Melkoinen aktiivisuusviikko ollut, kun jotenkin vahingossa kaivoin kevään kaikki lajit varastosta samalla kertaa. Pojan kanssa skeittailtiin, kävin korkkaamassa Malminkartanon treenikauden ja hain kaupasta aikuisikäni ensimmäisen polkupyörän. Pohkeisiin, reisiin ja perseeseen sattuu, mutta kovasti hymyilyttää!

 Kuusi kierrosta Malminkartanon huipulle, ihan sopiva startti treeniin!

Pois alta risut ja männynkävyt!

Ensi viikko mennään kuitenkin vielä talvilajien parissa. Olen juuri lähdössä ensin Seitsemiselle pariksi päiväksi töihin 365 Klubin pariin, mutta sieltä auton keula suuntaa Sallan ja Pyhätunturin mäkiin vetämään kauden viimeiset laskut. Pohhjoisessa on sadellut lunta ihan kunnolla viime viikkoina, joten olosuhteet lienevät kunnossa keväthangilla! Tavoite on päästä vielä ainakin muutama päivä skinnailemaan ja siten testailemaan muutama viikko sitten ostamaani splitboardia vielä, ennen kuin sula maa yllättää laskijan.

Hyvää vappua mulle! 

Ruka / maaliskuu

"Kansainvälisen seikkailijan elämä"

Pääsiäisen Himostelut on saatu pakettiin ja palasin kaupunkiin illalla. Pitkästä aikaa kotiinpaluu ahisti ihan todella paljon, mieli kun olisi mieluummin jäänyt aurinkoiseen rinteeseen. Kyseessä oli ihan puhdas loma, jonka sain viettää pitkästä aikaa poikani kanssa ja tällä kertaa myös ihan onnistuin pään tyhjentämään Himoksen mäissä ja mökissä. Tajusin kerrankin jättää kalenterin ja koneen kotiin, jolloin houkutus niiden kanssa touhuamiseen oli poissa. Niinpä neljä päivää tuli vain lomailtua ja levättyä hyvässä seurassa ja siitä moodista paluu kaupunkiin oli yllättävän harmittava. Onneksi täällä ei tarvitse liian kauaa kärvistellä, viikon päästä tähän aikaan olen jo Sallan ja Pyhän maastoissa, viikonloppunakin jo Seitsemisellä. 

Pukeuduin pääsiäiseen...

...Ja niin pukeutui Minnakin! 

Sen verran tein töitä Himoksellakin, että tapasin Minna "Kuukausi yksin erämaassa" Jakosuon. Tehtiin suuria salaisia suunnitelmia. En kerro mitä.

Se kotona odotellut kalenteri sai sekin vähän lisätäytettä, kun buukkasin viime viikolla reissun Chamonix’iin kesälle. Kesälomasuunnitelmia rakennellessa löytyi heinäkuulta sopiva rako, johon yksi Mont Blancin yritys sopi ja kun viime tiistaina auenneesta Gouterin majan varausjärjestelmästä parin tunnin taistelun jälkeen löytyi muutama vapaa yö, löin kiinni. Meitä lähtee neljän hengen porukka yrittämään Alppien huipulle Gouterin reitin kautta, siis samaa reittiä ylös mistä viime syksynä tulin ainoastaan alas. Katsotaan, josko tällä kertaa olisi onni ja kunto paremmin kohdillaan ja saisi ne loputkin muutama sata metriä Blancista kiivettyä. Kunto huipulle asti ainakin pitäisi onnistua kohilleen, viime vuonna kun tulehtunut jalka pilasi kaikki treenimahdollisuudet koko kesältä ja lähdin tuolloin matkaan täysin kylmiltään. Nyt on jalat kunnossa, Malminkartanoon lähden huomenna ja uuden fillarin haen tänään! Viralliset vuoritreenit pidän Mercantourissa toukokuussa ja Kebnekaisella juhannuksen jälkeen.

Matkalla Gouterin reittiä alaspäin syyskuussa 2016, Gouterin maja näkyy tuolla jäätikön reunalla

Blancin reissun myötä kalenterini tälle vuodelle alkaa olla melkoinen. Taisin viime syksynä luvata, että 2017 vähän rauhoitun mutta tässä näyttää käyneen vähän päinvastoin. Kaasu on mennyt pohjaan:

1.-10.1. Aconcagua, Argentiina

13.-17.2. Kuusamo

18.-26.2. Innsbruck, Itävalta

17.-23.3. Oulanka

24.4.-2.5. Salla & Pyhätunturi

22.-29.5. Nizza / Mercantour, Ranska

5.-12.6. New York, US

25.6.-8.7. Kebnekaise, Ruotsi

25.7.-2.8. Chamonix / Mont Blanc, Ranska

15.-25.8. Laugavegur, Islanti

10.-15.9. Sarek, Ruotsi

10.-28.10. Lobuche, Nepal

Hups. Ja listauksesta puttuu vielä lyhyemmät viikonloppukeikat, joita niitäkin on tälle vuodelle useita.

Tätä kalenteria voi katsoa kahdella tavalla. Joko se on ”kansainvälisen seikkailijan elämää”, kuten ystäväni Jere asiaa kuvasi, tai sitten se on edelleen hieman eksyneen miehen pakomatkaa. Se on sitten ihan päivästä kiinni, että kumpi omasta mielestäni on kyseessä. Fakta on edelleen se, että kotona olen levoton enkä koe kuuluvani tänne. Niinpä on helpompaa lähteä, kun siihen kerran on mahdollisuus. Ja juuri tuo lähteminen on se, mikä tekee sitten viikoistani Helsingissä mukavia. Kotona olen lepäämässä ja treenaamassa aina seuraavaa reissua varten, sekä tietenkin viettämässä aikaa poikani kanssa. Ne ovat asioita joista nautin, koska tiedän, ettei täällä tarvitse kauaa olla. Pitämällä kalenterini reissuntäyteisenä myös levottomuuteni pysyy poissa. 

Alpeilla ei paljoo levottomuus paina!

Tietenkään tämä ei voi näin jatkua ikuisuuksiin ja sen sijaan, että pakenen, jossain vaiheessa pitää varmaan alkaa sitä levottomuutta hoitamaankin. Koska nythän tavallaan lääkitsen oiretta, en sairautta, ihan kuin aikanaan tein viinankin kanssa. Addiktin kaavat ovat samat. Onneksi tiedostan kuitenkin, että pakkohan tämän on jossain vaiheessa muuttuakin ja siksi en ole itsestäni huolissani. Sen sijaan nautin tilanteesta nyt kun siihen on mahdollisuus, jossain vaiheessa ei nimittäin enää ole. Hiiteen siis lupaukset ja jarrut, antaa palaa vaan!

Kaasua!

Varustelista kesään

Viime viikonloppuna Teijossa Partioaitan klubilaiset esittivät toiveen, että purkaisin täällä blogissa rinkkani sisällön kaikkien nähtäväksi. Näin he saisivat retkellämme läpikäydyt vinkit ja varusteet itselleen ylös, kun alkavat omia reissujaan suunnittelemaan. Minä tartuin toiveeseen ja tässä tuo nyt olisi, varustelista kesäiseen yön yli retkeilyyn!

Pukeutuminen:

Alimpana, ihossa kiinni olevana kerroksena minulla on kesät-talvet merinoa. Ohuet liner-sukat toimivat kesäoloissa hyvin sellaisenaan, boksereina en ole löytänyt Devoldin voittanutta ja t-paitana minulla on käytännössä aina Icebreakerin 100% merinopaita. Jos (ja kun) Suomen kesässä tarvitsee myös pitkähihaisen, puen päälle yleensä Tierran ohuempaa tai paksumpaa kevytfleeceä tai hupparin. Myös Icebreakerin huppari on ollut käytössä.

Kuorena käytän aina soft shelliä. Tierran Ace Pantit ja Ace Hood ovat olleet täydelliset niin kesään kuin kylmempäänkin säähän ja jos sataa, laitan niiden päälle kalvolliset Tierran Back Up Jacketin ja Scirocco pantsit. 

Kenkinä käytän reissusta riippuen joko Hanwagin Lhasoja tai North Facen Verto Plasmoja.

Tierran Ace Hood ja Ace Pants. <3

Rinkkaan:

Loput kamoista menevät sitten repussa. Alla päivitetty pakkauslistani, jonka loppupaino on majoitusmuodosta ja ruoan määrästä riippuen jotain kymmenen ja viidentoista kilon väliltä. Huomautuksena todettakoon, että samalla setillä pärjään kaikki yöreissut, oli niitä öitä sitten yksi tai viisi tai enemmän. Käytännössä ainoa asia, joka muuttuu, on ruoan määrä, muuten varustus on sama pitkilläkin vaelluksilla. 

1. Rinkka, Osprey Kestrel 68. Mitä isompi rinkka on, sitä enemmän sinne pakkaa tavaraa mukaan. Pienensin juuri omaani ja muutaman käyttökerran perusteella 68 litrainen tuntuu sopivalta. Ehkä pienemmälläkin pärjäisi kyllä. Kestrelissä on pohjaan integroitu sadesuoja, joka on helppo tempaista nopeasti päälle jos keli yllättää.

2. Makuupussi, Warmpeace Viking 900. Kolmen vuodenajan untuvapussi ja ilmatäytteinen tyyny pakattuina vesitiiviisti Sea To Summitin drysackiin. Kesäöissä liian lämmin mutta keväällä, syksyllä ja talvella (linerin kanssa) erinomainen. Comfort taitaa olla -12°c.

3. Majoite. Kuvassa mukana Erätoveri, pari hihnaa ja kiilapussi, pidemmällä matkalla mukana on yleensä teltta. Minulla on ollut käytössä Marmotin Limelight kolmonen, mutta hankintalistalla on Black Diamondin ultrakevyt HiLight 2.

4. & 5. Makuualustat. Therm-A-Restin ilmatäytteinen NeoAir sekä Z-Lite, joista jälkimmäinen kulkee rinkan ulkopuolella ja toimii tauoilla istuin- ja rötväilylaustana. Majoittuessa laitan sen yleensä ilmapatjan alle suojaamaan tätä teräviltä kiviltä ja kepeiltä.

6. Vaatesäkki. Sisältää vaihtobokserit, -sukat ja t-paidan, siis toisen setin samoja kamoja kuin mitä pidän päällä, ohuen merinokerrastopaidan, Tierran kevytfleecen, villasukat, villasormikkaat retkipyyhkeen ja Akliman kerrastohousut. Tällä setillä pärjää viikon verran. Merinovilla pestään käytännössä tuulettamalla, joten vaihdan yleensä päällä olevat vaatteet parin päivän välein puhtaisiin, tuuletan käytetyt ja näin ne ovat taas käyttövalmiit uudelleen. Pisin setti ilman suihkua näillä kamoilla on tähän mennessä ollut 22 päivää. Hyvin pärjäsi, ei haissut (pahasti)! 

7. Kevytuntuvatakki  Patagonian Ultralight Down Hoody vesitiiviisti pakattuna.

8. Vedenpitävät kuoret. Kevyet Tierran Back Up Jacket ja Scirocco Active Pant GoreTex -kalvoilla. Pakkaan kuoret aina rinkan päällitaskuun, mistä ne on helppo ja nopea napata sateen yllättäessä.

9. Arc’teryxin softshell -sormikkaat ja VAI-KØn Timberjack-pipo. Kesälläkin usein tarpeen viileässä illassa.

10. Aurinkolasti, Oakley.

11. Nalgenen vesipullo, 1l. Aina rinkan ulkopuolella sivuverkkotaskussa ja sulkurenkaalla rinkkaan kiinnitettynä.

12. Kylpyhuone. Drysackissa pakattuna hammasharja ja -tahna, kosteuspyyhkeitä, dödö ja Bepanthenia. Pidän samassa pussissa myös magnesium-tabletteja, koska kylpyhuonetta käytän aina iltaisin ja pidemmillä vaelluksilla otan aina magnesiumia ennen nukkumaan menoa. Uni on parempaa ja keho rauhoittuu.

13. Survival kit, eli pikkusälää erikoistilanteisiin. Sisältää ainakin teippiä. GoreTex-paikkoja, nippusiteitä, kumilenkkejä, muutaman sulkurenkaan, linkkarin, nessupaketin, makuualustan korjaussarjan, varakengännauhat, hakaneuloja, neulaa ja lankaa.

14. Varavirtalähde. 20 000 mAh riittää noin viikon verran puhelimen lataukseen sen ollessa lentokonetilassa. Samassa pussissa on myös tarvittavat laturipiuhat sekä varapattereita otsalamppuun, makuualustan pumppuun ja radiopuhelimiin. Hankintalistalla on myös kevyt aurinkopaneeli.

15. Sytykepussi. Tulitikut, sytkäri ja tulukset vesitiiviisti pakattuna ja mukana myös ainakin kuivaa tuohta, sytytyspalloja, talipusseja ja erinomaisesti tuluksen kipinästä syttyviä tamppooneja. 

16. Ensiapupakkaus. Sisältää ainakin laastaria, rakkolaastaria, sidontatarvikkeet, särkylääkettä, Imodiumia, Precosaa, palovammageeliä, kädenlämmittimiä, kortisonia ja vedenpuhdistustabletteja. Olen ajatellut ea-pakkauksen siltä pohjalta, että jos jotain isompaa sattuu, sillä ei kenenkään henkeä voi pelastaa, mutta sen avulla pitää pystyä kuitenkin pärjäämään siihen asti, että apu saadaan paikalle. 

17. Vessapaperirulla ja intiimipyyhkeitä vesitiiviisti pakattuna. Kylpyhuone-pussin jatko-osa.

18. Otsalamppu. Petzl Tikka+ sekä varapattereita, aina rinkan päällystaskussa nopeasti saatavilla. Aina kun leiriydyn, otan ensimmäisenä otsalampun housuntaskuun, vaikka olisi vielä valoisaa.Silloin se on heti saatavilla kun tarvitsee.

19. Juomamuki, menee usein reisitaskussa mukana, jotta olen aina valmiina, jos joku vaikka tarjoaa kahvit!

20. Ruokailuvälineet. Puiset, Vaarilta saadut, joissa on sopivan pitkä varsi kun Turmat-pussien pohjaa kaapii.

21. Ruokasäkki. Sisältää myös Primus Lite -keittimen ja kaasua. Suosin Real Turmatin retkiruokia niiden painon ja ravintoarvojen takia. Pidemmillä reissuilla mukana on myös vähintään pestopurkki, nuudeleita, salamipötkö ja suklaata, suklaata ja suklaata. Ja karkkia. Valitsen ruoat mukaan aina vähän fiiliksen ja tulevien olosuhteiden mukaisesti, joskus vähemmän, joskus enemmän. Kunhan kahvia on tarpeeksi. 

22. Puukko, ulkoilijan tärkein työkalu. Minulla on Iisakki Järvenpään tekemä TANGOMARKKINAT -puukko. Se on ehkä uskottavin asia, mitä etelähelsinkiläisellä hipsterillä voi Pohjanmaalla mukanaan olla.

Sinne sujahti!

Sellaisella setillä liikkeelle. Varustelistoja tietenkin on juuri niin monenlaisia kuin on retkeilijöitäkin, eikä tämä ylläoleva ole mitenkään ainoa totuus. Mutta tämä on minun totuuteni. Olen tavannut sanoa, että hyvät varusteet ei takaa hyvää reissua, mutta huonot varmistavat huonon ja tämä lienee hyvä perusajatus, millä alkaa pakkaamaan. Varusteista ei myöskään ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa käyttää. Niinpä jokainen teltta ja keitin ja makuupussi kannattaa (lue: pitää) testata ennen reissuun lähtöä, niin välttyy ikäviltä yllätyksiltä matkalla. Mutta koska ylläreitä tulee aina, kannattaa muistaa, että tärkein varuste, mitä tuolla pihalla tarvitsee, on hymy. Sillä pärjää läpi aika monen tilanteen.

Hyviä retkeilyjä! 

Sitten kun on varusteet hanskassa, voi lähteä vaikka mun mukaan Kebnekaiselle retkeilemään!

Lisätiedot:

 http://www.partioaitta.fi/keskikesan-vaellus-kebnekaiselle-2017-365-klubi

Kevättä Teijossa

Olin viikonlopun yli työkeikalla Teijossa, kun Partioaitan 365 Klubi harjoitteli retkeilyn alkeita sekä lauantaina, että sunnuntaina Mathildanjärven ympäristössä. Huonoksi povattu sää muuttui jo lauantaiaamusta aurinkoiseen suuntaan ja oli lopulta erinomainen läpi koko viikonlopun, mitä nyt vähän tuuli puhalteli navakan oloisesti yli järven jään.

Teijon vetäytyvät jäät

Koska minulla oli molemmille päiville oma ryhmänsä tulossa, päätin jäädä Roosinniemen laavulle yöksi iltaa istumaan. Ihan yksin ei tarvinnut olla, kun Marcus Turun Partioaitasta täräytti samalle laavulle pyörämatkallaan kohti Karjaata. ja myös muutama lauantain asiakas oli päättänyt telttailla yönsä Teijossa ja jäivät laavun kupeeseen leireilemään.

Iltanuotio vai nosturi helvetistä?

Ensimmäinen kevätyö ulkona teki hyvää. Kuuden aikaan aamulla naapuripuuhun täräyttänyt tikka toimi herätyskellona, eikä parempaa liene olekaan kuin aamukahvi nokipannusta avotulen ääressä katsellen lintujen kevätinvaasiota ympärillä. Vakuuttavin niistä oli sunnuntaina Roosinniemen yläpuolella pörrännyt haikara. 

Aamun usva jäisellä Matildanjärvellä oli rauhoittava

Mukava viikonloppu pihalla. Tällä viikolla pääsiäinen humahtaa Himoksella keväthangilla ja sen jälkeen edessä on Teijon toisinto Seitsemisellä. 

Paras duuni ikinä.

Kevään riemua!

Kevät ei ole kaikille helppo

Kävin sekä viime viikolla että eilen Nuuksiossa. Jos täällä kaupungissa on ollut hiljalleen jo lupa odotella kevään tuloa, Nuuksiossa siihen oli vielä matkaa. Kulkemani Haukankierros ja Punarinnankierros olivat molemmat talven aikana pakkautuneen lumen ja lämpötilojen nousun jäljiltä aivan umpijäiset. Suurimman osan poluista joutui kulkemaan pientareen ja pusikon puolella, jääraudoille ja hakulle olisi ollut tarvetta. No, eipähän ainakaan ollut ruuhkaa ja ihan rauhassa sai kaatuilla menemään. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä Mustalammen tulipaikalla ei ollut ketään muita sinne saapuessani.

Vaan kaipa se kevät sieltä Nuuksioonkin pian hiipii. Täällä kaupungissa aina innostuu, kun ne ensimmäiset huhtikuiset päivät tulevat ja aurinko oikeasti alkaa lämmittämään. Jotenkin mieli siirtyy hetkessä uuden vuodenajan moodiin ja talvi jää taakse. Minäkin istuin jo viime viikolla t-paidassa parvekkeella tuulensuojassa juomassa aamukahvia. Sitten kun tulee takapakkia ja lumisateita, niin sitä kiroilee, että mikä perkeleen takatalvi se tämä taas on, vaikka paria päivää aiemmin lumen tulo olisi tuntunut ihan normaalilta. Maaliskuu kuitenkin on vielä ihan talvea.

Maaliskuu!

Joka vuosi sitä miettii, että kylläpäs tämä kevät nyt etenee tänä vuonna hitaasti, ihan kuin se olisi aina ennen ollut nopeampi. Vaikka todellisuudessa tänäkin vuonna ollaan ihan normitilastoissa. Itse asiassa täällä ollaan tilastoja edellä, maaliskuu nimittäin oli jälleen – jo neljättä vuotta putkeen – mittaushistoriamme lämpimin. Täällä ihan oikeasti ilmastonmuutos jo vaikuttaa. Mutta se on se, että kun muutama lämmin päivä tulee, niille antaa heti pikkusormen ja siinähän se koko käsi menee jo. Ajatus siirtyy kevääseen ja talvikamat pakataan kaappiin.

Kaunista / Liukasta -split

Kevät on luonnollisesti uudelleen syntymisen aikaa. Luonto herää, talvehtijat heräävät, jäät muuttuvat solisevaksi vedeksi ja aurinko laittaa versot kasvamaan. Lintujen paluu on yksi kevään symbolisimpia tapahtumia, kun yhtäkkiä se peippo taas monen kuukauden jälkeen mekastaa naapurioksalla. Täällä pohjolassa kevät on muutenkin muuta maailmaa konkreettisempi valon palatessa pimeän talven jälkeen. Se aiheuttaa ihmisten heräämisen, tuntuu kuin Helsingin asukasmäärä yhtäkkiä taas kaksinkertaistuisi, kun jengi könyää ulos talven takkailloistaan. Rannan kahvilat aukeavat, terasseilla on porukkaa, aika paljon ihmisiä hymyilyttää. Skeittaajat ja prätkät palaavat katukuvaan. Näin viime viikolla yhden tyypin shortseissa!

Jäät lähtevät Kaivopuistonrannasta

Kaikille kevät ei kuitenkaan ole yhtä uudelleensyntymän auvoa. Se on tutkitusti masennuspotilaille vuodenajoista pahin ja esimerkiksi itsemurhia tehdään keväällä eniten. Valon ja lämmön lisääntyminen aiheuttaa sairastuneille reaktion, joka enemmänkin lisää ahdistusta, joka talven pimeydessä oli vielä helpompaa käsitellä. Tai ainakin peittää. Kun sitten kadut yhtäkkiä ensimmäisten aurinkoisten päivien myötä täyttyvät onnellisista ihmisistä ja sen naapuripuun peipon lirkutuksesta, oma paha olo on aika iso kontrasti muihin verrattuna, jolloin se helposti syvenee. Kun muut aloittavat kesäsuunnitelmien teon, masentunut kokee entistä raskaammin tulevaisuuden synkkyyden. Kun ei se oma kesä näytä yhtään talvea valoisammalta. 

Huhtikuu

Itselleni keväät ovat olleet aina vaikeimpia. Vaikka olen ollut terve jo useamman vuoden, tunnistan kevään ahdistuksen edelleen joka vuosi. Jotenkin koen, että minun pitäisi olla iloisempi kuin olen ja se kääntää minut vastareaktiona enemmän sisäänpäin. Näinä huhtikuun aurinkoisina aamuina päässäni soi usein kaikuja menneiltä vuosilta. Niiden pitäisi saada minut tuntemaan oloni hyväksi – kaikkihan on nykyään ihan älyttömän hyvin – mutta ne eivät aina niin tee. 

Nykyään osaan kuitenkin kevätmasennuksen käsitellä. Se tulee jo onneksi hyvin mietona ja osaan myös pistää aika hanakasti vastaan. Teen suunnitelmia kesäksi, alleviivaan itselleni sitä, miten hyvä meininki nykyään oikeasti on ja syön juuri niin monta Mignon-munaa kuin mieli tekee. Otan avuksi liikunnan, kun ulos on päivittäin helpompi lähteä harrastamaan. Enää ei tarvitse aina ajaa jonnekin treenaamaan, kuten talvilajien kanssa yleensä on, nyt riittää että lähtee vaikka rantaan lenkille. Ajattelin ensi viikolla ostaa fillarin, ensimmäisen sellaisen varmaan kymmeneen vuoteen. Kuuntelen paljon 90-luvun alun death metalia, joka minulle on aina ollut kevätmusiikkia, sitä iloista sellaista! Ja kas, tiedän taas, että kyllä tämä tästä. Kohta on synttäritkin. 

Lääkettä!

Muistakaa antakaa jengille vähän armoa keväisin. Kuunnelkaa ystäviänne, kaikille tämä ei ehkä ole siltikään se vuoden paras aika. Tarjotkaa olkapäätä, johon nojata, soittakaa niille death metalia ja syöttäkää Mignon-munia jos tarvitsee ja, kaikista eniten, antakaa niille tilaa, jotka sitä tarvitsevat. Kyllä se kesä sieltä lopulta kaikille koittaa jossain vaiheessa. 

Nuuksioon ei silti kannata kavereita kutsua. Ne polut ovat oikeasti hengenvaaralliset. Suosittelen kaikkia suisidaaleja välttämään paikkaa ainakin toukokuulle asti. 

Kyl se sieltä tulee

Talvivaellus Oulangalla 19.-23.3.2017

Vietin vuosi sitten talvella neljä viikkoa Kuusamossa suorittaessani Eerikkilän eräopaskoulutuksen työharjoitteluani Basecamp Oulangassa. Rakastuin Oulangan maisemiin heti ensi päivinä ja päätin jo silloin, että ensi talvena tulen takaisin tänne vaeltamaan ajan kanssa. Ja koska olen pyrkinyt kaikenlaiset lupaukset aina pitämään, palasin tiluksille maaliskuun puolenvälin jälkeen aikeenani kulkea reilut 50 kilometriä Karhunkierrosta Riihikalliosta etelään. Mukanani toin kahdeksan Partioaitan 365 Klubin asiakasta ja apuoppaani Nikon.

Ajelimme Nikon kanssa Rukalle jo muutamaa päivää aiemmin, koska olen todennut, että pari lepopäivää ennen jokaista työkeikkaa ovat tarpeen. Pyhitimme siis vaellusta edeltävän viikonlopun makoilulle ja epäterveellisten ruokien syömiselle Rukalla samalla, kun katselimme ikkunasta ulkona vallitsevaa säätilaa ihmeissämme. Kaksi päivää taivaalta tiputteli lunta käytännössä tauotta ja keväästä ei pohjoisessa ollut vielä merkkiäkään. Mökkimme edessä kohosi komea mäki, jota pari päivää tuijottelin sen kerätessä parinkymmenen sentin lumikerrosta päälleen. Taisin sanoa Nikolle varmaan 30 kertaa, että tuo mäki pitäisi käydä kiipeämässä ylös ja laskemassa alas. Minulla oli lauta ja kengät autossa sattumoisin mukana, joten lopulta jouduin rikkomaan omaa leposääntöäni sen verran, että toteutin suunnitelman. Lasku oli ajatuksissani ollut melko paljon sulavampi kuin mitä todellisuus lopulta toi tullessaan minun rämpiessä vyötäröön asti syvää nuoskalunta ylöspäin. Laskulinja sentään löytyi mutta puuterista ei ollut tietoakaan lumen ollessa lähinnä sementtiin tai aamupuuroon verrattavaa muhjua. No, tulipa tehtyä ja pari hyvännäköistä kuvaa siitä sentään jäi käteen. Palasin mökkiin jatkamaan lepäämistä ja mässyttämistä.

"Lepopäivä"

Vaelluksen aloituspäivänä tapaamispaikallamme Basecamp Oulangan pihassa paistoi aurinko. Mittari oli tippunut joitain asteita pakkasen puolelle ja edellispäivien lumisade oli maalannut maisemasta upean talven ihmemaan! Rukataksin pikkubussi kaartoi pihaan ja noukki kyytiinsä kymmenen innoskasta vaeltajaa rinkkoineen ja lumikenkineen. Viisipäiväisen vaelluksemme alkupiste oli Riihikallion parkkipaikka, joka kesäisin on yksi Karhunkierroksen lähtöpisteistä. Näin talvella sen polut ovat huomattavasti vähemmän kuljettuja ja vaikka suurimman osan Oulangan talvireitistä pystyy taittamaan normaalein kengin, alkumatka vaati lumikegät mukaan. Lähdimme narskuttelemaan kymmenen kilometrin etappia kohti Taivalkönkään autiotupaa pitäen lounastauon matkalla. Keli oli upea lumikenkien pureskellessa edellispäivinä satanutta lunta. Suurin osa matkasta taittui Karhunkierroksen oranssein täplin merkattua polkua, jolta kuitenkin poikkesimme välillä kelkkaurille, jotka veivät meitä kohti yöpaikkaamme. Ensimmäisen päivän taivallus otti monille ensimmäistä kertaa lumikenkien kanssa liikkuneelle koville. Itsehän olin jo vannonut viime vuoden työharjoittelurupeaman jälkeen, etten enää ikinä moisia laita jalkoihini. Vaan tässä sitä taas oltiin. Ja samoissa maisemissakin vielä. Mitäs minä puhuin niistä pidetyistä lupauksista?

Lunta riitti!

Taivalkönkään tupa oli tervetullut näky, kun ilta alkoi hiljalleen hämärtyä astuessamme sisään. Yöksi oli luvattu kireää pakkasta ja osa porukasta halusi testata talviretkitaitojaan teltoissa nukkuen osan tyytyessä mielellään mökin lämpöön ja suojaan. Taivalkönkään autiotuvassa on kaksi kerrosta, joista me majoituimme ylempään alakerran ollessa kahden saksalaisen retkeilijän käytössä. Reilu viiskymppinen pariskunta oli tullut Oulankaan hiihtämään ahkioiden kanssa ja nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Heitä kävi hieman sääliksi, koska seuraavat neljä päivää etenimme samassa tahdissa tuvalta tuvalle, jolloin omasta rauhasta eivät uudet ystävämme pahemmin päässeet nauttimaan. Heitä ei kuitenkaan kuulemma haitannut. 

Taivalkönkään autiotupa auringonlaskun aikaan

Toinen päivä oli vaelluksemme pisin. Taivalkönkäältä Oulangan luontokeskukselle oli matkaa noin yhdeksän kilometriä ja sinne lumikengät jätettyämme edessä olisi vielä noin kahdeksan lisää Ansakämpän tuvalle. Onneksi aurinko paistoi edelleen, polku oli hyvässä kunnossa ja maisemat hienoja. Reissua edeltävinä päivinä satanut lumi teki kansallispuiston metsistä kauniita niiden kimallellessa kevään jo hiljalleen lämmittäessa. Parempaa säätä ei olisi voinut toivoa joukon ylittäessä riippusiltoja ja etsiessä katseillaan koskikaroja virtapaikkojen kupeista. Viikon tavoitteeksemme olimme ottaneet nähdä saukon liukumassa mäkeä.

Oulangan luontokeskuksella nautitun lounaan jälkeen kävimme vielä tutustumassa kansallispuiston ehkä tunnetuimman nähtävyyden, Kiutakönkään kuohuihin ennen kuin jatkoimme iltapäivää kohti Ansakämppää. Luontokeskukselta ajetaan talvisin noin 30-kilometrinen erämaareitti Juumaan asti, joten lumikengät jätimme tässä vaiheessa pois. Karhunkierroksen yksi ominaispiirre on korkeat nousut kanjonien harjanteille ja niistä ensimmäiset saimme tänään. Väsymys alkoi painaa jaloissa ja harteilla kun viimein saavuimme Ansakämpän portaille ja laskeuduimme Oulankajoen rantaan mökin pihaan. Siellä meitä ensimmäisenä tervehti Mooses. Mooses oli Lapin pystykorva, jonka nimettömäksi jäänyt isäntä majoitti jo kämppää yhdessä saksalaisten kanssa. Asetuimme taloksi ja ilta meni Moosesta ruokakassiemme kimpusta häätäessä ja tämän isännän loputonta puhetulvaa kuunnellessa. Tasa-arvoisesta avioliittolaista olisi kuulemma pitänyt keskustella. Perinteinen erämies oli unohtanut yhden tärkeän autiotupien säännön: Älä puhu tuntemattomille uskontoa tai politiikkaa. 

Kiutaköngäs

Kolmas aamumme valkeni sekin aurinkoisena. Tänään oli luvassa hieman kevyempi päivä, ainoastaan kahdeksan kilometriä matkaa Jussinkämpälle. Niinpä otimme lähtöajaksi puolenpäivän, jotta aamun saisi käyttää itsensä ja varusteiden huoltamiseen. Tämä oli tervetullutta edellispäivän pitkän rypistyksen jälkeen. 

Olen tavannut huomata, että kolmospäivä vaelluksilla on aina vaikein. Ensimmäisten mennessä lähinnä fiilistellen, kolmantena päivänä rinkan paino alkaa tuntua ja jaloissa painaa. Oulangan vaellus ei ollut poikkeus ja kaikilla tuntui olevan hieman vaikeuksia koneen käynnistämisessä. Etenkin matkalle osuneet pitkät ja raskaat nousut tekivät kulkijoista selvää ja taukoja pideltiin edellispäiviä useammin. Onneksi etappi oli lyhyt ja Jussinkämppä lähellä. Poikkeuksen teki Mia, joka sen lisäksi, että painoi koko pätkän läpi varmaan pysähtymättä, loi saapuessaan tulipaikalta lumet ja hakkasi varmaan kaksi mottia halkoja ennen kuin muut olivat edes perillä. Jäi arvoitukseksi millaisia energiapatukoita Mialla oli mukanaan.

En halua tietää mitä Mia sekoitteli juomapulloonsa Jussinkämpän pihalla. Tai ehkä haluan.

Reissun komein yöpaikka Jussinkämppä seisoo Kulmakkojärven rannalla. Näkymä on avarampi kuin Oulankajoen varrella olevilla tuvilla ja erilainen maisema oli tervetullut. Sään ollessa leuto ja tuuleton pistimme ulos nuotion, jonka äärellä ilta sujahti nopeaan. Myös saksalaiset ystävämme liittyivät nuotiopiiriin edelleen vakuutellen, ettei heitä seuramme haitannut. Vaikka päivä oli mitallisesti lyhyt, sen rasitukset veivät kaikki unten maille yhdeksän aikoihin.  

Joku meinasi ehdottaa laulamista. Kielsin. 

Parasta aikuisten retkeilyssä on juuri se, ETTEI tarvitse 

laulaa nuotion äärellä.

Yleensä, kun raskaan kolmannen päivän saa vaelluksella nujerrettua, alkaa kone toimimaan aivan uudella tavalla. Tämän taisivat huomata kaikki lähtiessämme seuraavana aamuna matkan toisiksi pisimmälle etapillemme kohti Pienen karhunkierroksen varrella sijaitsevaa Siilastupaa. Yhtäkkiä vaellus taittui kuin leikiten ja edellispäivän kolotukset olivat tiessään. Edes pieneksi lumisateeksi muuttunut sää ei tuntunut haittaavan ryhmän liikkuessa hyvällä energialla ensin kohti Juuman kylää ja siitä Myllykosken kautta Siilastuvalle. Pidimme lounastauon maastossa ja kaivoimme itsellemme polun varteen muutaman kuusenperseen alle mukavan suojaisan ruokapaikan. Kaikilla tuntui etenevän hyvin. Oulangan talvireitti päättyy Juuman kylään, mutta me poikkesimme polulta jo muutamaa kilometriä ennen. Basecamp Oulangan lumikenkäretket olivat jättäneet maastoon kovaksi tampattuja reittejä, joita pitkin pääsimme oikaisemaan Niskakosken sillalle ja siitä yli Myllykoskelle, missä pidimme kahvitauon. Siitä Siilastuvalle ei ollut kuin muutama kilometri matkaa. Maisemat muuttuivat Oulangan kauneimmiksi polun kulkiessä korkealla ylhäällä Kitkajoen uomaa pitkin. Alhaalla kosket kohisivat kohti Jyrävän putousta, jonka ääressä myös yöpaikkamme sijaitsi. Taisimme pysähtyä loppumatkasta noin 50:n metrin välein ihailemaan maisemia. 

Kitkajoen komea Aallokkokoski laskee Jyrävän putoukseen

Siilastupa oli huomattavasti aiempia yöpaikkojamme pienempi. Sen kapasiteetti on kymmenisen ihmistä, joten suurin osa meistä pystytti viimeisen yön kunniaksi vielä teltat tuvan pihaan. Osa kävi jopa avannossa uimassa mökin toimiessa käytännössä saunana, sisällä oli nimittäin päiväretkeilijöiden jäljiltä varmaan 60 astetta lämmintä. Vaelluksen viimeinen ilta meni pitkälti odotellessa, että kello tulisi kahdeksan, sitä ennen kun kukaan ei oikein kehdannut lähteä vielä nukkumaan. Aamulla edessä oli enää muutaman kilometrin taivallus takaisin Basecamp Oulangan pihaan, mistä lähdimme viisi päivää aiemmin liikkeelle. Basecampilla odotti sauna, lohikeitto ja viimeiset hyvästit ennen kotimatkaa.

Siilastupa Pienen karhunkierroksen varrella.

Jyrävän jäätynyt vesiputous on vakuuttavan näköinen

365 Klubin talvivaellukselle kertyi lopulta mittaa melko tarkat 53 kilometriä. Se on talvella rinkkojen kanssa liikkuessa varsin kiitettävä suoritus, etenkin niille, jotka eivät ole aiemmin talvisin retkeilleet. Kylmä, luminen vuodenaika tuo mukanaan ihan erilaisia haasteita kuin huoleton kesäretkeily ja Oulangan viikko oli oiva tapa lähteä itseään vähän testaamaan. Niin asiakkaille kuin itsellenikin oppaana. Halusin ehdottomasti, että reissu tehdään ilman suksia tai lumikenkiä, en ainoastaan sen takia, etten itse ole kummallakaan mikään mestari liikkumaan, vaan siksi, että niiden puute ehkä madaltaisi kynnystä joillekin lähteä mukaan. Kokeilu osoittautui onnistuneeksi ja kävi hyvänä esimerkkinä siitä, että myös talvella voi liikkua pihalla ilman pakollisia apuvälineitä. 

Kaikista eniten onnistuneen reissun tekee aina seura ja kuten tuntuu klubireissuilla yleensä olevan, tälläkin kertaa se oli ensiluokkaista. Kun ensimmäisten päivien aikana kaikilta tippuu naamarit pois, laskee juttujen taso loppumatkasta huonoksi ja naurun määrä nousee isoksi. Se on parasta antia, mitä nämä reissut tarjoavat ja se on lopulta ehkä se suurin syy, miksi näitä hommia tykkään kylmässä ja märässä tehdä. Ne ihmiset.

Nyt on talvi saatu pakettiin, varusteet on huollettu ja ne ovat siirtyeet kaappiin odottelemaan seuraavaa. Kevät saa tulla!

Kiitos Mia, Terhi, Jari, Anne, Jonna, Riikka, Emilia, Katri ja Niko hienosta viikosta. Vaikka jäikin se saukko näkemättä.

Jengi.

RIP Samu 24.3.2015

Viisi päivää talvivaellusta Oulangan kansallispuistossa takana! Huikean hieno reissu upeine lumisine maisemineen oli täydellinen tapa paketoida tämä talvi. Kirjoittelen vaelluksesta enemmän ensi viikolla, nyt on kuitenkin aika huoltaa talvivarusteet kuntoon, laittaa ne hyllyyn odottelemaan ensi vuotta ja alkaa odottelemaan kevättä. Minulle perinteinen ensimmäinen kevään merkki on se, että käyn ostamassa uudet lenkkarit. Hain ne eilen, aurinko saa tulla!

Tänään on muuten kulunut kaksi vuotta siitä, kun Samu jäi palaamatta Annapurnalta kotiin. Heräsin aamulla mietiskelemään, miten paljon olen häneltä postuumisti näiden kahden vuoden aikana saanut. Pitkälti Samun ansiosta olen ylipäänsä tässä, missä nyt olen. Hänen ansiostaan minulla on Aventura ja tavallaan myös Partioaitta taustallani ja saan tehdä sitä mitä rakastan. Samun kautta olen tutustunut hienoihin ihmisiin, jotka potkivat minua päivittäin kohti unelmiani. Ihmisiin kuten Jere Pettersson, Tero Norvio ja Kari Heimonen, jotka uskovat minuun. Kiitos teille että uskotte. Puhumattakaan Samun äidistä Erjasta, joka tsemppaa minua eteenpäin koko ajan. Erja lähtee maanantaina ensimmäistä kertaa Nepaliin ja Annapurnalle ja nyt oli minun vuoroni tsempata häntä reissuun. Toivon hänen löytävän vuorelta rauhan. 

Samuli, olen lyhyeksi jääneestä ystävyydestämme kiitollinen joka päivä. Tämä on ainoa kuva meistä yhdessä, se on otettu kun tapasimme. Sanoit sinä päivänä, että jos vuorille aiot, valmistaudu kohtaamaan matkoillasi kuolemaa. En vain olisi ikinä toivonut, että se tulisi näin lähelle. 

Ollaan sulle Jeren kanssa yksi Battle Beastin keikka velkaa.