Terveisiä Itävallasta! Paluu treenin ääreen Influenssan ja kolmen viikon liikkumattomuuden jälkeen ei ole ollut ihan helpoin homma maassa, missä ei ole kuin ylämäkiä. Tai no, on ne päivän päätteeksi aina alamäkiäkin, mutta ainoastaan sen puolituntisen verran, kun ensin on hiihdetty viisi tuntia ylös. Varsin tehokas aloitus uuden vuosikymmenen treenille, huh.
Tämän pariviikkoisen Tirolin reissun tarkoitus onkin olla vuoden aloittava boot camp, josta lähteä sitten jatkamaan apinan raivolla kohti huhtikuuta ja viittä viikkoa Nepalissa. Sää on toistaiseksi ollut aurinkoinen, sama tendenssi on jatkunut täällä jo pitkään. Poutasään varjopuolena on se, ettei uutta lunta juuri etenkään etelänpuoleisilla rinteillä ole, mutta positiivista taas se, että lumivyöryvaara on melko olematon. Sen ansiosta tästä onkin muodostumassa jonkinlainen bucketlistin tyhjennysmatka, kun pääsee varsin turvallisesti laskemaan mm. jyrkkiä kuruja. Eilen sain tikattua ensimmäiset Axamer Lizumin kurut pois listalta ja huomenna vuorossa on useamman vuoden persauksissa kutkutellut Serles. St. Antonin talvikiipeilyreittikin olisi tarkoitus käydä katsomassa ensi viikolla, vaikka jalat huutaa jo nyt, viiden laskupäivän jälkeen, hoosiannaa.
Jossain siellä seassa on myös mies ja lauta
Samalla, kun tämä boot camp alkoi, alkoi minulla myös ruokavalion muutos. Olen aina ollut sopivasti keskivartalopyylevä ja vaikka mitä Cholatseja olisi treeniksi tehnyt, niin maha ei vain ole ottanut pienentyäkseen. Kun kahdeksan vuotta sitten väänsin korkin viimeisen kerran kiinni ja tiputin poskista ja käsivarsista sen 30 kiloa, jäi vyötärölle edelleen muisto villeistä nuoruusvuosista. Ja tuntuu kuin se ei vain suostuisi lähtemään siitä mihinkään, vaikka kuinka puolimaratoneja ja vaelluksia vetelee. Mutta aina ei kyse ole treenistä, koska – ylläri, ylläri – myös syömisellä on väliä!
Olen aina syönyt kuin idiootti. Ajatellut, että kun treenaa paljon, niin saa vetää mitä haluaa. Olen vitsaillut puolitosissani että aina, kun olen kotona, käynnissä on tankkauskausi. Joko tankkaan tulevaa varten, tai sitten paikkaan juuri menneen reissun vajareita. Olen siis saanut mielestäni syödä kaikkea soopaa miten haluan. Alkoholismin jäljiltä olen todella paha sokeriaddikti ja olen paikannut 15:n vuoden alkoholiannosten jättämää aukkoa päivittäin kaiken maailman Fazerina-patukoilla selitellen itselleni, että kyllä sitä nyt jotain paheita saa ihmisellä olla. Turha ehkä siis ihmetellä, että miksei tuo maha nyt tuosta pienene.
Vuodenvaihteessa päätin kuitenkin ottaa lakin kouraan ja tehdä asialle viimein jotain. Periaatteessa pyöreähkö keskivartaloni ei ole minua koskaan häirinnyt ja olen aina ajatellut, että joku päivä jossain erämaassa sen tarjoama lisäravinto vielä minut pelastaa, mutta samalla viime aikoina on tuntunut siltä, että ryhtiliike pitäisi nyt tehdä. Tässä kun treenit ja tavoitteet kovenevat, on jokaisella osa-alueella roolinsa ja ravinto on ollut ehkä minulle se viimeinen linnake, josta en ymmärrä oikein mitään. Tai siis, kyllähän minä nyt tiedän, että salaattia puoli lautasta ja kuluta enemmän kuin syöt ja önnönnöö, mutta ihan oikeaa ymmärrystä ravinnon merkityksestä paljon liikkuvalle minulla ei ole ollut. Olen vähän karttanutkin aihetta, koska olen tiennyt, että se saattaisi viiltää syvältä.
Painavat laskijat pääsevät kovempaa!
Otin yhteyttä hyvään ystävääni Vilmaan, joka on valmentaja. Tulin siihen tulokseen, että homma tulisi toimimaan ainoastaan niin, että joku oikeasti sanoo minulle mitä tehdä, miten tehdä ja etenkin mitä ei tehdä. Jonkun, joka hengittää niskaan joka kerta, kun meinaan vetää jonkun donitsin naamaan. Vilman Vimma Training tekee mm. ravintovalmennuksia ja sellaisen kanssa tässä nyt sitten ollaan naimisissa hetki.
Aloitimme hommat ruokapäiväkirjalla, jossa viikon ajan merkkasin ylös tarkkaan kaiken mitä syön ja juon. Kyseessä oli varsin tavallinen arkiviikko, jonka pohjalta nähtiin lähtöpiste ja se, mikä syömisessäni on eniten vialla. Itse kiinnitin päiväkirjan valmistuttua huomion siihen, että joka iltapäivä olin syönyt kakkua, suklaata, karkkia, donitsia ja kaikkea mahdollista makeaa, mitä keksin. Siis joka päivä! Ei se mikään uutinen ollut, mutta itsekin havahduin siihen, miten säännöllistä makeanhimo oli. Ammattilainen puolestaan kiinnitti huomion kaloreihini ja etenkin siihen, mistä ne koostuvat. Proteiini nimittäin puuttui päivistäni liki kokonaan.
Kuruun droppaus Axamer Lizumissa
Kävimme läpi Vilman ruokapäiväkirjani pohjalta tekemät laskelmat ja suositukset, joista ensimmäiseksi askeleksi otimme proteiinin lisäämisen moninkertaiseksi ja herkkujen poisjättämisen. Jo koulun terveystiedon tunneilla sanottiin, että puolet lautasesta salaattia, neljäsosa hiilaria ja neljäsosa protskua, joten näin 25 vuotta koulun jälkeen on hyvä viimein ottaa sekin käsky käytäntöön. Nyt pitäisi vetää sitten viisi pientä ateriaa päivässä: Aamiaiseksi rahkaa, ehkä marjoja ja kuitupitoinen leipä, lounaalla ja päivällisellä lautasmallin mukainen setti, iltapäivällä lisää rahkaa ja iltapalaksi vielä jotain kevyttä ja proteiinipitoista. Ehkä rahkaa? Nämähän ovat siis suurimmalle osalle varmaan ihan perusjuttuja ja yleistietoa, mutta jostain syystä olen yrittänyt aiemmin pysytellä tästä kaikesta loitolla. Se on varmaan ollut sellainen ”tieto lisää tuskaa” -juttu. Olen ajatellut, että rahkaa vetää Bull Mentula.
Bull Suominen
Turns out, että miehelle, joka aiemmin on syönyt ihan mitä sattuu ja milloin sattuu, uusi päivittäinen ohjeistus ei olekaan ollut ihan yksinkertainen juttu. Viikon verran tässä nyt ollaan kuitenkin menty uuden käskyn mukaisesti ja toistaiseksi olen ylpeänä kävellyt jokaisen karkkihyllyn ja kakkugallerian ohi, mikä ei ole ihan läpihuutojuttu täällä Itävallassa, missä kakkupala ja struudeli kuuluu yleensä jokaiseen iltapäivään. Pääasiallinen ongelma toistaiseksi on ollut se, että lounasta en täällä saa oikein vedettyä normiaikaan, koska yleensä skinnauspäivinä liikutaan siinä 9-15 välillä. Tällöin aamiaisen ja pienten matkatankkausten jälkeen, kun lounaalle viimein pääsee, on jo iltapäivä ja nälkä huutava. Etenkin, kun kulutus on helposti ollut päivittäin reilusti yli 3000 kaloria. Tämä treenileiri ei siis ole ehkä ollut ihan se paras hetki muuttaa ruokailutapoja ohjeen mukaiseksi, mutta toisaalta, jos sen täällä saa edes jollain tasolla natsaaman, niin kotona se on sitten varmaan jo helppoa.
Katsotaan. Ehkä maha lähtee, ehkä ei, mutta tärkeintä ehkä on että edes yritän tehdä asialle jotain. Tavoitteena ei niinkään ole mikään laihtuminen, vaan oppiminen, ymmärtäminen ja rutiinien muuttaminen, jolloin järkevästä syömisestä tulisi enemmänkin elämäntapa kuin mikään nopea kuuri. Ainakin nyt ymmärrän jo paljon enemmän kuin kaksi viikkoa sitten, joten tästä lienee hyvä ponnistaa. Treeni ja työt ovat sujuneet viime vuodet hyvin, mutta ehkä olosta tulee tämän myötä vieläkin parempi! Sitä odotellessa menen nyt syömään rahkaa.
RAHKAAAAAAAAAAA
Jos vastaavat valmennushommat tai muuten vain hyvä PT kiinnostaa, niin tsekkaa www.vimmatraining.fi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti