”Pakkaa aina kengät, untsikka, aurinkolasit ja kuorivaatteet käsimatatavaroihin.” Tätä ohjetta olen orjallisesti noudattanut aina sen jälkeen, kun joitain vuosia sitten matkallani Australiaan lentoyhtiö hukkasi rinkkani johonkin Hongkongin ja Amsterdamin välillä. Aina! Kunnes tämän yhden kerran jätin noudattamatta, koska kyseessä oli ”vain” suora lento Helsingin ja Reykjavikin välillä ja olin menossa kentällekin jo yli kaksi tuntia ennen lähtöä. Mietin kyllä vielä aamulla kotona, että ai niin, pitää muistaa siirtää rinkasta kuorikamat reppuun, mutta jätin tekemättä, koska ”ei ne nyt kuitenkaan tällä lennolla huku”.
Joku matkaseurueestani jopa näki kuinka rinkkani makasi edelleen asfaltilla koneemme rullatessa pois portilta.
Reykjavikin keskustaa
Tilanteen selvittyä Reykjavikissa minulle kerrottiin, että kamat saadaan Grönlantiin, minne olin asiakasryhmän kanssa matkalla, todennäköisesti parissa päivässä, ehkä keskiviikon lennolla. Myöhemmin kävi ilmi, ettei sellaista lentoa ollut edes olemassa. Onneksi minulle jäi noin tunti aikaa hankkia korvaavat kamat Islannista. 1700 euroa myöhemmin olin saanut välttämättömimmät kasaan ja istuin pienessä potkurikoneessa matkalla Narsarsuaqiin. Näillä olisi pärjättävä.
Narsarsuaq on vanha amerikkalaisten lentotukikohta Etelä-Grönlannissa. Siellä ei ole oikeastaan muuta kuin jenkkien jälkeensä jättämä kiitorata ja muutama parakki, asukkaita on noin 160. Mutta alueen luonto on täysin poikkeuksellinen. Valtavat mereen sortuvat jäätiköt, vuonoissa kelluvat uskomattoman siniset jäävuoret ja rannikkoa reunustava vehreä vuoristo tarjoavat matkailijalle melkoista pienuuden tunnetta luonnon elementtien ääressä. Grönlanti on vielä sen verran koskematon ja kokematon matkailukohde, että siellä pääsee tuntemaan jotain puhtauden ja eristyneisyyden tunnetta, mikä esimerkiksi naapurista Islannista jo tyystin puuttuu. Ja kuten muutamaa päivää myöhemmin pääsimme kokemaan, eristys todella on totaalista jos huono säkä kohdalle osuu.
Qassiarsukin kylä Narsarsuaqia vastapäätä
Matkatoimisto Aventura yhdessä Partioaitan 365 Klubin kanssa järjesti loppukesälle kaksi melonta- ja vaellusmatkaa Narsarsuaqiin. Molemmat reissut varattiin nopeasti täyteen, eli Grönlannin neitseellisyys selvästi kiinnostaa. Ensimmäinen reissuista oli siis alkanut, kun laskeuduimme Grönlantiin auringon paistaessa. Mielikuva sateisesta ja usvaisesta saaresta meni koneesta ulostuessa suoraan romukoppaan ja Narsarsuaqin kentän kupeessa kahvilan terassilla istuessamme mietin, että ehkä tässä käy kuten Islannissa taannoin: Sielläkin paistoi aurinko kaiken sen kaksi viikkoa, jotka maassa viime kesänä vietin. Siirryttyämme kumiveneellä vuonon toiselle puolelle Qassiarsukiin ja siellä hostellimme terassille edelleen t-paidoissa ei voinut kuin hymyillä. Edessä aukeni vuoristo ja vuonossa lillui jäävuoria. Paikka oli kuin taulusta.
Matkamme oli jaettu kahteen osaan: Ensin kolme päivää melontaa ja perään kolme päivää vaellusta. Välissä pääsi suihkuun. Aloitimme kävelemällä Qassiarsukista reilun viiden kilometrin matkan Tasiusaqin kylään seuraavalle vuonolle. Matkalla alkoi sataa ja sää alkoi näyttää enemmän Grönlannilta. Ei haitannut yhtään, fiilis maisemia katsellessa oli edelleen huipussaan. Lounaan jälkeen pakkasimme parin päivän leirintävarusteemme kaksikkokajakeihin ja lähdimme vesille. Ensikosketus melontaan kesti pari-kolme tuntia ja vei meidät läpi pienen jäävuorikentän leiripaikallemme vuonon perukoilla. En ollut ennen kaksikolla melonut, mutta kun parin kanssa saatiin pelisäännöt sovittua, homma eteni mukavasti.
Kyllähän tuolla meloi mieluummin kuin vaikka turpaansa otti
Seuraavana aamuna vuonon peitti paksu usva ja näkymä oli uskomattoman kaunis. Usvan seasta ilmestyi välillä jäävuoria ja vastarannan isoimmat huiput pilkistelivät välillä sumun takaa. Ihan älyttömän hieno aamu! Ennen kuin lähdimme kajakein tutkimaan lähiseutuja, kävelimme ensin parin kilometrin matkan kannaksen poikki viereiselle vuonolle ihastelemaan Equalorutsitin jäätikköä, joka vastarannalla laskeutui mereen. Jäätikkö näytti olevan ihan vieressä, mutta kartasta todensimme etäisyydeksi yli 20 kilometriä! Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun Grönlannissa etäisyyksien arvelu meni täysin päin honkia, jotenkin ympäröivät elementit olivat täällä niin isoja, ettei niitä oikein tajunnut.
Equalorutsitin jäätikkö n. 22 kilometrin päässä. Kuvan etureunassa ihmisiä referenssiksi
Aamu-usvaa grönlantilaisittain
Jäätikköretken jälkeen hyppäsimme kajakeihin. Aamun usva oli vaihtunut auringonpaisteeseen ja sää oli täydellisen tyyni. Melontapäivä oli kuin matkailuesitteestä turkoosissa vedessä valtavien jäävuorten seassa. Kuten joku asiakkaista taisi kajakistaan huutaa, pelkästään tämä hetki teki matkasta lähtemisen arvoisen! Jossain kurkki hylje, ilmassa kaarteli merikotka, jäät paukkuivat ja aurinko porotti. Uskomaton päivä vesillä.
Postikorttiosastoa
Kolmantena melontapäivänä purimme leirin taas kajakkien kyytiin ja meloimme rauhassa takaisin kohti Tasiusaqin kylää. Matkalla poikkesimme vielä tutkailemassa vanhoja viikinkikylän raunioita ja lopulta talsimme pari tuntia takaisin hostelliimme Qassiarsukiin. Suihku ja sänky tekivät hyvää ennen kuin seuraavana päivänä lähtisimme vaeltamaan Mellemlandetin vuoristoon.
Sää oli edelleen aurinkoinen, kun seisoimme rinkat selässä Narsarsuaqin puolella kiitoradan päästä lähtevän polun alussa. Islanti-syndrooma alkoi oikeasti olla todellisuutta, en edes tiennyt, että Grönlannissa voi paistaa näin paljon ja monta päivää peräkkäin! Jos meillä Suomessa on ollut poikkeuksellinen kesä tänä vuonna, kuulemma samaa voi sanoa Etelä-Grönlannissa. Auringonpaiste oli alkumatkan ajan varsin mukava vaelluskumppani, mutta kun eteen tuli ensimmäinen reilut 200 nousumetriä tarjonnut jyrkkä rinne, aloin jo toivoa pilviä taivaan peitoksi. Noin kymmenen kilometrin vaellus oli kaunis ja hikinen, eikä leiripaikka ilmestynyt näkyville yhtään liian aikaisin. Hyttysiä ei onneksi pahemmin ollut, mutta pieniä, kaikkiin ruumiinaukkoihin mielellään lentäviä kärpäsiä sen sijaan riitti kaikkien tarpeisiin. Ei mennyt hukkaan tähän asti taskussa maannut hyttysverkko!
Mellemlandetin vuoristoa
Naama piiloon. Kerrankin.
”Sun pitää varoo mitä sä toivot, koska se voi toteutuu”, sanoi Andy joskus. Yöllä alkoi sataa ja aamulla edelleen tihutteli sisäänhengittäessäni Nutellaa aamiaiseksi. Jätimme leirin paikalleen ja lähdimme päivärepuissa tallailemaan kohti Qoorokin jäätikköä. Pikku kosteus unohtui äkkiä, kun katseli vuoria ja pieniä vuoristojärviä matkalla. Olen aina ollut ihan varma, että jossain historian vaiheessa karttoja piirrellessä Iceland ja Greenland ovat menneet sekaisin, eikä kukaan ole vain kehdannut myöntää virhettään, mutta nyt, täällä Mellemlandetissa, Grönlanti näytti yllättävän vihreältä. Ehkä saaren löytänyt Erik Punainen on vain hämääntynyt ensinäkemästään. Tuohon Qassiarsukin rannoille hän nimittäin aikanaan karautti ja saagojen mukaan löytämälleen saarelle nimeksi Grönlanti antoi. Ei nuo sisämaan pari miljoonaa neliökilometriä jäätikköä rantaan asti näykyneet.
Qoorokin jäätiköllä taas hämmennyimme mittasuhteista. Jäätikön etureuna on noin 70-80 metriä korkea ja lähes 1,5 kilometriä leveä. Itse veikkasin paria sataa metriä. Sen äänimaailma oli kunnioitusta herättävä, kun valtavat, kerrostalojen kokoiset jäälohkareet sortuivat mereen. Jylinä ja pauke oli kuin ukkonen mutta jotenkin… konkreettisempi. Aika hiljaisena poikana sitä näkymää katseli, vähän kuin ilmastonmuutos olisi tuotu suoraan silmien eteen.
Qoorokin jäätikön suu on noin 1,5 kilometriä leveä ja 70-80m korkea. Ei ihan välity kuvasta...
Sadetta piisasi vielä kolmanteen vaelluspäiväänkin, mutta matkallamme takaisin alas kohti Narsarsuaqia alkoi tyyntyä. Kärpäsetkin loppuivat kun pääsimme taas alemmas laaksoon. Huh. Ensimmäistä kertaa pariin päivään pystyi puhumaan ilman, että nieleskeli samalla nuppineulan pallon kokoisia ötököitä aina hengittäessään.
Näin oli reissun aktiviteetit saatu päätökseen, edessä oli enää hieman epäilyttävä illallinen paikallisruoan parissa (hyljettä ja valasta, anyone?) ja aamulla lento Islannin kautta kotiin. Leppoisaa ja simppeliä, voisi kuvitella.
Mun ilme kun lentoja alettiin perumaan
Oikeasti alkoikin matkan haastavin osuus. Kun aamulla lentokentän ruutuun pamahti punaisella teksti ”CANCELED”, jätti sydän yhden iskun välistä. Että mitäkö? Tosiaan, kone ei ollut edes lähtenyt Reykjavikista kohti Narsarsuaqia, koska sääolosuhteet olivat niin huonot. Pienen myyräntyön päätteeksi sain kaivettua sen verran tietoa, että Narsarsuaqin kentälle laskeuduttaessa koneilla pitää olla ”clear view of the runway”. Samaten lentäjien pitää nähdä vuonon toisella puolella olevat muutama puolitoistatuhatmetrinen vuoren huippu, jotta voivat saattaa koneen turvallisesti alas. Nyt alueen ylle asettunut pilvipakka roikkui sen verran matalalla, ettei piloteilla ollut mitään mahdollisuutta tuoda koneita turvallisesti kentän pintaan. Ei ainakaan tänään. Uusi lähtöaika annettiin seuraavalle aamulle, mikä tarkoitti sitä, että missaisimme jatkolennon Reykjavikista kotiin.
Eihän siinä, uusia lentoja säätämään vain. Saimme lentoyhiön puolesta huoneet hotellista ja parin puhelun päästä myös Aventuran avittamana uudet lennot parin päivän päähän Reykjavikista Suomeen. No damage done, mitä nyt yksi ylimääräinen matkapäivä tuli Narsarsuaqiin ja toinen Reykjavikiin kustannuksineen. Fiilis itse kullakin oli ihan ok, aamulla sitten vain uudelleen kentälle.
Lentokriisin pahin sijaiskärsijä oli aivan täpötäyteen asutettu
Hotel Narsarsuaq, jonka seinät natisivat jumiin jääneistä matkailijoista.
Kun seuraavana aamuna tuli tieto, että koneet eivät edelleenkään pääse laskeutumaan, eivätkä lähde edes yrittämään, alkoi ahdistus jo vähän nousta. Olimme toden totta täysin jumissa, eikä ollut mitään mitä olisi ihminen voinut tehdä, jotta tilanne tästä muuttuisi. Joku kaveri käveli ”Lost in Greenland”-paidassa lentokentällä, kun odotusseuranani ollut kanadalainen timanttien etsijä huusi tälle, että ”You’re not lost, you’re STUCK! You’re STUCK in Greenland!” Paitatyyppi vastasi keskisormella.
Vastaus oli siinä mielessä osuva, että mitä muutakaan sitä voisi tehdä? Hanskat oli tiskissä ja hartiat alhaalla, säätä kun ei ihminen pysty hallitsemaan edelleenkään. Paitsi kuulemma kiinalaisilla on hävittäjistä levitettäviä kemikaaleja, jotka hajoittavat pilvet. Sellaisista haaveilimme. Suunnittelimme myös, josko veisimme kaikkien hotellihuoneiden tuulettimet kiitoradan päähän puhaltamaan pilviä hajalle. Todellisuudessa kuitenkin tajusimme, ettemme voi tehdä muuta kuin toivoa. Samalla kun se oli raivostuttavaa ja turhauttavaa, jollain pienellä tavalla sain nautintoa siitä, että luonto näytti taas kerran, kuka määrää. Olimme jumissa Grönlannissa ja se oli ihan sama, paljonko pankkitilillä oli rahaa tai mitä käyntikortissa luki, olimme kaikki tasa-arvoisia sen edessä, ettemme voineet tilanteelle mitään.
Grönlannin sää voi olla tätäkin
Kolmanteen aamuun mennessä kaikki olivat jo totutelleet ajatukseen, että voi olla ettemme pääse mihinkään vieläkään. Jokainen hotellilla jumissa ollut leikki meteorologia tuijotellessaan taivaalle ja analysoidessaan pilvien alareunan korkeutta, vaikka todellisuudessahan kukaan meistä ei tiennyt yhtään mistä puhumme. Osa oli sitä mieltä, että on se nyt kyllä paljon ylempänä kuin eilen, osa taas manaili jo, että ei ne koneet lennä tänäänkään. Kanadalaiset potkivat turhautuneisuuksissaan roskiksia. Saimme kuitenkin tiedon, että lento on Reykjavikista aamulla lähtenyt, eli yrittää aikoivat ainakin! Konettyyppiä oli muutettu isompaan ja järeämpään ja varmaan joku eläkkeellä jo ollut superpilotti soitettu apuun pelastamaan nääntymäisillän oleva kansa Narsarsuaqista. Ja kun kello tuli kymmenen, kuin Mooses kaarsi potkurikone jostain pilvien takaa esiin ja päätti yrittää laskeutumista. Kentällä pidätettin hengitystä! Puolet matkustajista olivat kokoontuneet ulos kiitoradan viereen jännittämään! Onnistuisiko Mooses? Selviäisimmekö tästä? Pääsisimmekö ehkä vielä kotiin rakkaittemme luo, näkisimmekö vielä lasten kasvavan aikuisiksi? Ja kyllä! Jes! Touchdown, kone oli kentän pinnassa! Hurraa, hurraa, hurraaa! Joku lupasi suudella lentokenttää Helsingissä, joku toinen kapteeni Moosesta jo Reykjavikin päässä.
Varmaan pohjoisen Atlantin kuvatuin lentokone juuri laskeutuneena
Narsarsuaqiin keskiviikkona 15.8.
Palasimme lopulta Suomeen kaksi päivää alkuperäistä aikataulua myöhemmin. Aika helpolla siis päästiin, kaikki vain kuulosti ja tuntui pahemmalta paikan päällä, koska kaikkea verhosi epätietoisuus ja takkuileva tiedotus. Kun asiaa rationaalisesti mietti, niin voisihan sitä nyt aika paljon pahempaakin olla kuin jäädä pariksi päiväksi jumiin niinkin kauniiseen paikkaan kuin Grönlanti. Ehkä tämä kaikki on ja oli osa paikan viehtätystäkin. Se yksinkertaisuus ja eristyneisyys. Se, ettei asialle kukaan voinut mitään. Jos kyseessä olisi joku isojen lentokenttien ja tuoreimpien Airbusien kotimaa ei vastaavaa ehkä olisi päässyt tapahtumaan, mutta toisaalta, silloin ei myös Narsarsuaqin kaltaista kohdettakaan kaikessa primitiivisyydessään olisi enää jäljellä.
Ensi kerralla pakkaan kuitenkin reppuun niiden kuorivaatteiden, untsikan, kenkien ja aurinkolasien oheen parit ylimääräiset varakalsarit mukaan, niin ei tarvitse ekstrapäivistäkään huolehtia.
Lähden ensi maanantaina uuden ryhmän kanssa takaisin.
Kiitos jengi, hienosti vedetty!
Etenkin Pablo. Pablo veti parhaiten.
Etenkin Pablo. Pablo veti parhaiten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti