En ollut melonut intiaanikanootilla koskaan ennen kuin aloitin Eerikkilässä. Olin aina ajatellut, että melonta on jotenkin tylsää ja toisekseen, jos sitä on tehtävä, on kajakki oleva ainoa oikea työkalu. Kuitenkin isona osana eräopaskurssiamme on opetella inkkarin salat ja niinpä meidät nakattiin järvelle jo koulutuksen toisena päivänä osana vajaan sadan kilometrin aloitusvaellustamme. Salaa huomasin pitäväni lajista jo silloin.
Pitkin syksyä olemme sutineet menemään Eerikkilää reunustavaa Ruostejärveä, milloin osana koulutusta, milloin ihan omaksi huviksemme meloaksemme vastarannalla sijaitsevalle laavulle iltapäiväkahville. Ja joka kerta olen tykästynyt lajiin lisää. Niinpä en ole meinannut malttaa odottaa ensimmäistä pidempää kanoottivaellustamme, joka koitti viimein tällä viikolla. Luvassa oli 30 kilometriä järvenselkää pitkin poikin Repoveden henkeäsalpaavan kaunista kansallispuistoa.
Aloitimme matkamme Lapinsalmen kupeesta, mihin Eerikkilän autot meidät tiputtivat. Kohta trailereista oli purettu 10 kanoottia, joihin 20 innokasta melojaa pakkasi varusteitaan. Varamelat, check! Vesitonkat, check! Äyskärit, check! Sää oli edelleen vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ja sadettakin oli luvattu vasta parin päivän päähän, joten näytti siltä, että uskomaton kuiva putki syksyn retkillämme jatkuisi. Välillä se aurinkokin vielä pilvihattaran takaa pilkahteli ja värjäsi upeasti kellastuneet koivut havumetsän seasta kauniisti. Vuodenaika oli täydellinen vaelluksellemme väriloiston puolesta, kun suurin osa puista ei ollut ehtinyt vielä lehtiään tiputtaa.
Meloimme Lapinsalmen riippusillan ali järven ollessa tyyni. Tunnelma oli hyvä kanoottien lipuessa kohti lounaspaikkaamme Karhulahdessa. Inkkarikanoottien mekanismi toimii niin, että jokaisessa purtilossa on kaksi ihmistä. Varusteet on köytetty liinoilla tiukasti kanootin keskelle niiden pitäessä kulkuvälineen vakaana samalla, kun edessä melova toimii käytännössä moottorina ja takana istuva navigoi. Ensimmäisten räpiköintien jälkeen opin nopeasti, että voima vetoihin lähtee käytännössä perseestä, jolloin koko yläkroppa tekee töitä vehkeen liikuttamiseksi. Kun muutaman tunnin isoa järvenselkää tempoo eteenpäin, se käy jo hyvästä salitreenistä. Meillä on melontaparini Eevan kanssa muodostunut hyvä tiimi, jossa Eeva ohjaa minun hoitaessa raa’an voiman. Meno pysyy vakaana ja vauhtikin on kohtalainen, toisin kuin silloin kun minä koitan ohjata Eevan meloessa. Minulla on vielä haasteita saada kanootti pysymään kunnolla suunnassa ja muutenkin vakaana, hötkyilen jotenkin liikaa. Lisää treeniä siis tarvitaan vielä. Mutta toisin päin homma toimii ja sillä asetelmalla ensimmäisen päivän etenimme.
Tiimi toimii. Ja somettaa.
Noin kolmen kilometrin melonnan jälkeen söimme lounaan Karhulahden tulipaikalla. Vaikka meloessa oli lämmin, rantautumisen aikana meinasi kylmä hieman hiipiä kitusiin. Kai se on uskottava, että kesä on ohi vaikka välillä tuntuu, että se jatkuu tänä vuonna ikuisuuteen. Tunnin lounastauko teki myös hyvää selälle ja hartioille, jotka saavat kanootilla liikkuessa osansa. Onneksi aloitin salilla käymisen Eerikkilään mennessäni, en usko että siitä ainakaan haittaa on ollut jaksamisen kannalta.
Jatkoimme matkaamme kohti yösijaamme Mustalamminvuoren kupeessa. Keli oli edelleen upea. Kanoottihommissa on jotain samaa kuin isojen vuorten kiipeilyssä, siinäkään ei oikein voi kiirehtiä. Koska kanootilla on rajansa vauhdissa, ei liika repiminen lopulta auta yhtään. Jolloin hiljalleen eteenpäin lipuessa sitä uppoaa helposti johonkin sellaiseen haaveilun ja fiilistelyn tilaan, ihan kuin pieneen omaan kuplaansa, jossa vallitsee täysi rauha ja hiljaisuus. Ja toisin kuin kansallispuistoja vaellellessa jalan, meloessa voi oikeasti keskittyä ympäröivään maisemaan koko ajan. Koska liikerata muuttuu nopeasti mekaaniseksi toistoksi, katse on helppo nostaa ylös ja aistia upeaa luontoa ympärillä. Se näkyy paljon paremmin kuin kinttupoluilta liukkaita juuria väistellessä. Meloessa tunnelma kanootissamme oli liki harras.
Saavuimme Mustalamminvuorelle alkuillasta ja pystytimme nopeasti leirin ennen kuin lähdimme kiipeämään vuoren päällä nököttävälle näkötornille toiveenamme osua sinne vielä ennen kuin aurinko laskee manan maille. Puolimatkassa ylös alkoi taivaanrannasta kajastaa upea oranssi valo ja saavuttaessamme kallion laen edessämme aukesi yksi kauneimmista auringonlaskuista joita olen koskaan todistanut. Seisoin hiljaa ja tuijotin kaukaisuuteen. Tämän takia ulkoilmaan pitää kerta toisensa jälkeen lähteä, ajattelin.
Auringonlasku Mustalamminvuorella
Pimeän laskeutuessa kapusimme takaisin leiriin, missä loppuilta meni tuttua kaavaa noudattaen tulien ääressä ruokaa laittaen ja takuuvarmasti huonoja juttuja kertoen. Retkelle heitetyn herkkuhaasteen puitteissa toteutin viimein pitkään suunnittelemani makumatkan ja käärin Snickers-patukan pekoniin ja paistoin sen nuotiolla. On ainoastaan huutava vääryys ja oikeusmurha, etten haastekisaa luomuksellani voittanut, sen verran härskin (ja hyvän) makuinen se oli. Jonkun mielestä tiramisu oli kuitenkin parempaa…
Tiipiissä nukutun yön jälkeen nousimme aikaiseen aamuun jo ennen auringonnousua. Pakkasimme kanootit mutta jätimme ne vielä hetkeksi rantaan tehdäksemme muutaman kilometrin kävelylenkin Olhavanvuorelle. Jokaisella reissullamme järjestävän ryhmän harteille on annettu muiden järjestelyjen lisäksi myös paikallisen kulttuurin ja kohteiden esittely muille. Niko piti hyvän luennon kiipeilyhommista samalla esitellen Olhavan historiaa ennen kuin palasimme rantaan ja hyppäsimme taas kanoottiemme selkään.
Olhavanvuori
Oli minun vuoroni ohjata Eevan siirtyessä eteen ja meno oli heti aika paljon hötkyvämpää kuin edellisenä päivänä. Tuuli oli hieman noussut mutta keli oli edelleen hyvä, joten kyllä se kanootti silti eteenpäin meni. Siinähän sitä tekemällä taas oppi. Pysähtyimme ensin muutaman kilometrin päähän tutustumaan Kuutinkanavan uittopaikalle, mistä matka jatkui meloen Löppösen luolalle tutustumaan kalliomaalauksiin, jotka paikalta löydettiin 70-luvulla. Niiden tarkkaa ikää ei olla koskaan määritelty, mutta jonnekin kivikaudelle se kai asettuu. Löppösen luolan nimen etymologiaa ei täysin myöskään ole ilmeisesti selvitetty, kuulemma paikka on kuitenkin saanut nimensä siellä joskus majailleesta erakosta Löppönen nimeltään.
Jatkoimme kanootein lounastauolle takaisin Lapinsalmeen kelin hieman yltyessä. Pysähtyessämme alkoi olla oikeasti jo melko kylmä, kun ryhmä eräoppaita kävi lounaan laittoon. Samalla myös tuuli oli noussut ja sen puhaltaessa etelästä, osui puhuri suoraan Tihvetjärven selälle, mistä meidän oli tarkoitus noin 10 kilometrin lenkki yösijoillemme Kirjokiven kartanolle vetää. Hetkellisen pohdinnan jälkeen kouluttajamme ja järjestävä ryhmä tekivät päätöksen ottaa käyttöön suunnitelman B ja koukata Kirjokivelle seuraavaksi päiväksi suunniteltua paluureittiä pitkin. Matka lyhenisi olennaisesti ja kulkisi suojaisammassa saaristossa, joten olisi turvallisempaa ohjata iso ryhmä sitä kautta perille kuin lähettää 20 kanoottinoviisia isolle selälle kovaan aallokkoon vastatuuleen. Matkamme lyheni siis noin puolella, mikä harmitti ainakin osaa ryhmästä. Mutta - jos nyt saan taas tähän yhden vuorifilosofian mukaan heittää - kääntyminen on viisautta. Vuorilla olen aina ajatellut niin, että jos minulla tulee yhtään epäturvallinen olo tai sellainen fiilis, että tämä ei nyt ehkä ole järkevää, käännyn takaisin. Mikään paikka ulkona ei ole lopulta turhan riskin arvoinen ja suurta viisautta on kokea olonsa turvalliseksi. En siis kritisoinut oikaisupäätöstämme hetkeäkään. Se oli oikea ratkaisu.
