No niin, viimein olen päässyt kotiin asti pidemmäksi aikaa kuin puoleksi päiväksi, niin ehtii vähän purkaa näitä menneitä ruuhkaviikkoja paperillekin. Kebnekaise-vaelluksesta kirjailen erikseen Partioaitan blogiin tässä piakkoin ja linkkailen sieltä sitten tänne, joten otetaan tässä katsaus viimeviikkoiseen Norjan seikkailuun.
Olen ollut Norjassa laskujeni mukaan nyt seitsemän kertaa, mutta Lofootit oli silti vielä käymättä. Olen yleensä päätynyt joko niiden pohjoispuolelle Tromsön suuntaan ja viime kesänä kävin Bodön eteläpuolella Svartisenilla. Olihan se siis jo aikakin päästä rannikon ehkä legendaarisimmalle saariryhmälle vähän pyörimään. Norjan reissu oli Eerikkilän luonto- ja eräopaskoulun viimeinen iso yhteinen reissu - tai siis ”maastoharjoitus”, millä nimellä näitä kutsumme - ja yksi vuoden päämatkoista, jota olimme odottaneet käytännössä syksystä asti.
Olimme tulleet Markon kanssa Kebnekaisen jälkeen Ruotsin puolelta Aavasaksaan muutamaa päivää aiemmin, missä lähinnä lepäsimme edellisviikon puserruksen jäljiltä. Koska kuitenkin yksi Suomen kansallismaisemista nökötti majoituksemme takana, kävimme sentään pienen palauttavan päiväkävelyn tekemässä ja nauttimassa aurinkoisesta päivästä. Näköala palkitsi, samoin Aavasaksan Grillin makkaraperunat, mutta pääosassa oli silti uni ja lepo ennen Tornioon ja Eerikkilän bussiin siirtymistä. Iloisen kurssikaverien jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Torniosta taas Aavasaksan ohi kohti pohjoista, missä illan päämääränä oli Kilpisjärvi.
Aamu Kilpisjärvellä nousi harmaana. Tarkoitus oli käydä nousemassa Saana, yksi Suomen klassisimmista tuntureista, ennen rajan ylittämistä Norjaan. Lähdimme taittamaan matkaa ja niitä yli seitsemääsataa porrasta, jotka huippua kohti vievät Näkyvyys ja kelikin olivat tässä vaiheessa vielä ihan siedettävät. Kuitenkin, mitä ylemmäs pääsimme, sitä karuimmaksi olosuhteet muuttuivat tuulen puhaltaessa yli 20m/s:n keskivoimakkuudella. Sen ohessa yltyvä vesisade sumun ja pilven sisällä pitivät huolen, ettei kukaan selvinnyt päiväkävelystä kuivana. Läpimärkinä päätimme kuitenkin jatkaa huipulle asti kun kerran aloitettukin oli ja reilun tunnin haikkaamisen jälkeen pääsimme ylös. Näköalasta ei ollut tietoakaan pilven sisällä, mutta fiilis oli kuitenkin varsin hyvä. Niin hyvä, että ajattelin ottaa pari valokuvaa! Ja ne kuvat jäivätkin sitten viimeisiksi, jotka puhelimeni napsi. iPhone nimittäin imaisi Saanan huipun myrskyssä oikein huolella vettä sisäänsä ja sen seurauksena sanoi sopimuksen irti. Saanalta ei siis kuvia ole tarjota.
Sivuhuomautuksena ja kaupallisena tiedotteena on todettava, että matkan ja ehkä koko kesän paras hankinta tähän hätään oli Tierran Back Up Jacket, jonka hain päivää aiemmin Haaparannan Naturkompanietista! Se pääsi ensimmäisenä päivänään todelliseen testiin ja pärjäsi paremmin kuin yksikään takkini ikinä. Kuori kuin kuori päästää jossain vaiheessa veden läpi mutta Saanan myrskyn jälkeen, kun housut oli boksereita myöten kastuneet ja gore-kengistä pystyi kaatamaan vedet ulos, yläosa oli Back Upin alla pysynyt TÄYSIN kuivana. Mulla on paras sponssi ikinä.
Saanan jälkeen vaihtelimme bussissa kuivaa päälle samalla, kun ylitimme rajan Norjan puolelle. Se on joka kerta yhtä vakuuttavaa ja ärsyttävää, kuinka maisema muuttuu valtakunnanrajan jälkeen. Vuoristo nousee heti ja muuttuu jylhäksi ja upeaksi. Ajelimme pohjoisen kautta ensin kohti Harstadia, missä pidimme kauppatauon ja siitä Lofoottien yläkärkeen Fossestuan ylängölle. Bussi tiputti meidät parkkipaikalle, josta oli muutaman kilometrin haikkaus Fossestuan varaustuvalle, jonka maastoon leiriydyimme. Sää oli kuin Norjassa, eli kostea, pilvinen, usvainen ja järjettömän kaunis. Teltan pystytyksen jälkeen taisin painella melko suoraan makuupussiin ja nukahtaa, sen verran painoi kehossa vielä Kebnen rasitukset ja Saanan myrskyt.
Aamulla lähdimme nousemaan noin 400 metriä ylöspäin varsinaiselle ylängölle. Sää oli edelleen norjalainen, mutta tunnelma korkealla maisemien edessä. Olen edelleen sitä mieltä, että Norja on kaunein paikka maailmassa, eikä sitä ylitä mikään muu kuin ehkä Färsaaret hyvänä päivänä. Kun haikkailimme ylängön vehreää maastoa, sen lampia, vesiputouksia ja pieniä järviä pilvimassojen velloessa pääasiassa alapuolellamme, sitä jotenkin haukkoi vähän henkeään koko ajan. Lounastauolla kastuimme taas sateessa mutta minua ei haitannut pätkääkään. Olin vain jotenkin niin fiiliksissä siitä, että olin taas norjalaisilla vuorilla liki vuoden tauon jälkeen. Paluumatka ja etenkin laskeutuminen olivat haastavia osalle porukasta, jotka eivät olleet vastaavia kulmia koskaan lasketelleet. Rinne oli mutainen ja kivinen ja liukas ja siinä avaimena oli luottaminen omiin kenkiinsä. Melkein jokainen kunnollinen vaelluskenkä nimittäin kyllä pitää yli 40-asteisessa kulmassa märällä kivellä, jos siihen luottaa ja asentelee painonsa oikein. Itse otin matkan hyvänä treeninä ja Hanwagi piti kivellä. Juuri ennen leiriin pääsyä kouluttajamme pysäyttivät vielä porukan ja yhtäkkiä päällä oli pelastusharjoitus vuorilla. Teimme takeista ja puunrungoista paarit ja Marko pääsi laskemaan lopun matkaa makuulla leikkien potilasta. Uuvuttavan päivän päätteeksi, kun potilaskin koki ihmetoipumisen, istuimme vielä tulilla ruoanlaitossa kuunnellen vieressä virtaavan kosken kohinaa ja ihastellen vastakkaisella rinteellä virrannutta vesiputousta. Tämä tosiaan oli kuin jostain Taru sormusten herrasta -leffoista. En tosin usko, että Uusi-Seelanti voi mitenkään olla näin hieno.
Fossestuan ylängöillä
Seuraavana aamuna pakkailimme leirin ja siirryimme takaisin bussille. Nopean kaupassa pistäytymisen jälkeen jatkoimme Borgin viikinkimuseolle, missä perehdyimme alueelta löydettyyn historiaan ja viikinkiajan ihmeisiin. Olen aikanaan innostunut kyseistä historiasta pääasiassa musiikin kautta ja oli hienoa päästä sen syntysijoille uppoutumaan 1200 vuotta vanhaan tunnelmaan. Odinit ja Thorit ja Lokit ja Valhallat mielessä olin joskus ihan varma, että minun kuuluisi olla norjalainen. Maan tarusto on jotenkin romanttisella tavalla uljasta, sopivasti mystistä ja oikeassa mittasuhteessa kansallisylpeää symboleineen ja kuvastoineen. Siihen kaikkeen nähden viikinkimuseo on todettava hieman pettymykseksi, vaikka paljon alkuperäisiä löydöksiä sen kokoelmista löytyykin.
Museolta ajelimme vielä illaksi Rambergiin Skagenin leirintäalueelle, joka sijaitsi uskomattoman kauniin valkoisen hiekkarannan äärellä. Kaikilla niillä kerroilla, joina olen Norjassa käynyt, olen nähnyt auringon ehkä kolme kertaa ja nyt se tuli kuin tilauksesta lämmittäen koko beachin ja kaikkien mielet. Ja varusteet. Saimme nimittäin viimein kamat kunnolla kuivumaan Fossestuan jäljiltä ulos. Mökkiemme pihamaa näytti melkoiselta mustalaisleiriltä kahdenkymmenen suomalaisen levitettyä käytännössä kaikki kamansa aurinkoon kuivumaan.
Heikki esittelee eräoppaan perusvarustusta. Siis 16:n eräoppaan.
Ja kun kamat oli kuivattu, oli ihmisten vuoro. Meillä nimittäin kulki matkassa mukana telttasauna, jonka pystytimme hiekkarannan päädyssä oleville kallioille. Siinä aurinkoisessa illassa, vuorimaisemissa ja valkoisella rannalla se sauna puksutti savua piipustaan ehkä kauneimmassa paikassa missä se on kuunaan seissyt. Oli leirintäalueen muilla asukkailla ihmeteltävää ja vähän ehkä myös kadehdittavaa eräopaskurssin löylytellessä Atlantin rannalla, ainakin sen suuntaisia oli muutamien vastaan tulleiden suomalaisten mietteet.
Mites toi saunamesta?
Yöunet puhtaissa lakanoissa mökeissä olivat kovin tervetulleet ja aamulla sängystä tuntui nousevan aivan uusi ihminen. Ja tänään se ihminen oli lähdössä kalaan. Norjalaisella aluksella merelle lähtö ja turskan kalastaminen on sellaisia bucketlist-juttuja, joka on aina roikkunut mukana kun täällä olen käynyt. Ja nyt se toteutui! Ajelimme pieneen Reinen kalastajakylään, joka oli kuin Tappajahain Amity, vedimme kelluntahaalarit niskaan ja hyppäsimme muutamaan saippuakippoon. Seilasimme merelle ihastellen loittonevaa Lofoottien eteläkärkeä, tunnelma kannella oli jotenkin jopa harras.
Päivällisen hakuun!
Päästyämme tarpeeksi kauas oli aika laskea syötit veteen. Veneen kyljessä oli keloja, joissa kussakin oli päässä 3-4 koukkua ja eriväristä jigiä sekä parisataa metriä siimaa. Laskimme siimat pohjaan, jonka jälkeen aloimme nykiä niitä voimakkain vedoin, jolloin syötit tekivät edestakaista liikettä jossain sadan metrin syvyydessä kalojen valtakunnassa. Kauaa ei tarvinnut narua kiskoa, kun tärppejä alkoi tulemaan. Turskaa, makrillia ja jotain minulle tunnistamatonta jättiläistä alkoi nousta tasaiseen tahtiin kannelle. Ensin kahdeksankiloinen. Sitten kaksitoista. Ja lopulta Pyryn yli neljätoistakiloinen jättiläinen!
Kala taitaa olla Pyryä isompi
Päivän toiseksi suurin saalis tarttui kouluttajamme Jannen syöttiin, hän nimittäin naarasi kannelle yli kymmenkiloisen vulkaanisen kiven! Harvinaisuus kuulemma näillä lakeuksilla, kapteeni ilmoitti vievänsä sen näytille paikalliseen kahvilaan.
Parin tunnin jälkeen meillä oli melkoinen Pietarin kalansaalis kyydissä. Kapteenimme fileeroi siitä osan mukaan otettavaksi, eikä tarvinnut siis kauheasti miettiä mitä tänään syötäisiin. Noin 25 kiloa turskaa taskussa seilasimme takaisin rantaan ja aloimme suunnittelemaan illan ruokalistaa.
Reinen kylä Lofoottien aivan eteläisessä kärjessä. Mun elämäntavoite on asua täällä.
Muutaman tunnin kahvilahengailun jälkeen Reinessä (söin mm. elämäni parhaat fish&chipsit!) ajelimme bussin Kvalvikaan, missä meitä odotteli autiotupa vuorten päällä. Oli aika reissun viimeisen illan ja haikin ennen kuin starttaisimme seuraavana päivänä hitaasti takaisin kohti Suomea. Lähdimme kiipeämään sumuisessa ja lämpimässä kelissä ylöspäin toiveissamme kirkas sää upea maisema. Vaan Norjassa sää oli edelleen kuin Norjassa, joten näkyvyydestä ei ollut tietoakaan vuoren ollessa totuttuun tapaan kuin hupun sisällä. Viikon reissaaminen ja bussissa istuminen alkoi näkymään ihmisissä väsymyksenä ja ensimmäistä kertaa oikeastaan koko vuoden aikana alkoi erinäistä hajoilua tapahtumaan itse kussakin. Väsymys ja ärtymys tarttuu helposti ja hetken tuntui kuin kaikki olisivat totaalisen loppu sekä sateeseen, että ehkä jopa toisiinsa. En tiedä, ehkä se, että kyseessä oli viimeinen yhteinen reissumme vaikutti myös, ihmiset ikään kuin antoivat ensimmäistä kertaa itselleen luvan väsyä ja hajota atomeiksi. Nousu ei kestänyt tuntia pidempään mutta ylhäällä olimme jotenkin aivan loppu. Kello oli paljon, kaikilla oli nälkä ja haaveiltu maisemakin jäi torsoksi. Aloimme porukalla valmistaa ruokaa ja tunnelma hiljalleen myös rauhoittui samalla, kun keittiössä valmistui itsenostetusta kalasta ainakin makrillisushia, leivitettyä turskaa voissa paistettuna ja chevitseä ruisleivälle laitettavaksi. Ja kun viimein ruokapöydän ääreen istuimme, oli tunnelma yhtäkkiä melkein surumielinen tajutessamme, että tämä on viimeinen reissuiltamme yhdessä ehkä ikinä. Ärtymys oli yhtäkkiä tipotiessään.
Norjalainen sää on norjalainen
Viimeinen aamu oli edelleen pilvinen, joskin näkymä välillä aukesi autiotuvan terassilta. Olimme suunnitelleet haikkaavamme vielä lähimaastossa olevalle rannalle mutta sen verran väsymystä oli vielä ilmassa, että päätimme vain ottaa iisisti ja suunnata suoraan takaisin bussille sitten kun sen aika olisi. Pakkasimme kamat, siivosimme mökin ja lähdimme alas. Bussi karautti polun päätyyn tien pieleen ja siitä alkoi 1400 kilometriä pitkä ajo takaisin kohti Eerikkilää. Itse hyppäsin Torniossa pois, missä autoni odotteli ottajaansa ja ajelin loput 700 kilometriä itsekseni kotiin. Olo oli haikea. Viimeinen yhteinen reissumme oli paketissa, koulua olisi jäljellä enää kolme viikkoa ja pian lähtisimme kaikki omille teillemme äärettömän antoisan vuoden jälkeen eräoppaan paperit taskuissamme.
Minulle tulee ikävä tätä kaikkea.
Maailman paras Eerikkilän LUOPAS19-kurssi viimeisellä reissullaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti