Matka Ruotsin vuorille oli erikoinen. Yhtäkään niistä projekteista, joita oli tarkoitus tehdä, ei saatu hädin tuskin edes aloitettua, mutta epäonnen myötä päädyimme lopulta tekemään paljon enemmän.
Tavoitteita oli kaksi: Tehdä Kebnekaisen traverse, eli skinnata ja nousta Halspassetin kautta pohjoispuolelta ylös ja laskea Ruotsin korkeimmalta huipulta itäistä reittiä alas, sekä laskeutua Duolbagornin kraateriin ja poistua myös sieltä laskien pois. Olosuhteet olivat olleet vaihtelevat jo jonkin aikaa ja tiesimme, että Ruotsissa on todella huonoluminen talvi, lähdimme kuitenkin toiveikkaina yrittämään. Ajelimme Oulun ja Kiirunan kautta Nikkaluoktaan, mistä moottorikelkka kuljetti meidät Kebnekaisen tunturiasemalle. Asema on auki talvisin noin 1,5 kuukauden jakson maalis-huhtikuussa, jolloin se palvelee pääasiassa hiihtovaeltajia ja päiväturisteja. Jonkin verran vapaalaskijoitakin riitti, mutta vähäluminen talvi todennäköisesti piti suurimman tungoksen loitolla.
Aurinko paisteli saapuessamme perille. Fiilis oli vähän kuin kotiin olisi tullut, tämä on kuitenkin jo viides vuosi putkeen, kun Kebnekaisen kupeessa pyörin. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa talvella! Asetuimme taloksi ja lähdimme tekemään pientä tiedustelumatkaa projektiemme suuntaan nähdäksemme miten huono lumitilanne todellisuudessa on. Noustuamme sinänsä ihan mukavassa kunnossa olleen personal backenin, eli tunturiaseman takana olevan pikkunyppylän yli totuus valkeni: Laaksossa ei ollut muuta kuin tuulen pakkaamaa lähes jäistä kinosta ja kiveä, joiden päältä kaikki irtolumi oli lentänyt taivaan tuuliin. Skinnasimme tunnin verran östra ledenin alkuun Kebnetåkkan alle, mistä reittimme lähtisi ylös. Solassa lunta sentään näytti olevan ihan kohtalaisesti, mutta (viisiportaisella asteikolla) nelostasolla oleva lumivyöryvaara teki reitistä uhkaavan. Emme lähteneet sitä ensimmäisenä päivänä nousemaan vaan tyydyimme yllättävän hyvään laskuun solan reunalta alas laakson pohjalle.
Korppua
Tunturiasemalla kävimme konsultoimassa paikallisia ja alkoi tuntua ilmeiseltä, että alkuperäiset tavoitteemme voisi heittää romukoppaan. Halspasset oli todella vyöryaltis, samaten Duolbagornin kraateri, eikä niihin ollut mitään asiaa näissä oloissa, ei ainakaan turvallisesti. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi nousta Kebnekaisen huipulle suhtellisen vakaata östra ledenia pitkin. Päätimme lähteä seuraavana aamuna, kun vyöryvaarakin tippui kolmoseen.
Aurinko paisteli skinnatessamme eiliseltä tuttua latua kohti östra ledenia. Säätiedot lupailivat kuitenkin liki myrskytuulia ylemmäs, joten emme varsinaisesti pidätelleet hengitystämme onnistumisen toivossa. Kebnetjåkkan solassa lunta riitti ja ylös hiihdellessä totesimme, että jos ei muuta, niin luvassa olisi varsin miellyttävä lasku takaisin, jos huippu jäisi saavuttamatta. Tuulenpuuskat matkalla olivat jo varsin mojovia ja mitä ylemmäs pääsimme, sitä kovemmiksi ne muuttuivat. Ennusteen mukaan pahin myräkkä alkaisi vasta puolenpäivän jälkeen, eli helpotusta ei varsinaisesti ollut luvassa, päinvastoin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä pahemmaksi keli muuttui. Tuulen lisäksi Kebnetåkkan yläosa, jonka kautta siis Kebnekaisen itäinen reitti kulkee, alkoi peittymään pilveen ja näkyvyys huononi metri metriltä. Lopulta tilannetta punnittuamme emme nähneet muuta vaihtoehtoa kuin lähteä alas. Alati huononeva sää yhdistettynä vyöryherkkiin olosuhteisiin ei varsinaisesti ole hyvä yhdistelmä, joten turha sitä lähteä uhmaamaan. Etenkin kun olimme vasta puolimatkassa huipulle eikä myrsky ylhäällä olisi ainakaan helpottanut. Niinpä irroitimme skinit, kasasimme laudat ja laskimme pettyneinä alas.
Tyyntä ennen myrskyä...
Lasku oli kuitenkin erinomainen! Östra ledenin alaosan sola oli kerännyt tuulen ansiosta runsaasti lunta ja sitä oli nautinnollista laskea. Mutta kun solasta pääsi ulos, todellisuus iski vasten kasvoja. Laaksossa tuuli noin 20 m/s ja ennusteen lupaama myräkkä oli toden teolla alkanut. Onneksi se sentään puhalsi myötätuuleen matkallamme takaisin tunturiasemalle nuolemaan haavojamme.
Tuulee!
Taustalla Duolbargorni, jonka yläosan kraateri (piilossa pilven takana) jäi odottamaan ensi vuotta
Päätimme lähteä seuraavana aamuna yrittämään vielä uudelleen, mutta koska tuuli puhalsi edelleen kuin lumitykki heti personal backenin yläpäässä, ei pidemmälle ollut järkeä lähteä. Laskimme pari kertaaa tunturiaseman mäen, teimme pari ankkuriharjoitusta ja palasimme alas. Sääennuste tuleville päiville ei lupaillut muutosta ja koska lumivyöryvaara pyöri sekin vähintään kolmosella, piti alkaa tekemään ratkaisuja. Kebnen alueen olosuhteet olivat tänä keväänä turhan vihamieliset ja yksikään projekteistamme ei tullisi onnistumaan, joten päätimme pakata kamat ennenaikaisesti ja häipyä. Näin meillä olisi mahdollisuus yrittää löytää edes jotain laskettavaa jostain muualta ennen kotimatkaa. Löimme kamat kasaan ja hyppäsimme kelkkaan, joka heitti meidät takaisin Nikkaluoktaan. Päätimme suunnata satakunta kilometriä luoteeseen, Abiskoon.
Personal backen, eli "henkilökunnan mäki" tunturiaseman takana tarjosi parhaat lumet
Olimme nähneet hyvännäköisiä kuvia Abiskon Björklidenistä Instassa ja ajattelimme, ettei se nyt ainakaan huonompi vaihtoehto Kebnekaisen alueeseen verrattuna olisi. Bonuksena olisi hissi huipulle, eli ihan joka nousua ei tarvitsisi skinnata. Joskin yli 1,6 kilometriä pitkä ankkurihissi sai nivuset välillä toivomaan siltikin vaihtoa nousukarvoihin. Todella vähäluminen oli Björklidenkin, mutta keskuksen reuna-alueen offarimaastot olivat kuitenkin laskettavissa. Sama tilanne oli seuraavana päivänä naapurikeskus Riksgränsenissa, missä pilvettömän taivaan alla pääsi laskemaan varsin kohtuullisia hissioffareita. Riksgränsen on jokaiselle 90-luvun lumilautailijalle legendaarinen paikka. Täällä on otettu vuonna 1996 ehkä ikonisin lumilautakuva ikinä Ingemar Backmanin siihen aikaan järjettömän kokoisesta backside airista. Kuva on porautunut jokaisen noihin aikoihin lajia harrastaneen mieliin ikuisiksi ajoiksi ja pienenä bucketlist-juttuna iloitsin, että sain vedettyä pari backside airia Riksun maastossa pyhiinvaelluksen hengessä!
Riksgränsenin maisema palkitsee
Somen voima on välillä arvaamaton. Matkallamme Kebnekaiselta Björklideniin laitoin Instagramiin kuvan saatesanoin ”heihei Kebne ja helou Abisko, mitähän sinulla olisi tarjota?” Pyhälä operoivan ohjelmapalvelu Bliss Adventuren Artturi Kröger kommentoi kuvaan, että ehkäpä Arctic Guidesilla olisi jotain, tägäten firman mukaan. Vähän ajan päästä Arctic Guidesilta tuli viestiä, että tervetuloa Abiskoon, kiinnostaisiko heli-ski -hommat? Kävi ilmi, että perjantaille olisi ehkä laskuja tarjolla ja lyhyen viestivaihdon jälkeen, ennen kuin huomasimmekaan, meillä oli yhtäkkiä paikat helikopteriin parin päivän päähän. En ole ennen heliskitä/boardia kokeillut ja nyt mahdollisuuden tiputtua vähän liian helposti syliin oli pakko tarttua tilaisuuteen. Varsinkin kun Björklidenin ja Riksun kohtalaisista lumista huolimatta näytti siltä, että hyvät laskut tällä reissulla olivat aika kiven alla. Helikopteri tarjosi mahdollisuuden saada edes muutama oikeasti eeppinen linja tälle viikolle.
Arctic Guides & Anders
Niinpä perjantai-aamuna viiden hengen ryhmämme hyppäsi Arctic Guidesin omistajan Anders Bergwallin kanssa kopteriin ja ampaisimme ilmaan. Sää oli liki täydellinen, aurinko paistoi ja tuulta ei ollut nimeksikään. Lämpötila huiteli jossain viiden asteen paikkeilla. Upea kevätpäivä siis. Ja viimein myös niitä hyviä laskuja! Teimme Andersin johdolla kuusi piiiiiiiitkää laskua ympäri Abiskon vuoristoa, ihastellen laaksoissa makoilevia hirvilaumoja niiden välissä. Pohjoisseiniltä löytyi hyvin linjoja vähälumisesta vuodesta huolimatta. 35:n vuoden kokemuksella puhunut Anders ei muistanut koko lasku-uransa ajalta näin kuivaa ja kylmää talvea. Lensimme huippuja ja laskimme harjanteita viitisen tuntia, jonka jälkeen alkoi olla jalat sen verran muusia, että uskomattoman hienosta kokemuksesta huolimatta palatessamme Björklidenin hekokentälle olin varsin onnellinen laskujen oltua paketissa. Vaan olipa yksi hienoimmista laskupäivistäni ikinä! Keskustelua helilaskemisen ekologisuudesta varmasti riittää, mutta olen iloinen, että keikka tuli tehtyä.
Koitin googlailla helikopterien ympäristövaikutuksia (ilmeisten meluhaittojen lisäksi), mutta todella huonosti on dataa tarjolla. Ilmailun vaikutuksista puhutaan käytännössä ainoastaan lentokoneiden osalta, eikä eriteltyä faktaa helikoptereista ihan helpolla löytynyt. Vaikkakaan missään kokonaisuudessa helilaskeminen tuskin mikään suuri kuormittaja ole, kiinnostaisi saada vähän tarkempaa päästötietoa ko. aparaateista ja yksittäisen kopterin kulutuksesta. Saa linkkailla, jos löytyy.
Kahvitauko, Abisko style
Upean heli-päivän päätteeksi suuntasimme (hybridi!)auton vielä takaisin kohti Suomea. Rovaniemellä pitäsi olla vasta parin päivän päästä, joten ajelimme päättämään yllätyksiä täynnä olleen reissumme vielä Pallakselle, missä lunta riitti edelleen liki kymmenen asteen lämpötiloista huolimatta. Parin päivän kruisailu todennäköisesti Suomen parhailla offarimaastoilla päätti matkan hienosti.
Pallas!
Viikko Ruotsin vuorilla oli yllätyksellinen. Emme saaneet yhtäkään suunniteltua asiaa tehtyä mutta juuri sen ansiosta päädyimme tekemään liudan muita juttuja, joita ei olisi suunnitelmiin normaaleissa olosuhteissa tullut edes harkittua! Ehkä jopa historiallisen huonosta lumitilanteesta huolimatta länsinaapurin Lappi tarjosi upeita elämyksiä, fiiliksiä ja huikeita laskuja ja osoitti, että on erinomainen vaihtoehto kevään laskuille vastakin. Voin vain kuvitella, millaista tekeminen on hyvälumisina vuosina! Kebnen ja Duolbagornin projektit jäivät odottelemaan, joten eiköhän se tule selviämään ehkä (toivottavasti) jo ensi keväänä!
E10
Ruotsissa mukana matkasivat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti