Olimme koittaneet järjestellä muutaman Eerikkilän koulukaverin kanssa reissua Repovedelle läpi koko joulutauon. Joka kerta se kuitenkin siirtyi ja muutti muotoaan yövaelluksesta parin tunnin nuotioretkeen ryhmäkoonkin vaihdellessa aina yksin menosta liki kymmeneen henkeen. Lopulta saimme loppiaisen lukittua ja lähdimme Markon kanssa kahdestaan Repiksen metsiä viimein haikkailemaan. Kävin Repovedellä syksyllä
meloen, mutta vaellellen oli paikka vielä kokematta. Kanootin kannelta ihastuin alueen maastoihin ja jo silloin päätin että seuraavan kerran tänne on päästävä jalan ja toivottavasti mahdollisimman pian.
Helsingistä lähtiessäni mittari näytti 23:a pakkasastetta mutta Lapinsalmen parkkipaikalle päästessä lukema oli jo -29°c. Taisi olla talven kylmin päivä tähän mennessä. Taivas oli kuitenkin pilvetön ja toisin kuin Helsingissä, Repovedellä ei tuullut, joten päivästä selviäminen mukavasti oli ainoastaan varustekysymys. Parkkiksella oli meidän lisäksemme ainoastaan kaksi autoa ja koko päivän aikana vastaan käveli kolme ihmistä, joten aika rauhassa saimme talvipäivästä nauttia. Kaipa se on niin, että jos sellainen -15°c karsii jo puolet potentiaalisista ulkoilijoista kotisohvalle, -25°c tiputtaa sitten loputkin. Meitä ei haitannut. Seuraavan parin kuukauden sisään koulussa on luvassa mm. umpihankihiihdon MM-kisat Pudasjärvellä sekä kuusi viikkoa Lapissa, joten nyt oli oiva päivä testata omia ja varusteiden rajoja kylmässä.
Tarkenee!
Kolmenkympin pakkasissa pilvettömän taivaan alla valo on jotenkin ihan käsittämättömän upea! Repoveden ison anti, korkeuserot ja isot nousut pienten vuorten päälle, pääsivät toden teolla arvoonsa tällä kelillä. Maisema oli oikeastaan joka hetki melko upea. Jäät olivat jo kantavat mutta koska koko kansallispuisto oli käytännössä tyhjä, olimme ensimmäisinä niille jalanjälkiä tekemässä. Jos ei kettuja ja jäniksiä siis lasketa. Haikkasimme Lapinsalmesta Katajavuoren kautta ensin Kuutinkanavalle ja siitä Mustalamminvuoren kautta vielä Olhavalle ja takaisin. Kilometrejä kertyi mittariin kutakuinkin viisitoista.
Kuin tyhjä canvas jolle maalata.
Kävin alkuviikosta ilmestyneessä
Partioaitan blogissani läpi kerrospukeutumisen aakkosia ja nyt pääsin pitkästä aikaa kokeilemaan niitä myös käytännössä todella kylmiissä olosuhteissa. Ei sitä nimittäin edes ihan joka talvi mittari laske kolmeenkymmentä pakkasen puolelle. Ja taas ei voi kuin ihmetellä soft shellin toimivuutta. Kuljin koko päivän merinovillakerrastossa, jonka päällä yläosassa oli ainoastaan fleece ja päällimmäisenä kerroksena sekä jaloissa että ylhäällä oli
Tierran Acet. Tarkenin täydellisesti. Ja tauoilla kun puki päälle kevytuntsikan, ei pysähtyessäkään päässyt kylmä niskan päälle. Reppuun jäivät vielä käyttämättä kuoret seuraavaa, vielä kylmempää (tai märempää) päivää varten.
Kaksi erityisesti mainittavaa seikkaa päivässä varustepuolella oli. Ensinnäkin, tämä oli ensimmäinen kerta kun minulla ei kertaakaan ollut kylmä ei varpaista eikä sormista.
Hanwagin Ivaloiden alla oli ainoastaan ohut lineri ja ohut merinosukka, eikä ollut minkäänlaisia ongelmia. Parhaat kenkäni ikinä! Käsissä taas oli lainerien päällä
Hestran Moon Mittenit ja ai että kun oli ihmisen hyvä olla. Pidin tumppujen sisällä oikeassa kädessä GoProta ja vasemmassa kännykkää ja hanskojen toimivuudesta kertonee se, että molemmissa oli akku edelleen liki täynnä kotiin lähtiessä vaikka pakkaslukema oli mitä oli. Toimitakyky säilyi siis loppuun asti. Ihanat hanskat.
Näkymä Katajavuorelta etelään.
Toinen asia, joka liian usein näin kylmällä unohtuu, on lämmike. Minulla oli litran verran kotona lämmitettyä mehua termarissa ja siitä kun tunnin välein tankkasi muutaman desin kitusiinsa, ei päässyt kylmenemään ollenkaan. Tällaisella kelillä keho käyttää ihan tolkuttoman määrän enemmän energiaa pelkästään lämmitykseen, joten sokeripitoinen lämmin juoma on ainoa oikea tapa tankata. Jos alkaa juomaan kylmää janoonsa, sitä on äkkiä pulassa. Sama homma syömisen kanssa. Tulipa testattua yksi huoltoasemalta poimittu sämpylä, joka oli saanut jäähtyä repussa muutaman tunnin ja voin kertoa, että jääksi muuttuneet suolakurkku ja kananmunaviipale maistuvat, eh, jännältä. Tai lähinnä tuntuvat. Ihan kuin kurkkujäätelöä vetäisi. Ja saman tien kun sämpylä oli mennyt kurkusta alas, se alkoi viilentää sisältäpäin ja kärsin päivän ainoan puolituntisen kylmästä. Eli jos ruokaa haluaa näillä keleillä ulkona syödä, suosittelen pakkaamaan lämmintä keittoa termariin kotoa lähtiessä. Tai ainakaan en suosittele kinkkusämpylän ostoa matkalta.
Pakkaspäivän upea valo!
Kaiken kaikkiaan loppiainen Repiksellä oli sekä erittäin hyvä varustetesti ja käytännön treeni, että äärimmäisen hieno ulkoilupäivä julmetun kauniissa pakkassäässä. Ei noita kelejä kannata pelätä, kunhan hankkii vain kunnon varusteet ja lähtee ulos! Sitä saattaa huomata kokevansa paljon enemmän kuin yhtenä lauhana kevätpäivänä Nuuksiossa.
No okei, viikset vähän otti osumaa.
