Ukrainan sodan varjoon unohtunut koronapandemia alkaa hellittää niin meillä kuin muuallakin. ja se tarkoittaa sitä, että pääsen töihin! Matkailu alkaa taas palailemaan normiuomiinsa, joten minäkin alan parin vuoden tauon jälkeen kohta pakkaamaan taas laukkuja ja käärin hihat. Ensimmäisenä vuorossa on Nepal, missä hurahtaa alkukevät ja kesällä edessä on viimein kunnollinen paluu Ruotsiin.
Partioaitan 365-klubin kesävaellukset käynnistyvät juhannuksen jälkeen, enkä anna enää minkään pandemian tai tankkikolonnan tulla niitä perumaan. Kaksi kesää on jo ehtinyt pyyhkiytyä pois kalenterista ja mukaan on lähdössä asiakkaita, jotka ovat varanneet matkansa ensi kerran jo kesälle 2020, joten en liene ainoa, joka odottaa kieli pitkällä viimein lähtöä. Paikkatilanteesta Ruotsin kohdalla sen verran, että Kebnekaisen Västra ledenille on enää muutama paikka vapaana ja Östra leden on jo loppuunvarattu. Sarekiin mahtuu vielä. Näiden lisäksi ainakin yksi privakeikka on luvassa, joten kuukauden verran Ruotsissa tulee hurahtamaan.
Elokuussa vuorossa on Grönlanti, jonne sinnekään ei olla pariin vuoteen päästy. Aventuralla on Narsarsuaqin melontavaellukselle kaksi lähtöä molempiin mahtuu vielä muutama osallistuja. Matkalla piipahdetaan myös Islannin Reykjavikissa.
Syyskuussa tarjoillaan lisää Kebnekaisea Venlojen Vaelluksen voimin ja juuri tulleen tiedon mukaan lokakuussa jatkuu Nepalin hommat siitä, mihin ne keväällä jäävät, joten täysi työvuosi on viimein taas edessä!
Luulisi, että olisin onnesta soikeana? Osa minusta onkin, mutta samalla osa on jotenkin ihan pihalla, että mitämitä, oliko minulla joku ammattikin? Kun pari vuotta on mennyt siitä, että viimeksi on ryhmien kanssa ollut liikkeellä, tuntuu siltä, ettei muista enää, että mitä siellä pitikään tehdä. Jännittää ja tuntuu, että ammatillinen itseluottamus on aika nollissa. En epäile hetkeäkään, etteikö se löytyisi sillä sekunnilla, kun ensimmäisen ryhmän Kathmandun kentällä yhdessä kollegan kanssa vastaanotan, mutta silti joku osa minusta jännittää niin paljon, ettei melkein tekisi mieli edes lähteä. Vaikka tietenkin tekee.
Ja niin hassua kuin se onkin, lisäjännitystä tuo myös se, että olen alkanut opiskelemaan seikkailukasvatusta ja pedagogiaa. Aiemmin olen toiminut ihmisten kanssa pitkälti intuition pohjalta, mutta nyt, kun päässä on kaiken maailman Priestin ja Gassin teorioita, pelkään kiinnittäväni liikaa huomiota omaan tekemiseeni. Ihan älytöntä, tiedän! Luulisi, että saman alan opiskelu, mitä työkseen tekee, enemmänkin lisää sitä ammattitaitoa, mutta tässä yllämainitussa ammatillisen itsetunnon hetkellisessä alhossa jännitän itseäni ja tulevaa jotenkin ihan liikaa.
No, eiköhän se tästä. Jos ei muuta, niin ainakin olen ehtinyt unohtaa jokaisen huonon vitsin ja onelinerin, joita olen asiakkaille vuosi toisensa perään viljellyt. Apuoppaani Petri huokaisee helpotuksesta, kun ei joudu niitä enää tuhannetta kertaa kuulemaan ja tekonauraman mukana. Tärkeintä joka tapauksessa on, että pääsen viimein töihin!
Tai siis toisiksi tärkeintä. Koska on maailmassa tärkeämpiäkin asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti