Kävin sekä viime viikolla että eilen Nuuksiossa. Jos täällä kaupungissa on ollut hiljalleen jo lupa odotella kevään tuloa, Nuuksiossa siihen oli vielä matkaa. Kulkemani Haukankierros ja Punarinnankierros olivat molemmat talven aikana pakkautuneen lumen ja lämpötilojen nousun jäljiltä aivan umpijäiset. Suurimman osan poluista joutui kulkemaan pientareen ja pusikon puolella, jääraudoille ja hakulle olisi ollut tarvetta. No, eipähän ainakaan ollut ruuhkaa ja ihan rauhassa sai kaatuilla menemään. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä Mustalammen tulipaikalla ei ollut ketään muita sinne saapuessani.
Vaan kaipa se kevät sieltä Nuuksioonkin pian hiipii. Täällä kaupungissa aina innostuu, kun ne ensimmäiset huhtikuiset päivät tulevat ja aurinko oikeasti alkaa lämmittämään. Jotenkin mieli siirtyy hetkessä uuden vuodenajan moodiin ja talvi jää taakse. Minäkin istuin jo viime viikolla t-paidassa parvekkeella tuulensuojassa juomassa aamukahvia. Sitten kun tulee takapakkia ja lumisateita, niin sitä kiroilee, että mikä perkeleen takatalvi se tämä taas on, vaikka paria päivää aiemmin lumen tulo olisi tuntunut ihan normaalilta. Maaliskuu kuitenkin on vielä ihan talvea.
Maaliskuu!
Joka vuosi sitä miettii, että kylläpäs tämä kevät nyt etenee tänä vuonna hitaasti, ihan kuin se olisi aina ennen ollut nopeampi. Vaikka todellisuudessa tänäkin vuonna ollaan ihan normitilastoissa. Itse asiassa täällä ollaan tilastoja edellä, maaliskuu nimittäin oli jälleen – jo neljättä vuotta putkeen – mittaushistoriamme lämpimin. Täällä ihan oikeasti ilmastonmuutos jo vaikuttaa. Mutta se on se, että kun muutama lämmin päivä tulee, niille antaa heti pikkusormen ja siinähän se koko käsi menee jo. Ajatus siirtyy kevääseen ja talvikamat pakataan kaappiin.
Kaunista / Liukasta -split
Kevät on luonnollisesti uudelleen syntymisen aikaa. Luonto herää, talvehtijat heräävät, jäät muuttuvat solisevaksi vedeksi ja aurinko laittaa versot kasvamaan. Lintujen paluu on yksi kevään symbolisimpia tapahtumia, kun yhtäkkiä se peippo taas monen kuukauden jälkeen mekastaa naapurioksalla. Täällä pohjolassa kevät on muutenkin muuta maailmaa konkreettisempi valon palatessa pimeän talven jälkeen. Se aiheuttaa ihmisten heräämisen, tuntuu kuin Helsingin asukasmäärä yhtäkkiä taas kaksinkertaistuisi, kun jengi könyää ulos talven takkailloistaan. Rannan kahvilat aukeavat, terasseilla on porukkaa, aika paljon ihmisiä hymyilyttää. Skeittaajat ja prätkät palaavat katukuvaan. Näin viime viikolla yhden tyypin shortseissa!
Jäät lähtevät Kaivopuistonrannasta
Kaikille kevät ei kuitenkaan ole yhtä uudelleensyntymän auvoa. Se on tutkitusti masennuspotilaille vuodenajoista pahin ja esimerkiksi itsemurhia tehdään keväällä eniten. Valon ja lämmön lisääntyminen aiheuttaa sairastuneille reaktion, joka enemmänkin lisää ahdistusta, joka talven pimeydessä oli vielä helpompaa käsitellä. Tai ainakin peittää. Kun sitten kadut yhtäkkiä ensimmäisten aurinkoisten päivien myötä täyttyvät onnellisista ihmisistä ja sen naapuripuun peipon lirkutuksesta, oma paha olo on aika iso kontrasti muihin verrattuna, jolloin se helposti syvenee. Kun muut aloittavat kesäsuunnitelmien teon, masentunut kokee entistä raskaammin tulevaisuuden synkkyyden. Kun ei se oma kesä näytä yhtään talvea valoisammalta.
Huhtikuu
Itselleni keväät ovat olleet aina vaikeimpia. Vaikka olen ollut terve jo useamman vuoden, tunnistan kevään ahdistuksen edelleen joka vuosi. Jotenkin koen, että minun pitäisi olla iloisempi kuin olen ja se kääntää minut vastareaktiona enemmän sisäänpäin. Näinä huhtikuun aurinkoisina aamuina päässäni soi usein kaikuja menneiltä vuosilta. Niiden pitäisi saada minut tuntemaan oloni hyväksi – kaikkihan on nykyään ihan älyttömän hyvin – mutta ne eivät aina niin tee.
Nykyään osaan kuitenkin kevätmasennuksen käsitellä. Se tulee jo onneksi hyvin mietona ja osaan myös pistää aika hanakasti vastaan. Teen suunnitelmia kesäksi, alleviivaan itselleni sitä, miten hyvä meininki nykyään oikeasti on ja syön juuri niin monta Mignon-munaa kuin mieli tekee. Otan avuksi liikunnan, kun ulos on päivittäin helpompi lähteä harrastamaan. Enää ei tarvitse aina ajaa jonnekin treenaamaan, kuten talvilajien kanssa yleensä on, nyt riittää että lähtee vaikka rantaan lenkille. Ajattelin ensi viikolla ostaa fillarin, ensimmäisen sellaisen varmaan kymmeneen vuoteen. Kuuntelen paljon 90-luvun alun death metalia, joka minulle on aina ollut kevätmusiikkia, sitä iloista sellaista! Ja kas, tiedän taas, että kyllä tämä tästä. Kohta on synttäritkin.
Lääkettä!
Muistakaa antakaa jengille vähän armoa keväisin. Kuunnelkaa ystäviänne, kaikille tämä ei ehkä ole siltikään se vuoden paras aika. Tarjotkaa olkapäätä, johon nojata, soittakaa niille death metalia ja syöttäkää Mignon-munia jos tarvitsee ja, kaikista eniten, antakaa niille tilaa, jotka sitä tarvitsevat. Kyllä se kesä sieltä lopulta kaikille koittaa jossain vaiheessa.
Nuuksioon ei silti kannata kavereita kutsua. Ne polut ovat oikeasti hengenvaaralliset. Suosittelen kaikkia suisidaaleja välttämään paikkaa ainakin toukokuulle asti.
Kyl se sieltä tulee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti