Viime syksynä koulussa aloittamamme kanoottimelonta on tähdännyt perustekniikoiden oppimisen lisäksi oikeastaan yhteen ainoaan päätavoitteeseen: Jongunjoen 80-kilometrin ja 65:n kosken lasketteluun kesäkuussa. Reissu on yksi eräopasopintojemme päämatkoista ja siihen mennessä jokaisella pitäisi olla hallussa vaadittavat taidot matkan taittamiseen turvallisesti. Aloitimme syksyllä Eerikkilän urheiluopiston omasta rannasta Ruostejärvellä ja lopetimme Repoveden kolmepäiväseen melontaan lokakuussa. Välissä tuli jäät tielle, kunnes avasimme kanoottikauden kolme viikkoa sitten kaivamalla lihasmuistista syksyllä opittuja asioita. Tällä viikolla otimme seuraavan askelen kohti Jongunjokea siirtymällä ensimmäistä kertaa virtaavaan veteen ja koskiin. Luvassa oli parikymmentäkilometrinen Turpoojoen melonta Liesjärven ja Tammelan välillä.
Laskimme kanootit vesille Kortenniemen perinnetilan rannasta Liesjärvellä. Taitettavana oli noin viisikilometrinen järvenselkä ennen kuin pääsisimme Turpoojoen eteläkärjen suulle. Keli oli aurinkoinen mutta tuulinen ja tietenkin se tuuli puhalsi suoraan vastaan koko selän yli. Aallokkoakin oli ihan kiitettävästi kun lähdimme matkaa painamaan. Liesjärven selällä on ainoastaan yksi pieni saareke, josta saimme hetken suojan ja taukopaikan, muuten koko pätkä oli taitettava käytännössä yhdellä vedolla. Vielä kun se saari palveli kalasääskien pesimäpaikkana, emme kovin kauaa halunneet taukoa pitää, sen verran hätääntyneinä lintuparat rannan yllä pörräsivät meidän tankatessa juomapulloistamme ennen loppurutistusta Turpoojoen suulle.
Kyllä se kuulkaa melko hyvästä salitreenistä kävi, kun sen selän täysin vastatuuleen puski. Minä olin edessä moottorina Eevan ohjatessa ja jeesatessa takaa parhaansa mukaan. Matka tuntui ikuisuudelta ja siltä, ettei kanootti edennyt senttiäkään. Jos hetkeksikin lopetti melomisen, alkoi peruuttaa. Keho alkoi olla jo melko hapoilla, kun viimein lounastauolle Turpoon suulle pääsimme. Tästä onneksi alkaisi virta meitä kuljettaa ja pahin oli ohi. Siis fyysisesti.
Np. Dismember - Like An Everflowing Stream
Nyt alkoi nimittäin sen henkisen kantin testaaminen. En ole ennen melonut joessa, enkä etenkään koskissa ja melkoinen hyppy tuntemattomaan oli edessä. Kun jonkun matkaa mukavasti eteenpäin vievää Turpoota lasketeltuamme kouluttajamme otti meidät kasaan ja komensi kypärät päähän, voin kertoa pulssin olleen varmaan kahdessasadassa. Lädimme yksitellen ensimmäiseen koskeen, jota ei kuitenkaan nähnyt suvantoon. Ei siis ollut mitään hajua mitä kulman takana edessä on. Koitimme sopia sotasuunnitelmaa Eevan kanssa, mikä oli melko haastavaa, kun ei tiennyt mihin on menossa. Päätimme vain ottaa rauhallisesti ja tärkeimpänä asiana sen, että pidämme koko ajan keulan menosuuntaan, oli mikä oli. ”Vauhti korjaa virheet”, siinä pitkälti taktiikkamme. Lähdimme lipumaan koko ajan kovempaa virtaavaa jokea eteenpäin ja kulman takana kuului kohinaa. Eihän siinä, sinne mennään, kato perkele, kivi, lehmänselkä, oksia! Mikä meihin osui?? AAAAaaaa, perkele, auts, toinen kivi, äääääää!
Ja sitten se oli ohi. Olimme pystyssä. Kanoottikin oli ehjä. Jes, ensimmäinen koski taitettu! Aika tsägällä se mentiin, ilman minkäänlaista oppikirjojen mukaista toimintaa. Kunhan paineltiin. No, tästä eteenpäin ainakin tietäisimme mistä tässä hommassa on kyse ja mitä tehdä toisin. Ehkä. Ensimmäisenä sovimme parantavamme kommunikaatiota. Edessäoleva huutaa käskyjä koko ajan ja takana istuva tottelee ilman minkäänlaista kyseenalaistamista. Tällä se olisi mentävä.
Johanna ja Marko koittavat pärjätä.
Kaikki selvisivät ensimmäisen kosken kuivana. Kastumista oli luvassa vasta, kun Jimi yritti ylittää joen poikki kaatuneen puun jotenkin todella ketterästi kaksimetrisen ruhonsa kanssa ja molskahti jokeen. Tästä selvittiin naurulla ja vaatteidenvaihdolla.
Edessä oli seuraava koski, joka oli noin 500 metriä pitkä. Nyt kommunikaatio toimi, Eeva huusi, minä tottelin (story of my life) ja pujoteltiin menemään. Ei mitään ongelmia, tiimi toimi ja hetkessä olimme taittaneet pätkän. Fiilis oli hieno! Olin ihan järjettömän ylpeä Eevasta, joka ohjasi meidät kunnialla läpi.
Saavuimme yöpaikkaamme Tammelan Kala-apajalle, joka on matkailu- ja kalastustila Turpoonjoen varrella. Aurinko paistoi ja meille oli mainostettu vähintään Kanta-Hämeen parhaita hampurilaisia, joita talo tarjoili. Onneksi päivä oli ollut fyysisesti melko kuluttava, muuten olisi ollut kovin vaikea perustella itselleen se kalorimäärä, jonka varmaan kilon painoinen pulled pork -burgeri sisälsi.
Leiripaikka rules ok
Hampurilaisten ja leiriytymisen jälkeen illan ohjelmassa oli vielä kalastushommia ja etenkin kalankäsittelyä, perkaamista ja sen sellaista. Kala-apajalla oli liuta omia altaita, josta kävimme nuotalla ja katsiskoilla nostamassa jos jonkinnäköistä kirjolohta, lahnaa, haukea ja ahventa. Tarkoitus oli, että jokainen pääsisi ähräämään haluamaansa annosmuotoon vähintään yhden kalan ja lopulta meillä oli melkoinen Pietarin kalansaalis käsissä, kun perkauspöydällä lojiui varmaan viisikymmentä eväkästä. Niistä sitten väsättiin kaikkea loimulohesta savustettuun lahnaan ja voissa paistettuihin ahveniin. Sen verran kuitenkin taisi burgerit porukalla painaa vatsanpohjalla, että kun seuraavana aamuna heräsimme, oli viereisellä nurmikolla varmaan parikymmentä kalaa vielä syömättä. Toivottavasti lähistöllä majaileva saukko löysi ne lähtömme jälkeen, etteivät ihan hukkaan menneet.
Hän on kirjolohi!
Makoisien yöunien jälkeen edessä oli talviturkin heitto. Osana virtaavan veden koulutustamme nimittäin oli harjoitus, jossa jokaisen tuli lähteä kivikkoiseen jokeen laskemaan ilman kanoottia, ihan vain pelastusliiveissä ja lenkkarit jalassa. Ajatus oli, että jokainen ymmärtäisi kaatumisen seuraukset ja kokisi millainen virtaus on sinne jouduttaessa. Eihän siinä, shortsit ja lenkkarit jalkaan, liivit päälle, kypärä päähän ja menoksi. Aurinko paistoi ja kylmä vesi virkisti, kun lasketteli perse edellä päin kiviä peläten, että - kalastustilalla kun ollaan - matalikosta tarttuisi ahteriin kiinni jotain pohjaan jääneitä ruosteisia vieheitä. Ei tarttunut, kokemus oli hauska ja tulipa otettua vuoden ensimmäiset uinnit melko erilaisella tavalla kuin yleensä…
Luonnon Linnanmäki
Nopean saunakierroksen jälkeen oli aika lastata jälleen kamat kanootteihin ja jatkaa matkaa kohti Turpoojoen alapäätä Kuivajärvellä. Sää oli lämmin, osuudella ei ollut enää koskia ja matka taittui leppoisasti lilluessa hiljaa virtaavaa jokea eteenpäin. Maisemat eivät olisi voineet Portaan kylällä enää suomalaisemmat olla lehmien ja lampaiden ihmetellessä ohi lipuvaa kolonnaa. Saavutimme Kuivajärven suiston muutamassa tunnissa jonka jälkeen edessä oli jälleen järvenselän ylitys Saaren kansanpuiston rantaan, mistä nousisimme maihin ja lähtisimme kotiin. Tuuli oli onneksi edellisestä päivästä tyyntynyt ja melontareissumme loppurutistus oli hieman aloitusta kevyempi.
Jimi ja Pink Floydin Endless River
Näin oli ensimmäinen virtaavan veden harjoituksemme saatu päätökseen. Turpoojoki oli erinomainen paikka aloittaa ja ne muutamat kosket, jotka matkalle osuivat, olivat sopivan helppoja. Mutta kuitenkin sellaisia, että niistä sai vähän kuvaa siitä, mitä edessä siintää ja itseluottamusta isompiin virtoihin lähtemiseen. Seuraavaksi luvassa on Karvian reissu, missä on jo ykkös- ja kakkosluokan luokiteltuja kuohuja, joten se itseluottamus tulee tarpeeseen. Ja kuukauden päästä mennnäänkin sitten jo Jongunjokea ja siellä ei enää kysellä, siellä suoritetaan!
Eevalla on rankkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti