maanantai 12. lokakuuta 2015

Mt. Kosciuszko, Australia, maaliskuu 2015

Yritän saada Luontoilmiö-blogiin päivitettyä vähän matkakertomuksiani viime vuosilta, jotta saan sivun ikään kuin ajan tasalle. Tässä kirjoitukseni matkastani Australian korkeimpaan pisteeseen Mount Kosciuszkolle viime maaliskuussa. Teksti on alun perin julkaistu Soberismia-blogissasi keväällä:


Olen matkustanut elämässäni noin viidenkymmenen eri lentokentän kautta 38:aan eri maahan mutta koskaan minulta ei ole hävinnyt matkatavarat lennolla. Nyt seisoin kuitenkin Balin Denpasarin kentällä kiroilemassa kun yksi kappale mustia Haglöfsin rinkkoja puuttui. Se oli joko Hong Kongissa, Amsterdamissa tai Helsingissä, muttei Balilla. Olin juuri matkannut yli 25 tuntia, väsytti ja korpesi. Indonesialainen palvelukulttuuri totesi minulle dollarihymy naamallaan, että hoidetaan, hoidetaan, kohta tulee, mutta lopputuloksesta en ollut aivan varma. Kävelin ulos kentältä pieni reppu selässäni yli kolmenkymmenen asteen kuumuuteen ja totesin heti, että pitkät housut ovat täällä liikaa. Kaikki shortsit olivat kuitenkin siinä Haglöfsissä.

Löysin hotellini muutaman sadan metrin päästä kentältä ja juhlistin ilmastoitua huonetta ottamalla vaatteet hetkeksi pois. Puhdas t-paita ja bokserit sentään löytyivät käsimatkatavaroista, joihin aina pakkaan muutaman vaatekerran varalle mukaan. Ensimmäistä kertaa siitä oli todella hyötyä. Balin Kutalla oli iltapäivä ja tovin kiroiltuani matkatavaroiden kohtaloa totesin, että nyt on pakko lähteä ostamaan shortsit ja katsomaan samalla maisemia. Lähellä pitäisi olla ranta. Olisin Balilla ainoastaan seuraavaan päivään asti, jolloin matkani jatkuisi Australian Melbourneen ja sieltä eteenpäin autolla Kosciuszkon kansallispuistoon. Siellä tarkoituksena olisi kiivetä Seven Summits -haasteeni seuraava kumpu, Australian korkein vuori Mount Kosciuszko. Reissu oli nyt kuitenkin uhattuna koska kadonneissa matkatavaroissa oli kaikki vaellusvarusteeni, joita ilman en ylös voisi lähteä. Todennäköisyys niiden ehtimisestä perille Australiaan kahdessa päivässä oli pieni. Kävellessäni Balin Kutalla vailla päämäärää löysin ostoskeskuksen ja sieltä retkeilykaupan, johon päätin seuraavana aamuna tulla tekemään hankintoja jos matkatavaroista ei kuuluisi mitään. Ostin jäätelön ja menin rantaan. Kovasti paikalliset tarjosivat hierontaa ja kovia huumeita. Kumpikaan ei tuntunut hyvältä idealta, vaikka aika paljon vituttikin.

Seuraava aamu ei tuonut lisäinfoa kadonneesta laukusta, joten lähdin takaisin näkemääni retkeilykauppaan ennen kuin piti taas suunnata lentokentälle ja Australiaan. Ajattelin, että Indonesiassa varusteet lienevät joka tapauksessa huomattavasti halvempia kuin Melbournessa, jos sieltä edes alan liikkeitä onnistuisin löytämään. Kutan Discovery Mallista sain kuin sainkin mukaani kohtuulliset vaelluskengät ja rinkan mukavalla 120 eurolla, Suomessa vastaavien hinta olisi ollut kutakuinkin nelisensataa. Säästö se on pienikin säästö. Nopean ostospyrähdyksen jälkeen painelin paahtavassa helteessä takaisin kentälle, pakkasin vaelluskengät varmuuden vuoksi käsimatkatavaroihin ja hyppäsin koneeseen.

Viiden tunnin lennon jälkeen Australiassa oli jo ilta. Otin kentältä taksin hostelliini, joka sijaitsi Collingwoodissa. Samana viikonloppuna Melbournessa avattiin Formula 1 -kausi ja se näkyi hotellien hinnoissa. Päädyin siispä ystäväni suosittelemaan hostelliin, josta sain onneksi oman huoneen. Siinäpä ne plussat sitten olivatkin. Pimeässä perille löydettyäni kävi ilmi, että ovat unohtaneet hoitaa minulle lakanat huoneeseen ja suihkukaan ei muuten toimi. Yleisessä vessassa sai käydä mutta sitä ei saanut vetää. Putkimies oli kuulemma tulossa aamulla. Virittelin vähäisistä vaatteistani sänkyyn jonkintapaiset lakanat, koska kuppainen hostellin peti ei houkuttanut ihan ilmankaan nukkumaan. Unet oli suoraan sanottuna melko epämiellyttävät. Mutta olin kuitenkin Australiassa, ensimmäistä kertaa ikinä, joten päätin, etten anna pikkuseikkojen häiritä. Ja unta pti saada, koska seuraavana päivänä olisi luvassa armoton ulkoiluvarusteiden metsästys, matkatavaroista kun ei vieläkään ollut mitään tietoa. Ahdisti, olin kovin lähellä jo matkan pääkohdetta mutta silti henkisesti niin kovin kaukana.

Aamun valjetessa Melbournessa hostellin suihkukin oli jo saatu korjattua. Hiljaa toivoin, että kunhan itse sen kautta olen kulkenut, hostellin omistaja tekisi samoin, sen verran tuhti aromi kaverista lähti. Tosin, se tuskin olisi yhdellä pesulla ja vaatteiden polttamisella lähtenyt. Ehkä täällä on ollut suihku rikki jo aika pitkään. Kysyin kaverilta jotain koordinaatteja, että missähän suunnassa on keskusta, koska nettiin ei ollut pääsyä. Hostelli kyllä mainosti isolla, että juujuu, wifi löytyy, mutta toimiva se ei sentään ollut. Samaan törmäsin ihmeellisen usein Australian viikkoni aikana. Wifiä ei ollut saatavissa missään tai jos oli, se ei toiminut. Ainoa taattu paikka nettiin päästyyn oli McDonladsit, mistä johtuen söin viikon aikana Big Macin yhdeksän kertaa. No, parempaa se oli silti kuin australialainen ruoka. Sain haisulilta ilmansuunnan ja lähdin kävelemään. Sää oli melko paljon miedompi kuin Balilla, sellainen mukava loppukesän +18°c. Tallustellessa Collingwoodin varsin viehättävää korttelistoa eteenpäin tein hankintalistaa. Seuraavana aamuna pitäisi lähteä ajamaan Kosciuszkolle ja varusteita oli mukana tasan nolla. Kadonneesta rinkasta ei edelleenkään ollut mitään infoa eikä sillä olisi enää muutenkaan mahdollisuutta ehtiä minulle ajoissa. Piti siispä listata välttämättömimmät varusteet teltasta otsalamppuun ja sitten toivoa, että sellaiset ilman karttaa tai nettiyhteyttä jostain päin Melbournea löytyy. Ajattelin, että ehkä keskustasta löytyisi joku ulkoiluliike.

En meinannut uskoa tuuriani, kun noin vartin kävelyn jälkeen tien pielessä seisoi retkeilykauppa. Painuin sisään, nykäisin ensimmäistä myyjää hihasta että please help ja selostin tilanteeni. Jeesjees, sanoi nuori mies ja kehotti kävelemään kilometrin verran eteenpäin, siellä olisi kuulemma outlet-alue, josta saisin varmasti halvemmalla kaiken tarvitsemani. Häh? Neljän miljoonan ihmisen kaupunki, suomalainen turisti ilman karttaa ja osuin ulkoiluliikkeiden outletiin? Ei tämä voi pitää paikkaansa. Epäuskoisena mutta pieni toivonkipinä rinnassa lähdin eteenpäin ja todetessani, että ystävällinen myyjä ei vedättänyt ulkoilijaa, päästin jonkinsortin riemunkiljahduksen. Yhtäkkiä edessäni oli kymmenkunta ulkoiluliikettä Patagoniasta Mountainweariin ja kaikissa jotkut 50 prosentin alennukset! Syöksyin sisään ja vajaassa tunnissa olin haalinut itselleni käytännössä kaiken tarpeellisen Kosciuszkon nousuun. Ja mikä parasta, ovh:ltaan noin kahden tonnin varustuksesta tyhjeni lompakko ainoastaan kolmisensataa euroa! Onnentunne palatessani hostelliin oli valtava. Nyt tiesin pääseväni matkaan seuraavana aamuna. Fiilistä ei latistanut edes hostellin omistaja, joka siivousrutiininsa ohessa kävi kusella vessan ovi auki ja jätti vetämättä samalla kun vihelteli menemään.

Seuraavana aamuna kello soi kuudelta ja oli aika lähteä hakemaan vuokra-autoa kentältä. Itselläni ei ole luottokorttia vielä ennen marraskuuta dokattuani taannoin luottotietoni muutamaksi vuodeksi, joten apuun riensi ystäväni Mikko, joka sattui olemaan kaupungissa samaan aikaan. Autoa kun ei oikein missään päin maailmaa pysty vuokraamaan ilman validia luottokorttia, Electronit ei paljoa auto-alalla paina. Mikon kanssa suuntasimme vuokraamoon ja sain alleni Nissan Almeran, jonka ratti oli ihan väärällä puolella. En ollut koskaan ajanut vasemmanpuoleista liikennettä ja olin jännittänyt sitä ennakkoon aika paljon. Nopeasti kuitenkin huomasin, että kun ajoon keskittyy, niin hyvinhän se sujuu ja oikeastaan jo muutaman tunnin jälkeen aivot olivat virittäneet itsensä peilikuva-modeen liikenteessä. Pysähdyin nappaamaan aamukahvin ja rc-piuhan bensa-asemalta, jotta sain puhelimen kautta soittolistat Nissanissa raikaamaan. Edessä oli kuutisensataa kilometriä ajoa, minulla oli kahvia, iso hymy, aurinkolasit ja soittolistallinen skeittipunkia.

Australia näytti juuri siltä miltä olin kuvitellukin. Oli isoa aroa ja aukeaa, oli kukkuloita ja kuivunutta erämaata. Aurinko paistoi ja tienlaitaa koristi sadat kengurun ruhot. Maantien varressa oli Suomen hirvivaara-kylttejä vastaavia varoituksia kenguruista ja koalista ja roadkillejä makoili pientareella mätänemässä vähintään kilometrin välein. Voiko sanoa nähneensä kengurun ja koalan luonnossa, jos niitä on nähnyt kuolleina satoja? Tienposken eläimistä huolimatta ajomatka taittui leppoisasti ja ainoastaan levähdyspaikalla näkemäni melko iso käärme, elävä sellainen, sai puntin hieman tutisemaan. Täällä kun nuo luikertelijat tuppaavat olemaan melko myrkyllistä mallia ja silmissäni näin sellaisen luikertelevan telttaani vielä illalla. Pysähdyin maksamaan lisenssin Kosciuszkolle ja kysyin tiskin takana palvelleelta tädiltä, että pitääkö noista olla peloissaan. Hän sanoi, ettei kymmenen vuoden työuransa aikana ollut kuullut että ketään olisi vuorella käärme purrut mutta varuillaan kannatti kuulemma olla. Ylempänä on jo sen verran viileää, että käärmeet yrittävät etsiä mahdollisimman lämpimiä nukkumapaikkoja itselleen ja teltta olisi sellainen. Ovea ei siis sopisi jättää raolleen hetkeksikään. Ajattelin, etten varmaan nuku tulevana yönä silmäystäkään.

Kosciuszkon huippu on 2228 metriä korkea. Noin kolmen kilometrin päähän huipusta pääsee Thredbon kylästä tuolihissillä, joka kulkee päivittäin yhdeksästä viiteen. Tämä ei kuitenkaan ollut minun vaihtoehtoni nousulle, joten ajoin autoni Charlotte Passin parkkipaikalle vuoren toiselle puolelle. Sieltä lähtisi noin 20 kilometrin reitti ylös ja se oli  suunnitelmani. Saavuin reitin alkuun neljän aikoihin iltapäivästä ja koska valoa riitti vielä useamman tunnin, lähdin saman tien taivaltamaan ylöspäin. Tie oli helppoa, helpompaa jopa kuin mitä olin odottanut, leveää soratietä ainakin kahteen tuhanteen metriin asti. Kun Thredbon tuolihissi meni kiinni, vuorella ei ollut enää turisteja. Muutama alkuillan viimeinen retkeilijä tuli vastaan polun alkupäässä ja siitä eteenpäin olin koko vuorella yksin. Aurinko paistoi, lämpöasteita oli muutama ja sää oli tyyni. Kaikilla tavoin täydellinen keli vaellukseen. Kiipesin reittiä kolmisen tuntia upeassa maisemassa auringon pikkuhiljaa alkaessa laskea. Ympäröivä näkymä, hiljaisuus ja yksinäisyys saivat minut hymyilemään. Luulen, että minulla oli sellainen idioottivirne päällä koko nousun ajan. Ylitettyäni hiljalleen solisevan Snowy Riverin noin 1900 metrissä alkoi hämärtää siihen malliin, että oli aika etsiä leirille paikka. Viidenkymmenen metrin päässä polulta löytyi täydellinen notko muutaman ison kiven suojasta, jossa olisin tuulelta piilossa. Avasin Melbournesta edellisenä päivänä ostamani teltan, joka oli pystyssä muutamassa minuutissa ja näytti palvelevan hyvin. Istuskelin ulkona katselemassa auringonlaskua suoraan edessäni seisseen Kosciuszkon huipun taa ja kuuntelin hiljaisuutta, jonka rikkoi ainoastaan suklaakeksien rouskutukseni. Käärmeiden pelossa koitin kuunnella jokaista rasahdusta ja pientäkin ääntä ympärilläni, teltan ovi oli koko ajan visusti kiinni. Pimeyden laskeuduttua ja hetken uskomattoman kirkasta tähtitaivasta ihailtuani sulkeuduin makuupussiini ajatellen, että onhan tämä elämä nyt ihan älytöntä. Että tässä sitä ollaan, yksin teltassa Australian korkeimman vuoren laella, käsittämättömissä maisemissa, toisella puolella maailmaa. Vastoin aiempaa pelkoani, nukahdin ja nukuin kuin vauva Kosciuszkon syleilyssä.

Olin laittanut kellon soimaan viideltä, etten missaisi auringonnoususta sekuntiakaan. Olin kuitenkin pystyssä jo neljän jälkeen ja päätin, että heti kun ensimmäiset valonpilkahdukset vuorten takaa kajastavat, pakkaan leirin ja lähden loppunousuun. Halusin olla ylhäällä hyvissä ajoin ennen kuin tuolihissit aukeavat ja turistit tulevat. Kun auringonnousu viimein koitti keltaisen ja oranssin väreissä, laitoin kamat kasaan ja lähdin liikkeelle. Näkymä oli henkeäsalpaava ja se, että seurasin sitä yksin koko vuorella, teki kokemuksesta vielä vahvemman. Nyt viimeistään se idioottihymy oli lukittu naamalleni loppumatkaksi. Lähdin puuskuttamaan ylöspäin ja reitti muuttui koko ajan hieman jyrkemmäksi ollen kuitenkin edelleen helppokulkuista. Muutaman tunnin noustuani ohitin noin 2100:ssa metrissä Seaman’s Hutin, kivisen vuorimajan, johon voi paeta vaikka myrskyä. Se paistatteli auringossa upeana. Yhtäkkiä näin noin sadan metrin päässä edessäni liikettä. Pysähdyin ja niin pysähtyi se liikekin. Tuijottaessani sitä, se tuijotti takaisin. Tai ne. Hevosia! Uskomatonta! Kolme mustaa hevosta yli 2000:ssa metrissä juoksentelemassa vapaina. He katsoivat suomalaista retkituristia yhtä hölmistyneenä kuin minä niitä, kunnes lähtivät laukkailemaan kohti laaksoa. En usko, että vapauden tunnetta pystyy paremmin kuvaamaan kuin näkemällä villihevosia vuorilla.

Jatkoin nousuani ja noin tunnin päästä edessäni kohosi viimein Kosciuszkon huipulle kyhätty kivipaalu, jonka päällä oli metallilaatta kertomassa, että olen saavuttanut tavoitteeni. Laskin rinkan selästäni, huusin, tuuletin ja vuodatin muutaman onnen kyyneleen Australian mantereen korkeimmassa pisteessä. Toinen Seven Summits -vuoristani oli todellisuutta! Ilon tunnetta lisäsi varmasti myös kadonneiden matkatavaroiden synnyttämä epäusko, kun hetken jo olin pelännyt joutuvani keskeyttämään koko urakan. Ylhäällä tuuli todella kovaa, sanoisin, että liki parikymmentä metriä sekunnissa. Näkymä joka suuntaan oli vaikuttava ja istuin huipun kivikasan päälle onnesta soikeana. Vaikka kyseessä oli helpoin kaikista Seven Summitseista, se ei vähentänyt fiilistä yhtään. Olin joka tapauksessa juuri ottanut askelen lisää suuressa unelmassani ja olo oli sen mukainen. Seisoin yksin Australian korkeimman vuoren huipulla. 

Videoblogiani varten kuvatussa pätkässä lähetin terveisiä sparrajalleni Samuli Mansikalle ”jonnekin sinne kuusi kilometriä ylemmäs” Annapurnalle. ”Perästä tullaan”, sanoin nauhalle. Tasan viikkoa myöhemmin Samuli menehtyi Annapurnalta laskeutuessaan ja tuo video on kummitellut mielessäni siitä lähtien. Mutta silloin se oli onnen kyynelet silmissä huudettu. Niin käsittämätöntä on tämä elämä ja viikossa voivat asiat muuttua ja menettää merkityksensä täysin. Onneksi Samu sai viimeiselle päivälleen sitä samaa onnea, jota itse koin juuri 6000 metriä alempana.

Vietin huipulla noin tunnin ihaillen maisemaa ja keräten voimia. Pilvisyys alkoi lisääntyä, joten lopulta totesin, että lienee parempi lähteä hyvissä ajoin alas, ennen kuin tämä tolkuton tuuli muuttuu sateen kanssa myrskyksi. Lähdin laskeutumaan ja parisataa metriä alempana tuli vastaan ensimmäinen ihminen kahteen päivään. Herra onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi omaa hidasta nousuaan samalla kun minä painelin takaisin kohti Snowy Riveria, missä saisin tankattua juomapulloni. Mitä alemmas pääsin, sitä enemmän alkoi ihmisiä tulla vastaan Thredbon tuolihissin auettua. Olin iloinen, että olin saanut viettää aamuni huipulla yksin. Minulla siinsi mielessä kahvi, mitä en ollut saanut kahteen päivään tingittyäni leirikeittimen ostamisesta uusia varusteita haaliessa. Viimein noin viisi tuntia laskeuduttuani olin takaisin Almerani luona Charlotte Passissa. Nopean babywipe-peseytymisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen hyppäsin valkoisen ratsuni selkään ja Bad Religionin Hooray For Me:n raikaessa ajelin parinkymmenen kilometrin päässä näkemääni bensa-asemaa ja kahvikonetta kohti.

Kahvikoneelta matka jatkui takaisin kohti Melbournea. Pysähdyin yöksi Lake Entrancen sympaattiseen pikkukaupunkiin ja seuraavana aamuna jatkaessasi matkaani kohti Collingwoodin hostelliani, soi puhelin. Kadonneet matkatavarat olivat löytyneet ja odottelisivat minua perillä. Kaksi päivää myöhemmin lensin Indonesian Gilille kaksi rinkkaa ja kahdet vaelluskamat mukanani maksaen roimat lisämaksut ylipainosta. En jaksanut kuitenkaan harmitella, mieluummin kahdet kuin ei kamoja ollenkaan! Pääasia että matkani tavoite ja Kosciuszkon huippu oli saavutettu.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti