Silti myyjä ei silti ärsyttänyt minua yhtään, vaikka yleensä näen punaista turhankin nopeasti, jos koen, että palvelu jossain ei pelaa. En osaa selittää tarkalleen mikä siinä oli, mutta jotenkin kaveri vain tuntui elävänsä ja hengittävänsä sitä kukkakauppaansa ja niitä kukkiaan niin vahvasti, että asiakkaana tuntui melkein rikolliselta häiritä häntä. Mies oli niin täydellisessä harmoniassa niiden rehujensa keskellä, ettei sitä voinut kuin vähän ihailla. Myyjä, joka itsekin näytti jo kukalta, oli käsittääkseni pyörittänyt kauppaansa vuosikymmeniä ja edelleen, ja ehkä jopa joka päivä vain enemmän, hän huokui sitä, että se kauppa on hänen elämänsä rakkaus, josta hän nauttii vieläkin täysin siemauksin. Se oli melkein kahdehdittavaa.
Sanon ”melkein”, koska myös minulla on oma kukkakauppani: Kebnekaisen alue Ruotsissa. Se on paikka, jonka kanssa tunnen syvää yhteyttä, jota on vaikea kuvailla. Kun pääsen perille Nikkaluoktaan, muutun itsekin Kebnekaiseksi. Yleensä kai ihmisillä tuppaa stressilevelit nousemaan töitä tehdessä, mutta kun minä pääsen kukkakauppaani, syke laskee, maailma vähän pysähtyy ja jonkinlainen palo silmissäni syttyy, vaikka olen Kebnekaisella sen 15 kertaa jo käynyt.
Juhannuksen jälkeen luvassa on 16. ja 17. kerrat ja kukkakauppias sisälläni heräilee jo. Olen niin onnessani lähdössä takaisin töihin, ensimmäistä kertaa kunnolla sitten kesän 2019, että pakkasin jo rinkan. Siis viikon etukäteen. Luvassa on kolme viikkoa 365-klubin vaelluksia Ruotsissa ja aion nauttia jokaisesta askelesta kuin ne olisivat ruusuja, liljoja ja syreenejä.
Aikanaan musa-alalla työskennellessäni tuppasin vaikeina päivinä uhoamaan, että kohta lopetan kaiken ja rupean kukkakauppiaaksi! Olisi pitänyt sanoa, että vaellusoppaaksi, koska oikeastaan ne on vähän sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti