torstai 26. tammikuuta 2017

Aconcagua, Argentiina 22.12.2016.-10.1.2017, osa 2/3


Ensimmäinen yö Plaza de Mulasissa, Aconcaguan basecampissa, oli todella kylmä. Kuulemma huomattavasti tavanomaista kylmempi. Lähestymispäivänämme iskenyt lumimyräkkä sentään oli loppunut, joskin sääilmiö oli edelleen päällä. Nukuin kuitenkin todella makoisasti, kun edellispäivän rasitukset tuntuivat kehossa. Korkeuden vaikutukset sen sijaan loistivat edelleen poissaolollaan, vaikka olimme jo 4300 metrissä. Kilimanjarolta saatu aklimatisaatio siis toimi. 

Heräsin aikaisin, mutta en millään halunnut nousta makuupussini lämmöstä. Aamiainen olisi tarjolla vasta yhdeksän aikoihin, joten en myöskään kiirehtinyt. Odottelin, että aurinko ilmestyisi Acon huipun takaa lämmittämään ja kun niin tapahtui, lämpötila nousi hetkessä varmaan 15 astetta. Yhtäkkiä kylmyys oli tipotiessään pussista oli käytännössä pakko nousta, kun tuli niin kuuma! Kontrasti oli valtava. Lähtiessäni ulos huomasin ilokseni, että taivas oli pilvetön, mikä sopisi lepopäivään oikein hyvin. Tänään ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin nauttia maisemista ja vähän tuplatsekkailla varusteita ennen korkeammalle lähtöä. Tarkoitus oli pitää leiriä basecampissa viiden päivän verran, minä aikana lepäisimme, tankkaisimme ja tekisimme pari sopeutumiskierrosta ykkösleiriin sekä laakson toisella puolella seisovalle Monte Boneten 5010-metriselle huipulle. Ensimmäisen päivän kuitenkin lepäsimme. Kiertelimme Piotrin kanssa Mulasia ja löysimme mm. ravintolan, missä myytiin edullisia 30:n dollarin hampurilaisia. Emme sijoittaneet. Kokispullon olisi saanut 20:lla dollarilla. Iltapäivä meni pitkälti sanaristikoiden parissa ja tarinoita kertoen. Tapasimme Andyn, nuoren hongkongilaisen palomiehen, joka oli ollut vuorella kolme viikkoa muttei päässyt huipulle. Hän oli todella turhautunut, koska oli säästellyt lomiaan kolme vuotta ja maksanut itsensä kipeäksi vain päästäkseen ykkösleiriin asti, ennen kuin kovat tuulet olivat katkaisseet tien. Hän oli palannut basecampiin mutta palkannut vielä uuden oppaan 2400 dollarilla viemään hänet uudelleen huipulle. Jälleen nousu oli katkennut ykkösleiriin, mutta rahoja hän ei saanut takaisin. Nyt hän tappeli oppaiden ja opasfirmansa kanssa rahoista ja siitä, miksei häntä viety pidemmälle. Yritin sanoa, että sää on sellainen, ettei siihen paljoa rahalla voi vaikuttaa, mutta vakuuttelu oli hyödytöntä. Andy oli todella turhautunut ja lähti lopulta kotiin ainoastaan kokemusta rikkaampana. 

Piotr tutkii Plaza de Mulasia

Plaza de Mulasilla on pakollinen lääkärintarkastus kaikille. Tällä yritetään varmistaa, että jokainen ylempiin leireihin ja kohti huippua lähtevä kiipeilijä on siinä kunnossa, että voi huiputusyrikseen turvallisesti ryhtyä. Lääkäri mittasi verenpaineet ja happisaturaatiot ja haastatteli lähtijät. Kaikki oli kunnossa niin minulla kuin muillakin, happisaturaationi oli lähes merenpinnan tasolla. Ottaen huomioon, että olimme jo yli 4300 metrissä, sitä voi pitää erinomaisena asiana. Olo oli luottavainen jatkoa varten.

Seuraava yö oli jo lämpimämpi ja sää palaili niihin normaaleihin uomiin, joissa sen tähän aikaan vuodesta pitäisikin olla. Yöllä mittari tippui aina muutaman asteen pakkaselle ja päivisin leirissä pystyi paistattelemaan t-paidoissa. Puolenpäivän aikaan teltassa oli käytännössä mahdotonta olla, koska aurinko lämmitti sen saunaksi. Tänään siihen ei olisi onneksi ollut aikaakaan, koska lähdimme nousemaan viitisensataa metriä ylemmäs ykkösleiriin viemään varusteita ja sopeutumaan. Keli oli hieno, kiipesin hupparissa ja lippiksessä ja olo oli todella hyvä. Korkeus ei edelleenkään tuntunut eikä jaloissakaan painanut. Syksyn treenikausi oli siis ollut onnistunut ja edellinen viikko Kilimanjarolla oli pohjustanut helpon kiipeämisen. Nautin täysin siemauksin. 

Matkalla Camp Canadaan / C1:een. Taustalla näkyy basecamp.

Maisemat ykkösleiristä viidessä tuhannessa metrissä olivat upeat. Aurinko paistoi mutta hieman alkoi tuulenvire tuntua. Lounastimme leirissä ja lähdimme laskeutumaan alas. Olosuhteet olivat hyvät minä käytännössä juoksin mäen alas basecampiin. En tosin silti pysynyt Harrisin tahdissa, joka taittoi neljä tuntia vieneen nousun puolessa tunnissa alas. Minä seurasin toiset puoli tuntia perässä musiikkia kuunnellen ja välillä pysähtyen nauttimaan näkymästä ja tunnelmasta. Oli mukavaa liikkua välillä yksin ja vain pysähtyä hengittämään maisemaa sisään.

Yksinäinen kiipeilijä matkalla ykkösleiriin

Seuraavana aamuna oli vuorossa nousu Monte Boneten huipulle. Sen pääasiallinen tarkoitus oli sopeutuminen ja treeni, mutta tuskin maisemat sielläkään huonot olisi. Minä kuitenkin päätin ottaa ylimääräisen lepopäivän. Tässä kohtaa reissua, kun takana oli jo raskas viikko Kilillä ja edessä vielä 2,5 viikkoa kiipeilyä, ajattelin, että jokainen levon mahdollisuus on tarpeen. Koska sopeutumiseni oli jo todella hyvä, en niinkään tarvinnut Boneten 5000-metristä huiputusta parantaakseni matkaani kohti Acon huippua. Niinpä jäin leiriin hyvillä mielin makoilemaan muiden lähtiessä kahdeksan tuntiseen nousuunsa Bonetelle. Sää oli edelleen aurinkoinen, joten otin makuualustan pihaan, pistin Frank Turnerit korviin ja kävin sanaristikkolehden kimppuun makuuasennossa auringossa. 50+ -aurinkorasva tuli tarpeeseen. Samalla kaavalla jatkui myös seuraava päivä, jonka nyt myös muut ansaitusti lepäsivät Boneten nousun jälkeen. Huomenna lähtisimme viimeiseen nousuun kohti huippua, joten teki hyvää vain olla ja nauttia. Jotkut kävivät jopa suihkussa, joita Mulasilta sai ostaa 15:llä dollarilla. Minä tyydyin babywipeseihini edelleen. 

Nopeasti hurahtivat päivät basecampissa. Pakkasimme kamat ylempiä leirejä varten ja jätimme loput Plaza de Mulasiin odottamaan paluutamme. Mitä kevyemmällä lastilla pääsisi ylemmäs, sitä helpompaa elämä olisi. Kill your darlings -tyyppisen karsinnan jälkeen rinkkani oli noin 10-kiloinen. Edessäni kiipesi Harris, joka päätti kantaa 24 kiloa selässään tulevat päivät. Pidin häntä hulluna. Japanilaiset palkkasivat itselleen kantajat, mikä oli ihan ymmärrettävää, he kun eivät enää ihan nuoria miehiä olleet. Tunnelma oli odottava ja samalla innostunut, kun viimein lähdimme kohti huippua! Reitti ykkösleiriin oli tuttu, sää oli hyvä ja ensimmäinen nousu meni hyvin. Pystytimme teltat ja nautimme maisemasta. Oli uudenvuoden aatto. 

Tiimi lähdössä basecampista lopulliseen nousuun!
Vasemmalla Piotr Puolasta, oikealla Harris Kiinasta.

Nukuin edelleen hyvin, vaikken ollut aiemmin yöpynyt näin korkealla. Allani oli 5000 metriä argentiinalaista vuorta, kun aamulla heräilin Camp Canadan syleilyssä odottamaan auringonnousua. Tervetuloa vuosi 2017! Jos alempana ei halunnut nousta makuupussista ennen auringon lämpöä, ei ylempänäkään varsinaista kiirettä ollut. Meillä olisi edessä nousu kakkosleiriin 600 metriä korkeammalle mutta lähtöaika oli onneksi vasta 11:sta aikaan. Nousuun menisi noin viisi tuntia, reitti kulkisi ensimmäisen ison lumiseinän kautta ja se olisi oleva raskas. Oli aika kaivaa cramponit jalkoihin ensimmäistä kertaa. 

Camp Canada / C1, 5000m

Matkalla C1:stä C2:een, Nido de Condoresiin

Se on aina suosikkihetkeni kiivetessä, kun cramponit ensimmäistä kertaa pureutuvat jäähän. Siinä äänessä on jotain miellyttävää. Se on sellainen ”nyt päästiin tositoimiin” -hetki. Niin nytkin. Fiilis oli todella korkealla (sananmukaisesti!) noustessani kohti Elbrusin huipun korkeudessa olevaa kakkosleiriä. Edelleen aurinko jaksoi paistella pilvettömältä taivaalta sään muuttuessa kuitenkin selkeästi viileämmäksi ylemmillä rinteillä. Acon pahamaineiset tuulet hieman nostivat päätään ja tiedossa oli, että kakkosleiri – Nido de Condores, kondorien pesä – olisi todella avoin ja haavoittuvainen tuulen ollessa kova. Se ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa huolettanut, nyt pääasiallinen tunnelma oli vain hyvä askelten edetessä hitaasti kohti korkeuksia. Edelleen kunto oli kohdillaan ja sopeutuminen hyvä, joskin toki nousu muuttui raskaammaksi mitä ylemmäs pääsin. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ollut ja saavutin Nido de Condoresin kolmen aikoihin, nopeammin kuin olin suunnitellut. Tämä ei varsinaisesti haitannut, loppupäivä meni makoisasti lepäillen ja teetä juoden. Teltan pystytys oli kuitenkin jo huomattavasti raskaampi operaatio kuin alempana, olihan täällä happea merenpinnan tasoon verrattuna vain noin puolet.

C2 / Nido de Condores, 5600m

Aika ookoo, sanoo hän.

Jos aiemmin maisemat olivat olleet upeat, nyt alkoi jo lähteä taju! Kakkosleiri sijaitsee Aconcaguan läntisellä olkapäällä ja sieltä näkyy ensimmäistä kertaa kunnolla myös Chilen yli 6000-metriset huiput. Jos ohut ilmanala sai haukkomaan henkeä, vei näkymä ehkä lopunkin hapen ja sai hyperventilaation partaalle. En ollut koskaan nähnyt mitään näin kaunista. Leirin sijainnin huono puoli on se, että se on tosiaan todella avoin. Tuuli osuu siihen oikeastaan joka suunnasta ja tekee siitä todella pahan myrskyn noustessa.


Sen saimme kokea seuraavina päivinä…

Tuuli hajoittaa pilvet Aconcaguan huipun päällä. Kuva otettu kakkosleiristä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti