5642 metriä.
Sen verran oli yli miljoona vuotta vanhaa venäläistä vuorta allani eilen kello 09:12, kun Euroopan korkeimman vuoren, Mount Elbrusin huipulla itkin. Itkin kovaa, valtoimenaan, kontrolloimattomasti ja niin puhtaasta onnesta, etten ole koskaan itkenyt. Aloin itkeä nyt uudelleen, kun ryhdyin tätä kirjoittamaan.
En osaa ihan tarkalleen vielä sanoa, miltä tämä tuntuu henkisesti, olo on jotenkin täysin absurdi. Että ihan oikeasti tein sen eilen. Ihan oikeasti kiipesin Euroopan korkeimmalle vuorelle. Minä. Olen ylpeä ja nöyrä samanaikaisesti ja monella tapaa ymmärtänyt oman pienuuteni sekä suuruuteni.
Fyysisesti olo on, kuin joku olisi venäläisellä lumikissalla ajanut sohjoisessa mäessä ylitseni. Olen täysin loppu. Mutta silti jotain mystistä voimaa puhkuu sisältä päin, jotain sellaista voimaa jota minulla ei ole koskaan ollut.
Koska tuon henkisen puolen selittämiseen menee varmasti vielä hetki, voin vain kerrata, mitä siellä vuorella tapahtui.
Perjantaina saavuimme kuuden hengen ryhmämme kanssa Venäjälle. Moskovan lentokentältä tarttui mukaan vielä seitsemäs suomalais-jäsen, kun kävi ilmi, että neidillä oli sama kohde kuin meillä. Jatkolennon laskeuduttua Mineralvodyn piskuiselle kentälle ja autoiltuamme nelisen tuntia lähinnä rekkoja ja lehmiä väistellen läpi etelä-venäläisen maiseman, saavuimme illaksi Chegetin laskettelukylään Mount Elbrusin kupeeseen.
Elämää kuin venäläisessä autokamerassa
Heti seuraavana aamuna oli vuorossa ensimmäinen akklimatisaatio ja nousu Mount Chegetin 3650-metriselle huipulle. Vuorille kiipeämisessä tärkeintä on se, ettei lähde suoraan ylös rehkimään, vaan asteittain totuttelee ohuempaan ilmanalaan, joka siis ohenee koko ajan mitä ylemmäs menee. Eikä mitenkään lineaarisesti, vaan aika jyrkästikin kolmesta tuhannesta metristä ylöspäin. Chegetin huiputus meni hyvin, reitti oli helppo eikä mitenkään tekninen, hieman vain uuvuttava ja henki kulki hyvin huipullakin. Oli luottavainen olo. Chegetin topista oli komea ja arvostusta herättävä näkymä suoraan vastapäätä nököttävälle Elbrusille, joka veti koko ryhmän aika hiljaiseksi. Että tuossa tuo nyt on, ei perkele, kaksi kilometriä korkeampana.
Sunnuntaina se Elbrus olikin sitten jo jalkojen alla. Aamulla otimme kaikki kamat kantoon ja suuntasimme hyvin venäläisen näköisellä ja kuuloisella tuolihissillä ja kabiinilla hieman alle 3900:n metriin, mistä kävelimme vuoren base campiin. Hapen vähenemisen huomasi heti kun kantoi rinkkaa, reppua ja kiipeilyvarusteita mukana sen jonkun pari sataa metriä. Majoitus ryhmällämme, johon sisältyi suomalsiten lisäksi ainakin marokkoloainen, pari belgialaista, pari meksikolaista, yksi jenkki, muutama britti ja yksi indonesialainen ja joita päädyimme kaikkia kutsumaan perulaisiksi, oli sinne alle neljään tonniin roudatuissa konteissa. Nämä olisivat kotimme seuraavat päivät.
Kotoisaa basecamp-eloa
Saavuttuamme base campiin laitoimme ensi kertaa varusteet niskaan, tarkoituksenamme aloittaa seuraava akklimisaatio 4700:n metriin ja takaisin. Juuri kun olimme lähdössä nousuun, huolestuneen näköinen oppaamme pyöri pihassa tuiman näköisenä radiopuhelin kädessään. Yhtäkkiä tuli käsky, että kaikki sisään, ulos ei saa lähteä kuin korkeintaan vessaan, pää pitää peittää jos niin tekee, ja mitään esineitä ei saa pitää kädessään. Olimme joutuneet keskelle voimakasta ukkospilveä, joka neljä kilometrin korkeudessa on hengenvaarallista. Mäessä oli kiipeilijöitä, jotka juoksivat henkensä edestä alaspäin puoli kilometriä meistä ylempänä. Heidän vaatteensa kipinöivät staattista sähköä, niin sanottua St. Elmo’sin tulta, ja kuolemanvaara oli läsnä. Yhtäkkiä sitä ymmärsi, että nyt ei olla ihan kotona ja Kaivopuistossa piknikillä, nyt ollaan ihan oikeiden asioiden edessä. Vuori tekee mitä tahtoo ja ihminen on sen edessä todella pieni. Loppupäivä kului lähinnä luonnonvoimia ihmetellessä ja kun illalla myrsky tyyntyi, kaivoimme mukaan pakatut lastenliukurit repuista ja lähdimme mäkeen. Oli perulaisilla ihmettelemistä, kun Suomen joukkue juoksenteli mäkeä ylös-alas ja nauraa räkätti kovaäänisesti.
Mount Elbrusin uudempi basecamp, huiput aukeavat taustalla
Maanantai-aamuna se kuolemanvaaran läsnäolo konkretisoitui, kun meidät saavutti uutinen noin kilometriä ylempänä salamaniskuun kuolleesta kiipeilijästä. Mietteliäinä ryhdyimme vetämään varusteita niskaan akklimatisaatiota varten, tällä kertaa keli kun oli erittäin kohdallaan nousua varten. Hyvin äkkiä sai huomata, että parin päivän takainen Mount Chegetin huiputus oli kissantanssia tähän verrattuna. Hapen vähyys vei voimat joka askeleella ja vaikka teknistä nousua ei ensimmäiseen kiipeilypäivään kuulunutkaan, joutui korkeussuunnassa noin kilometrin matkaan käyttämään kaikki kehon sopukoista löytyneet voimat niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin puolelta, että sai itsensä jatkamaan eteenpäin. Jokainen askel tuntui kuin lyijyä olisi nostellut ja jokainen metri tuntui kilometriltä. Piti asetella itselleen lyhyitä tavoitteita jotta pääsi perille asti. Mutta vuorikiipeily taitaa olla yksi ainoista lajeista, joissa se maaliin pääsy on vasta puolimatka, takaisinkin pitää nimittäin tulla. Ja se se vasta raskaaksi osoittautuikin. Paluumatka tuntui vähintään yhtä pahalta, ellei jopa pahemmalta, kuin nousu ja päästyäni takaisin base campiin olin täysin hajalla. Olin huonovointinen, keho oli sanonut itsensä irti, suuresta tankkaamisesta huolimatta olin täysin kuivunut ja olin henkisesti lopussa. Laskeskelimme, että akklimatisaatio vastasi samaa kuin jos olisi juossut puolimaratonin muovipussi päässä ja päivä oli fyysisesti raskain mitä minulla on koskaan ollut. Vaan vähänpä vielä tiesin. Puoli tuntia leiriin paluumme jälkeen iski uusi ukkosmyrsky ja kiittelimme onneamme ja vuorten jumalia, että olimme päässeet sitä ennen takaisin majoitukseen.
Minä ja Solja jossain 4500 metrissä.
Tiistai oli lepopäivä, joka lähinnä kului teknistä varustusta testatessa, laatiessa nousustrategiaa, vettä juoden ja kusella rampaten. Vuoristoilma on omituinen, se laittaa aineenvaihdunnan sellaiseen jamaan, että vettä meni päivässä noin viisi litraa ja kusella sai käydä vähintään kaksi kertaa tunnissa. Kusta sai ainoastaan hökkeliin, joka on vuorimatkailijoiden maailman inhottavimmaksi vessaksi äänestämä, lähinnä siis reikä lattiassa peltikopissa. Suomalaiset lähinnä nauroivat. Ei ole tainneet maailman vuorimatkailijat käydä Provinssirockin Bajamajassa kolmantena festaripäivänä.
Toinen varsin huono piirre ohuessa ilmassa on se, että se vaikuttaa tottumattomalla uneen. Ensimmäisenä yönä ennen raskasta akklimatisaatiota kukaan meistä ei tainnut nukkua hetkeäkään, toisena yönä sentään, silkasta uupumuksesta, unta tuli joku viitisen tuntia. Seuraavana yönä pitäisi lähteä kello 03:00 tekemään lopullista nousua huipulle, joten jokainen sekuntikin lepoa tulisi tarpeeseen. Sama homma syömisen kanssa, oli pakko syödä kun pystyi, koska ruokahalu oli nollassa.
Keskiviikkona, 1,5:n tunnin yöunien jälkeen herätyskello soi klo 01:00 ja oli tullut aika lähteä kiipeämään. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus ryhmän pukiessa päälleen useita kerroksia vaatteita, pakatessa kiipeilyreppuja, laittaessa jalkaan ylävuorikenkiä, cramp-oneja ja gaiterseja ja viritellessään otsalamppujaan. Kukaan ei puhunut, kaikki keskittyivät edessä olevaan suoritukseen. Kolmelta lähdimme lumikissalla kapuamaan noin viiteen tuhanteen metriin mistä aloittaisimme lopullisen huiputuksen. Kun kissa jätti meidät noutopaikalle ja kaarsi takaisin alas, olimme omillamme. En muistaakseni edes osannut jännittää, olin niin keskittynyt edessä olevaan koitokseen. Muistan miettineeni miten yksin ihminen on ollessaan sysipimeässä yössä viiden tuhannen metrin korkeudessa, minne ei kaupunkien valot paista. Yllä oli maailman upein kirkas tähtitaivas ja alla lumihanki. Ja sen alla Euroopan korkein vuori.
Mount Elbrus on kaksihuippuinen sammunut tulivuori ja aloitimme hitaan matkan kohti huippujen välistä kraateria, eli satulaa, missä saisimme tauon ja mistä alkaisi nousun tekninen osuus. Askel oli raskas ensimmäisestä alkaen, happea oli alle puolet merenpinnan tasosta ja omaan rytmiin keskittyminen oli ainoa, mitä mielessä oli. Olin päässäni jaksottanut nousun viiteen osaan: ensin kävely satulaan, sitten jyrkkä hakkunousu ylös, siitä poikittain muutama sata metriä turvaköydelle, köyden kanssa viimeinen ja raskain nousu huipun juurelle ja huiputus. Toivoin, että kaiken mennessä hyvin, aamukymmeneen mennessä olisimme perillä summitissa.
Matka satulaan oli pitkä ja rankka mutta motivaatio oli korkealla. Aurinko teki nousuaan ja alla narskuva lumi oli jotenkin eteenpäin vievä sävel. Huomasimme jossain vaiheessa Jarin kanssa, että kunhan saa oman askelluksen ja rytmin tasaantumaan, kannattaa jutella mahdollisimman paljon, se piti hengityksen rauhallisena. Niinpä lörpöttelimme niitä näitä alastomista naisista vanhoihin koulumuistoihin samalla kun maailman kaunein koskaan näkemämme auringonnousu aukeni takanamme. Pienet, noin minuutin stopit olivat juhlaa sekä olon että maiseman kannalta, liikkeessä kun katse ja keskittyminen oli ainoastaan siinä seuraavassa askeleessa. Pieni horjahdus sivuun olisi voinut heittää ihmisen satoja metrejä alamäkeen.
Samalla kun ne ovat helpottavia, tauot ovat pahinta myrkkyä kiipeämiselle. Sitä joutuu keräämään itsensä uudelleen, löytää rytmin ja askelluksen ja aloittamaan ikään kuin alusta joka kerta, kun pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa. Helpompaa on vain puuskuttaa eteenpäin kuin juna ja yrittää löytää voima eteenpäin. Noin vartin lepo satulassa ennen Elbrusin länsipiikin ensimmäistä jyrkkää nousua oli juuri sitä, myrkkyä. Siitä noin 45-asteen kulmassa nousevaan mäkeen lähdettiin hakut kädessä ja ehjänä pysyminen oli kiinni lähinnä siitä, että jääraudat purivat kunnolla joka askelmalla. Nousu oli hidasta ja järkyttävän raskasta ja lyhyt, noin sadan metrin matka sivusuuntaan jyrkänteen keskellä ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Sivusiirtymän toisessa päässä lyötiin turvaköysi kiinni ja jatkettiin huipun viimeiseen ja jyrkimpään nousuun. Köydessä ollessa ei voi hidastella, koska sekä edessä että takana on joku, joten se taisi mennä jollain ihmeen tahdonvoimalla ylös. Päästyäni turvaköyden yläpäähän näin lauman ihmisiä ja ajattelin saavuttaneeni huipun. En ihan vielä. Nyt kuitenkin sai jättää jo kamat paikalleen ja edessä oli vielä noin 15 minuutin kävely itse Euroopan korkeimpaan pisteeseen. Se kävely tuntui ikuisuudelta. Ajattelin matkalla itseäni, poikaani, elämääni, soberismiani, ystäviäni, kaikkea mahdollista. Kyyneleitä oli vaikea pidätellä ja kun ensin Tuomas ja sitten Marko ja Emmi tulivat vastaan käytyään jo ylhäällä purskahdin täyteen itkuun. Halasimme. Juoksin, tai ainakin siltä se tuntui, kohti lopullista huippua, jonka reunalla näin rakkaimman ystäväni Jarin seisomassa ja odottamassa. Hän halusi ottaa viimeisen askelen yhdessä. Otimme sen. Halasimme. Itkin. Olimme tehneet sen! Me! Ranskalaisen koulun lukion häiriköt, joista ”ei koskaan tulisi mitään”!
Huipulla lähinnä itketti. 5642 metriä!
Summitissa viivyimme noin vartin. Odotimme että Solja pääsisi perille. Halailimme, otimme liian vähän kuvia, nautimme käsittämättömän upeasta näkymästä Venäjän ja Georgian suuntiin. Solja sanoi olevansa erityisen iloinen minun puolestani, tästä matkasta, tarkoittaen koko viimeistä kahta vuotta. Pakahduin.
Näkymää Euroopan katolta
Kuitenkin, koska tiesimme että matka alas on vielä pitkä ja vaarallinen, oli aika lähteä. Otimme tauon köysien yläpäässä, mihin olimme jättäneet varusteemme. Sekä Soljalla että minulla olo heikkeni selkeästi. Nousuun kehon varaamat adrenaliinit olivat loppu, alkoi päänsärky ja huimaus. Kehossa ei ollut mitään enää jäljellä. Ja silti alaspäin olisi vielä sama matka taitettavana. Oli lähdettävä. Jättäydyimme ryhmän viimeisiksi, Jari kulki jonkin aikaa tsemppaamassa mukana, mutta jos oma rytmi on nopeampi ja askel kulkee, on turvallisempaa mennä sillä, joten Jari jatkoi omillaan ja katosi nopeasti näköpiiristä. Me jatkoimme kahden oppaan tukemana.
Matka alas oli kymmenen kertaa pahempi kuin matka ylös. Keho oli valmis antamaan periksi jokaisella askelmalla jonka se joutui ottamaan. Tasapaino heitti, tuli vaarallisia horjahduksia, taukoja muutaman minuutin välein. Vesi oli repusta loppu, nopeat energiat kuten suklaa antoivat tehoa ehkä viideksi minuutiksi kerrallaan. Hetki sitten huipulla koettu hurmos muuttui taisteluksi pääsystä alas. Edellispäivien ukkosmyrskyt mielessä koitin pitää tahtia yllä ja ajattelin vain, että jokainen pienikin askel alaspäin on kohti kotia. Jossain vaiheessa olin pyörtyä pelkästään reppuni painosta ja oppaani ottikin sen lopulta omaan selkäänsä kiinni varmistaakseen, että pystyn etenemään. Jyrkänne alas satulaan tuntui kilometreiltä, loiva nousu satulasta itäisen Elbrusin rinteelle kymmeniltä. Näkymä oli huikea pilvettömässä säässä. Ajatukset olivat täysin sekaisin, kuten oli elimistökin. Joku sisäelin kramppasi, se sattui. Lopulta, noin neljän tunnin laskeutumisen jälkeen, näin jälleen Jarin odottamassa 5000:ssa metrissä jossain muutaman sadan metrin päässä minusta. Matka sinne kesti ainakin 20 minuuttia. Tuntui hullulta, että tuossa
tuo jätkä odottaa, huutelee ja tuulettaa, haluaisin jo siihen, mutta keho teki tenän kahden minuutin välein. En vain kyennyt etenemään nopeampaa tahtia, olisin halunnut jäädä paikalleni, ihan sama veisikö vuori minut vai ei. Voimia ei vain enää ollut, ei edes siihen muutaman kymmenen metrin matkaan, joka edessä enää siinsi.
Matkalla alas ehti räpsäistä yhden ainoan kuvan
Lopulta, 11 tuntia liikkeellä oltuani pääsin lumikissan noutopaikkaan, mistä matka veisi base campiin. Muutamaa minuuttia myöhemmin Solja saapui samaan paikkaan ja olimme kaikki päässeet turvassa alas. En ollut koskaan ollut niin kuollut ja elossa samaan aikaan. Sanat eivät vain yksinkertaisesti riitä sitä hetkeä selittämään.
Onneksemme illalla pääsimme base campista takaisin Chegetin kylään. Suihku! Posliinivessa! Sähköä! HAPPEA! Matkalla alas vannoimme, ettei ikinä enää. Että tämä oli järjettömintä ja typerintä mitä olemme koskaan tehneet, uudelleen ei tarvitse lähteä. Ja että tulipahan kokeiltua omat rajansa ja kykynsä, kun ne rajat on ylitetty.
Tänään aamiaisella siinä kahvin ja puuron lomassa löimme kättä päälle, että lähdemme seuraavaksi Kilimanjarolle. 5895 metriä.
Elbrusin tiimi. Suosikkivalokuvani ikinä.
