Tänään uutisoitiin, että Ruotsin korkein huippu Kebnekaise on menettänyt pelkästään heinäkuun aikana yli neljä metriä huipun jääkerroksestaan. Se kertonee kaiken oleellisen Lapin tämän kesän lämpötiloista. Samaan aikaan, kun Kebnekaise suli menemään, minä vietin rantalomaa Itä-Lapissa. Kyllä: Rantalomaa, Itä-Lapissa.
Näistä lähtökohdista lähdimme Partioaitan 365 klubilaisten kanssa vaeltamaan kohti Haltin huippua heinäkuun viimeisellä viikolla. Kilpisjärvellä oli sielläkin paukkunut hellerajat päivä toisensa jälkeen ja mikäänhän ei ole pahempi vellussää kuin helle. Tulee vaikka rakeita ja vettä poikittain, se on silti miellyttävämpää kuin tuollainen tukala porotus, niiltä voi sentään suojautua. Lämpötilan noustessa myös riskit kasvavat. Lämpöhalvaus ja nestehukka ovat aika paljon suurempia uhkia kuin kesäsäässä kastuminen. Etenkin, kun matkaa on kuuteen päivään taitettavaksi noin 110 kilometriä.
Leiri Saarijärven rannalla.
Lähdimme Kilpisjärven luontokeskukselta kohti Saarijärven tupaa, jonka kupeessa olisi ensimmäinen yöpaikkamme. Edellisenä iltana oli satanut ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ja se oli raikastanut ilmaa onneksi hieman. Oli lämmin, muttei ainakaan vielä tukalaa. Matkaakaan ei ollut ensimmäiseen päivään kuin noin 12 kilometriä, joten tämä oli hyvä testipäivä sekä ryhmälle, että säätilalle. Polulle astui 13 klubilaista, minä sekä apuoppaani Mikko.
Olihan siellä kuuma. Matka Saarijärvelle on kivikkoinen, mutta kunhan ensimmäisten kilometrien jälkeen pääsimme viimeisestä koivikosta ulos puurajan tuolle puolen, pieni tuuli astui mukaan avuksi. Vettä reitiltä sai onneksi melko sopivin välimatkoin ja käsky oli tankata pullot ja ihmiset jokaisen mahdollisuuden tullen. Leiriydyimme Saarijärven tupien kupeeseen hyvissä ajoin ja hyvissä voimissa alkuillasta. Salaa rukoilin teltassani säiden jumalia, että hieman laittaisivat Käsivarren erämaahan ilmastointia kovemmalle.
Saanatunturi erämaasta katsottuna
Toinen päivä oli oleva vaelluksemme pisin. Saarijärveltä Meekonjärvelle on matkaa noin 19 kilometriä ja tarkoitus oli jatkaa Meekolta vielä niin pitkälle kuin rahkeet riittävät, jotta olisimme seuraavana aamuna jo mahdollisimman lähellä Haltia. Edellinen yö oli käsivarressa kesän viimeinen yötön yö, eli tänään aurinko laskisi ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Valoa vaeltajille kuitenkin riitti, mikä mahdollisti halukkaille rauhallisen etenemisen, kun ei tarvinnut kello kädessä määränpäätä saavuttaa ennen pimeän tuloa. Toiset halusivat mennä kovaa, toiset hiljempaa ja selkeästi merkityllä reitillä se oli näissä keleissä kaikille mahdollista. Sääntönä oli ainoastaan, että kaikki pysyvät kahden oppaan välissä, jolloin Mikko tulisi viimeisenä leiriin.
Reitti Kilpisjärveltä Haltile asti on tosiaan selkeä ja hyvin merkitty. Helppokin ehkä, muttei silti ihan kevyt. Saarijärveltä polku nousee rakkaista maastoa useamman sata metriä ylämäkeen, mistä se laskeutuu vehreään Kuonjarjoen laaksoon. Puolimatkassa Meekonjärvelle tulee vastaan Kuonjarjoen tupa, mistä reitti jatkuu muutaman kilometrin tasaisena ensimmäiseen vesistön yllitykseen asti ja nousee vielä yli 900:aan metriin ennen laskeutumista Meekolle. Tällä kertaa käisvarressa oli niin kuivaa, että yhteenkään vesistön ylitykseen ei tarvinnut vaihtaa kenkiä. Näin ei ihan aina ole.
Polkua ja rakkaa. Rakkaa ja polkua.
Kuonjarjoen hobittilaakso
Meekonjärven tuville saavuttaessa olimme jo aika poikki. Kuitenkin, jokainen kilometri vielä eteenpäin olisi seuraavalta aamulta pois, joten päätimme painella vielä vähän matkaa kohti seuraavaa tupaa, Pihtsusjärveä. Alkoi matkan toinen lyhyt koivikko-osuus, ennen kuin polku lähti hiljalleen jälleen nousemaan kohti Vuomakasjärveä, jonka rannoille päätimme viimein jäädä. Pystytimme leirin lopulta pienen kosken viereen järven alapuolelle. Huh mikä päivä! Jalkojen uittaminen joessa oli enemmän kuin tervetullutta, kun mittarissa oli 24 kilometriä. Haltille puolestaan enää alle 20!
Näkyykö leiri?
Seuraava aamu oli suunniteltu huiputuspäivämme. Jatkoimme vaellusta ensin Pihtsusjärvelle lounaalle, mistä nousimme vielä viitisen kilometriä edemmäs kohti Haltin kupeita leirinpystytykseen. Tarkoitus oli levätä ja tankata teltoissa muutama tunti ja lähteä kohti Suomen korkeinta pistettä alkuillasta. Sää oli pitkin päivää ollut painostavan oloinen ja juuri, kun viimeinenkin vaeltaja saapui leiripaikalle, alkoi taivaalta tippua vettä. Äkkiä teltat pystyyn ja nopeasti pieni tihku olikin muuttunut jo varsin mojovaksi sateeksi. Tuuli yltyi ja alkoi kuulua jyrähtelyä. Ukkonen! Juuri kun meidän piti lähteä ylös! Vedin sadekamat niskaan ja lähdin kiertämään telttoja läpi jakaen uusia ohjeita. Olimme sopineet kello kuuden lähdöstä, mutta kun puolelta satoi vielä kaatamalla, siirsimme starttia tunnilla. Ja kun tunnin päästä sade vain yltyi, jouduimme lopulta hylkäämään koko startin. Ei mitään jakoa tässä kelissä.
Uusi plääni oli suunnata ylös aikaisin aamusta, jonka jälkeen edessä olisi piiiiiiitkä vaellus takaisin Meekonjärvelle. Luvassa olisi siis viikon rankin päivä. Tarjosimme halukkaille mahdollisuuden jättää aamun huiputus väliin ja lähteä suoraan kohti Meekoa, jolloin edessä olisi ainoastaan leppoisa vaellussiirtymä kotia kohti. Kukaan ei kuitenkaan tarjoukseen tarttunut, vaan kaikki päättivät lähteä huipulle. Hienoa, ei muuta kuin matkaan!
Se siitä näkyvyydestä...
Keli oli kirkastunut ja lähtiessämme aamuseitsemän aikoihin kohti Haltia, sen rinteet paistatteilvat auringossa. Huippukin näkyi ja ehdimme jo toivoa, että sen saavuttaessamme ylhäältä näkyisi kauas. Nousu oli loivahkoa kivikkoa ja alkumatka jopa varsin mukavaa polkua. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä haastavammaksi tie kävi. Haltin tunnusomainen punainen rakka oli kuitenkin suhteellisen helppokulkuista. Jossain vaiheessa aivan tunturin yläosaan alkoi vyöryä pilviä, eli näkymä huipulla katosi, mutta muilta osin koko matkan saimme nauttia upeista maisemista takanamme. Kun oikein pinnisteli, leirikin näkyi Pihtsusjärven suunnalla!
Nousu meni oikeastaan jopa yllättävän leppoisasti ja saavutimme Suomen korkeimman pisteen, 1324:n metrin korkeudessa seisovan rajatolppa 303B:n jo parissa tunnissa! Toivomamme maisema huipulta oli pilvien myötä kadonnut, mutta se ei enää ketään haitannut. Olimme saavuttaneet Haltin huipun – tavoitteemme – ja kaikki hyvissä voimissa! Upeaa!
Rajatolppa 303B ja 365 Klubi!
Partioaitan 90-vuotis onnentoivotukset kirjattu Haltin vieraskirjaan!
Vajaan tunnin verran odottelimme topissa, josko sää kirkastuisi, mutta lopulta oli aika lähteä alas. Matka leiriin otti toiset pari tuntia ja lounaan jälkeen pakkasimme kamat ja aloitimme pitkän patikan takaisin kohti Meekonjärveä, jonka tupien kupeeseen leiriytyisimme. Jotkut voisivat ajatella, että Haltin vaellus on tylsä, kun reitti on sama myös takaisin päin, mutta omaa fiilistä se ei kyllä syönyt. Mennessä ajatus oli etenemisessä, koska tavoitteena oli huippu, jolloin takaisin tullessa maisemista nautti ihan eri tavalla. Ja toisekseen, ihan erilainen se maisema on joka tapauksessa toiseen suuntaan! Raskaan, mutta antoisan päivän päätteeksi viimeinenkin huiputtaja oli Meekonjärvellä iltaan mennessä. Seuraavan yön lepo oli ansaittu!
Haltin vaellusreitin suurin nähtävyys itse Haltin jälkeen on yli 15-metrinen Pihtsusköngäs,
yksi Suomen suurimpia vesiputouksia
Loppumatka sujui sananmukaisesti hienoisessa vastatuulessa, joka kuitenkin lähinnä virkisti, koska mittari oli alkanut nousta jälleen hellelukemiin. Patikointia, vettä, ruokaa ja taukoja sopivassa suhteessa, siinä lääkkeet turvalliseen paluumatkaan kohti maalia. Ensin Meekolta Saarijärvelle ja sieltä viimeisen illan hyttyshelvetin jälkeen Kilpisjärvelle, minne saavuimme kuudentena vaelluspäivänä puolenpäivän jälkeen. 110 kilometrin taipale Haltille ja takaisin oli siinä!
Haltin huiputus Kilpisjärveltä on Vaellus isolla V:llä ja Suomen huippu todella pitää ansaita. Paperilla yksinkertaiselta näyttävä 55 kilsaa tonne ja takas on paikan päällä aika paljon enemmän. Se on erämaata, se on kivikkoa, rakkaa ja loputonta ylämäkeä. Se on kovaa tuulta, tunturien suojattomuutta ja äkisti vaihtelevien sääolojen tottelemista. Oikeastaan mikään Haltin vaelluksessa ei ole lopulta helppoa muu kuin se, että jos jaksaa pidättää, jokaisella autiotuvalla 15:n kilometrin välein on oikea vessa. Mutta ai hitto, että Haltin vaellus myös palkitsee! Muutenkin kuin niissä vessoissa. Ja kun päivän päätteeksi käy pulahtamassa kirkkaassa tunturijoessa ja tuijottaa laskematonta aurinkoa vuorten takana tuntee olevansa aika kaukana kaikesta. Ja onkin. Ja se on juuri tarkoituskin.
Missä kaikki ooooooon?
Jokainen matkassa ollut klubilainen ansaitsi Haltin huipun kovalla työllä, eli onnittelut jokaiselle! Eiköhän lähdetä ensi vuonna uudelleen.
Näkymä Haltin rinteiltä kohti Pihtsusjärveä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti