Olen aina ajatellut, että varma keski-iän merkki on se, kun vaihtaa lumilaudasta suksiin. Minulla on useampikin ystävä tehnyt niin ja olen tehnyt asiakseni pilkata heitä aiheesta mahdollisimman usein. Jotkut ovat tyytyneet vaihdon kevytversioon ja ostaneet laskettelusukset vain laudan oheen, koska eivät suostu myöntämään, että ovat vanhoja.
Itse aloitin laskettelun suksilla nelivuotiaana Vuokatissa vuonna 1983. Nautin suksistani paljon ja usein aina kevääseen 1992, jolloin lähdimme perheen kanssa Chamonix’iin. Siskoni oli suomalaisten lumilautailijoiden etujoukossa ja hänellä oli joku Crazy Banana tai vastaava ollut tuolloin jo useamman vuoden. Yhtenä iltana lähdimme kaverini kanssa hotellin takana sijaitsevalle nyppylälle kokeilemaan siskon lautaa. Seuraavana päivänä vuokrasimme omat, joilla menimme pieneen lastenrinteeseen kaatuilemaan ja kolmantena päivänä lähdimme tuolihissillä jonnekin kauas ylös ja laskimme koko päivän itkien ja kiroillen takaisin laaksoon. Se oli kauheaa. Ja sen jälkeen en ole enää suksiin koskenut.
Tänä keväänä tulee siis 27 vuotta lumilaudalla. Se on aika paljon. Olen myös jo keski-ikäinen ja laksettuihin vuosiin nähden varsin keskinkertainen lumilautailija.
Itävalta, tammikuu 2019
Vuodenvaihteessa Itävallassa splittini etusiteestä halkesi kantapäästä heel cupin pidike irti. Se oli asia, mitä ei pitäisi missään olosuhteessa päästä tapahtumaan, onneksi en ollut mitenkään teknisesti haastavassa maastossa silloin. Sain siteen parsittua loppureissuksi kasaan ja kotiin palattuani menin siitä reklamoimaan. Jostain todella mystisestä syystä Burtonin Suomen edustaja ei suostunut antamaan uutta sidettä, vaikka reklun pitäisi olla ihan no brainer siinä vaiheessa, kun valetut metalliosat halkeaa alta hiihtäessä. Siteen arviointi lähti (ilmeisesti) jonnekin Burtonin päämajaan ja minun oli laskettava hajonnella maanantaikappaleella toistaiseksi. Vedin ehjät ruuvit Locktitella tiukalle ja toivoin parasta lähtiessäni kolmeksi viikoksi Lappiin.
Pari viikkoa se kesti, kunnes ihan normaalissa rinnelaskussa side pamahti toisesta kohtaa samalla tavalla halki ja peli oli pelattu. Sillä ei enää voinut laskea. Niinpä minun piti keksiä muuta tekemistä rinteeseen. Päätin vuokrata sukset.
Auraten liikkeelle...
Voi perse että muuten jännitti ensimmäiset pari laskua! Rintamasuunta edellä rinteeseen lähtö oli 27:n vuoden sivuttaismenon jälkeen todella outoa. Hiljalleen kuitenkin homma alkoi sujumaan ja vanhat Val Thorensin vuodet alkoivat palautua mieliin! Ja sitten… sitten sanoin sen ääneen: Voihan hitto että tämä on hauskaa!
Tämä on nyt sitten siis julkinen anteeksipyyntö kaikille niille kavereille, joiden suksitouhuille olen nauranut viimeiset kymmenen vuotta. Sori.
Parastaaaaaaaaaaa!
Nautiskelin Sallan auringossa ihan täysillä menemään ja mitä enemmän nousuja tuli, sitä kovempaa ja varmemmin mäkiä tulin myös alas. Loppuvaiheessa taisin jo keulia olevani vähintään Alberto Tomba ja poikani kysyi, että kuka se muka on?
Ei hätää, en minä ole suksiin vaihtamassa. Mutta se on kyllä myönnettävä, että oli ihan tolkuttoman kivaa laskea skimboilla pitkästä aikaa! Ja kyllähän se yllättävän paljon lähti kuin pyörällä ajo, kun muutaman mäen jälkeen uskalsi rentoutua. Taidan vuokrata sukset toisenkin kerran ensi kuussa, kun pohjoiseen taas palaan.
No eikö muka oo edes vähän Alberto Tomba?
Näin viime yönä unta, että minulle myytiin väkisin Black Diamondin sukset. En haluaisi sanoa, että se oli enneuni, mutta….
Ehkä tuohon lumilautojen oheen..?
Yksi asia on ainakin varma: Burtonin siteisiin – tai muihinkaan kamoihin – en enää lähde. Pitäkööt tunkkinsa.
Keski-ikä wheeeeeeeeeee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti