sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Mount Elbrus 2014

Tänään on kulunut kaksi vuotta alla olevan blogin julkaisusta. Ajattelin näin juhlapäivän kunniaksi julkaista sen myös täällä Luontoilmiön puolella, ensimmäistä kertaa kunnolla kuvien kanssa. 

Kiipesin Elbrusille heinäkuussa 2014. Se oli ensimmäinen oikeasti suuri seikkailuni, joka lopulta muutti suunnan aika totaalisesti. Kahta vuotta aiemmin olin raitistunut ja alkanut hoitaa masennustani kuntoon ja Elbrusin reissusta tuli lopulta sellainen henkinen kiintopiste. Olin päättänyt sen huipulle päästessäni julistaa itseni terveeksi. Niin kävi, kuten allaoleva tekstikin kertoo, mutta se, miten pahasti nämä hommat lähtivät sen jälkeen käsistä, oli yllätys itsellenikin. 

Elbrusin jälkeen olen tehnyt melkein parikymmentä reissua erinäisille huipuille, päättänyt alkaa tavoittelemaan Seven Summitsia, kiivennyt niistä yhden lisää, lähdössä vielä tänä vuonna kiipeämään kaksi, opiskellut eräoppaaksi, ryhtynyt yhteistyöhön Partioaitan kanssa ja tehnyt itsestäni ammattiulkoilijan. 

Tarinan opetus? Ei kannata päästää helposti addiktoituvaa ihmistä vuorille!




torstai 31. heinäkuuta 2014


5642 metriä.

Sen verran oli yli miljoona vuotta vanhaa venäläistä vuorta allani eilen kello 09:12, kun Euroopan korkeimman vuoren, Mount Elbrusin huipulla itkin. Itkin kovaa, valtoimenaan, kontrolloimattomasti ja niin puhtaasta onnesta, etten ole koskaan itkenyt. Aloin itkeä nyt uudelleen, kun ryhdyin tätä kirjoittamaan.

En osaa ihan tarkalleen vielä sanoa, miltä tämä tuntuu henkisesti, olo on jotenkin täysin absurdi. Että ihan oikeasti tein sen eilen. Ihan oikeasti kiipesin Euroopan korkeimmalle vuorelle. Minä. Olen ylpeä ja nöyrä  samanaikaisesti ja monella tapaa ymmärtänyt oman pienuuteni sekä suuruuteni. 

Fyysisesti olo on, kuin joku olisi venäläisellä lumikissalla ajanut sohjoisessa mäessä ylitseni. Olen täysin loppu. Mutta silti jotain mystistä voimaa puhkuu sisältä päin, jotain sellaista voimaa jota minulla ei ole koskaan ollut.

Koska tuon henkisen puolen selittämiseen menee varmasti vielä hetki, voin vain kerrata, mitä siellä vuorella tapahtui. 

Perjantaina saavuimme kuuden hengen ryhmämme kanssa Venäjälle. Moskovan lentokentältä tarttui mukaan vielä seitsemäs suomalais-jäsen, kun kävi ilmi, että neidillä oli sama kohde kuin meillä. Jatkolennon laskeuduttua Mineralvodyn piskuiselle kentälle ja autoiltuamme nelisen tuntia lähinnä rekkoja ja lehmiä väistellen läpi etelä-venäläisen maiseman, saavuimme illaksi Chegetin laskettelukylään Mount Elbrusin kupeeseen. 

Elämää kuin venäläisessä autokamerassa

Heti seuraavana aamuna oli vuorossa ensimmäinen akklimatisaatio ja nousu Mount Chegetin 3650-metriselle huipulle. Vuorille kiipeämisessä tärkeintä on se, ettei lähde suoraan ylös rehkimään, vaan asteittain totuttelee ohuempaan ilmanalaan, joka siis ohenee koko ajan mitä ylemmäs menee. Eikä mitenkään lineaarisesti, vaan aika jyrkästikin kolmesta tuhannesta metristä ylöspäin. Chegetin huiputus meni hyvin, reitti oli helppo eikä mitenkään tekninen, hieman vain uuvuttava ja henki kulki hyvin huipullakin. Oli luottavainen olo. Chegetin topista oli  komea ja arvostusta herättävä näkymä suoraan vastapäätä nököttävälle Elbrusille, joka veti koko ryhmän aika hiljaiseksi. Että tuossa tuo nyt on, ei perkele, kaksi kilometriä korkeampana. 

Sunnuntaina se Elbrus olikin sitten jo jalkojen alla. Aamulla otimme kaikki kamat kantoon ja suuntasimme hyvin venäläisen näköisellä ja kuuloisella tuolihissillä ja kabiinilla hieman alle 3900:n metriin, mistä kävelimme vuoren base campiin. Hapen vähenemisen huomasi heti kun kantoi rinkkaa, reppua ja kiipeilyvarusteita mukana sen jonkun pari sataa metriä. Majoitus ryhmällämme, johon sisältyi suomalsiten lisäksi ainakin marokkoloainen, pari belgialaista, pari meksikolaista, yksi jenkki, muutama britti ja yksi indonesialainen ja joita päädyimme kaikkia kutsumaan perulaisiksi, oli sinne alle neljään tonniin roudatuissa konteissa. Nämä olisivat kotimme seuraavat päivät. 

Kotoisaa basecamp-eloa

Saavuttuamme base campiin laitoimme ensi kertaa varusteet niskaan, tarkoituksenamme aloittaa seuraava akklimisaatio 4700:n metriin ja takaisin. Juuri kun olimme lähdössä nousuun, huolestuneen näköinen oppaamme pyöri pihassa tuiman näköisenä radiopuhelin kädessään. Yhtäkkiä tuli käsky, että kaikki sisään, ulos ei saa lähteä kuin korkeintaan vessaan, pää pitää peittää jos niin tekee, ja mitään esineitä ei saa pitää kädessään. Olimme joutuneet keskelle voimakasta ukkospilveä, joka neljä kilometrin korkeudessa on hengenvaarallista. Mäessä oli kiipeilijöitä, jotka juoksivat henkensä edestä alaspäin puoli kilometriä meistä ylempänä. Heidän vaatteensa kipinöivät staattista sähköä, niin sanottua St. Elmo’sin tulta, ja kuolemanvaara oli läsnä. Yhtäkkiä sitä ymmärsi, että nyt ei olla ihan kotona ja Kaivopuistossa piknikillä, nyt ollaan ihan oikeiden asioiden edessä. Vuori tekee mitä tahtoo ja ihminen on sen edessä todella pieni. Loppupäivä kului lähinnä luonnonvoimia ihmetellessä ja kun illalla myrsky tyyntyi, kaivoimme mukaan pakatut lastenliukurit repuista ja lähdimme mäkeen. Oli perulaisilla ihmettelemistä, kun Suomen joukkue juoksenteli mäkeä ylös-alas ja nauraa räkätti kovaäänisesti.

Mount Elbrusin uudempi basecamp, huiput aukeavat taustalla

Maanantai-aamuna se kuolemanvaaran läsnäolo konkretisoitui, kun meidät saavutti uutinen noin kilometriä ylempänä salamaniskuun kuolleesta kiipeilijästä. Mietteliäinä ryhdyimme vetämään varusteita niskaan akklimatisaatiota varten, tällä kertaa keli kun oli erittäin kohdallaan nousua varten. Hyvin äkkiä sai huomata, että parin päivän takainen Mount Chegetin huiputus oli kissantanssia tähän verrattuna. Hapen vähyys vei voimat joka askeleella ja vaikka teknistä nousua ei ensimmäiseen kiipeilypäivään kuulunutkaan, joutui korkeussuunnassa noin kilometrin matkaan käyttämään kaikki kehon sopukoista löytyneet voimat niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin puolelta, että sai itsensä jatkamaan eteenpäin. Jokainen askel tuntui kuin lyijyä olisi nostellut ja jokainen metri tuntui kilometriltä. Piti asetella itselleen lyhyitä tavoitteita jotta pääsi perille asti. Mutta vuorikiipeily taitaa olla yksi ainoista lajeista, joissa se maaliin pääsy on vasta puolimatka, takaisinkin pitää nimittäin tulla. Ja se se vasta raskaaksi osoittautuikin. Paluumatka tuntui vähintään yhtä pahalta, ellei jopa pahemmalta, kuin nousu ja päästyäni takaisin base campiin olin täysin hajalla. Olin huonovointinen, keho oli sanonut itsensä irti, suuresta tankkaamisesta huolimatta olin täysin kuivunut ja olin henkisesti lopussa. Laskeskelimme, että akklimatisaatio vastasi samaa kuin jos olisi juossut puolimaratonin muovipussi päässä ja päivä oli fyysisesti raskain mitä minulla on koskaan ollut. Vaan vähänpä vielä tiesin. Puoli tuntia leiriin paluumme jälkeen iski uusi ukkosmyrsky ja kiittelimme onneamme ja vuorten jumalia, että olimme päässeet sitä ennen takaisin majoitukseen.

Minä ja Solja jossain 4500 metrissä.

Tiistai oli lepopäivä, joka lähinnä kului teknistä varustusta testatessa, laatiessa nousustrategiaa, vettä juoden ja kusella rampaten. Vuoristoilma on omituinen, se laittaa aineenvaihdunnan sellaiseen jamaan, että vettä meni päivässä noin viisi litraa ja kusella sai käydä vähintään kaksi kertaa tunnissa. Kusta sai ainoastaan hökkeliin, joka on vuorimatkailijoiden maailman inhottavimmaksi vessaksi äänestämä, lähinnä siis reikä lattiassa peltikopissa. Suomalaiset lähinnä nauroivat. Ei ole tainneet maailman vuorimatkailijat käydä Provinssirockin Bajamajassa kolmantena festaripäivänä.

