Vietin vuosi sitten talvella neljä viikkoa Kuusamossa suorittaessani Eerikkilän eräopaskoulutuksen työharjoitteluani Basecamp Oulangassa. Rakastuin Oulangan maisemiin heti ensi päivinä ja päätin jo silloin, että ensi talvena tulen takaisin tänne vaeltamaan ajan kanssa. Ja koska olen pyrkinyt kaikenlaiset lupaukset aina pitämään, palasin tiluksille maaliskuun puolenvälin jälkeen aikeenani kulkea reilut 50 kilometriä Karhunkierrosta Riihikalliosta etelään. Mukanani toin kahdeksan Partioaitan 365 Klubin asiakasta ja apuoppaani Nikon.
Ajelimme Nikon kanssa Rukalle jo muutamaa päivää aiemmin, koska olen todennut, että pari lepopäivää ennen jokaista työkeikkaa ovat tarpeen. Pyhitimme siis vaellusta edeltävän viikonlopun makoilulle ja epäterveellisten ruokien syömiselle Rukalla samalla, kun katselimme ikkunasta ulkona vallitsevaa säätilaa ihmeissämme. Kaksi päivää taivaalta tiputteli lunta käytännössä tauotta ja keväästä ei pohjoisessa ollut vielä merkkiäkään. Mökkimme edessä kohosi komea mäki, jota pari päivää tuijottelin sen kerätessä parinkymmenen sentin lumikerrosta päälleen. Taisin sanoa Nikolle varmaan 30 kertaa, että tuo mäki pitäisi käydä kiipeämässä ylös ja laskemassa alas. Minulla oli lauta ja kengät autossa sattumoisin mukana, joten lopulta jouduin rikkomaan omaa leposääntöäni sen verran, että toteutin suunnitelman. Lasku oli ajatuksissani ollut melko paljon sulavampi kuin mitä todellisuus lopulta toi tullessaan minun rämpiessä vyötäröön asti syvää nuoskalunta ylöspäin. Laskulinja sentään löytyi mutta puuterista ei ollut tietoakaan lumen ollessa lähinnä sementtiin tai aamupuuroon verrattavaa muhjua. No, tulipa tehtyä ja pari hyvännäköistä kuvaa siitä sentään jäi käteen. Palasin mökkiin jatkamaan lepäämistä ja mässyttämistä.
"Lepopäivä"
Vaelluksen aloituspäivänä tapaamispaikallamme Basecamp Oulangan pihassa paistoi aurinko. Mittari oli tippunut joitain asteita pakkasen puolelle ja edellispäivien lumisade oli maalannut maisemasta upean talven ihmemaan! Rukataksin pikkubussi kaartoi pihaan ja noukki kyytiinsä kymmenen innoskasta vaeltajaa rinkkoineen ja lumikenkineen. Viisipäiväisen vaelluksemme alkupiste oli Riihikallion parkkipaikka, joka kesäisin on yksi Karhunkierroksen lähtöpisteistä. Näin talvella sen polut ovat huomattavasti vähemmän kuljettuja ja vaikka suurimman osan Oulangan talvireitistä pystyy taittamaan normaalein kengin, alkumatka vaati lumikegät mukaan. Lähdimme narskuttelemaan kymmenen kilometrin etappia kohti Taivalkönkään autiotupaa pitäen lounastauon matkalla. Keli oli upea lumikenkien pureskellessa edellispäivinä satanutta lunta. Suurin osa matkasta taittui Karhunkierroksen oranssein täplin merkattua polkua, jolta kuitenkin poikkesimme välillä kelkkaurille, jotka veivät meitä kohti yöpaikkaamme. Ensimmäisen päivän taivallus otti monille ensimmäistä kertaa lumikenkien kanssa liikkuneelle koville. Itsehän olin jo vannonut viime vuoden työharjoittelurupeaman jälkeen, etten enää ikinä moisia laita jalkoihini. Vaan tässä sitä taas oltiin. Ja samoissa maisemissakin vielä. Mitäs minä puhuin niistä pidetyistä lupauksista?
Lunta riitti!
Taivalkönkään tupa oli tervetullut näky, kun ilta alkoi hiljalleen hämärtyä astuessamme sisään. Yöksi oli luvattu kireää pakkasta ja osa porukasta halusi testata talviretkitaitojaan teltoissa nukkuen osan tyytyessä mielellään mökin lämpöön ja suojaan. Taivalkönkään autiotuvassa on kaksi kerrosta, joista me majoituimme ylempään alakerran ollessa kahden saksalaisen retkeilijän käytössä. Reilu viiskymppinen pariskunta oli tullut Oulankaan hiihtämään ahkioiden kanssa ja nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Heitä kävi hieman sääliksi, koska seuraavat neljä päivää etenimme samassa tahdissa tuvalta tuvalle, jolloin omasta rauhasta eivät uudet ystävämme pahemmin päässeet nauttimaan. Heitä ei kuitenkaan kuulemma haitannut.
Taivalkönkään autiotupa auringonlaskun aikaan
Toinen päivä oli vaelluksemme pisin. Taivalkönkäältä Oulangan luontokeskukselle oli matkaa noin yhdeksän kilometriä ja sinne lumikengät jätettyämme edessä olisi vielä noin kahdeksan lisää Ansakämpän tuvalle. Onneksi aurinko paistoi edelleen, polku oli hyvässä kunnossa ja maisemat hienoja. Reissua edeltävinä päivinä satanut lumi teki kansallispuiston metsistä kauniita niiden kimallellessa kevään jo hiljalleen lämmittäessa. Parempaa säätä ei olisi voinut toivoa joukon ylittäessä riippusiltoja ja etsiessä katseillaan koskikaroja virtapaikkojen kupeista. Viikon tavoitteeksemme olimme ottaneet nähdä saukon liukumassa mäkeä.
Oulangan luontokeskuksella nautitun lounaan jälkeen kävimme vielä tutustumassa kansallispuiston ehkä tunnetuimman nähtävyyden, Kiutakönkään kuohuihin ennen kuin jatkoimme iltapäivää kohti Ansakämppää. Luontokeskukselta ajetaan talvisin noin 30-kilometrinen erämaareitti Juumaan asti, joten lumikengät jätimme tässä vaiheessa pois. Karhunkierroksen yksi ominaispiirre on korkeat nousut kanjonien harjanteille ja niistä ensimmäiset saimme tänään. Väsymys alkoi painaa jaloissa ja harteilla kun viimein saavuimme Ansakämpän portaille ja laskeuduimme Oulankajoen rantaan mökin pihaan. Siellä meitä ensimmäisenä tervehti Mooses. Mooses oli Lapin pystykorva, jonka nimettömäksi jäänyt isäntä majoitti jo kämppää yhdessä saksalaisten kanssa. Asetuimme taloksi ja ilta meni Moosesta ruokakassiemme kimpusta häätäessä ja tämän isännän loputonta puhetulvaa kuunnellessa. Tasa-arvoisesta avioliittolaista olisi kuulemma pitänyt keskustella. Perinteinen erämies oli unohtanut yhden tärkeän autiotupien säännön: Älä puhu tuntemattomille uskontoa tai politiikkaa.
Kiutaköngäs
Kolmas aamumme valkeni sekin aurinkoisena. Tänään oli luvassa hieman kevyempi päivä, ainoastaan kahdeksan kilometriä matkaa Jussinkämpälle. Niinpä otimme lähtöajaksi puolenpäivän, jotta aamun saisi käyttää itsensä ja varusteiden huoltamiseen. Tämä oli tervetullutta edellispäivän pitkän rypistyksen jälkeen.
Olen tavannut huomata, että kolmospäivä vaelluksilla on aina vaikein. Ensimmäisten mennessä lähinnä fiilistellen, kolmantena päivänä rinkan paino alkaa tuntua ja jaloissa painaa. Oulangan vaellus ei ollut poikkeus ja kaikilla tuntui olevan hieman vaikeuksia koneen käynnistämisessä. Etenkin matkalle osuneet pitkät ja raskaat nousut tekivät kulkijoista selvää ja taukoja pideltiin edellispäiviä useammin. Onneksi etappi oli lyhyt ja Jussinkämppä lähellä. Poikkeuksen teki Mia, joka sen lisäksi, että painoi koko pätkän läpi varmaan pysähtymättä, loi saapuessaan tulipaikalta lumet ja hakkasi varmaan kaksi mottia halkoja ennen kuin muut olivat edes perillä. Jäi arvoitukseksi millaisia energiapatukoita Mialla oli mukanaan.
En halua tietää mitä Mia sekoitteli juomapulloonsa Jussinkämpän pihalla. Tai ehkä haluan.
Reissun komein yöpaikka Jussinkämppä seisoo Kulmakkojärven rannalla. Näkymä on avarampi kuin Oulankajoen varrella olevilla tuvilla ja erilainen maisema oli tervetullut. Sään ollessa leuto ja tuuleton pistimme ulos nuotion, jonka äärellä ilta sujahti nopeaan. Myös saksalaiset ystävämme liittyivät nuotiopiiriin edelleen vakuutellen, ettei heitä seuramme haitannut. Vaikka päivä oli mitallisesti lyhyt, sen rasitukset veivät kaikki unten maille yhdeksän aikoihin.
Joku meinasi ehdottaa laulamista. Kielsin.
Parasta aikuisten retkeilyssä on juuri se, ETTEI tarvitse
laulaa nuotion äärellä.
Yleensä, kun raskaan kolmannen päivän saa vaelluksella nujerrettua, alkaa kone toimimaan aivan uudella tavalla. Tämän taisivat huomata kaikki lähtiessämme seuraavana aamuna matkan toisiksi pisimmälle etapillemme kohti Pienen karhunkierroksen varrella sijaitsevaa Siilastupaa. Yhtäkkiä vaellus taittui kuin leikiten ja edellispäivän kolotukset olivat tiessään. Edes pieneksi lumisateeksi muuttunut sää ei tuntunut haittaavan ryhmän liikkuessa hyvällä energialla ensin kohti Juuman kylää ja siitä Myllykosken kautta Siilastuvalle. Pidimme lounastauon maastossa ja kaivoimme itsellemme polun varteen muutaman kuusenperseen alle mukavan suojaisan ruokapaikan. Kaikilla tuntui etenevän hyvin. Oulangan talvireitti päättyy Juuman kylään, mutta me poikkesimme polulta jo muutamaa kilometriä ennen. Basecamp Oulangan lumikenkäretket olivat jättäneet maastoon kovaksi tampattuja reittejä, joita pitkin pääsimme oikaisemaan Niskakosken sillalle ja siitä yli Myllykoskelle, missä pidimme kahvitauon. Siitä Siilastuvalle ei ollut kuin muutama kilometri matkaa. Maisemat muuttuivat Oulangan kauneimmiksi polun kulkiessä korkealla ylhäällä Kitkajoen uomaa pitkin. Alhaalla kosket kohisivat kohti Jyrävän putousta, jonka ääressä myös yöpaikkamme sijaitsi. Taisimme pysähtyä loppumatkasta noin 50:n metrin välein ihailemaan maisemia.
Kitkajoen komea Aallokkokoski laskee Jyrävän putoukseen
Siilastupa oli huomattavasti aiempia yöpaikkojamme pienempi. Sen kapasiteetti on kymmenisen ihmistä, joten suurin osa meistä pystytti viimeisen yön kunniaksi vielä teltat tuvan pihaan. Osa kävi jopa avannossa uimassa mökin toimiessa käytännössä saunana, sisällä oli nimittäin päiväretkeilijöiden jäljiltä varmaan 60 astetta lämmintä. Vaelluksen viimeinen ilta meni pitkälti odotellessa, että kello tulisi kahdeksan, sitä ennen kun kukaan ei oikein kehdannut lähteä vielä nukkumaan. Aamulla edessä oli enää muutaman kilometrin taivallus takaisin Basecamp Oulangan pihaan, mistä lähdimme viisi päivää aiemmin liikkeelle. Basecampilla odotti sauna, lohikeitto ja viimeiset hyvästit ennen kotimatkaa.
Siilastupa Pienen karhunkierroksen varrella.
Jyrävän jäätynyt vesiputous on vakuuttavan näköinen
365 Klubin talvivaellukselle kertyi lopulta mittaa melko tarkat 53 kilometriä. Se on talvella rinkkojen kanssa liikkuessa varsin kiitettävä suoritus, etenkin niille, jotka eivät ole aiemmin talvisin retkeilleet. Kylmä, luminen vuodenaika tuo mukanaan ihan erilaisia haasteita kuin huoleton kesäretkeily ja Oulangan viikko oli oiva tapa lähteä itseään vähän testaamaan. Niin asiakkaille kuin itsellenikin oppaana. Halusin ehdottomasti, että reissu tehdään ilman suksia tai lumikenkiä, en ainoastaan sen takia, etten itse ole kummallakaan mikään mestari liikkumaan, vaan siksi, että niiden puute ehkä madaltaisi kynnystä joillekin lähteä mukaan. Kokeilu osoittautui onnistuneeksi ja kävi hyvänä esimerkkinä siitä, että myös talvella voi liikkua pihalla ilman pakollisia apuvälineitä.
Kaikista eniten onnistuneen reissun tekee aina seura ja kuten tuntuu klubireissuilla yleensä olevan, tälläkin kertaa se oli ensiluokkaista. Kun ensimmäisten päivien aikana kaikilta tippuu naamarit pois, laskee juttujen taso loppumatkasta huonoksi ja naurun määrä nousee isoksi. Se on parasta antia, mitä nämä reissut tarjoavat ja se on lopulta ehkä se suurin syy, miksi näitä hommia tykkään kylmässä ja märässä tehdä. Ne ihmiset.
Nyt on talvi saatu pakettiin, varusteet on huollettu ja ne ovat siirtyeet kaappiin odottelemaan seuraavaa. Kevät saa tulla!
Kiitos Mia, Terhi, Jari, Anne, Jonna, Riikka, Emilia, Katri ja Niko hienosta viikosta. Vaikka jäikin se saukko näkemättä.
Jengi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti