maanantai 26. lokakuuta 2020

Miltä masennus näyttää?

 Miltä masennus näyttää?

 Se näyttää tältä:




Ja tältä:



Ja tältä:



Mietin pitkään, että kirjoittelenko aiheesta ollenkaan vai pitäydynkö muurini takana, mutta tällä viikolla otsikot vallannut Vastaamon tietomurto ja terapia-asiakkaiden röyhkeä nöyryytysyritys teki päätöksen puolestani. Haluan osaltani sanoa, että mielenterveyden ongelmissa ja niiden hoitamisessa ei ainakaan ole mitään hävettävää.


Oma masennukseni on tänä syksynä uusiutunut. Edellisestä rundista on sen seitsemisen vuotta aikaa ja vaikka hyvin tiesin, että masennus on krooninen ja siten myös jossain vaiheessa todennäköisesti uusiutuva sairaus, en silti uskonut sen enää palaavan. Työskentelin vuosia mieleni kanssa se kärki edellä, että mitä ikinä teenkin, masennusta en päästä takaisin. Vaan sieltä se kuitenkin hiipi, gradually, then suddenly, kuten kymmenen vuotta sitten käsivarteeni tatuoin. 


Koronaa olisi tietenkin helppo syyttää. Kun on rakentanut koko elämänsä ja identiteettinsä sen varaan, että tuolla jossain vuorilla ja erämaissa on hyvä ja täällä kotona vähän vähemmän, on ilmeistä, että koko elämä törmää seinään siinä kohtaa, kun ei yhtäkkiä pääsekään mihinkään lähtemään. Se on tietenkin ihan oma vika, että sellaisen elämän on valinnut ja nyt tässä sitten niitetään sen satoa. Mutta jälkiviisastelu on turhaa, eihän kukaan voinut vuosi sitten kuvitellakaan, millaiseksi 2020 muodostuisi.


Mutta ei korona ole masennustani aiheuttanut, se ainoastaan laukaisi sen. Masennus on sairaus siinä missä joku muukin ja sen saa, jos sen saa. Ja jos joku sanoo, ettei vahvat mielet sairastu, niin I call bullshit, sama mahis on meillä kaikilla. Mutta onneksi masennus on myös hoidettavissa.


Lääkkeitä en tällä rundilla suostu syömään. Kun 2013 sain viimein vieroitettua itseni SSRI-mömmöistä vannoin, etten koske niihin enää ikinä. Viimeksi myös, kun masennus puhkesi, yritin monta vuotta ryypätä sen kumoon, mikä sekin on onneksi tällä kertaa poissuljettua. Tämä pitää hoitaa nyt ihan luomuna. 


Joten hihat ylös ja hommiin! Olen aloittanut terapian uudelleen ja koska minulla on onneksi pitkä hoitohistoria saman terapeutin kanssa, nollasta emme todellakaan lähde. Ja koska tässä kohtaa pitää ottaa kaikenlaisia keinoja käyttöön, olen alkanut tutustumaan mm. mindfulnessin maailmaan. Se on minulle ihan uutta, katsotaan mitä vastaan tulee. Tärkeintä tähän väliin on nyt kuitenkin antaa itselleni vähän armoa ja koittaa ottaa iisisti, sallia aikaa kaikenlaisille ajatuksille ja yrittää rauhoittua. Aion lähteä talvella Lappiin vähän pidemmäksi aikaa ja tiedän, että se tulee tekemään hyvää. Jokainen noustu mäki ja käännös splitillä on kotiin päin.


Se hyvä puoli tässä on viime kertaan verrattuna, että nyt tiedän, että masennuksesta pääsee jossain vaiheessa eroon. Viimeksi en ollut ihan varma. Kärsivällisyysharjoituksia on edessä, se on varma, niin minulla kuin ihmisillä ympärilläni, mutta jossain vaiheessa tämä on taas ohi.


Pientä ylikunnon uhkaa on ilmassa, se tässä ehkä eniten kuumottaa. Tällä hetkellä minulla on kielto lähteä repimään mitään 50 kilsan juoksuja tai muita selkeästi ylikuormittavia juttuja, vain pieni tavoitteeton lönköttely on sallittua. Ylikunto on oikeasti aika pelottava case paljon liikkuvalle ja olen lukenut kauhutarinoita siitä, kuinka jengi on joutunut lopettamaan urheilun jopa useammaksi vuodeksi sen takia. Siihen minulla ei ole varaa, joten nyt pitää ottaa iisisti. Onneksi tähän puututtiin hyvissä ajoin ennen kuin ehti käydä oikeasti köpelösti. 


Masennus näyttää jokaisen sen kokeneen kohdalla erilaiselta. Välillä on hyviä päiviä, välillä vähän huonompia, mutta hoitamalla se on hoidettavissa ja jossain vaiheessa taas ohi. Myös kuntoutuminen toimii gradually, then suddenly -periaatteella ja jossain vaiheessa sitä vain huomaa, että onkin taas pinnan yläpuolella. Varmaa on, että se päivä tulee ja tällä kertaa toivottavasti vähän nopeammin kuin viimeksi. Päihteettömyys auttaa siihen jo aika paljon. 


Varmaa on kuitenkin se, etten aio tätä tälläkään kertaa hävetä. Eikä tulisi kenenkään muunkaan, jonka tietoja joku näätä nyt jakelee tuolla pimeissä verkoissa bitcoinien toivossa. Häpeä on hänen, ei todellakaan uhriensa. Jokaisen, jonka hoitotiedot on pöllitty, kannattaisi olla ensisijaisesti ylpeitä siitä, että ovat hoitoon menneet! 


Masennuksen hoito puolestaan näyttää mm. tältä



1 kommentti:

  1. Kiitos Teemu hienosta kirjoituksesta. Liikaa on häpeää masennuksen ympärillä. Eikä se todellakaan ole vain pimeään käpertymista ja hymyttömät kasvot. Omaa masennustani ei nähnyt edes silloinen avopuolisoni. Häpesin ja piilon sen kaiken.

    Oma pitkä tieni sai alun ala-asteen koulukiusaamisesta joka jatkui peruskoulun loppuun saakka. Tuona aikana sain liikaa kuulla olevani mitätön. Syntyi ajatusmallit mitä minä olen/mitä olen muiden silmissä. Jääprinsessa syntyi. Ja kaikki vain siksi, että menestyin urheilussa ja koulussa. Jos olisin tuolloin saanut apua, tuskin olisin vuonna 2014 päätynyt päätökseen tappaa itseni. Minä iloinen, urheileva 35v nainen. Onneksi jäi ajatuksen tasolle. Pelästyin. En kuolemaa vaan sitä mielettömän hyvää tunnetta mikä päätöksestä seurasi.

    En halunnut lääkkeitä joten julkinen puoli kieltäytyi antamasta terapiaa. Yksityiseen ei ollut varaa. Siitä alkoi pitkä oppimatka itseensä. Pari vuotta vei, että pääsin pinnalle. Neljä vuotta kaahlasin kohti rantaa kunnes 2020 kesäkuussa pääsin rannalle. Sen hetken tulen muistamaan. Sinä päivänä itkin pettymystä (miten joku, eli minä, voinkin olla niin pihalla/osaamaton treffailussa) kun tajusin tekeväni jotain mitä tein viimeksi lapsena. Annoin tunteen tulla ulos sellaisena kuin se on. En enää piillottanut pettymystä (tai iloa) syvälle sisääni jään taakse. Surun kyyneleet muuttuivat ilon kyyneleiksi ja hymyksi. Vuosien varrella huomasin edistyksen mutta tämä oli se hetki kun tajusin selvinneeni. Eräänlainen päätös.

    Olen oppinut kuuntelemaan itseäni. Mitä fyysinen kehoni tarvitsee, mitä henkinen. Oppinut kuka minä olen ja mitä haluan. Myös ymmärrys toisia kohtaan on muuttunut. Elämässä tulee vielä ala- ja ylämäkiä mutta nyt minulla on keinot selviämiseen mukana. Mindfulness on yksi niistä. Ja onneksi nelikymppinen ei ole vielä fossiili vaikka teininä niin ajattelikin. Ihanaa elämää on vielä paljon elettävänä :)

    Varmasti olisin terapian avulla päässyt tähän pisteeseen nopeammin, uskon niin. Se ei vain ollut minulle mahdollista.

    VastaaPoista