Talvileiri Liesjärvellä 27.-29.1.2016

”Minä vihaan laavuja” oli ensimmäinen ajatukseni, kun makasin romahtaneen majoitteen katto naamallani kello kolme yöllä. Vihasin niitä jo partioaikoina ja siksi en moisessa ole nukkunut yli 20:een vuoteen. Nyt kuitenkin käsky oli käynyt, että ensimmäisellä talvileirillä majoitteina on käytettävä laavuja ja kun toisena leiriyönä laavumme eturipustus petti myräkässä ja tippui jäisenä ja märkänä naamallemme, vannoin, etten enää ikinä moisessa hökötysessä nuku. Talvea varten on olemassa kupoliteltat juuri siksi, että niissä sentään on mukavaa. 

Onneksi samalla, kun Heikin kanssa makuupusseissamme vielä suunnittelimme laavun korjausoperaatiota, Jimi ponkaisi omastaan paljain jaloin ja boksereissaan ulos, huusi ehkä kaksikymmentä kertaa että voi helvetin helvetti että on kylmä, korjasi katkenneen kiilan öisessä tuulessa ja pyryssä ja pystytti majoitteen päällemme uudelleen. Me emme ehtineet edes tajuta mitä tapahtui kun kaksimetrinen kaveri oli jo takaisin makuupussissaan ja uudelleen unessa. Nauratti. 

Edellinen yö oli sujunut sentään ihan leppoisasti, joskin ehkä kosteahkosti. Viimeisen kuukauden tulipalopakkaset olivat yhtäkkiä kuin muisto vain ja Liesjärven metsissä satoi kaatamalla. Me olimme tulleet talvileireilemään kolmeksi päiväksi harjoittellaksemme vaikeammissa olosuhteissa toimimista. Nyt ne olivat kyllä toki hankalat, mutta aivan erilaiset mitä olimme toivonet. Tarkoitus olisi ollut testata pakkaskestävyyttä, varusteita ja toimintakykyä kylmässä, mutta harjoitus muuttuikin aivan toisenlaiseksi nollakelissä ja vesisateessa, joka kasteli jokaisen millin jokaisesta varusteesta. Ainakin jos ei ollut kunnolla varautunut. Itse olen retkeillyt paljonkin talvella ja vuorilla, joten minulla oli suunnilleen käsitys siitä, mitä tuleman pitää mutta harmitti jonnin verran niiden puolesta, jotka ensimmäistä kertaa olivat lumisissa olosuhteissa leireilemässä eivätkä päässeet kunnon pakkasiin itseään koettelemaan.

Suomalainen värikuva hiihdosta järven jäällä.

Lähdimme keskiviikkona aamulla Eerikkilän kyydillä metsän reunaan muutaman kymmen kilometrin päähän, missä purimme jo edellisenä iltana pakatut ahkiot peräkärrystä ja löimme sukset jalkaan. Hiihtotreenin olimme aloittaneet jo muutamaa viikkoa aiemmin. En ollut itse koskenutkaan suksiin sitten armeijan 17 vuotta sitten ja olin jotenkin uskotellut itselleni mantraa siitä, kuinka hiihtäminen on aivan ahterista. Vaan kuinka väärässä olenkaan kaikki nämä vuodet ollut! Kun viikon verran treenasi eräsuksilla liikkumista melkein muutaman kerran päiväkeskiarvolla, sai sitä yllättävän äkkiä jutun juuresta kiinni. Hiihtäminenhän on ihan törkeän hauskaa! Taas yksi uusi muoto luonnossa liikkumiseen, jota en aiemmin ole ajatellutkaan. Ja kun seisoo auringonlaskun aikaan hiljaisuudessa keskellä järven jäätä sukset jalassa, voi tavoittaa jotain sellaisia fiiliksiä, joita ei ennen ole saanut. Sitä on hetken verran taas enemmän yhtä luonnon kanssa.

Viime viikolla oli sentään vielä lunta.

Nyt meillä oli myös ahkiot vyötäisillä kiinni ja rinkat selässä, kun siirryimme metsätien päästä kohti suunniteltua leiripaikkaamme. Matkaa ei ollut kuin muutama kilometri, mikä oli tervetullutta, koska taivaalta tosiaan ropisi ihan tyylipuhdasta vettä. Lunta oli sentään tullut edellisviikkojen aikana sen verran, että se kantoi märälläkin metsämättäiden yli leiriin. Paluumatkalla paria päivää myöhemmin olikin sitten jo hieman haastavampaa ja pitää vain toivoa, että keli vetäisi taas kunnolla pakkasen puolelle ja toisi tuoretta lunta maastoon.

Kolmipäiväisen talvileirimme tarkoitus oli siis totutella kuivan vuodenajan retkeilyä haastavampiin olosuhteisiin ja opetella niitä rutiineja, joita lumessa telttaillessa (laavuillessa) kannattaa osata. Kuten tulenteko märistä maastosta kerätyistä puista, juoma- ja ruokaveden sulattaminen lumesta ja ylipäänsä varusteista huolehtiminen niin, että ne - ja siten myös niiden käyttäjä - pysyisivät toimintakykyisenä loppuun asti. Ohjelmaa ei siis ollut kolmeen päivään pakattu liikaa, vaan suurimman osan ajastamme vietimme pienessä metsään pystytetyssä lähiössämme. Kaadoimme lähimetsästä pystyynkuolleen puun ja teimme sen rungosta kahtena iltana valtavan rakovalkean, jonka ympärille syntyi leirimme sydän. Melko lämmin sellainen.

Rakovalkea lämmitti leireilijät.

Teimme pari hiihtoreissua lähimaastoon GPS-laitteilla suunnistaen ja kävimme läheisellä järvellä pilkkimässä. Kalaa ei tullut, joten tyydyimme erittäin mielellämme järjestävän ryhmän mukana tuomiin loimulohi-aineksiin, joita herkuttelimme rakovalkeamme äärellä. Toisena iltana päätimme oman ryhmämme kesken vetää taas ns. överiksi ruoan kanssa ja kokkasimme naudan ulkofilepihvejä kermakastikkeessa sekä hunajassa ja sitruunassa marinoituja yrttiperunoita. Melkein nauratti istua pimeässä talvisessa metsässä kaatosateessa ja nauttia käytännössä viiden tähden illallista Primuksen bensakeittimillä valmistettuna. 

Liekitetyt naudan ulkofilepihvit kermakastikkeessa sekä hunaja-sitruunamarinadissa paistetut rosmariiniperunat.

Perus leirimättö.

Totuttelimme olosuhteisiin ja vertailimme varusteitamme. Kiroilimme niitä, jotka olivat unohtuneet kotiin ja iloitsimme niistä, jotka toimivat. Sain Tierran kuoriasuni ensimmäiseen kunnon testiin enkä voi kuin todeta niiden toimineen täydellisesti. Pysyin kuivana läpi koko reissun oikeastaan. Samaten uusi Fjellun makuupussini piti kosteuden ulkopuolella juuri niin kuin pitikin ja sain nauttia yöni kuivana. Jos ei sitä naamalle lässähtänyttä laavun kattoa siis lasketa mukaan. 

Kaiken kaikkiaan, vaikka sää ei meitä siinä mielessä suosinutkaan, että olisimme päässeet pakkaskestävyyttä kunnolla testaamaan, vuoden ensimmäinen talvileiri oli onnistunut. Etenkin niille, jotka eivät talvisissa olosuhteissa ole koskaan retkeilleet useampaa yötä putkeen, uskon että reissu oli opettava. Ja oli se sitä niillekin, jotka näihin oloihin olemme jo tottuneet. Olen aina sanonut, että joka ikiseltä reissulta oppii aina jotain uutta ja niin tältäkin. Minulla on oman, kovasti Liesjärvellä kaipaamani, kupoliteltan kanssa hyvin asettuneet rutiinit, joiden puitteissa toimin talvisin. Nyt, kun ympärillä oli parikymmentä ihmistä ja majoite ei ollut oma ja tuttu, huomasin rutiinien helpommin unohtuvan, mikä voi johtaa ongelmiin. Tällaisella ryhmällä matkatessa pitää siis pysyä huomattavasti skarpimpana kuin omillaan matkatessa, koska sitä jotenkin antaa itselleen helpommin pikkujuttuja anteeksi kun porukalla ollaan ja touhutaan. Ja kun tänään aamulla heräsin siihen, että olin unohtanut hanskani pihalle sen sijaan, että olisin laittanut ne kattoon kuivumaan, kuten kupolin kanssa matkatessa aina teen, sain hyvän opetuksen. Onneksi pakkasta oli vain muutama aste eikä esimerkiksi sitä pariakymmentä. Silloin olisin ollut pulassa. 

Tärkein kuitenkin mitä retkeltä opin oli se, jonka jo alussa sanoin. Ja jonka nyt toistan: Minä vihaan laavuja.

Laavuja. Ihan liikaa laavuja.