Kebnekaise, Ruotsi 27.6.-8.7.2017

Kyllä se etukäteen mietitytti, että kuinka sitä jaksaa kaksi settiä Kebnekaisea putkeen. Ensin vaellus tunturiasemalle, sitten pitkä ja raskas huiputuspäivä, vaellus takaisin ja sama setti uudelleen parin lepopäivän jälkeen. Toisaalta, kevään treeni on ollut aktiivinen ja olo oli varsin hyvä fyysisesti, joten innolla lähdimme apuoppaani Markon kanssa kohti pohjoista ajelemaan ja kokeilemaan!

Sää lupaili ensimmäiselle viikolle varsin hyvää, vaikka saapuessamme 1200 kilometriä myöhemmin Nikkaluoktaan taivaalta satoi vielä täydellä teholla. Pystytimme leirin parkkipaikan kupeeseen ja sovimme sääherrojen kanssa, että sade loppuisi seuraavaan iltapäivään mennessä, kun ensimmäinen asiakasryhmä saapuisi paikalle. Ja kuinka ollakaan, pilvet siiryivät syrjään tasan viideltä, joka oli ilmoitettu lähtöaikamme! Ja pysyivät syrjässä seuraavat viisi päivää.

Markon työsopimuksessa lukee, että tarjoan hänelle 

aamukahvin joka päivä vuoteeseen.

19-kilometrinen vaellus Kebnekaisen tunturiasemalle oli jaettu kahteen osaan: ensimmäisenä iltana leiriytydyimme noin kuuden kilometrin päähän Laddjujavrin venesataman kupeeseen, mistä seuraavana päivänä taivalsimme asemalle. Myöhäisen kevään johdosta hyttyset olivat vasta heräilemässä ja niiltä sai olla reitillä vielä rauhassa. Vielä. Viisi päivää myöhemmin tilanne oli jo aivan toinen, puhumattakaan seuraavasta viikosta. Tunturiasema ja sen viereen pystyttämämme perusleiri kuitenkin sijaitsivat onneksi puurajan yläpuolella ja siellä pienen tuulen avittamana ei hyönteisparvet paljoa pyörineet.

Ryhmä numero yksi, 27.6.-1.7.

Kebnekaisen tunturiasema avattiin tänä vuonna 17. kesäkuuta, eli reilua viikkoa ennen saapumistamme. Silloin paikan päältä kuului viestiä, että lunta on maastossa ja reitillä todella runsaasti. Olimme aikeissa nousta Ruotsin korkeimmalle huipulle Västra ledeniä pitkin, missä joissain kohdissa lumi helpottaa matkaa, toisissa hankaloittaa. Olimme joka tapauksessa varautuneet, että sitä olisi paljon. Vaan mitä vielä! En ole koskaan ollut Kebnekaisella näin vähälumisessa maastossa! Lumiraja tuli tänä vuonna vastaan oikeastaan vasta Kebnen huippuharjanteella ja ainoastaan Vierramvaren ja Duolbagornin satulaan noustessa lunta oli muutama pätkä ylitettävänä sitä ennen. Mäessä oli jopa muutama portaikko, jotka aiemmin ovat ilmeisesti olleet hautautuneena lumeen, koska en ollut niitä aiemmin nähnyt. 

Huiputuspäivä on pitkä ja raskas kelle tahansa. Aloitimme kuudelta ja huipulla seistiin kahden jälkeen. Päivä oli aurinkoinen ja käytännössä tuuleton, mikä teki siitä välillä jopa tukalan. Matkalla oli niin kuuma, että jokainen pienikin pilvenhattara auringon eteen oli tervetullut. Etenkin, kun virtaavaa vettä ei vuoren ylemmillä rinteillä enää ole ja nousuun tulee sellainen viiden-kuuden tunnin tauko, kun uutta vettä ei pulloihin saa ja tankkausta on säännösteltävä huipulle ja takaisin. Säästä huolimatta –tai sen ansiosta – ryhmämme liikkui hyvin, mitään ongelmia ei matkalle tullut ja koko porukka saavutti Kebnekaisen 2110-metrisen huipun yhdessä hieman kahden jälkeen! Harvinaisen tasainen porukka varmisti myös sen, että olimme ensimmäistä kertaa Markon kanssa YHDESSÄ huipulla, mikä oli hieno fiilis. Vaikka tässä on kaikenlaista isompaa ja pienempää vuorta tullut viime vuosina noustua, fiilis ryhmän kanssa tavoitteen saavuttamisesta oli hieno!

Huippu näkyvissä!

Lähenee, lähenee...

Done!

Matka alas sujui leppoisasti eikä uupumisen merkkejä oikeastaan näkynyt ihmeemmin kenessäkään, vain hieman ryhmä hajosi laskussa toisten jalkojen kantaessa paremmin. Minulla on se periaate, että olen aina viimeinen, joka leiriin saapuu ja kelloni näytti puoli yhdeksää teltan pihassa seistessäni. 14 ja puoli tuntua mäessä, ei paha! 

Seuraavana aamuna toivotin muiden tapaan lepopäivän tervetulleeksi. Nestehukka helteisen huiputuksen jälkeen tuntui kehossa, joten suola-, vesi- ja kokistankkaus oli tarpeen. Makoilimme auringossa leirin kupeessa ja fiilistelimme vielä edellistä päivää. Iltapäivällä pienenä palautteluna taivalsimme muutaman kilometrin alemmas laaksoon keittelemään kahvit, ennen kuin sauna ja dinneri tunturiasemalla kutsuivat. Loppuiltaa istuskeltiin vielä aseman terassilla ruotsalaisten helikopterien ja huonojen (ja tosi huonojen) juttujen parissa. Edessä oli enää seuraavan päivän paluumatka takaisin Nikkaluoktaan, josta muutama kilometri oikaistiin venekyydillä. 

Singitjåkka ja Duolbagorni, kuin veljekset.

Vaikka kuinka kiva viikko oli ollut, kyllä Nikkaluoktan kappelin näkeminen on aina jotenkin hieno hetki. Se on samalla ylpeä sekä haikea. Ylpeä, koska reissu oli mennyt nappiin, mutta haikea, koska nyt se on ohi. Tämän työn tragedia on se, että kaikki ne hienot ihmiset, joihin on juuri saanut tutustua, lähtevät aina liian aikaisin kotiin ja palaavat omiin elämiinsä. Heitä jää aina pieni ikävä ja osaa ei ehkä tapaa enää koskaan. Siinä on jotain kaunista mutta surullista samaan aikaan. Lähdimme Markon kanssa ajelemaan Kiirunaan, missä viettäisimme muutaman lepopäivän, ja fiilis oli siinä mielessä tällä kertaa hyvä, ettei meidän tarvinnut vielä hyvästellä taivaanrannassa näkyviä vuoria. Palaisimme parin päivän päästä takaisin uuden ryhmän kanssa.

Työ ystävien kanssa ei tunnu työltä ollenkaan.

Olisittepa nähneet ilmeemme, kun saavuimme Kiirunan hotellillemme. Rakennuksen pihalla oli kaksi lavaa, joista toisella joku paikallinen grindcore-bändi raapi juuri soundcheckiaan kasaan. Festarit? Really? TÄNÄÄN? Kyllä vain. KIRUNAFEST. Juuri tänään, juuri hotellimme pihassa, ikkunamme alla. Meillä oli ensimmäisen kerroksen huone. Tsekkasimme aikatauluja netistä, illan pääesiintyjä Royal Republic soittaa keskiyöllä. Ei helvetti.

Lopulta (onneksi) olimme sen verran väsyneitä, että molemmilla taisi olla silmät kiinni jo ennen kymmentä. Aamulla kumpikaan ei muistanut, että olisi edes havahtunut tuhatpäiseen yleisöön tai musiikkiin enää yöllä, selvisimme siis säikähdyksellä. Hengailimme pari päivää Kiirunassa lähinnä syöden ja hotellissa makoillen, muutama pieni tutustumislenkki sentään tehtiin kaupungin keskustaan ja sen retkeilyliikkeisiin. Ennen paluuta Kebnekaiselle Kiirunaan saapui myös Piotr, johon olin tutustunut vuodenvaihteessa Aconcagualla. Piotr laittoi minulle keväällä viestiä, että hän haluaisi päästä Ruotsin huipulle ja kuinka ollakaan, hänen kalenterissaan oli tilaa juuri sopivasti osallistuakseen toiselle vaelluksellemme. Niinpä puolalainen lensi Ruotsiin ja lähti mukaan. 

Ryhmä numero kaksi, 4.-8.7.

Toisen viikon sääennuste oli ollut melko epävakaa koko ajan, lupailtiin sateita ja kovia tuulia. Niinpä oli iloinen yllätys, kun sade jälleen lakkasi juuri, kun olimme aloittamassa uutta vaellusta kohti tunturiasemaa. Tuuli pysytteli kuitenkin edelleen navakkana ja teki niin oikeastaan koko viikon. Muttei kuitenkaan niin, että se olisi mitenkään muuttanut suunnitelmiamme. Perusleiripaikkamme Fjällstationin kupeessa otti kyllä osumaa koko ajan, mikä monilla vaikeutti unen saantia tuulen pauhatessa pihalla lakkaamatta., mutta ainakaan ei tarvinnut taaskaan hyttysistä huolehtia.

Huiputuspäivän aamu oli puolipilvinen puhurin ollessa edelleen mojova. Tuuli tuli kuitenkin pohjoisesta ja koska nousisimme ylös Kebnekaisen eteläpuolelta, pystyisimme todennäköisesti kiipeämään suurimman osan matkasta suojassa. Oletus osui oikeaan ja päästessämme Duolbagornin kulmalta Kebnetjåkkan solaan sää tyyntyi ja niinpä homma näytti taas ihan hyvältä. Pahimmat puuskat tulivat aina satuloissa, jotka toimivat kuin tuulitunnelit, joten päädyimme pitämään lounastaukomme poikkeuksellisesti Vierramvaren huipulla, jonka kautta Kebnelle noustaan. Ratkaisu osoittautui oikeaksi Kebnekaisen seistessä vieressä suojaten meitä isommalta myräkältä. Marko kääntyi tässä kohtaa yhden asiakkaan kanssa takaisin minun jatkaessa lopun ryhmän kanssa kohti maalia. Osa porukasta liikkui nopeammin, joten huiputukset osuivat tällä kertaa ripotellen. Itse olin perillä viimeisten kanssa lopulta puoli kolmen kieppeillä. Toinen Kebnen huiputus viikon sisään! Tällä kertaa suurin osa näkymästä oli peittynyt alati päälle vyöryviin pilviin, mutta se ei fiilistä latistanut kellään. Huipun saavuttaminen oli hieno hetki kelistä huolimatta ja sen takia tänne oli tultu!

Matkalla ylös.

Paluumatka muodostui hitaaksi letkan hajotessa pitkin vuorta. Ensimmäiset olivat leirissä melko samassa ajassa kuin edelliselläkin viikolla, mutta peräpää oli hidasliikkeinen ja olin viimeisenä perillä vasta puoli kahdentoista aikoihin. 17,5 tuntia mäessä, huh! Uupumusta ei silti ollut vieläkään ilmassa ja kaikilla tunnelma oli hyvä. Melkoinen rypistys silti! Ja taas seuraavan päivän lepopäivä kahviretkineen ja dinnereineen tuli tarpeeseen.

Vasta viimeisenä yönä tuuli tyyntyi ja paluupäivämme oli liki tuuleton. Saimme myös kahden viikon ensimmäiset sateet niskaamme, joskin kovin maltilliset sellaiset. Mutta ne hyttyset. Ne perkeleen itikat. Olivat varmaan odotelleet kaikki yhdessä kasassa tuulen tyyntymistä ja kun se viimein tapahtui, koko pohjoisen Ruotsin hyttyspopulaatio kävi kiinni samanaikaisesti laskeutuessamme taas puurajan alapuolelle. Kuumasta säästä huolimatta kuoritakit ja huput olivat käytännössä pakolliset aina Nikkaluoktaan saakka.

At your service. #365klubi

Kaksi viikkoa Ruotsissa, 19 asiakasta, 18 huiputusta, monta uutta ystävää ja hienoa hetkeä myöhemmin oli aika aloittaa viimeiset 1200 kilometriä takaisin kotiin. Kuuntelimme Abbaa aika paljon. Vierramvarella kävin neljä kertaa ja Kebnekaisen huipulla kaksi, varsin hyvä kesäjumppa tuli siis suoritettua. Kyllä tämä hyvästä kuntotreenistä kävi parin viikon päässä odottelevaa Mont Blancia varten. Vastaus siis alun kysymykseen saatiin, ja varsin positiivinen sellainen: hyvin jaksoi!  Yllätyksekseni toisen viikon 17,5-tuntinen huiputus oli fyysisesti ensimmäistä viikkoa jopa kevyempi! Pohdimme, että kolmas viikko olisi varmaan vielä mennyt, mutta olisi voinut alkaa tekemään jo tiukkaa, kahteen viikkoon hymylihakset riittivät vielä oikein hyvin!

Kiitos Hata, Visa, Elisa, Niina, Joona, Isa, Johannes, Salla, Jaana, Leena, Jouni, Riikka, toinen Jaana, Emilia, Terhi, Sami, Nina, Piotr, Heli sekä erityisesti maailman paras aisaparini Marko! Jos Kebnekaisen reissu oli monelle teistä kesän kohokohta, sitä se oli myös minulle! Ensi vuonna jatketaan. Over & out.

Kebnekaise Sydtoppen 29.6.2017

Kebnekaise Sydtoppen 3.7.2017