perjantai 9. lokakuuta 2015

Everest




Minulla oli viime viikolla tätä nykyä erittäin harvinainen arkivapaa Helsingissä. Viikot menevät nykyään pääsääntöisesti Eerikkilän urheiluopistolla tai metsässä majaillen, joten päivä oman ajan kanssa kaupungissa oli erittäin tervetullut. Päätin käyttää sen menemällä ensimmäistä kertaa elämässäni päiväleffaan. En ole koskaan ollut kovin aktiivinen elokuvissa kävijä, mutta yksi tämän syksyn ensi-illoista on ollut minulla kalenterissa ylhäällä jo pitkään: Everest.

Mount Everestin vuoden 1996 onnettomuus on yksi vuorikiipeilyhistorian dramaattisimpia ja samalla kiistellyimpiä. Maailman korkeimmalla vuorella kahdeksan ihmisen kuolemaan johtanut tapahtumasarja on muokannut kaupallista kasitonnisten kiipeilyä tähän päivään asti ja sen jälkipuintia käydään edelleen. Tai ainakin sitä käytetään malliesimerkkinä kun puhutaan siitä, mitä pahimmillaan voi tapahtua, kun ihminen lähtee haastamaan itseään maailman vaarallisimpaan maastoon. Onnettomuudessa hengissä selvinneen toimittajan John Krakauerin kirjoittama Into Thin Air on kaikkien vuorikiipeilijöiden yksi kantateoksia, joka herättää keskustelua edelleen.

Osaan Everestin vuoden 1996 tapahtumat ulkoa varmaan jo unissani, joten tiesin, ettei tarinalla itsessään ole minulle  paljoakaan annettavaa. Lähinnä pelkäsin, että Hollywoodin ottaessa vallan, kuva toukokuun kymmenennen tapahtumista väritetään turhalla draamalla ja liehuvilla Amerikan lipuilla. Onneksi islantilainen ohjaaja Baltasar Kormákur on osannut välttää pahimmat ylidramatisoinnit ja antanut tarinan edetä kuten se eteni. Ehkä tapahtumasarja itsessään oli jo niin hollywoodia, ettei sitä tarvinnut muokata. 

Everest on sinänsä oivallinen dramatisoitu lisä niihin miljooniin dokumentteihin, jotka vuoden ’96 tapahtumista on tehty, että toisin kuin esimerkiksi Into Thin Air, se jättää ottamatta kantaa tragedian syihin. Se antaa katsojalle kaikki palaset tehdä omat päätelmänsä kunkin paikan päällä olleen roolista ja päätöksistä, mutta kertoo ainoastaan tapahtumien kulun sellaisena kuin ne oletettavasti etenivät. Tässä piilee kuitenkin samalla minulle se ehkä ärsyttävin osa elokuvasta. Kahteen tuntiin mahdutetut faktat ja lopputuloksen kannalta oleelliset tiedonrippeet on nimittäin upotettu dialogiin monesti epäluontevalla tavalla ja se pistää ärsyttämään, koska se karsii autenttisuutta mennessään. Tämä tosin tuskin haittaa katsojaa, jolle tragedia ei ole ennestään liian tuttu. Ja ymmärrän myös sen tarkoituksen, koska - kuten sanottu - katsojalle on annettava kaikki faktat, jotta tämä voi omat päätelmänsä tehdä. En ole elokuvakriitikko enkä sinänsä tarpeeksi hyvä arvioimaan näyttelijöiden suorituksia sen enempää, mutta todettakoon, että Everestin casting on mielestäni hyvä. Etenkin Jason Clarken tulkitsema Rob Hall sekä Scotty Fisherin roolissa vuoricowboyna loistava Jake Gyllenhaal sopivat osiinsa uskottavasti. Myös Adventure Consultantsin basecamp-vastaava Helen Wiltonin osan saanut Emily Watson suorittaa osuutensa täysin nappiin.

Koska tarina on minulle tuttu, tärkein syy miksi lähdin Everestiä katsomaan oli sen kuvaus ja ne maisemat. Mount Everest. 