Toinen varsin huono piirre ohuessa ilmassa on se, että se vaikuttaa tottumattomalla uneen. Ensimmäisenä yönä ennen raskasta akklimatisaatiota kukaan meistä ei tainnut nukkua hetkeäkään, toisena yönä sentään, silkasta uupumuksesta, unta tuli joku viitisen tuntia. Seuraavana yönä pitäisi lähteä kello 03:00 tekemään lopullista nousua huipulle, joten jokainen sekuntikin lepoa tulisi tarpeeseen. Sama homma syömisen kanssa, oli pakko syödä kun pystyi, koska ruokahalu oli nollassa. 

Keskiviikkona, 1,5:n tunnin yöunien jälkeen herätyskello soi klo 01:00 ja oli tullut aika lähteä kiipeämään.  Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus ryhmän pukiessa päälleen useita kerroksia vaatteita, pakatessa kiipeilyreppuja, laittaessa jalkaan ylävuorikenkiä, cramp-oneja ja gaiterseja ja viritellessään otsalamppujaan. Kukaan ei puhunut, kaikki keskittyivät edessä olevaan suoritukseen. Kolmelta lähdimme lumikissalla kapuamaan noin viiteen tuhanteen metriin mistä aloittaisimme lopullisen huiputuksen. Kun kissa jätti meidät noutopaikalle ja kaarsi takaisin alas, olimme omillamme. En muistaakseni edes osannut jännittää, olin niin keskittynyt edessä olevaan koitokseen. Muistan miettineeni miten yksin ihminen on ollessaan sysipimeässä yössä viiden tuhannen metrin korkeudessa, minne ei kaupunkien valot paista. Yllä oli maailman upein kirkas tähtitaivas ja alla lumihanki. Ja sen alla Euroopan korkein vuori.

Mount Elbrus on kaksihuippuinen sammunut tulivuori ja aloitimme hitaan matkan kohti huippujen välistä kraateria, eli satulaa, missä saisimme tauon ja mistä alkaisi nousun tekninen osuus. Askel oli raskas ensimmäisestä alkaen, happea oli alle puolet merenpinnan tasosta ja omaan rytmiin keskittyminen oli ainoa, mitä mielessä oli. Olin päässäni jaksottanut nousun viiteen osaan: ensin kävely satulaan, sitten jyrkkä hakkunousu ylös, siitä poikittain muutama sata metriä turvaköydelle, köyden kanssa viimeinen ja raskain nousu huipun juurelle ja huiputus. Toivoin, että kaiken mennessä hyvin, aamukymmeneen mennessä olisimme perillä summitissa. 

Matka satulaan oli pitkä ja rankka mutta motivaatio oli korkealla. Aurinko teki nousuaan ja alla narskuva lumi oli jotenkin eteenpäin vievä sävel. Huomasimme jossain vaiheessa Jarin kanssa, että kunhan saa oman askelluksen ja rytmin tasaantumaan, kannattaa jutella mahdollisimman paljon, se piti hengityksen rauhallisena. Niinpä lörpöttelimme niitä näitä alastomista naisista vanhoihin koulumuistoihin samalla kun maailman kaunein koskaan näkemämme auringonnousu aukeni takanamme. Pienet, noin minuutin stopit olivat juhlaa sekä olon että maiseman kannalta, liikkeessä kun katse ja keskittyminen oli ainoastaan siinä seuraavassa askeleessa. Pieni horjahdus sivuun olisi voinut heittää ihmisen satoja metrejä alamäkeen.

Samalla kun ne ovat helpottavia, tauot ovat pahinta myrkkyä kiipeämiselle. Sitä joutuu keräämään itsensä uudelleen, löytää rytmin ja askelluksen ja aloittamaan ikään kuin alusta joka kerta, kun pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa. Helpompaa on vain puuskuttaa eteenpäin kuin juna ja yrittää löytää voima eteenpäin. Noin vartin lepo satulassa ennen Elbrusin länsipiikin ensimmäistä jyrkkää nousua oli juuri sitä, myrkkyä. Siitä noin 45-asteen kulmassa nousevaan mäkeen lähdettiin hakut kädessä ja ehjänä pysyminen oli kiinni lähinnä siitä, että jääraudat purivat kunnolla joka askelmalla. Nousu oli hidasta ja järkyttävän raskasta ja lyhyt, noin sadan metrin matka sivusuuntaan jyrkänteen keskellä ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Sivusiirtymän toisessa päässä lyötiin turvaköysi kiinni ja jatkettiin huipun viimeiseen ja jyrkimpään nousuun. Köydessä ollessa ei voi hidastella, koska sekä edessä että takana on joku, joten se taisi mennä jollain ihmeen tahdonvoimalla ylös. Päästyäni turvaköyden yläpäähän näin lauman ihmisiä ja ajattelin saavuttaneeni huipun. En ihan vielä. Nyt kuitenkin sai jättää jo kamat paikalleen ja edessä oli vielä noin 15 minuutin kävely itse Euroopan korkeimpaan pisteeseen. Se kävely tuntui ikuisuudelta. Ajattelin matkalla itseäni, poikaani, elämääni, soberismiani, ystäviäni, kaikkea mahdollista. Kyyneleitä oli vaikea pidätellä ja kun ensin Tuomas ja sitten Marko ja Emmi tulivat vastaan käytyään jo ylhäällä purskahdin täyteen itkuun. Halasimme. Juoksin, tai ainakin siltä se tuntui, kohti lopullista huippua, jonka reunalla näin rakkaimman ystäväni Jarin seisomassa ja odottamassa. Hän halusi ottaa viimeisen askelen yhdessä. Otimme sen. Halasimme. Itkin. Olimme tehneet sen! Me! Ranskalaisen koulun lukion häiriköt, joista ”ei koskaan tulisi mitään”!

Huipulla lähinnä itketti. 5642 metriä!

Summitissa viivyimme noin vartin. Odotimme että Solja pääsisi perille. Halailimme, otimme liian vähän kuvia, nautimme käsittämättömän upeasta näkymästä Venäjän ja Georgian suuntiin. Solja sanoi olevansa erityisen iloinen minun puolestani, tästä matkasta, tarkoittaen koko viimeistä kahta vuotta. Pakahduin.

Näkymää Euroopan katolta

Kuitenkin, koska tiesimme että matka alas on vielä pitkä ja vaarallinen, oli aika lähteä. Otimme tauon köysien yläpäässä, mihin olimme jättäneet varusteemme. Sekä Soljalla että minulla olo heikkeni selkeästi. Nousuun kehon varaamat adrenaliinit olivat loppu, alkoi päänsärky ja huimaus. Kehossa ei ollut mitään enää jäljellä. Ja silti alaspäin olisi vielä sama matka taitettavana. Oli lähdettävä. Jättäydyimme ryhmän viimeisiksi, Jari kulki jonkin aikaa tsemppaamassa mukana, mutta jos oma rytmi on nopeampi ja askel kulkee, on turvallisempaa mennä sillä, joten Jari jatkoi omillaan ja katosi nopeasti näköpiiristä. Me jatkoimme kahden oppaan tukemana. 

Matka alas oli kymmenen kertaa pahempi kuin matka ylös. Keho oli valmis antamaan periksi jokaisella askelmalla jonka se joutui ottamaan. Tasapaino heitti, tuli vaarallisia horjahduksia, taukoja muutaman minuutin välein. Vesi oli repusta loppu, nopeat energiat kuten suklaa antoivat tehoa ehkä viideksi minuutiksi kerrallaan. Hetki sitten huipulla koettu hurmos muuttui taisteluksi pääsystä alas. Edellispäivien ukkosmyrskyt mielessä koitin pitää tahtia yllä ja ajattelin vain, että jokainen pienikin askel alaspäin on kohti kotia. Jossain vaiheessa olin pyörtyä pelkästään reppuni painosta ja oppaani ottikin sen lopulta omaan selkäänsä kiinni varmistaakseen, että pystyn etenemään. Jyrkänne alas satulaan tuntui kilometreiltä, loiva nousu satulasta itäisen Elbrusin rinteelle kymmeniltä. Näkymä oli huikea pilvettömässä säässä. Ajatukset olivat täysin sekaisin, kuten oli elimistökin. Joku sisäelin kramppasi, se sattui. Lopulta, noin neljän tunnin laskeutumisen jälkeen, näin jälleen Jarin odottamassa 5000:ssa metrissä jossain muutaman sadan metrin päässä minusta. Matka sinne kesti ainakin 20 minuuttia. Tuntui hullulta, että tuossa 
tuo jätkä odottaa, huutelee ja tuulettaa, haluaisin jo siihen, mutta keho teki tenän kahden minuutin välein. En vain kyennyt etenemään nopeampaa tahtia, olisin halunnut jäädä paikalleni, ihan sama veisikö vuori minut vai ei. Voimia ei vain enää ollut, ei edes siihen muutaman kymmenen metrin matkaan, joka edessä enää siinsi. 

Matkalla alas ehti räpsäistä yhden ainoan kuvan

Lopulta, 11 tuntia liikkeellä oltuani pääsin lumikissan noutopaikkaan, mistä matka veisi base campiin. Muutamaa minuuttia myöhemmin Solja saapui samaan paikkaan ja olimme kaikki päässeet turvassa alas. En ollut koskaan ollut niin kuollut ja elossa samaan aikaan. Sanat eivät vain yksinkertaisesti riitä sitä hetkeä selittämään.

Onneksemme illalla pääsimme base campista takaisin Chegetin kylään. Suihku! Posliinivessa! Sähköä! HAPPEA! Matkalla alas vannoimme, ettei ikinä enää. Että tämä oli järjettömintä ja typerintä mitä olemme koskaan tehneet, uudelleen ei tarvitse lähteä. Ja että tulipahan kokeiltua omat rajansa ja kykynsä, kun ne rajat on ylitetty.

Tänään aamiaisella siinä kahvin ja puuron lomassa löimme kättä päälle, että lähdemme seuraavaksi Kilimanjarolle. 5895 metriä.



          Elbrusin tiimi. Suosikkivalokuvani ikinä.

perjantai 29. heinäkuuta 2016


Koskapa kirjailin matkakertomuksen Kebnekaisen reissusta jo Partioaitan blogiin, en ala sitä uudelleen tänne sanasta sanaan postailemaan. Täältä löytyy!

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Luonto- ja eräoppaan lajilista


Yksi luonto- ja eräoppaan ammattitutkinnon peruspilareista on opetusministeriön laatima noin 350-kohtainen lajilista, joka ammattiulkoilijan tulisi tuntea. Lista tentitään kouluvuoden aikana lajeittain niin, että jokaisessa tentissä kysytään satunnaisesti puolet aihepiiristä ja niistä pitää saada 80% oikein, jotta suoritus on hyväksytty. Vuoden aikana saa kuitenkin käyttää kaksi 50:n prosentin oljenkortta. 

Syksyllä opeteltiin sienet, jäkälät ja sammalet.

Haaparouskut, herkkusienet, herkkutatit, huhtasienet, isohapero, kangashapero, kangasrousku, kavalakärpässieni, kehnäsieni, keltahapero, keltavahvero, koivunkantosieni, korvasieni jne. jne.

Hän on luppo, puhtaan ilmanlaadun merkki.

Joulun korvilla ihmeteltiin kaloja ja nisäkkäitä. Ahma, halli, hirvi, karhu, näätä, saukko, lumikko, kotihiiri, kärppä, mäyrä, minkki, onhan noita. Ahven, taimen, made, muikku, nahkiainen, salakka ja sen sellaisia. Myös matelijoita oli mukana kyystä vaskitsaan ja viitasammakkoon.

Kädessä mäyrä. Vähän heikommalla hapella tosin.

Nämä olivat helppoja lyhyitä listoja jopa tällaiselle cityvuorikiipeilijälle, jonka luonnontuntemus perustui pääasiassa lumen ja jään tuntemiseen ja ala-asteen biologian tunteihin. 

Sitten koitti kesä ja vähän isommat kisat. Viime vikolla tentittiin 82 lintua, joiden kohdalla piti toki myös äänet tunnistaa. Isokuovi, lehtokerttu, metsähanhi, piekana, pilkkasiipi, suokukko ja kauheesti kaikkia tukka- ja töyhtötyyppejä. 

Heikki under attack

Eilen koitti laajudeltaan isoin prässi, kun vuorossa oli kasvit, eli puut, pensaat, marjat ja saniaiset. Stressasin tenttiä aivan hulluna käytännössä toukokuusta alkaen, olin aivan varma, ettei minulla ole mitään saumaa saada rehun rehua jäämään päähän, ei etenkään sen 80%:n edestä.

Ahomansikka, haapa, harmaaleppä, hevonhierakka, hieskoivu, hiirenvirna, huopaohdake, isomaksaruoho, jalavat, jauhosavikka, juolukka, järvikaisla, järviruoko, kalliokielo, kanereva, kangasmaitikka, karhunputi, karpalo, kataja, keto-orvokki, kevätpiippo, kielo, kihokit, kissankello, kissankäpälä, koiranputki, kotipihlaja, kullero, kultapiisku, kurjenjalka, kurjenkello, kuusamaaaarhjjklaksjlakjhkasjdhakjhggggghhhh! 119 lajia.

Ja kas, 58/60 tentissä!

TADAA!

Ensi viikolla vuorossa on enää ötökät ja muut nilviäiset ja sitten homma alkaisi olla maastonäyttöä vaille siinä. Kahden viikon päästä pitäisi olla eräoppaan paperit kädessä. Nyt alan jo uskomaan siihen, että niin tosiaan käy!






lauantai 16. heinäkuuta 2016

Lofootit 4.-9.7.



No niin, viimein olen päässyt kotiin asti pidemmäksi aikaa kuin puoleksi päiväksi, niin ehtii vähän purkaa näitä menneitä ruuhkaviikkoja paperillekin. Kebnekaise-vaelluksesta kirjailen erikseen Partioaitan blogiin tässä piakkoin ja linkkailen sieltä sitten tänne, joten otetaan tässä katsaus viimeviikkoiseen Norjan seikkailuun.

Olen ollut Norjassa laskujeni mukaan nyt seitsemän kertaa, mutta Lofootit oli silti vielä käymättä. Olen yleensä päätynyt joko niiden pohjoispuolelle Tromsön suuntaan ja viime kesänä kävin Bodön eteläpuolella Svartisenilla. Olihan se siis jo aikakin päästä rannikon ehkä legendaarisimmalle saariryhmälle vähän pyörimään. Norjan reissu oli Eerikkilän luonto- ja eräopaskoulun viimeinen iso yhteinen reissu - tai siis ”maastoharjoitus”, millä nimellä näitä kutsumme - ja yksi vuoden päämatkoista, jota olimme odottaneet käytännössä syksystä asti.

Olimme tulleet Markon kanssa Kebnekaisen jälkeen Ruotsin puolelta Aavasaksaan muutamaa päivää aiemmin, missä lähinnä lepäsimme edellisviikon puserruksen jäljiltä. Koska kuitenkin yksi Suomen kansallismaisemista nökötti majoituksemme takana, kävimme sentään pienen palauttavan päiväkävelyn tekemässä ja nauttimassa aurinkoisesta päivästä. Näköala palkitsi, samoin Aavasaksan Grillin makkaraperunat, mutta pääosassa oli silti uni ja lepo ennen Tornioon ja Eerikkilän bussiin siirtymistä. Iloisen kurssikaverien jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Torniosta taas Aavasaksan ohi kohti pohjoista, missä illan päämääränä oli Kilpisjärvi. 

Aamu Kilpisjärvellä nousi harmaana. Tarkoitus oli käydä nousemassa Saana, yksi Suomen klassisimmista tuntureista, ennen rajan ylittämistä Norjaan. Lähdimme taittamaan matkaa ja niitä yli seitsemääsataa porrasta, jotka huippua kohti vievät Näkyvyys ja kelikin olivat tässä vaiheessa vielä ihan siedettävät. Kuitenkin, mitä ylemmäs pääsimme, sitä karuimmaksi olosuhteet muuttuivat tuulen puhaltaessa yli 20m/s:n keskivoimakkuudella. Sen ohessa yltyvä vesisade sumun ja pilven sisällä pitivät huolen, ettei kukaan selvinnyt päiväkävelystä kuivana. Läpimärkinä päätimme kuitenkin jatkaa huipulle asti kun kerran aloitettukin oli ja reilun tunnin haikkaamisen jälkeen pääsimme ylös. Näköalasta ei ollut tietoakaan pilven sisällä, mutta fiilis oli kuitenkin varsin hyvä. Niin hyvä, että ajattelin ottaa pari valokuvaa! Ja ne kuvat jäivätkin sitten viimeisiksi, jotka puhelimeni napsi. iPhone nimittäin imaisi Saanan huipun myrskyssä oikein huolella vettä sisäänsä ja sen seurauksena sanoi sopimuksen irti. Saanalta ei siis kuvia ole tarjota.

Sivuhuomautuksena ja kaupallisena tiedotteena on todettava, että matkan ja ehkä koko kesän paras hankinta tähän hätään oli Tierran Back Up Jacket, jonka hain päivää aiemmin Haaparannan Naturkompanietista! Se pääsi ensimmäisenä päivänään todelliseen testiin ja pärjäsi paremmin kuin yksikään takkini ikinä. Kuori kuin kuori päästää jossain vaiheessa veden läpi mutta Saanan myrskyn jälkeen, kun housut oli boksereita myöten kastuneet ja gore-kengistä pystyi kaatamaan vedet ulos, yläosa oli Back Upin alla pysynyt TÄYSIN kuivana. Mulla on paras sponssi ikinä.

Saanan jälkeen vaihtelimme bussissa kuivaa päälle samalla, kun ylitimme rajan Norjan puolelle. Se on joka kerta yhtä vakuuttavaa ja ärsyttävää, kuinka maisema muuttuu valtakunnanrajan jälkeen. Vuoristo nousee heti ja muuttuu jylhäksi ja upeaksi. Ajelimme pohjoisen kautta ensin kohti Harstadia, missä pidimme kauppatauon ja siitä Lofoottien yläkärkeen Fossestuan ylängölle. Bussi tiputti meidät parkkipaikalle, josta oli muutaman kilometrin haikkaus Fossestuan varaustuvalle, jonka maastoon leiriydyimme. Sää oli kuin Norjassa, eli kostea, pilvinen, usvainen ja järjettömän kaunis. Teltan pystytyksen jälkeen taisin painella melko suoraan makuupussiin ja nukahtaa, sen verran painoi kehossa vielä Kebnen rasitukset ja Saanan myrskyt.

Aamulla lähdimme nousemaan noin 400 metriä ylöspäin varsinaiselle ylängölle. Sää oli edelleen norjalainen, mutta tunnelma korkealla maisemien edessä. Olen edelleen sitä mieltä, että Norja on kaunein paikka maailmassa, eikä sitä ylitä mikään muu kuin ehkä Färsaaret hyvänä päivänä. Kun haikkailimme ylängön vehreää maastoa, sen lampia, vesiputouksia ja pieniä järviä pilvimassojen velloessa pääasiassa alapuolellamme, sitä jotenkin haukkoi vähän henkeään koko ajan. Lounastauolla kastuimme taas sateessa mutta minua ei haitannut pätkääkään. Olin vain jotenkin niin fiiliksissä siitä, että olin taas norjalaisilla vuorilla liki vuoden tauon jälkeen. Paluumatka ja etenkin laskeutuminen olivat haastavia osalle porukasta, jotka eivät olleet vastaavia kulmia koskaan lasketelleet. Rinne oli mutainen ja kivinen ja liukas ja siinä avaimena oli luottaminen omiin kenkiinsä. Melkein jokainen kunnollinen vaelluskenkä nimittäin kyllä pitää yli 40-asteisessa kulmassa märällä kivellä, jos siihen luottaa ja asentelee painonsa oikein. Itse otin matkan hyvänä treeninä ja Hanwagi piti kivellä. Juuri ennen leiriin pääsyä kouluttajamme pysäyttivät vielä porukan ja yhtäkkiä päällä oli pelastusharjoitus vuorilla. Teimme takeista ja puunrungoista paarit ja Marko pääsi laskemaan lopun matkaa makuulla leikkien potilasta. Uuvuttavan päivän päätteeksi, kun potilaskin koki ihmetoipumisen, istuimme vielä tulilla ruoanlaitossa kuunnellen vieressä virtaavan kosken kohinaa ja ihastellen vastakkaisella rinteellä virrannutta vesiputousta. Tämä tosiaan oli kuin jostain Taru sormusten herrasta -leffoista. En tosin usko, että Uusi-Seelanti voi mitenkään olla näin hieno.

Fossestuan ylängöillä

Seuraavana aamuna pakkailimme leirin ja siirryimme takaisin bussille. Nopean kaupassa pistäytymisen jälkeen jatkoimme Borgin viikinkimuseolle, missä perehdyimme alueelta löydettyyn historiaan ja viikinkiajan ihmeisiin. Olen aikanaan innostunut kyseistä historiasta pääasiassa musiikin kautta ja oli hienoa päästä sen syntysijoille uppoutumaan 1200 vuotta vanhaan tunnelmaan. Odinit ja Thorit ja Lokit ja Valhallat mielessä olin joskus ihan varma, että minun kuuluisi olla norjalainen. Maan tarusto on jotenkin romanttisella tavalla uljasta, sopivasti mystistä ja oikeassa mittasuhteessa kansallisylpeää symboleineen ja kuvastoineen. Siihen kaikkeen nähden viikinkimuseo on todettava hieman pettymykseksi, vaikka paljon alkuperäisiä löydöksiä sen kokoelmista löytyykin.

Museolta ajelimme vielä illaksi Rambergiin Skagenin leirintäalueelle, joka sijaitsi uskomattoman kauniin valkoisen hiekkarannan äärellä. Kaikilla niillä kerroilla, joina olen Norjassa käynyt, olen nähnyt auringon ehkä kolme kertaa ja nyt se tuli kuin tilauksesta lämmittäen koko beachin ja kaikkien mielet. Ja varusteet. Saimme nimittäin viimein kamat kunnolla kuivumaan Fossestuan jäljiltä ulos. Mökkiemme pihamaa näytti melkoiselta mustalaisleiriltä kahdenkymmenen suomalaisen levitettyä käytännössä kaikki kamansa aurinkoon kuivumaan.

Heikki esittelee eräoppaan perusvarustusta. Siis 16:n eräoppaan.

Ja kun kamat oli kuivattu, oli ihmisten vuoro. Meillä nimittäin kulki matkassa mukana telttasauna, jonka pystytimme hiekkarannan päädyssä oleville kallioille. Siinä aurinkoisessa illassa, vuorimaisemissa ja valkoisella rannalla se sauna puksutti savua piipustaan ehkä kauneimmassa paikassa missä se on kuunaan seissyt. Oli leirintäalueen muilla asukkailla ihmeteltävää ja vähän ehkä myös kadehdittavaa eräopaskurssin löylytellessä Atlantin rannalla, ainakin sen suuntaisia oli muutamien vastaan tulleiden suomalaisten mietteet.

Mites toi saunamesta?

Yöunet puhtaissa lakanoissa mökeissä olivat kovin tervetulleet ja aamulla sängystä tuntui nousevan aivan uusi ihminen. Ja tänään se ihminen oli lähdössä kalaan. Norjalaisella aluksella merelle lähtö ja turskan kalastaminen on sellaisia bucketlist-juttuja, joka on aina roikkunut mukana kun täällä olen käynyt. Ja nyt se toteutui! Ajelimme pieneen Reinen kalastajakylään, joka oli kuin Tappajahain Amity, vedimme kelluntahaalarit niskaan ja hyppäsimme muutamaan saippuakippoon. Seilasimme merelle ihastellen loittonevaa Lofoottien eteläkärkeä, tunnelma kannella oli jotenkin jopa harras.

Päivällisen hakuun!

Päästyämme tarpeeksi kauas oli aika laskea syötit veteen. Veneen kyljessä oli keloja, joissa kussakin oli päässä 3-4 koukkua ja eriväristä jigiä sekä parisataa metriä siimaa. Laskimme siimat pohjaan, jonka jälkeen aloimme nykiä niitä voimakkain vedoin, jolloin syötit tekivät edestakaista liikettä jossain sadan metrin syvyydessä kalojen valtakunnassa. Kauaa ei tarvinnut narua kiskoa, kun tärppejä alkoi tulemaan. Turskaa, makrillia ja jotain minulle tunnistamatonta jättiläistä alkoi nousta tasaiseen tahtiin kannelle. Ensin kahdeksankiloinen. Sitten kaksitoista. Ja lopulta Pyryn yli neljätoistakiloinen jättiläinen! 

Kala taitaa olla Pyryä isompi

Päivän toiseksi suurin saalis tarttui kouluttajamme Jannen syöttiin, hän nimittäin naarasi kannelle yli kymmenkiloisen vulkaanisen kiven! Harvinaisuus kuulemma näillä lakeuksilla, kapteeni ilmoitti vievänsä sen näytille paikalliseen kahvilaan.

Parin tunnin jälkeen meillä oli melkoinen Pietarin kalansaalis kyydissä. Kapteenimme fileeroi siitä osan mukaan otettavaksi, eikä tarvinnut siis kauheasti miettiä mitä tänään syötäisiin. Noin 25 kiloa turskaa taskussa seilasimme takaisin rantaan ja aloimme suunnittelemaan illan ruokalistaa.

Reinen kylä Lofoottien aivan eteläisessä kärjessä. Mun elämäntavoite on asua täällä.

Muutaman tunnin kahvilahengailun jälkeen Reinessä (söin mm. elämäni parhaat fish&chipsit!) ajelimme bussin Kvalvikaan, missä meitä odotteli autiotupa vuorten päällä. Oli aika reissun viimeisen illan ja haikin ennen kuin starttaisimme seuraavana päivänä hitaasti takaisin kohti Suomea. Lähdimme kiipeämään sumuisessa ja lämpimässä kelissä ylöspäin toiveissamme kirkas sää upea maisema. Vaan Norjassa sää oli edelleen kuin Norjassa, joten näkyvyydestä ei ollut tietoakaan vuoren ollessa totuttuun tapaan kuin hupun sisällä. Viikon reissaaminen ja bussissa istuminen alkoi näkymään ihmisissä väsymyksenä ja ensimmäistä kertaa oikeastaan koko vuoden aikana alkoi erinäistä hajoilua tapahtumaan itse kussakin. Väsymys ja ärtymys tarttuu helposti ja hetken tuntui kuin kaikki olisivat totaalisen loppu sekä sateeseen, että ehkä jopa toisiinsa. En tiedä, ehkä se, että kyseessä oli viimeinen yhteinen reissumme vaikutti myös, ihmiset ikään kuin antoivat ensimmäistä kertaa itselleen luvan väsyä ja hajota atomeiksi. Nousu ei kestänyt tuntia pidempään mutta ylhäällä olimme jotenkin aivan loppu. Kello oli paljon, kaikilla oli nälkä ja haaveiltu maisemakin jäi torsoksi. Aloimme porukalla valmistaa ruokaa ja tunnelma hiljalleen myös rauhoittui samalla, kun keittiössä valmistui itsenostetusta kalasta ainakin makrillisushia, leivitettyä turskaa voissa paistettuna ja chevitseä ruisleivälle laitettavaksi. Ja kun viimein ruokapöydän ääreen istuimme, oli tunnelma yhtäkkiä melkein surumielinen tajutessamme, että tämä on viimeinen reissuiltamme yhdessä ehkä ikinä. Ärtymys oli yhtäkkiä tipotiessään.

Norjalainen sää on norjalainen

Viimeinen aamu oli edelleen pilvinen, joskin näkymä välillä aukesi autiotuvan terassilta. Olimme suunnitelleet haikkaavamme vielä lähimaastossa olevalle rannalle mutta sen verran väsymystä oli vielä ilmassa, että päätimme vain ottaa iisisti ja suunnata suoraan takaisin bussille sitten kun sen aika olisi. Pakkasimme kamat, siivosimme mökin ja lähdimme alas. Bussi karautti polun päätyyn tien pieleen ja siitä alkoi 1400 kilometriä pitkä ajo takaisin kohti Eerikkilää. Itse hyppäsin Torniossa pois, missä autoni odotteli ottajaansa ja ajelin loput 700 kilometriä itsekseni kotiin. Olo oli haikea. Viimeinen yhteinen reissumme oli paketissa, koulua olisi jäljellä enää kolme viikkoa ja pian lähtisimme kaikki omille teillemme äärettömän antoisan vuoden jälkeen eräoppaan paperit taskuissamme. 


Minulle tulee ikävä tätä kaikkea.
Maailman paras Eerikkilän LUOPAS19-kurssi viimeisellä reissullaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kaksi viikkoa tien päällä, kaksi viikkoa kirjoittamatta. Kunhan tässä kerkeän kunnolla, niin pureudun reissuihin syvemmin ja kunnolla, mutta laitetaan tähän hätään kaksi kuvaa.

Ensimmäinen on Kebnekaisen topstuganilla otettu. Partioaitan 365 Klubin vuorivaellus oli ensimmäinen alusta loppuun itse suunnittelemani ja toteuttamani vaellus, joka ei olisi enempää nappiin voinut mennä! Thumbs up miljoona kertaa loistavalle ryhmälle! 

Ruotsin Alpit rules ok!

Toinen puolestaan Norjan Fossestuan maastosta ylhäältä sumuisilta vuorilta. Koulun viimeinen reissu oli suunnattu Lofooteille, missä pyörimme viikon verran niin vuorilla kuin merelläkin.

Teemu Suominen staring at things.

Ihmeellinen on elämä. Palailen pian täysmittaisten tekstien kanssa asiaan!