Meloimme suojaisten rantojen kautta Lapinsalmelle johtavalle kannakselle, jonka yli kannoimme varusteet ja kanootit. Kävi muuten salitreenistä! Matkaa oli ehkä viitisensataa metriä mutta rinkat, vesitonkat ja teltat mukana kanootti ei ole se maailman kevyin varuste. Iltapäiväjumpan jälkeen edessä oli vielä viimeinen rykäisy Kirjokiven kartanon rantaan ja se kuljettiin vastatuuleen nousseessa aallokossa. Samanlaisessa mitä meillä olisi ollut kilometritolkulla edessä jos olisimme pysyneet alkuperäisessä suunnitelmassamme. Minä siirryin eteen, Eeva otti ohjauksen hoitaakseen ja lähdimme puskemaan navakkaan vastatuuleen ja aallokkoon. Tulipa melomiseen hieman tekemisen meininkiä! Matkaa oli noin kilometri ja se sujui hyvin, joskin töitä sen eteen sai tehdä. Päästessämme kuivina vastarannalle oli femmojen paikka, tiimi toimi myös kunnon olosuhteissa. Itseluottamus kasvoi odotellessa ensi kesän koskimelontareissuja.
Eeva moottorina
Yösijamme oli siis yleellinen Kirjokiven kartano, missä pääsimme nukkumaan sisätiloihin. Keittiökin löytyi ja sauna oli lämmin. Pientä luksusta ulkohommiin, etenkin pitkän melontapäivän päätteeksi. Aluksi pudistelimme päitämme, että eihän me nyt tällaisessa voida nukkua kun pitäisi jotain eräkokemusta koittaa kartuttaa, tuntui kuin emme olisi ehkä ansainneet moista luksusta. Etenkin kun olimme juuri lyhentäneet päiväreittiämme liki puolella. Mutta Pyryn esittämä pointti siitä, että ei Eerikkilän eräopaskoulussa ole tarkoitus tehdä kenestäkään jotain pesunkestävää metsäsissiä vaan enemmänkin opettaa meidät tarjoamaan ihmisille elämyksiä, oli validi. Koska sauna ja hyvä ruoka tällaisen päivän päätteeksi olivat juuri sitä: elämys. Lisää huonoja ja vitsejä ja Johannan, Markon ja Mikan herkkuhaasteeseen mukaan heittämä täytekakku, niistä oli ilta tehty. Taisin lopulta nukahtaa sohvalle jo vähän yhdeksän jälkeen.
Kolmas aamu valkeni harmaana ja tuulisena, sadettakin vihmoi jo vähän naamalle. Voisi ehkä sanoa viimein, tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun syksyn retkillämme satoi, jos Torronsuon ukkosmyrskyä ei lasketa mukaan. Edessä oli vielä matka takaisin Lapinsalmelle samaa reittiä kuin mitä olimme edellisenä päivänä tulleet, tällä kertaa kuitenkin myötätuulessa. Eeva taas ohjauspäätyyn ja minä moottoriksi. Ehkä jopa hieman yllättäen matkanteko navakassa myötätuulessa oli haastavampaa kuin sitä vastaan. Jotenkin kanootin pitäminen vakaana ja suunnassa osoittautui hankalaksi ja Eevalla oli täysi työ saattaa meidät perille eiliseltä tutulle kannakselle, joka oli taas ylitettävänä. Kamat kantoon, viimeinen raivotus metsän läpi ja edessä oli enää lopun melonta Lapinsalmeen, missä autot meitä vartoivat. Sade alkoi loppua kohden yltyä, mikä toi ainakin minulle jollain tapaa vain lisää virtaa. Fiilis oli hyvä vetäessä täysillä voimin ennen kuin karautimme kannoottimme viimeistä kertaa tällä reissulla rantaan.
"Alaskan pojat." Eetu ja Jimi töissä.
Repovesi oli nyt melottu. Paikka oli maineensa veroinen ja uskon, että kansallispuiston näkeminen kaikkine korkeuseroineen vesiltä käsin sen sijaan, että olismme perintesesti tallailleet sitä polkuja pitkin, teki sille ansaitsemaansa kunniaa. Upea paikka eikä tämä varmasti jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun Repovedelle lähden.
Ja se melonta. Jos salaa olin tykästynyt intiaanikanootteihin jo aloitusvaelluksellamme elokuussa, niin nyt se tykkäys muuttui viimein rakkaudeksi. Hiljalleen veden päällä eteneminen ja vastatuulessa tuuleen painaminen antoivat aivan uuden tavan liikkua luonnossa. Kanootilla liikkuminen on rauhallista, visuaalista ja sellaista, että siinä saa rauhassa upota haaveisiinsa. Vähän kuin jonkinlaista terapiaa. Jos sanotaan, että 20 minuuttia metsässä tekee mielelle ihmeitä, väitän että 20 minuuttia kanootin nokassa järvellä sen metsän ääressä vähintään kaksinkertaistaa vaikutuksen. Ihan omassa hiljaisuuden kuplassa liplattamisessa on jotain samaa sisäistä rauhaa kuin kiipeilyssä, jotain sellaista, missä aistii ympäristön jokaisella solullaan.
Lisätään ostoslistalle oma kanootti. Tämä ei jää tähän.