Ja herranpieksut millaista se kuva olikaan! Suureksi osaksi paikan päällä kuvattu Everest tiputtaa penkiltä kerta toisensa jälkeen, enkä usko, että näin hienoa kuvaa maailman korkeimmasta vuoresta on aiemmin saatu taltioitua. Vielä, kun sen katsoo 3D:nä isolta kankaalta, on maisema hetki hetkeltä henkeäsalpaavampaa. Olen opiskellut, katsonut dokumentteja ja lukenut Everestin reittejä liki kyllästymiseen asti ajatuksenani opetella ne askel askeleelta ulkoa ja kun Nepalin puolen basecamp, Khumbun jäätikkö ja eniten kaupallisessa käytössä oleva eteläinen reitti huipulle aukeaa valkokankaalle, olin kuin pikkupoika joka ensi kertaa näki lumihuipun ulkomailla. Everestin tragedian isoimmassa roolissa olleen myrskyn kuvaus tuntui sekin ansiokkaalta. Ainoastaan kerran itse sään armoille vuorilla joutuneena voin vain kuvitella, millaista on kohdata luonnonvoimat noissa korkeuksissa, mutta tuntuu, että Kormákur kuvaa ne melko hyvin. Ei liikaa mässäilemällä, ei liioittelemalla (jos nyt ei ensimmäistä Rob Hallin kohtaamaa tuulenpuuskaa lasketa mukaan), vaan enemmänkin näyttämällä karulla tavalla mitä se on, kun ihminen hiljalleen jäätyy omaan kuolemaansa kaukana mistään normaalista.

Kaiken kaikkiaan viihdyin Everestin parissa hyvin. Omissa suunnitelmissani on tehdä ensimmäinen reissuni Nepaliin kevätkaudella 2017 ja tähdätä ensimmäiseen Mount Everestin yritykseeni vuonna 2022 ja viime perjantainen kaksituntinen Tennispalatsissa vain lisäsi kipinöitä liekissä. Läpi elokuvan mietin mielessäni omaa tulevaa yritystäni ja sen askeleita samoissa maastoissa, mietin tunnetiloja jotka silloin ehkä vallitsevat ja totta kai mietin onko minusta siihen. 

Toukokuussa 1996 Mount Everestillä kuoli kahdeksan ihmistä ja onnettomuus oli pahin vuorella aina viime vuoden 16 sherpaa tappaneeseen lumivyöryyn ja tämän kevään 18 henkeä vieneeseen maanjäristykseen asti. Syitä siihen oli monia aina myrskystä sinä vuonna paikalla olleeseen valtavaan ihmismäärään ja isoin syy lienee näiden kaikkien osien summa. Jos minulta kysytään, inhimilliset ja liian tunnepohjaiset päätökset päivän edetessä olivat huonoja ja siten kohtalokkaita, mutta onneksi minulta ei kysytä. Eikä minulla ole kokemuspohjaa siihen vastatakaan. Mutta oppia siitä voin. Ehkä tärkeimpänä sen, että vain järjellä voi vuorilla pärjätä. 


Olen ajatellut asian aina niin, että kiipeilyn riskit eivät piile vuorille lähtemisessä vaan vasta päätöksissä, jotka siellä tehdään. Jokainen askel eteenpäin on päätös ja jokaisella askelella se pitää punnita. Ei tunteella, ei tahdolla, vaan järjellä. Kuten edesmennyt sparraajani Samuli Mansikka minulle ensitapaamisellamme sanoi: ”Tärkein asia, mitä ihminen vuorilla tarvitsee, on viisaus. Ei fysiikka, ei voima, ei tahto eikä halu. Viisaus.” Sitä uskon, että minulla on. Ja sitä ei 10. toukokuuta 1996 Mount Everestillä ollut tarpeeksi.






2 kommenttia:

  1. Kiipeilystä mitään tietämättä, samaistat tuossa järjen aika voimakkaasti viisauteen. Liekö sellainen kovin viisasta?

    VastaaPoista
  2. Kiipeilystä mitään tietämättä, samaistat tuossa järjen aika voimakkaasti viisauteen. Liekö sellainen kovin viisasta?

    VastaaPoista