme tasavertaisia ja -arvoisia ja tiimihenki oli vahva. Basecampissa vallitsi erinomainen yhteishenki alusta alkaen ja kaikkien mielestä Fleetwood Macin Rumours oli hyvä levy! 

Lepopäivä sujui kuitenkin enemmän Skid Rowta kuunnellen ja kamoja huoltaen. Seuraavana aamuna lähdimme aamiaisen jälkeen ensimmäiseen rotaatioon vähän päälle 5000 metriin. Veimme mukanamme hakut ja jääraudat, jotka jättäisimme jäätikön reunalle, niin ei tarvitsisi kaikkea roudailla tulevina päivinä edestakaisin. Olo noustessa oli ihan suhteellisen ok, mutta huomasin edelleen, että voimat olivat jääneet vessanpönttöön Doleen. Tuntui, etten koskaan ollut ollut kiivetessäni yhtä heikko kuin nyt. Harmitti, koska kotoa lähtiessäni olin ollut parhaassa fyysisessä kunnossani ikinä. Ajattelin, että ehkä se sieltä palaa, kun hiljalleen tässä touhuaa. 

Kiipeilyä ei voi aloittaa ennen kuin lama on suorittanut Puja-seremonian, 
jossa pyydetään vuorelta lupaa nousta sen rinteille sekä toivotaan suotuisia
olosuhteita. Myös henkilökohtaiset varusteet, kuten hakut, kypärät ja jääraudat on 
hyvä tuoda siunattavaksi

Monsuuni, joka kesällä tuo Himalajalle ja etenkin Khumbun alueelle valtavat määrät lunta, oli tänä vuonna ollut todella vähäsateinen. Sen seurauksena Cholatse oli todella kuiva. Kaikki, mikä yleensä on lumen peittämää oli nyt kiveä ja jäätä, mikä teki vuoresta teknisesti paljon aiempia vuosia haastavamman. Kiipesimme paikkaan, joka aiempina vuosina on ollut crampon point vain huomataksemme, että jää alkaa tänä vuonna vasta yli pari sataa metriä kauempana. Nyt matka oli viheiliäistä kivikkoa, kuin rakkaa, missä jokainen kivi liikkuu ja romahtelee. Päätimme jättää ylös kantamamme hardwaren ison kiven alle talteen seuraavan päivän rotaatiota varten, emmekä lähtisi ylittämään kivikkoa jäätikön reunalle tänään. Puhaltelimme tovin 5100 metrissä ja palasimme alas sherpojen jatkaessa ylemmäs vuorelle etsimään reittiä jäätikön läpi ja fiksaamaan köysiä. 
Muutaman päivän takainen marssijärjestys oli edelleen sama, muut menivät kaukana edellä, välissä olin minä ja takana jossain tuli Robert. Ensimmäinen rotaatio meni hitaasti, mutta suhteellisen mukavasti ja palatessani leiriin olokin oli yllättävän hyvä. Olin edelleen voimaton, mutta tuntui siltä, että pystyisin edes yrittämään. Mieliala oli positiivinen, eikä vähiten hyvän porukan ja hengen ansiosta. Taisin sanoa messiteltassa ääneenkin, että tämä on paras porukka, missä olen koskaan saanut kunnian kiivetä ja kaikki nyökyttelivät samaa.

Finch katselemassa Cholatsen 400-metristä jääputousta. 
Kuvasta näkee, miten kuiva jäätikkö tänä vuonna oli

Seuraavana aamuna luvassa oli aikainen herätys toiseen rotaatioon. Suunnitelmamme lepopäivistä olivat menneet uusiksi, koska sääennuste lupaili neljän päivän päähän myrskyä, joka kestäisi viikon. Jos haluaisimme yrittää huipulle, meidän olisi ehdittävä sen alta pois. Niinpä kolistelimme aamukuuden aikaan liikkeelle, tähtäimessä high camp 5600 metrissä. Se vaatisi koko 400-metrisen jäätikön kiipeämistä, jonka halusimme tehdä ennen kuin joka iltapäivä Cholatselle valuvat pilvet peittäisivät auringon.

Olin taas hidas. Saavutin edellispäivän kamajemman kuitenkin parissa tunnissa ja homma eteni. Deno oli unohtanut kypäränsä alas ja joutui puskemaan nousun kahteen kertaan samassa ajassa kuin itse pääsin kertaalleen ylös. Nauratti. Robert tuli jälleen perässä ja päätti lopulta olla jatkamatta jäätikölle. Hänen Cholatsensa päättyi siihen. Harmittelimme, mutta ymmärsimme ratkaisun, Robert ei yksinkertaisesti pystyisi saavuttamaan huippua tänäkään vuonna. ”Too old, too slow”. Muut menivät jo kaukana ja Deno vahvana kuin mikä lähti tavoittelemaan etujoukkoa. Minä jäin taakse Pasang Sherpan kanssa, joka oli viemässä köysiä ylös. 

Reitti varusteiden jättöpaikaltamme jäätikön reunalle oli kelju. Yleensä tässä kohtaa metrin-parin lumihanki peittää kivikon ja se on nopea ylittää ennen kuin varsinainen 400 metriä korkea jääputous alkaa. Nyt parisataa metriä pitkän kentän sai räpelöidä kiveltä toiselle ja matka oli todella rankka. Mihin kuulemma normaalisti menee vartti vei nyt yli tunnin. Tuntui kuin jokainen kivi olisi irtonainen ja maa jalkojen alla liikkui joka askeleella. En keksi ylitykseen mitään kuvaavampaa sanaparia kuin ”ihan perseestä”. Siis todella, todella perseestä. Mikä aiemmin näytti kauhistuttavalta jääseinältä tuntui nyt maailman houkuttelevimmalta paikalta. Jäätiköllä ei sentään alusta liikkuisi koko ajan. 

En tiedä sumeniko näkö vai kamera. Deno matkalla persekivikon yli kohti crampon pointia

Saavutin viimein uuden crampon pointin. Pasang puhisi perässä parikymmentäkiloinen rinkka selässään ja kirosi, että ei ole koskaan nähnyt vuorta näin huonossa kunnossa. Laitoin raudat jalkaan, otin hakun käteen ja kvarmistin itseni köyteen. Ensimmäinen osuus oli 60-70 asteista peilikirkasta jäätä, jonka nousin hakun ja jumarin avulla. Toinen hakku olisi ollut avuksi, mutta olin jättänyt sen leiriin. Sherpat olivat edellispäivinä tehneet ympäripyöreää päivää löytääkseen turvallisen reitin jäätikön läpi ja jyrkimmissä kohdissa oli fiksatut köydet, joiden kanssa kiivetä, muilta osin reitti oli pyritty merkkaamaan muutaman kymmenen metrin välein bambukepeillä. 

Nousu oli rankka eikä sairastamisen aiheuttama voimattomuuteni ainakaan auttanut urakkaa. Askel kerrallaan kiipesin ja vaelsin railojen välejä. Jäätikön pinnalla ei ollut senttiäkään lunta, eli reitti oli täysin kuivaa, kirkasta ja kivikovaa jäätä. No, ainakaan lumivyöryvaaraa ei tänä vuonna ollut! Lisäksi tietenkin railot olivat näkyvillä, mikä teki etenemisestä turvallisempaa. Mutta kyllä siinä töitä sai tehdä. Reitti veteli melkoista siksakkia tähdäten jäätikön oikeaan reunaan, missä kivivyöryvaara oli pienin. Vasemmalla oli Cholatsen valtava eteläinen face, mistä kiveä ja jäätä tippui vähän väliä. Sitä ei halunnut päälleen. Välillä mentiin nelivetoa, välillä pystysuoraa seinää ja välillä taas iisimpiä kävelypätkiä jäätiköllä navigoiden. Vaikka olin aivan poikki, jollain tavalla myös nautin menosta. Mietin, että onneksi tuli kiivettyä jäätä aika paljon viime talvena, minkää ansiosta pystyin etenemään melko jouhevasti, joskin hitaasti ylöspäin. Samalla mietin kuitenkin kauhuissani, että mitä kaikkea edessä vielä vastaan tuleekaan. Nelisen tuntia jäätikköä noustuani olin viimeisen headwallin alla. Se oli vajaa satametrinen melkein pystysuora seinä satulaan, jossa olisi tuleva yläleirimme. Katselin headwallia, kolme kiipeilijää nousi sitä ylös. En ihan erottanut ketä köydessä meni. Olin aika todella poikki. Pasang tuli kärsivällisesti perässäni edelleen valtava rinkka selässään. Siellä oli teltta ja köydet, jotka pitäisi fiksata huipulle asti. Tunsin voimieni hiipuvan jaloistani, ihan kuin joku olisi pillillä imenyt pohkeet tyhjiksi. Katselin menoa headwallilla ja vaikka meitä ei montaa tiimissä ollut, köyteen oli muodostunut pieni ruuhka. Tämä oli nousun pullonkaula. Koska vuorooni ylös olisi mennyt vielä tovi, päätin jäädä odottelemaan hetkeksi. Tunsin kuinka väsymys puski pintaan ja aloin epäillä, että jaksaisin puskea enää headwallin ylös. Saatika sitten vielä rapeloimaan alas. Pohdiskelin tovin ja totesin Pasangille, että minä lähden sittenkin nyt alas. 

Deno yksin ylempänä jäätiköllä

Se on hullua, miten keho toimii. Sillä sekunnilla, kun ilmoitin kääntyväni, väsymys valahti pohkeista koko kroppaan. Olin siihen asti painanut ilmeisesti apuhtaasti adrenaliinin voimalla ja kun päätin, etten jaksa enää, huomasin olevani jo aivan loppu. Pasang kysyi, että kaipaanko seuraa matkalleni alas mutta totesin pärjääväni. Hänellä oli kuitenkin vielä työtä tehtävänään, joten lähdimme eri suuntiin. Tiesin, että muut tulevat varmaan kohta alas ja saavuttavat minut, joten voin hyvin lähteä hiljalleen hipsimään takaisin kohti jäätikön pohjaa. 

Matkaräpsyjä

Sitten heräsin. Se oli ehkä absurdein tunne ikinä. Katselin ympärilleni ja tajusin nukahtaneeni pystyyn. En muista koskaan tunteneeni itseäni niin väsyneeksi, tuntui kuin silmät eivät vain pysyisi auki. Tiesin kuitenkin missä olen ja mietin, että miten helvetissä olen voinut nukahtaa tähän! Seisaalleen! Seisoin edelleen – onneksi – jaloillani. Olin vain simahtanut paikalleni. En tiedä olinko ollut tiedoton sekunnin, kymmenen vaiko minuutin. Vai pidempään? Tiedän vain että heräsin kasvot kohti alamäkeä ja tajusin, että tämä ei ole hyvä juttu. Eihän nyt tällaisessa jäätikköhelvetissä voi nukahtaa seisaalleen! Piti lähteä liikkeelle. Huomasin viimeistenkin voimien kadonneen silmien ummistamisen mukana. Tiesin heti, että matkasta basecampiin tulisi melkoinen taistelu. 

Peruna kerrallaan. Niin opetti minua asiakas Kebnekaisella syyskuussa. Se oli hänen mummonsa antama elämänohje ja sitä päätin seurata jotta pääsisin pois. Peruna kerrallaan. En suostunut katsomaan jäätikön pohjalle, katsoin vain kymmenen metriä eteenpäin. Nyt tuolle kivelle tuossa. Tuon railon yli kun pääset, niin saat ottaa lepotauon. Etenin loputtoman hitaasti, mutta onneksi melko vakain jaloin. Peruna kerrallaan. Tuossa on kivi, istu siihen. Juo vähän. Älä nukahda, nouse ylös! Kävin keskusteliua pääni sisällä koko ajan. Komentelin ja määräsin. Nyt liikkeelle! Peruna kerrallaan!

Tiesin selviäväni jos vain pääsen jäätikön ja sen jälkeisen kivikon yli paikkaan, mihin pari päivää aiemmin olimme jättäneet varusteitamme. Siitä lähtisi alamäki ja polku suoraan basecampiin. Mutta sinne oli pitkä matka. 

Peruna kerrallaan.

Otin ehkä viisi askelta ja pysähdyin. Piti löytää seuraava bambukeppi. Jossain vaiheessa nukahdin taas seisaalleen. Heräsin. Miten voi ihminen olla niin väsynyt, en voi ymmärtää. Eihän nyt kukaan kävellessään nuku! Olin 5500 metrin korkeudessa, ehkä sillä oli jotain tekemistä asian kanssa. Mietin, että jään istumaan paikalleni ja odottamaan muita, jotka tulisivat varmasti pian perässäni. En uskaltanut. En enää uskaltanut jäädä, etten taas nukahtaisi. Oli pakko jatkaa. Viisi askelta ja tauko. Köysi. Varmistulaite. Laskeutuminen alas. Varmista, että jokainen askel pitää. Jos tässä jäätiköllä kaatuisi, self arrest olisi liki mahdoton tehdä, niin kuivaa ja kovaa jää oli. Oli vain pakko pysyä pystyssä. Viisi askelta vielä. 

Väsytti

Lopulta pääsin jäätiköltä pois. Istuin hetken ja mietin, että ohhoh, olipas urakka. En edelleenkään nähnyt ketään takanani, olin aivan yksin. Päätin lähteä ylittämään kivikenttää. Sitä, joka oli aivan perseestä. Nyt se oli vielä enemmän perseestä. Otin tähtäimeksi noin 20:n metrin matkoja. Nyt tuolle kivelle. Sitten tuolle. Tuossa saat pitää tauon. Ähisin ja puhisin ja kiroilin kovaan ääneen. Ajattelin, että niin kauan kuin jaksan huutaa vittusaatanaa, jaksan myös pysyä hereillä. Ja jos pysyn hereillä, pysyn myös liikkeellä. Paikkaan, mistä alamäki ja polku basecampiin alkaisi, oli kuitenkin noustava vielä noin 60 metrinen seinämä, joka oli kiveä, soraa ja valuvaa hiekkaa. Siinä kohtaa ihan oikeasti mietin, etten tule ikinä pääsemään tätä mäkeä ylös. Yritin ja yritin liikkua, mutta sora jalkojeni alla tiputti minua aina uudelleen alemmas. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Ihan perseestä! 

Peruna kerrallaan.

Otin kivestä kiinni ja ponnistin. Pidin tauon. Nousin seuraavalle ja seuraavalle. Aurinko paistoi, oli todella kuuma ja minulla oli ihan helvetin kylmä. Kaivoin untuvatakin repusta ja koitin juoda, mutta vesipullo oli jo tyhjä. Mietin, että leirissä on pöydällä teetä, joka huutaa nimeäni. Nousin ja nousin ja valuin ja nousin kunnes viimein olin nyppylän päällä. Selvisin! Tipahdin polvilleni. 

Mietin taas, että haluaisin jäädä nukkumaan. Että jos tässä vähän silmiä ummistaisi, niin kyllä muut minut sitten poimisivat matkallaan alas. Olin niin väsynyt, etten tajunnut enää mitään. Onneksi en kuitenkaan jäänyt nukkumaan vaan lähdin alas. Tästä olisi enää noin tunti polkua pitkin perille. Olin unen rajamailla köpötellessäni mäkeä alas. Silloin se ilmestyi ensimmäistä kertaa. Se punainen mäyräkoira.

Se käveli vieressä vasemmalla puolellani. Ei edessä eikä takana, vaan toverillisesti siinä vieressä. Se lönkötteli ja hymyili siten kuin koirat nyt hymyilevät. Kyllä te tiedätte, silleen, kun ne on tosi innoissaan jostain. Tämä mäyräkoira oli tosi innoissaan, että sai saattaa minua alas. Se vaikutti kuin se olisi todella ylpeä itsestään. Aluksi se vain vähän vilahti silmäkulmassani ja pelästyin, koska olin luullut olevani yksin. En uskonut näkemääni, joten jatkoin eteenpäin ja yritin olla välittämättä. 

Kohta se ilmestyi viereeni kuitenkin uudestaan. Mikä ihmeellisintä: se oli kirkkaanpunainen. Mustat korvat ja kuonon pää, muuten kirkkaanpunainen. Tajusin kyllä, että eihän se voi olla mahdollista, mutta silti näin ja tunsin sen ihan vierelläni. Ja tosiaan: Tunsin. Tuli sellainen lämmin, turvallinen olo, että täällä on joku joka saattaa minut turvaan. Välillä se oli hetken poissa ja sitten se palasi. Kun katsoin tarkemmin, kyseessä oli reppuni avonainen remmi. Mutten halunnut katsoa niin tarkasti. Minä ikään kuin hyväksyin mieluummin hallusinaationi punaisesta koirasta, koska se toi turvaa. Löysällä roikkuva repun remmi ei veisi minua alas, mutta se koira veisi. Se oli todella erikoinen fiilis – tiesin, että hourailen mutta nautin siitä. Hyväksyin sen ja pidin siitä houreesta kiinni. Tiedostaen ajattelin, että jos suostun siihen, että se onkin vain remmi, en pääse alas. Että niin kauan, kun uskon punaiseen Himalajan mäyräkoirakorgiin, olen turvassa.

Huhhuh.


Viimein, yhdeksän tunnin jälkeen saavuin takaisin basecampiin. Namgel Sherpa juoksi vastaan ja toi mehua. Se oli paras mehu koskaan. Koitin jotain sönköttää punaisesta koirastani, mutta Namgel ei ihan pysynyt kärryillä. Hän suositteli, että menisin nukkumaan. Hetken päästä Phil saapui leiriin. Hän oli ihmetellyt, että missä olen, hän oli olettanut saavansa minut kiinni matkalla. Kerroin hänellekin uudesta ystävästäni ja Phil pudisteli päätään. Keskustelun päätteeksi totesin, että luulen, että minun osaltani huiputusyritys on ohi.

Menin telttaan ja nukahdin. Herätessäni muutkin olivat palanneet leiriin. Päivä oli ollut todella rankka kaikille. Phil sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt Cholatsea näin hirvittävässä kunnossa kuin tänään. Kuivuus oli tehnyt reitistä todella haastavan. Kerroin kaikille nukahtamisistani ja punaisesta mäyräkoirasta ja ilmoitin, että tämä vuori on minun osaltani ohi. Jos se olotila, jossa jäätikön tänään laskeuduin, iskisi esimerkiksi parikymmentä senttiä leveällä huippuharjanteella ylhäällä 6400 metrissä, missä pudotus molemmin puolin on noin kilometrin luokkaa, olisin mennyttä. Päätin lopettaa tähän. 

Myös Robert oli jo poissa pelistä. Oman vetäytymisilmoitukseni päätteeksi myös Dan totesi, ettei hän uskalla jatkaa. Yläosa oli liian paha, eikä riski ollut sen arvoinen. Muut ottivat uutiset vastaan kannustaen. Hyviä päätöksiä kuulemma. Oloni oli huojentunut, ei pettynyt. Tiesin, että Cholatse olisi tällä kertaa liikaa.

Seuraavan päivän lepäsimme. Myrskytuulet olivat tulossa Khumbuun parin päivän päästä, joten huiputtajat saivat vielä yhden välipäivän ennen viimeistä puskua ylös. Naapuriin oli edellispäivänä ilmestynyt muutaman hengen brittiryhmä, jotka tulivat tervehtimään. Kyselivät, että olenko ok ja onko punaisia koiria näkynyt? Ihmeteltyäni, että mistä olivat kuulleet eilisen seikkailuistani, he kertoivat tavanneensa minut matkalla. Olin kuulemma kertonut uudesta ystävästäni täysin lasittunein silmin ja he olivat varmoja, että minulla oli vuoristotauti, HACE. Itse en muista kohtaamista ollenkaan. Olin edelleen loputtoman väsynyt mutta nyt asia sentään jo hieman nauratti. 

Deno, Finch, Dan ja Brian varmistelemassa huiputusvarusteita

Maailman paras Finch <3

Robert ja Dan lähtivät Gokyoon nautiskelemaan sisätiloista ja kahviloista. Olin niin poikki, etten jaksanut liittyä seuraan, joten jäin basecampiin seuraaamaan Denon, Brianin, Christianin, Finchin ja Nancyn huiputusyritystä. Ensin he nousivat takaisin jäätikön yli satulaan ja sieltä he lähtivät keskiyöllä viimeistä harjannetta pitkin kohti huippua. Ylhäältä tuli jo aiemmin ilouutinen, että sherpat olivat saavuttaneet huipun ja köydet olivat nyt valmiit. Phil lähti huiputukseensa illalla suoraan basecampista ja jätti näin yön yläleirissä väliin.

Christian oli lopulta jäänyt yöllä telttaan yläleirissä ja näin päättänyt yrityksensä siihen. Finch pelkäsi jalkojensa paleltuvan ja kääntyi alas noin 6000 metrissä aamuyöllä. Phil tavoitti Denon, Brianin ja Nancyn parisataa metriä ennen huippua, kiipesi ylös ja palasi takaisin leiriin. Sen jälkeen loput olivat todenneet viimeisen harjanteen olevan liian vaarallinen ja he kääntyivät alas. Näin kukaan retkikunnastamme sen johtajaa ja Sherpoja lukuunottamatta ei nähnyt Cholatsen huippua. Tänä vuonna vuori oli kaikkia vahvempi. Niin epäreilua kuin onkin niin ajatella, muiden käännyttyä ennenaikaisesti alas minua ei enää harmittanut niin paljoa etten lähtenyt yrittämään. Tiedän, etten olisi saavuttanut huippua vaikka olisin kunnossa ollutkin. Tämä kausi oli yhteinen tappio kaikille.

Hyvän huiputusyrityksen päätteeksi kaikki palasivat ehjinä, joskin väsyneinä basecampiin. Konsensus oli, että ei sinne olisi ollut kellään tänä vuonna mitään asiaa, vaikka Phil toisin väittikin. Phil on kiivennyt Cholatsen viisi kertaa, Himalajalla 30 vuotta ja hänen riskienhallintansa rajat ovat erilaiset kuin muilla. Deno, joka jäi Cholatsen jälkeen high altitude -kiipeilystä eläkkeelle, totesi vuoren olleen ilkein, inhottavin ja yksi hankalimmista, mitä hän on koskaan kiivennyt. Se riitti todistamaan, että olimme tehneet hyviä päätöksiä matkalla. Olimme kaikki alhaalla turvassa, vaikka sitten punaisten mäyräkoirien ansiosta.

Vasemmalta oikealle: Yours truly, Nancy, Robert, Finch, Dan, Christian, Phil, Deno ja Brian 
juuri ennen huiputusyritykseen lähtöä

Seuraavana aamuna teimme vielä yhden hyvän päätöksen ja soitimme helikopterin hakemaan meidät suoraan basecampista Kathmanduun. Katselimme aamulla kyytiä odotellessamme Denon kanssa Cholatsen massiivista eteläseinämää, jonka poikki olimme paria päivää aiemmin menneet. Se oli ihan älyttömän näköinen, niin kaunis mutta samalla niin helvetin uhkaava. Totesimme sen olevan melkoinen BEAST. Kysyin, että aikooko hän palata? Kuulemma eläkkellejäämispäätös pitää, nyt hän aikoo vain sukellella. 

”How bout you?”, Deno kysyi. ”Probably”, vastasin. Mutta ensin aion kerätä mahdollisimman paljon lisää kokemusta, kokemuksia, treeniä, vuoria ja kilometrejä, jotta tämä beast koskaan onnistuisi. ”Niinpä”, sanoi Deno, ”toivottavasti sun punainen koira on täällä silloinkin.”

Paluu Kathmanduun 

Viimiesenä yhteisenä iltana Kathmadussa, kävellessämme Thamelista kohti hotelliamme 
seuraan liittyi punertava koira. Se johdatteli meitä perille. Kaikkia nauratti aika paljon.