Kokeilin ensimmäisen kerran lumilautaa talvella 1992 Ranskan Chamonix’ssa. Siskollani oli joku Crazy Banana hallussa ja roudasimme sen kaverini kanssa illalla hotellin takapihalla olleeseen mäkeen, missä räpiköimme pientä kukkulaa yöhön asti alas. Seuraavana päivänä vuokrasimme omat laudat harjoittelumäkeen ja loppuloma menikin jo isommissa rinteissä uuden lajin saloja ihmetellen. Olin silloin 12-vuotias, siitä on 25 vuotta aikaa.
Sen talven jälkeen en ole enää suksilla laskenut. Hankin oman laudan ja painelin Serenaan treenaamaan. Serenasta homma eteni Himoksen ja Alhovuoren skibus-viikonlopuista Talmaan, missä jossain vaiheessa tuli rampattua varmaan 3-4 kertaa viikossa. Oma ajokortti mahdollisti talvisin liki päivittäisen Talmassa pyörimisen, kunnes joskus reilu parikymppisenä kiinnostuksen kohteet muuttuivat enemmän töihin ja ryyppääämiseen ja lauta alkoi pölyyntyä kellarissa.
Meni melkein vuosikymmen ennen kuin sen sieltä taas kaivoin ja lähdin mäkeen. Iso niitti oli viinalla läträämisen lopettaminen viisi vuotta sitten, kun piti alkaa keksimään muuta tekemistä viikonloppuisin. Silloin aktivoiduin taas laskemaan enemmän. Muutama vuosi myöhemmin kuvioihin astui vuoret ja hurahdettuani niihin olen koko ajan vähän miettinyt, että miten saisin naitettua kiipeilyn ja laskemisen yhteen. Kunnes viimein sen aika koitti.
Vielä jaksaa vanha Talmassa
Jossain vaiheessa noita minun katovuosiani joku viisas keksi splitboardin. Se on siis lumilauta, jonka saa helposti puerttua suksiksi, joihin sitten nousukarvat laittamalla pääsee kiiepämään ylös ilman, että tarvitsee erikseen lumikenkiä tai muita härpäkkeitä. Tämä mahdollistaa laudan kanssa pääsemisen paikkoihin, minne muuten ei olisi mahdollista mennä, esimerkiksi vuorille. Vapaalasku lumilaudoilla sai siis joitain vuosia sitten aivan uuden ulottuvuuden.
Olen halunnut kokeilla splitboardia jo pitkään ja viimein siihen tuli hyvä sauma. Minulla oli muutama viikko vapaata helmikuussa poikani lähdettyä äitinsä kanssa lomailemaan, joten minulla oli kalenteri tyhjänä. Ystävättäreni on laskenut splitillä jo pitkään ja asunut aikanaan muutaman vuoden Innsbruckissa, joten kysyin veisikö hän minut vanhaan kotikaupunkiinsa ja näyttäisi mistä hommassa on kyse. Ja niinpä sitä oltiin yhtäkkiä Münchenin kentällä autoa vuokraamassa matkalla Itävallan Alpeille.
Innsbruck
Innsbruck on vähän kuin Itävallan Chamonix, pienehkö kaupunki vuorten syleilyssä, joka elää ja hengittää laskettelua. Ympäristössä on kymmeniä isoja ja pieniä keskuksia, joihin hiihtobussi kuljettaa harrastajia aamusta iltaan. Meillä oli onneksi auto, joka mahdollisti helposti eri lähtöpaikoille siirtymiset ja aikaiset alppistartit auringon noustessa.
Stubain jäätiköllä oli lunta
Ensimmäisenä aamuna kävimme vuokraamassa splitit ja lähdimme Stubain jäätikölle. Tänään oli tarkoitus vain ottaa vähän tuntumaa lautaan ja laskea keskuksessa ja vähän sen offareilla. Vuokraamani lauta oli huomattavasti omaa Burtoniani kevyempi, joten lämmittelypäivä tuli tarpeeseen. Seuraavana aamuna nousimme sitten jo kuuden aikaan ja ajelimme tunnin verran Kühtain keskuksen kupeeseen. Lumi on offareilla parhaimmillaan aamupäivällä, ennen kuin aurinko tekee siitä märkää ja raskasta ja siksi skinnaamassa ylös pitää olla jo varhain, jotta laskut saa ajoissa hoidettua ennen puuterin muuttumista puuroksi.
Ensikosketukseni splittiin ei ollut se aurinkoisin ja ensimmäinen skinnailupäivä oli aluksi melkoista kiroilua. Reitti, jota nousimme, oli sen verran moneen otteeseen koluttu läpi, että metsän läpi kulkeva ”latu” oli lähinnä jäätä ja kiveä. Kiroilin ja manailin koko matkan , että onpa saatanan hauskaa touhua. Että eikö sitä olisi voinut ottaa vaikka hissin jonnekin ylös ja SIELLÄ skinnata sitten johonkin lähimmälle kukkulalle sen sijaan, että tällaista jäätä ja kiveä täällä liukastellaan menemään. Myös tottumattomuuteni splitin kanssa liikkumiseen vaikutti mielialaani, koska en minä mikään mestari hiihtämisessäkään ole koskaan ollut. Taisin olla aika huono seuraa sen aamupäivän.
Ensimmäinen päivä skinnaten. Takana näkyy metsä helvetistä.
Kuitenkin viimein päästyämme puurajan yläpuolelle isojen vuorenhuippujen saartamaan kattilaan aloin hymyillä. NYT oltiin asian ytimessä. Maisema ja sää palkitsi, eteneminen alkoi sujua ja todellinen offarifiilis hiipiä mieleen katsellessani upeaa maisemaa missä kohta pääsisin laskemaan, kunhan nyt ensin noustaisiin vielä ylös. Skinnasimme yhdelle isommalle huipulle johtavalle harjanteelle, missä lounastimme ennen splitin kasaamista lasku-modeen. Sää oli upea ja kasaaminen meni helposti. Siteet irti nips naps, keskeltä kahdeksi sukseksi puolitettu lauta takaisin yhteen, lukot nosesta ja tailista kiinni, siteet paikalleen, sauvat reppuun ja siinä sitä oltiin yhtäkkiä lumilauta jaloissa.
Bongaa kuvasta laskija
Lasku alas oli silkkaa nautintoa ja nyt viimein todella tajusin skinnatessa hoetun ”earn your turns” -mantran. Kaikki se aamun räpiköinti oli ehdottomasti tämän arvoista!
Okei, olihan se sama metikkö alaspäin mennessäkin vielä aika anaalista, mutta enää en jaksanut kirota. Laskeutuessa katselimme laakson toisella puolella olleita vuoria, jotka näyttivät siltä, että siellä olisi melko hyvin lunta. Talvi Alpeilla on tänä vuonna erittäin vähäluminen, joten valinnanvaraa skinnailureiteisssä oli melko lailla hyviä vuosia vähemmän. Vastapäiset huiput näyttivät kuitenkin hyviltä, joten päätimme palata niille seuraavana päivänä.
Päästyämme laaksoon ajelimme takaisin kaupunkiin ja ilta meni Innsbruckissa palautuessa päivän rasituksista. Olin aivan poikki ja taisin nukahtaa varmaan puoli yhdeksän aikoihin. Näin oli skinnailuneityys vanhalta ketulta mennyt!
Seuraavan aamun startti ei ollut yhtään edellistä myöhäisempi ja ajellessa takaisin kohti Kühtaita minua väsytti pirusti. Mutta eilen näkemämme puuterihuiput kutkuttelivat kovin ja kun sääkin oli edelleen liki täydellinen, kaikkosi unihiekat tehokkaasti viritellessäni nousukarvoja taas laudanpuolikkaiden pohjiin. Tällä kertaa lähestyminenkin oli huomattavasti edellispäivän metsää miellyttävämpi ja hymy kasvoilla sen kuin leveni mitä ylemmäs pääsimme. Puurajan jäkeen edessä aukeni valtavat kentät laskematonta lunta, jotka olisivat käytännössä meidän. Muutama muu skinnailija aamupäivän aikana vastaan tuli, mutta lääniä täällä riitti ja kaikki saisivat aivan rauhassa valita omat linjansa. Ainoastaan ihan alin osa vuoresta oli meille hieman epävarma, koska nousemamme kohta vaikutti vyöryherkältä. Siksi päätimme laskea siitä selkeästi sivuun ihan varmuuden vuoksi, vaikkemme olleet ihan tietoisia millainen lumitilanne sivustalla olisi.
Nautin!
Pääsimme ylös ja tuuli oli kova. Kasasimme laudat melkoisella vauhdilla, koska olimme sen verran avoimessa paikassa, ettei siltä päässyt piiloon oikein minnekään. Laskiessa se ei kuitenkaan häirinnyt ja fiilis oli jälleen hieno tiputellessani puuterimäkeä alas takaisin kohti lähtöpaikkaamme. Tätä on vapaalasku puhtaimmillaan!
Kaarsimme nousupolkumme sivuun metsikön yläreunaan. Tiesimme, että jossain alempana kulkee tie poikittain ja kunhan vain pitäisimme suunnan, osuisimme tielle jossain vaiheessa. Metsässä ei ole vyöryvaaraa puiden sitoessa lumen, joten siellä oli turvallista laskea. Hyvin pian selvisi kuitenkin, että ”laskeminen” oli ehkä hieman liioiteltu termi kuvaamaan alasmenoa. Lunta ei nimittäin metsässä ollut enää ollenkaan ja suurin osa ajasta meni joko sivuttain lanaten tai nurmimättäiden ja kivien yli pomppien. Yleensä ilmeisesti puuterin täyteinen Kühtai oli todella vähäluminen tänä vuonna ja se näkyi. Vähintään lautojen pohjissa päästessämme alas. Lopulta kuitenkin löysimme etsimämme tien, jota pitkin pääsimme laskemaan turvassa autolle, joka oli parkkeerattu läheisen majatalon pihaan. Sää houkutteli vielä istahtamaan terassille ja nauttimaan ansaitut kahvit ja lounaan. Homma alkaa sujua ja rakastuin skinnailuun taas vähän lisää!
Splitti kasaan, sauvat reppuun ja mäkeen.
Seuraavana päivänä satoi, joten päätimme pitää tervetulleen välipäivän. Skinnailu on vähintään kiipeilyyn verrattavissa olevaa liikuntaa ja olin aivan poikki. Kehosta oli löytynyt tottumattomalle kaikenlaisia uusia lihaksia ja jopa kävely Innsbruckin eläintarhassa tuntui olevan liikaa.
Viimeisenä laskupäivänämme suuntasimme Zillertaliin. Sieltä otimme kabiinin ylös tarkoituksenamme skinnata ylimmältä hissiasemalta muutaman aidan takaa lähtevää harjannetta Mt. Gilfertin huipulle, mistä pääsisi hienoa linjaa laskemaan alas. Alppien vähäluminen todellisuus iski noeasti vastaan päästessämme harjanteen juurelle. Ylhäällä tuuli kovaa ja kaikki se vähä lumi, mitä harjanteella oli ehkä joskus ollut, oli lentänyt pois ja koko reitti oli enemmän kiveä kuin lunta. Suksilla siitä vielä joten kuten pääsi skinnaamaan, mutta teknisesti kömpelömmällä splitillä ei. Ei ainakaan minun kokemuksellani. Niinpä oppaittemme edetessä suksilla, me kiinnitimme laudat reppuihin ja lähdimme kiipeämään jalan.
Lea, Lorenz ja Gr. Gilfert
Tahti edetessä oli varsin kova painaessamme eteenpäin. Huipulle oli jonkin verran matkaa ja tuuli oli kova, joten halusimme mahdollisimman nopeasti avoimelta harjanteelta pois tuulenpuuskien tarttuessa vähän väliä selässä olleisiin lautoihin. Nautin kuitenkin noususta todella paljon, fiilis oli kuin parhaimpina kiipeilypäivinä. Tässä se viimein toteutui se minun pitkäaikainen haaveeni kiipeilyn ja laskemisen yhdistämisestä!
Up & away!
Mitä lähemmäs huippua pääsimme, sitä selvemmäksi kävi, ettei sieltä tänä vuonna pääsisi laskemaan alas. Lumitilanne oli niin huono, että isoimmat seinät olivat joko kivikkoisia tai sitten tuulen pakkaamina melko vyöryalttiita. Löysimme kuitenkin yhden hyvännäköisen lähtöpisteen jonkun sata metriä huipun alapuolelta ja päätimme laskea siitä. Mietimme hetken, josko kiipeäisimme huipulle käymään ihan muuten vain, mutta koska olisimme joutuneet kuitenkin laskeutumaan sieltä alas jalan, totesimme vaivan olevan tässä tuulessa ja varusteet selässä turhan. Niinpä klippasimme taas harjanteella laudat jalkoihin ja lähdimme löytämäämme linjaa alas. Lasku oli pitkä ja nautinnollinen. Se yhtyi jossain kohtaa merkattuun rinteeseen, joka vei koko matkan takaisin alas laaksoon autojen luo. Näin oli saatu viimeinen laskupäivä Alpeilla pakettiin. Alhaalla oli yli +20°c lämmintä ja istuimme vielä terassille nauttimaan kahvit ennen kotimatkalle lähtöä. Kiittelin auliisti viikon oppaitani uudesta kokemuksesta heidän pahoitellessa, että lumi ja talvi olivat tänä vuonna Alpeilla heikkoja. Tällaiselle Talman kasvatille silla ei ihan kauheasti ollut väliä, minun mielestäni ensikosketukseni splitboardiin oli ollut täydellinen!
Vaikka luntakin löytyi, melko kivikkoisia oli offarit tänä talvena.
Olen nyt viikon verran kotona googlaillut ja tutkintu spiltboard-kauppoja. Omat kamat lähtevät hankintaan ensi tilassa ja jos oikein hyvin käy, minulla on vielä tänä talvena huhtikuussa mahis lähteä Ruotsiin ja Norjaan skinnailemaan lisää. Varmaa on joka tapauksessa se, että Alpeille palaan mahdollisimman pian uuden harrastuksen merkeissä!
Kiitos Laura, Lea ja Lorenz opastuksesta!
BOOOOM!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti