1662-metrinen Tuolpagorni on yksi Ruotsin kauneimpia ja ikonisimpia vuoria. Se hallitsee maisemaa Nikkaluoktasta alkaen, kun Kebnekaisen tunturiasemaa kohti vaeltaa ja etenkin Kebnekaisen huiputuspäivänä se varastaa suurimman huomion upeilla muodoillaan. Olen kulkenut töissä Tuolpagornin ohi lukuisia kertoja ja kuolannut etenkin sen huipulla olevaa kraateria; se pitäisi päästä joskus lumilaudalla laskemaan.
Huipun bowli on komea, mutta myös petollinen, ja se vaatii juuri oikeat olosuhteet, jotta sinne uskaltaa laskeutua. Vyöryherkällä lumella kraateri muodostaa melkoisen ansan. Yläosa on lähempänä neljääkymmentä astetta ja iso osa alemmastakin seinästä menee vähintään kolmenkympin pintaan ennen kuin mäki loivenee kapeaan kuruun, joka on ainoa tie bowlista ulos. Varsin ilkeää vyörymaastoa siis. Kävin jo viime talvena sitä kuikuilemassa, mutta vyöryvaroitusten oltua nelosella viisiportaisella asteikolla ei yritykseen ollut mitään asiaa.
Tuolpagornin huippu, 1662m
Reitti toppiin ja sitä kautta kraateriin mukailee pitkälti Kebnekaisen Västra ledenia, eli perinteistä vaellusreittiä, joka Ruotsin huipulle vie. Tunturiasemalta kuljetaan ensin suoraan kohti Tuolpagornia ja käännytään sen edustalta kohti nk. kattilalaaksoa ja edelleen Vierramvaren satulaan. Vasta tässä käännytään Vierramvaren sijasta kohti Tuolpagornin huippua, minne matkaa on enää muutama sata nousumetriä. Kaikkiaan metrejä tunturiasemalta toppiin kertyy reilut 900. Koska aina pitää vähän sählätä, niin lähdin tunturiasemalta vanhasta tottumuksesta Kebnekaisen perusreittiä pitkin skinnaamaan ja päädyin ihan liian korkealle keljussa kunnossa olleelle seinämälle. Jäinen ja suora traverse splitillä kulutti energiaa todella paljon, kunnes tajusin, että näin talvisin skinilatu kulkee sata metriä alempana laakson pohjalla. Tunnin verran – eli ihan liian pitkään – seinämällä räpiköityäni viimein viisastuin ja laskin jäisestä mäestä alas helpompaan maastoon muiden jo hyväksi havaitsemalle reitille.
Saapumassa kattilalaaksoon. Edessä Ruotsin korkein vuori
Kebnekaise (oik.) ja Vierramvare (vas). Tuoplagornin seinä nousee vasemmalle.
Loppumatkan aurinkoinen skinilatu vei ilman ongelmia toppiin. Oli ihan järjettömän kuuma, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja viisikymppinen rasva tirisi iholla. Lunta oli viime vuoteen verrattuna moninkertaisesti ja vyöryvaara oli ainoastaan kakkosella. Melko täydelliset olosuhteet Tuolpagornin laskuun siis! Noin neljässä tunnissa olimme ylhäällä.
Hieman Tuolpagornin huipun alapuolelta löytyy kapea kuru, jota kautta kraateriin pääsee laskeutumaan. Se vaatii valjaat ja vähintään 60-metrisen köyden, mielellään myös hakun ja jääraudat, etenkin, jos lumilautakengillä on liikkeellä. Monoilla pystyy ehkä vielä jotenkuten potkimaan seinään paikat laskeutuessa. Ylhäällä oli ankkuri valmiina, sitä ei tarvinnut siis itse rakennella. Meillä oli 60-metrinen köysi, jonka avulla pääsi laskeutumaan tuplana noin 30 metriä, mutta jonka loputtua jouduimme vielä kiipeämään alaspäin ainakin parikymmentä metriä ennen kuin oli mitään mahdollisuutta yrittää saada lautaa jalkoihin kiinni. Tässä kohtaa etenkin kiittelin cramponeja ja hakkua, toisestakaan ei olisi ollut haittaa. Lumi oli onneksi auringon pehmittämää ja sain aina toisen kämmenen iskettyä lumeen hakkukäden avuksi, joten alaskiipeäminen sujui ongelmitta. Jäisellä seinällä laskeutuminen tuskin olisi köyden loputtua onnistunut. Oma operaationsa oli vetää 60-metrinen köysi ankkurin läpi alas ja pakata se reppuun siinä seinällä varmistamattomana ollessa, ennen kuin toisen osan laskeutuimsesta pystyi aloittamaan…
Köysi alas...
---ja matkaan.
Köysilasku viettää jonkin verran oikealla näkyvän
kielekkeen alle ja taakse, jonka jälkeen kommunikointi
ei ylhäältä alas enää onnistu ilman radiopuhelimia.
Splitin kasasin jo huipulla ja kiinnitin sen reppuun ennen köyteen laskeutumista. Seuraava haastava operaatio oli saada se sitten repusta jalkoihin. Jossain kohtaa laskeuduttuani löysin paikan, mihin kaivoin hakulla kapean ”penkin”, jolle istahtaa ja laittaa laudan kiinni. Edelleen, yhtään kovemmalla lumella tämä ei olisi ollut ihan yhtä hauskaa. Tuolpagornissa on monta kohtaa, jotka vaativat juuri oikeat lumiolosuhteet ja tällä kertaa ne tuntuivat loksahtavan jokainen kohdalleen!
Pidin hakun kädessä lähtiessäni laskemaan. Osittain siksi, etten jaksanut alkaa pakkaamaan sitä takaisin reppuun, osittain siksi, että mäki oli todella jyrkkä eikä ollut mitään hajua, millaista lunta tuleman piti. Tai no, hajua oli, mutta ylläreitä voi aina tulla. Hakku oli turvavälineeni, jos peli muuttuisi yhtäkkiä jäisemmäksi.
Lasku kraaterin pohjalle oli hieno! Jyrkkä, luminen, nopea ja hauska! Paikalla ei ollut muita, lumi oli pääasiassa miellyttävää kevätfirniä ja kaikki meni ongelmitta. Yksi kauden, jos ei kaikkien viime kausien hauskimmista mäistä! Fiilistä nosti myös tietenkin se, että Tuolpagornin lasku oli todellakin pitänyt ansaita, eikä access kraateriin ollut se helpoin. Se palkittiin!
Lähtö laskuun.
Laskureitti tulee kuvassa näkyvän vyöryjäljen yläpuolella olevasta kurusta,
jonka puoliväliin köydessä ensin laskeudutaan
Ainoa reitti bowlista ulos on kapea ja melko jyrkkä kuru sen alakulmassa, joka laskeutuu hiljalleen levenevälle shoulderille, mistä sitten pääsee posottamaan sydämensä kyllyydestä laakson pohjalle asti. Kuru oli lumeltaan huomattavasti vaikeampi kuin itse kraateri ja myös melko jäinen. Reunoja pitkin laskien sen pääsi kuitenkin varsin ketterästi alas. Keskiosan pinta oli vyörynyt sohjona joitain päiviä aiemmin ja varjossa taas jäätynyt ja oli siis melkoista raapimista. Tarkkana kun pysyi, niin kurusta pääsi kuitenkin hyvin alas. Hakku pysyi kädessä edelleen.
Kuru bowlista alas kohti shoulderia oli melko jäinen
Loppumatka aukeavaan laaksoon olikin sitten silkkaa nautiskelua auringossa älyttömän hienon laskun päätteeksi! Viimein pääsin monivuotisen haaveen laskemaan ja liki täydellisissä olosuhteissa. Loppumatkasta taisin jo huutaa wohoooota aika kovaa. Laskumetrejä kertyi pohjalle noin 1100.
Tavoite suoritettu, kauden paras laskupäivä oli paketissa ja ansaittu dinneri Kebnen tunturiasemalla kutsui.
There she is!
Koko laskureitti näkyy kuvassaa: Ensin kraaterin oikeasta reunasta alas, sitten bowliin ja kuruun, joka näkyy vuoren keskellä kiviseinän oikealla. Siitä alas olkapään harjanteelle ja pitkälle alas laaksoon.
Laskumetrejä tulee n. 1100.
Jos Tuolpagornin lasku alkoi kiinnostelemaan, niin tässä vielä tiivistetysti muutama asia, jotka kannattaa ottaa huomioon suunnittelussa:
- Olosuhteet. Kraateri on todella vyöryherkkä ja melkoinen ansa, ei kannata yli kakkosen vyöryvaaralla lähteä.
- Varusteet. Min 60-metrinen köysi, valjaat, peruskilkuttimet valjaisiin, hakku ja jääraudat. Varmista tunturiaseman opastuvalta onko ylhäällä ankkuri paikallaan
- Reitti. Älä lähde Kebnen perus-vaellusreittiä, vaan aloita suosiolla laakson ihan pohjalta. Nousumetrejä tulee enemmän, mutta rasitusta silti vähemmän.
- Laskeutuminen. Kannattaa olla köysihommat ja korkeanpaikankammo hallinnassa, rappelointi bowliin ei ole ihan helppo, etenkään, jos joutuu vielä kiipeämään alas loppuosan ilman köyttä . Radiopuhelimista ei ole haittaa, näköyhteyttä köyden yläpäästä alas ei ole.
- Varaudu melko sketsiin laskuunlähtöön, seinällä ei ole kunnollista paikkaa laudan/suksien jalkoihin kiinnittämiseen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti