sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Karvianjoen melonta 7.-9.6.


Parin päivän päästä edessä on yksi eräopaskoulutuksemme päämatkoista, 70:n kilometrin kanoottimelonta Jongunjoella Pohjois-Karjalassa. Joki pitää sisällään 65 koskea, joista isoimmat ovat kolmoseksi luokiteltuja, eli, no, isoja. Ja nyt pitäisi ilmeisesti olla valmis niihin syöksymään. 

Viimeinen valmistautuminen käytiin tällä viikolla Karvianjoen vesistöissä, missä kolmen päivän ajan laskettelimme läpi pienempiä koskia intiaanikanooteillamme. Lähdimme tiistaina aamusta köröttelemään kohti Pomarkkua (tai ehkä Noormarkkua, en koskaan muista kumpi on kumpi), missä vuokrakanootit odottelivat jo rannassa. Virtaavaa vettä olimme päässet kokeilemaan jo muutama viikko sitten Turpoojoella mutta nyt edessä olisi ensimmäiset luokitellut kosket. Purkauduimme autoistamme jonkun padon reunaan, jonka alapuolelta lähtisimme virran mukana tiputtelemaan kolmisenkymmentä kilometriä Noormarkkua (tai Pomarkkua, ei voi tietää) kohti. Säätiedot olivat lupailleet viileää, mutta kannettuamme kanootit rantaan ja laivauduttuamme joutui yksi jos toinenkin toteamaan, että vaatetta oli aivan liikaa päällä. Aurinko paistoi suoraan joenuomaan ja kun rantojen metsät pitivät tuulen loitolla, yhtäkkiä muutaman päivän kadoksissa ollut kesä oli palannut. 

Ryhmän päästyä vesille lähdimme lipumaan alavirtaan. Olimme Turpoolla tulleet Eevan kanssa siihen tulokseen, että parhaiten meillä työskentely toimii niin, että Eeva on edessä ja minä takana. Ja koska paketti on kunnossa, ei pidä lähteä korjaamaan sellaista, mikä ei ole rikki. Samalla asetelmalla siispä mentiin myös Karvialla ja jatketaan myös ensi viikolla. Väistöliikkeet on harjoiteltu niin, että Eeva ohjaa kanootin vasemmalta puolelta ja minä oikealta, ja täsmälleen samalla kaavalla mennään silläkin. Näin alkaa homma upota pikkuhiljaa lihasmuistiin ja muuttumaan refleksinomaiseksi. 

Eeva ohjailee, minä vikisen.

Tiistaina Karvianjoella vastaan tuli ensimmäiset isommat kosket. Ei siis missään nimessä vielä isot, mutta kuitenkin sellaiset, että joutui jo töihin. Aluksi jännitti aivan tolkuttomasti mutta päivän edetessä, kun huomasimme, että yhteispeli toimii ja laskettelu läpi kivikkojen sujuu, muuttui jännitys innostukseksi. Joka kerta koskipätkän alkaessa huomasin adrenaliinin kiihtyvän ja hymyn leviävän. Tämähän toimii! Tämähän on kivaa! Fiilis oli vähän samantyyppinen kuin lumilautaillessa, kun kääntää laudan kohti hyppyriä ja alkaa pumppaamaan vauhtia. 

Onnistuneen ensimmäisen päivän päätteeksi rantauduimme Inhottujärven kupeeseen odottelemaan yöksi saapuvaa myrskyä yhdessä hyttysten kanssa. Leiriydyimme, ruokailimme ja harjoittelimme kasvitunnistusta, mikä toimi hyvänä valmistautumisena heinäkuussa odottelevaa lajitenttiä varten. Yhtäkkiä Eetu veti ässän hihasta ja ilmoitti, että hänellä on muuten sitten sauna mukana. Mitä helvettiä? Vaan kyllä, aivan oikein, jätkät olivat kuljettaneet muilta salassa telttasaunan varusteissaan ja yhtäkkiä laiturin kupeessa puksutti löylyt! 

Tottakai rantasauna kulkee mukana. Tietenkin. Miksi ei?

Myrsky nakkeli vettä niskaan läpi yön, mutta aamulla onneksi poutaantui tuulenpuuskien ollessa edelleen silti varsin kovia. Pääasia oli kuitenkin, ettei enää satanut ja kanootit pysyivät kuivina. Lähdimme heti aamusta jatkamaan matkaa varsin tietoisina siitä, että tänään edessä olisi jo muutama melko pitkä ja iso koski, isoimmat tähän mennessä. Pienemmissä työskentely sujui edelleen aivan kuten pitikin, kommunikaatio toimi, ohjaus meni hyvin, otimme rauhallisesti ja meillä oli hauskaa. Jotkut kanoottikunnat alkoivat kuulostaa vanhoilta aviopareilta keskustellessaan ja lähes jokaisen kosken jälkeen kuului naapuriveneistä huutoa ja hampaiden kiristelyä, kun omaa yhteistyötä, eh, hiottiin paremmaksi. Meitä Eevan kanssa nauratti. 

Päivä eteni leppoisasti lasketellessa kuohuja aurinkoisessa säässä. Tauoilla pysähdyimme ihmettelemään majavien tekosia, olimme selkeästi heidän valtakunnassaan. Pieniä ja vähän vilkkaampia koskenpätkiä oli pitkin matkaa, mutta kypärät pidettiin edelleen visusti kanoottien pohjalla. Kunnes viimein tuli käsky rantautua, jotta voisimme lähteä lukemaan seuraavan kosken kuivalta maalta. Se oli merkki siitä, että edessä on jotain isompaa. Ja olikin. Nousimme rannan puolelta katsomaan useamman sadan metrin pituista pätkää, jossa virta kivien lomassa kiihtyi melkoiseksi, kuohut solisivat valkoisina ja meteli oli huumaava. Nyt olisi tosi kyseessä. Koitimme Eevan kanssa lukea reittiä ja painaa sitä mieleemme. Tuosta vasemmalta. Sitten on iso kivi. Päävirta menee oikealle. Tuossa on lehmänselkä, jota varoa. 

Kosken yläosassa kuohuu. Alempana vielä kovempaa.

Palasimme taaksepäin kanooteillemme, puimme liivit ja viimein ne kypärätkin päälle ja lähdimme matkaan. Koski oli rannalta katsoen näyttänyt ensikertalaisille valtavalta ja nyt pulssi kohosi varmaan parinsadan paikkeille vauhdin kiihtyessä kohti kuohuja. Se on menoa nyt! Kohinaa, huutoa! Klonk! Horjahdus! Pam, kivi! Klonk klonk ja hiljaisuus. 

Häh? Siinäkö se oli? 

Pätkä, joka rannalta lukiessa tuntui vähintään kilometrin pituiselta, oli ohi sekunneissa. Olimme kuivia, kanootti oli pystyssä. 

Jeeeee! Tuntui niiiiiiin hyvältä. Se sujui täydellisesti ja mikä tärkeintä, se oli hauskaa! Eniten minua yllätti, kuinka "helpolta" lasku tuntui. Rannalta katsottuna koski näytti paljon isommalta kuin vedestä, missä sitä lasketellessa ei oikeastaan ehtinyt edes ajatella. Se vain meni. Ohjaus ja työskentely Eevan kanssa oli se avain ja viime syksynä aloitettu treeni tuotti tulosta. Hienoa! Itsevarmuus nousi huimasti. 

Kaikki muutkin selvisivät pätkän kuivina läpi, mutta tilanne ei ollut vielä ohi. Kulman takana odotteli seuraava sahi, jossa pudotus olisi lyhyellä matkalla pidempi kuin äskeisessä kivikossa. Lähdimme melomaan. Ja taas: klonk, pam, kohinaa ja töks! Yhtäkkiä olimme paikallamme kosken kiivaimman kohdan yläreunassa. Jäimme jumiin kahden kiven päälle. Eihän siinä, olimme sen verran tukevasti kiinni, että ehdimme rauhassa katsoa ympärillemme ja tehdä suunnitelman. Kanootti oli saatava taaksepäin irti ja käännettävä ja oikaistava irrotessaan nanosekunnissa oikealle päävirran vietäväksi, muuten olisimme poikittain. Meloilla ja painonsiirroilla saimme itsemme irti, keulan oikeaan suuntaan ja humps, olimme alhaalla. Ja vieläkin kuivina. Hommahan alkaa sujumaan! 

Heikki ja Matti tulivat perässä ja täräyttivät samoille kiville jumiin. Heidän ratkaisunsa irrottamiseen oli hieman erilainen. Ei sitä ihan jokainen voi sanoa laskeneensa koskea yksin kanootilla selkä edellä alas! 

Päivä alkoi olla pulkassa ja rantauduimme Mustalahden riihelle, missä meitä yllätykseksemme odotteli Make, yksi näyttöarvioijistamme, joka asuu lähistöllä. Hän oli tuonut väsyneille mutta onnellisille koskimelojille porilaisainekset paistettavaksi. Voin kertoa, että tuplaporilainen tällaisen päivän päätteeksi maistui taivaalliselta! Väsymys oli valtaisa, kun yhdeksän jälkeen vatsa täynnä kömmin telttaani. Kolmantena päivänä edessä oli enää muutaman kilometrin laskettelu Pomarkkuun (Noormarkkuun??), missä pääsimme tutustumaan Ahlströmin tiluksiin ja syömään. Kolme päivää suihkutta matkanneet ja erävaatteissa pihaan pamauttaneet opasopiskelijat olivat hauska näky Ahlströmin klubirakennuksen ravintolan valkoisten pöytäliinojen äärellä. 

Uupuneet sotilaat.

Näin oli tulikaste isompiin koskiin suoritettu. Lähipäivinä niitä on edessä aika monta lisää ja aika paljon isommassa koossa. Karvian reissu antoi kuitenkin hyvän buustauksen itsetunnolle, joten Jongunjoki, bring it on!

Jongunjoelle? Ai tuolta vasemmalta? Okei, kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti