perjantai 4. joulukuuta 2015

Eräperinnekurssi ja Maurin tarina




Seisoin perjantaina etelähelsinkiläsen roskakatoksen edessä haikein mielin. Kädessäni oli roskapussi ja roskapussin sisällä Mauri, joka oli enää saattohoitoaan vaille valmis menemään lepoon pöntön uumeniin. Mauri löyhkäsi raadolle, samoin kuin vaatteeni, hiukseni ja autoni, joka oli pussin juuri kuljettanut Hollolasta Helsinkiin. Eron hetki oli kaunis sateen ropistessa niskaamme. Tunnustin hiljaa, että minusta ei isoisoisäni Arvo Huringin kaltaista suurta nahkurimestaria tule.

Olin tutustunut Mauriin maanantai-aamuna eräopaskurssimme eräperinneviikon alussa. Vain paria päivää aiemmin Mauri oli juoksennellut Kanta-Hämeen metsissä mäyränä, joka oli lauantaina jäänyt tuntemattoman metsämiehen satimeen. Sieltä Mauri oli kulkeutunut Hollolaan, missä perinneviikkomme kouluttaja Kartsa asuu ja jonka olohuoneessa maanantaina seisoi parikymmentä enemmän ja vähemmän hämmentynyttä opiskelijaa. Edessä olisi viisi päivää eläinten nylkemistä, tervantekoa, työkalujen veistoa ja muita esi- ja isoisiemme perinteisten taitojen opiskelua. Siirryimme tuvasta pihaan, missä pressun päällä makoili viitisen supikoiraa, muutama minkki ja näätä, pari hirvennahkaa ja ainakin yksi peura. Vielä pari päivää aiemmin villinä juoksennelleesta Maurista tuli ensimmäinen esimerkkitapaus. Silmiemme edessä Kartsa aloitti mäyrän nylkemisen ja ryhtyi aina niin rauhallisen äänensä turvin selostamaan kuinka eläimen nahka irroitetaan sen sisuksista. Olin ensimmäistä kertaa syksyn eräopaskoulutuksen aikana totisesti poissa mukavuusalueeltani.


Viikon työmaa

Olin kuitenkin päättänyt ottaa kurssista kaiken irti ja oppia mahdollisimman paljon. Niinpä minulla ei ollut vaihtoehtoa, kun Kartsa lykkäsi mäyrän minulle käteen ystävällisesti kehoittaen, että jatkapa kaupungin poika tuosta. Ristin raadon Mauriksi ja aloin ruostuneella metalliterällä hinkata sen sisäpuolelta rasvaa ja lihaa irti. Haju oli, eh, ”mielenkiintoinen”. Se myös kertautui noin kahdellakymmenellä, kun kaikki opiskelijatoverini ryhtyivät samaan puuhaan ympärillä omien raatojensa kanssa. Kaikkea sitä pitääkin kokea tullakseen eräoppaaksi, mietin.

Ensitapaaminen Maurin kanssa

Raavittuani ja revittyäni Maurista kaiken rasvan ja lihan irti (tai niin ainakin luulin kunnes myöhemmin tiesin toisin), laitoin kauniin mäyrännahan vesisankoon ja nakkasin mäntysuopaa perään. Siinä olisi Mauri kylpevä seuraavat puolisen tuntia. Puhallututti.

Kylvyn jälkeen siirryimme Maurin kanssa sisään. Olen minä kaikenlaista haistanut, mutta parikymmentä eläimenraatoa yhdessä huoneessa oli aikamoinen kokemus. Ei sitä oikein tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa, kun aloin kuivaamaan löyhkäävää Mauri-parkaa hiustenkuivaajalla. Turkkipuoli meni vielä jotenkuten, mutta siinä kohtaa kun koko nylky piti kääntää nurin ja ottaa se lihapuoli esiin, alkoi Eiran pojalla hymy jo hyytyä. Raato piti saada mahdollisimman kuivaksi jotta sitä pääsisi parkitsemaan, eli käsittelemään säilytettävään kuntoon ja kun jotain neljättä tuntia puhalsi hiustenkuivaajalla lihapaloja vielä roikkuvaa mäyrän sisäpuolta, oli olo melko absurdi. En tainnut hengittää nenän kautta koko iltapäivän aikana. 

Kun Mauri oli saatu kuivaksi ja lihapuoli ns. ”makkarakosteaksi”, eli nahkeaksi, oli aika käydä parkinta-aineen kimppuun. Omituinen yhdistelmä kananmunan keltuaista, rypsiöljyä ja mäntysuopaa ei varsinaisesti tuoksujen tupaa raikastanut. Ja kun seosta alettiin hinkkaamaan paljain käsin eläinten pintaan, alkoi jo usko loppua. En tiedä montako kertaa toistelin puoliääneen päivän aikana ainoaa mieleeni tullutta ja aina niin käytännöllistä sanapartta ”hyi vittu”.

Kun Mauri oli ensin nyljetty, sitten uitettu, sitten kuivattu hiustenkuivaajalla ja lopuksi rasvattu parkkiaineella, alkoi kolmen päivän odotus. Pakkasimme elukat päivälliseltä jääneisiin pizzalaatikoihin ja jätimme huoneenlämpöön odottelemaan torstaita, johon mennessä kananmunarypsiöljyseoksen pitäisi imeytyä ja säilöä eläin. Mitä vähemmän raatoon lihaa, rasvaa ja jänteitä jäi, eli mitä puhtaammaksi ihon sisäpuolen hinkkaamalla sai, sit parempi lopputulos olisi odotettavissa. Luulin onnistuneeni hyvin.

Peurannahka savuparkittavana

Maanantai-illan ja torstai-aamun välinen aika olikin sitten jo erittäin mukavaa. Poltimme tervaa perinteisin menoin männystä ja oli kiehtovaa nähdä ja tehdä koko prosessi itse . Terva myös tuoksui hyvälle, mikä oli tervetullut muutos edellispäivän raatoihin. Tutustuimme pellavan tekoon ja kerimme itse tekemäämme pellavalankkaa rukeilla. Puhdistimme luita ja eläinten kalloja ja askartelimme niistä  koruja ja esineitä. Tein muutaman amuletin poronsarvista ja koristelin ne riimuilla. Jotkut päättivät valmistaa itselleen puukon, toiset kirveen. Mika kävi urhollisesti jousihaasteen kimppuun aikomuksenaan päästä kotiin oman perinneaseen kanssa. Kartsan farmi oli kuin pieni joulupukin paja kaikkien touhutessa käsitöitään tuvan pöytien ääressä. Ympärillä pizzalaatikoissaan lojuvien nylkyjen ominaistuoksutkin unohtuivat siinä kuhinassa samalla, kun pihalla joku veisti, toinen hioi ja kolmas huudatti moottorisahaa oman askareensa ääressä. Tai vain piti yllä tulta nuotiossa kahvinkeittotarkoituksessa. Yöksi väki vetäytyi viereiseen metsään pystytettyyn telttaleiriin, mistä aamulla noustessa taas jatkettiin askareita. 

Tervanpolttoa. Pienen metallilaatikon sisällä on männystä vuoltuja tervaksia. Laatikko on laitettu tynnyrin sisään ja siitä tulee putki ulos. Tynnyrissä poltettiin kuumaa liekkiä, joka sai nesteen irtoamaan laatikon sisällä olevista tervaksista ja valumaan säilöntäastiaan.


Lopulta koitti torstai ja oli aika avata pizzalaatikot. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin muuten tänään sanoa, että se kannattaa sitten tehdä ulkona. En noin yleensä ole kovin ronkeli, mutta siinä kohtaa kun kolme päivää pahvilaatikossa huoneenlämmössä lojunut Mauri pääsi ulos vankilastaan, meinasi eräoppaan puhe muuttua norjaksi. Yhdistelmä kuolemaa ja sitä kananmunamönjää oli nimittäin vähän liian hapokas minullekin. Vaan eihän siinä, parkkiaineen peitossa ollut mäyrä laitettiin jälleen kylpyyn, jonka jälkeen koitti viimeinen kuivaus. Jälleen siirryimme sisätiloihin litimärät raadot käsissämme ja aloimme laulattaa hiustenkuivaajia siihen malliin, että vanhan talon sulakkeet paukkuivat tasaisin väliajoin. 

Asioita, joita en ole koskaan kuvitellut tekeväni: 
Mäyrän kuivaus Hiustenkuivaajalla.

Tässä kohtaa alkoi olla jo totuuden hetki kullakin turkilla käsillä. Joistain elukoista irtosi karva, toiset olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä kannattanut edes yrittää säästää mutta joillain sentään oli maanantain nahanpuhdistus onnistunut ja käsillä oli kaunis turkki vaikka seinälle laitettavaksi. Mauri oli jotain siltä väliltä. Sillä oli vielä toivoa, mutta siinä määrin oli etenkin naamaan ja kainaloiden alle mätänemään alkaneita lihanpaloja jäänyt, että ennuste ei ollut hyvä. Kuivasin uuden ystäväni niin hyvin kuin suinkin pystyin ja innostuin jo sen alkaessa muistuttaa ainakin jossain määrin eheää kokonaisuutta. Jätin turkin yöksi takan yläpuolelle roikkumaan ja näin jo silmissäni, kuinka se tulisi koristamaan uuden asuntoni eränurkkausta, missä voisin ylpeänä leveillä nylkeneeni sen itse. Raadonhaju tuvassa oli jälleen niin vahva, että siihen ensinnäkin tottui ja toisekseen, ilma oli jo niin tuhti, ettei siinä pystynyt erottamaan enää mistä yksittäisestä eläimestä se tulee. Niinpä painelin iloisena telttaani nukkumaan uskotellen itselleni, että ei se minun Mauristani ainakaan.

Mauri valmiina yöunille.

Pienenä sivuknoppina kerrottakoon, että samalla kun olin Maurin jo takan yläpuolelle ripustanut kuivumaan, maistoimme sen lihasta tehtyä pataa. Oli jotenkin härski fiilis syödä mäyrää, jota on juuri puoli viikkoa samassa huoneessa nylkenyt. Maku oli kuitenkin yllättävän hyvä, jos riistasta tykkää.

Mäyräpataa

Hyvin nukutun telttayön jälkeen alkoi eräperinneviikkomme loppu häämöttää. Jäljellä oli enää viimeisten kesken olevien töiden viimeistely ja tilusten siivous. Haju tuvassa alkoi jo tuntua niin arkipäiväiseltä, ettei siihen oikeastaan kiinnittänyt enää huomiota. Kokeilin Maurin turkkia, joka oli kuiva, pakkasin ystäväni muovipussiin ja heitin pussin autoon rinkan mukana. Lähdimme ajelemaan kohti kotia. Pysähdyimme Heikin ja Aneten kanssa Mäntsälään kahvinhakuun ja vasta astuessamme sisään bensa-asemalle tajusimme, miten kuvottavalle todennäköisesti haisimme. Kun on viikon verran viettänyt aikaa kuolleiden ja huonosti kaavittujen eläinten seassa, se haju pinttyy aika hyvin. Mutta koska siihen samalla itse tottuu kaikkien haistessa ihan yhtä pahalle, lopettaa siihen kiinnittämästä huomiota. Vasta kun sivistyksen pariin astui huomasi sen pilven, joka ympärillämme leijaili. Tuntui siltä, kuin joka ikinen vaatekappale olisi raadon suora jatke. Ajelimme Helsinkiin. Tiputin matkaseurueeni keskustaan ja ajoin kotipihaan. Otin rinkan ja muovipussin takaluukusta. Olin ajatellut viedä Maurin vielä kellariin tuulettumaan muutamaksi päiväksi ennen kuin harjaisin sen kuntoon odottelemaan parin viikon päästä tapahtuvaa muuttoa uuteen kotiin, missä turkki pääsisi seinälle.

Avasin muovipussin.

Luulen, että Etelä-Helsinki räjähti.

Vasta kun Maurin toi pois Hollolan tilalta muiden ystäviensä luota tajusi kunnolla, miten kuvottavalle se haisi. Oli kuin olisin juuri tuonut pussillisen mätää lihaa mukanani sivistykseen. Koko viikon olin hokenut, että ei se kyllä minun raatoni ole, joka täällä tuoksuu ja joudunkin nyt pyytämään julkisesti kaikilta opiskelutovereiltani anteeksi. Kyllä se Mauri oli. Olen pahoillani. Kaikesta.

Kokonaisuutena eräperinnekurssi oli erittäin mielenkiintoinen askel minulle johonkin tuntemattomaan. Opin paljon ja päällimmäisenä jäi mieleen suurempi ymmärrys perinteitä ja niitä taitoja kohtaan, joita täällä on vuosisatoja sitten jo osattu. Aikanaan niitä ei tehty huvikseen, niitä tehtiin tarpeeseen ja henkensä pitimiksi ja ymmärrys sitä työmäärää kohtaan, jolle aikanaan ei ole ollut vaihtoehtoja, herätti melkoista kunnioitusta. Oli sitten kyse nylkemisestä, pellavan niitosta, ruisleivän tai tervan teosta tai luuesineiden koverruksesta, se vetää jotenkin aika nöyräksi tajuta, mitä kaikkea ihminen on aikojen saatossa oppinut ympäristöllään tekemään kun on ollut pakko. Luulen tämän myös olevan koko kurssiviikon perimmäinen tarkoitus.

Mauri lepää nyt ikuista untaan eiralaisessa roskapöntössä. Ystävyytemme oli lyhyt mutta sitäkin ikimuistoisempi. Ja jos ei muuta, siitä minua muistuttaa todennäköisesti ikuisesti tämä haju, joka tuntuu siltä, ettei se lähde millään vaikka itseni olen tänään jo kahdesti desinfioinut.

Viikon saldoa ja ylpeät tekijät.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti