Hyvää uutta vuotta!
2018 kääntyi kelloon jo viikko sitten, mutta palasin Itävallasta kotiin vasta toissayönä. Vuoden ensimmäinen viikko meni pitkälti lauta jaloissa ja kone kiinni ja blogi vietti ansaitsemaansa joulutaukoa. Itävalta oli hieno ja Alpeilla riitti lunta, mutta siihen pureudun vasta seuraavassa kirjoituksessa, nyt on nimittäin aika niputtaa ensin vuosi 2017 yksiin kansiin.
2017 oli yksi elämäni hienoimmista vuosista. Se oli ensimmäinen kokonainen vuosi, jonka sain olla täysipäiväinen (ei -päinen) ulkoilun ammattilainen. Ei enää kouluja, eikä hantti- ja friikkuhommia, vaan täysi vuosi ulkoillen itseäni elättäen. 2017 oli myös ensimmäinen yritykseni historiassa, joka jää voitolliseksi. Outdoor-hommat - musahommat 1-0. Töitä riitti, matkapäiviä kertyi noin 140, nukuin noin 70:ssä eri paikassa ja kävin yhdeksässä eri maassa, joissain useampaan kertaan. Hengähdystaukoja ei liikaa piisannut, toisaalta en sellaisia pahemmin kaivannutkaan. Silloin pitää mennä, kun on mahdollisuus.
Heräsin vuoteen 2017 Argentiinan Aconcagualla. Olin lähtenyt reissuun jo hyvissä ajoin joulukuussa, jolloin suuntasin Kilimanjarolle ja sieltä suoraan Andeille. Hieno reissu päättyi kuitenkin hienoiseen pettymykseen Aconcaguan huipun jäätyä noin 600:n verttimetrin päähän. Kävin kuitenkin ensimmäistä kertaa yli kuudessa kilometrissä, mikä oli minulle tärkeä askel, ja muutenkin reissu oli kaikin puolin onnistunut, joten suotta tuota harmittelemaan. Kaipa sitä pitää Acolle jossain vaiheessa palata, mutta en kuitenkaan jaksa kiirehtiä suunnitelman kanssa, maailmassa on muutenkin liian monta mielenkiintoista paikkaa käytävänä.
1.1.2017 Aconcaguan ykkösleirissä
Palattuani kotiin tammikuun puolivälissä lepäsin. En muista koskaan olleeni fyysisesti niin väsynyt kuin kuukauden vaellus- ja vuorirupeaman jälkeen. Helmikuuhun mennessä oli kuitenkin kone jo tankattu uudelleen täyteen ja lähdin Innsbruckiin. 25 vuotta lumilaudalla laskettuani oli aika laajentaa leikkikenttää ja hankkia splitboard, joka vei laskemisen ihan uudelle tasolle takamaastomahdollisuuksien kasvaessa. Ensimmäinen viikkoni splitillä Alpeilla avasi silmät uudelle lajille ja samalla innostuin laskemisesta taas nuoren miehen elkein. Splitin saapuminen elämääni tavallaan myös jaksotti tekemiseni tulevia vuosia varten selkeämmäksi: Talvella lasketaan, kesällä kiivetään.
Itävallassa matkalla ylös...
...ja lähdössä alas.
Innsbruckin lähimaaston vuoria laudan kanssa kahlattuani oli aika tehdä vähän töitä. Muutama talviretki Hevetinjärvelle sekä talvivaellus Karhunkierroksella muistuttivat, miten kivaa työ on. Etenkin talvinen, hiljainen Oulanka oli täydellistä lepoa aivoille. Suosittelen kelle tahansa lähtöä Kuusamoon kevättalvella, jos Karhunkierros kiinnostelee, mutta haluaa välttyä ruuhkalta. Viiden päivän vaelluksellamme näimme alle kymmenen muuta ihmistä, kun kesällä samoja polkuja saa kävellä jonoksi asti!
Karhunkierroksen talvi. Ei oo ruuhkaa.
Huhtikuussa palasin vielä kertaalleen Lappiin, tällä kertaa Pyhälle skinnaamaan, kun kerran se splitti tuli hankittua. Muistan toistelleeni läpi Noitatunturin kierroksemme, että tämä on hienoin ulkoilupäivä, jonka olen Suomen luonnossa viettänyt. Juuri silloin se todennäköisesti olikin.
Huhtikuuta Luostolla
Toukokuussa tein jälleen muutaman viikonloppuretken Teijoon ja Repovedelle. Vaikka vuoret, talvi ja kylmä ovatkin sydäntä lähtellä, välillä on hienoa huomata ja muistella, miten hienoa ihan tavallinen lähiretkeily ja Suomen luonto ovatkaan. Etenkin näin Suomi 100 -juhlavuontea se oli tärkeä muistutus. Olin myös osana Metsähallituksen Luonnon päivät -hanketta ja kannoin ylpeänä luontolähettilään titteliä läpi vuoden.
Mutta jotta nyt ei ihan lähiretkeilyksi menisi, niin kävin minä toukokuussa Ranskan Alpeillakin.
Maailman paras Repovesi
Lounastauko jossain Ranskassa
Menemisessä ja tulemisessa pitää olla jonkinlaista tasapainoa, joten joskus kannattaa vähän kaupunkilomaillakin. Poikani täytti viime vuonna kymmenen ja sen kunniaksi teimme yhteisen matkan New Yorkiin. Suurkaupunkikokemus oli pienelle pojalle avartava ja viikko Isossa omenassa yhdessä oli meille tärkeä. Ensi kesänä vuorossa on Lontoo.
Pieni mies, iso city
NYC:n jälkeen koitti ensimmäinen kesän tuplavaelluksista, kun suuntasin perinteiselle 365 Klubin kesävaellukselle Ruotsin Kebnekaiselle. Jos Suomen kesä oli viime vuonna harmaa, Ruotsissa paistoi aurinko käytännössä kaksi viikkoa. Yhdessä kollegani Markon kanssa huiputimme Kebnekaisen kaksi kertaa eri ryhmien kanssa ja saimme 19 asiakasta huipulle. Alun perin haastavalta tuntunut kahden vaelluksen putki meni paremmin kuin hyvin, ilman ongelmia ja työstä nauttien. En malta odottaa, että pääsemme taas takaisin ensi kesäkuussa.
Otettiin Markon kanssa huiputuskuva
Marko otti myös kesän hienoimman työkuvan
Tuplasetti Ruotsissa pohjusti myös hyvin heinäkuun lopun Mont Blancin yritystä, tällä kertaa Ranskan puolelta. Hieno viikko ystävien kanssa Chamonix’ssa ei kuitenkaan saanut ansaitsemaansa päätöstä, kun emme myrskyssä päässeet lopulta edes yli 4000:n metrin. Samalla tuli otettua pieni oppitunti vuorilta, jota muistellaan edelleen kauhulla. Ukkosessa kiipeäminen on tästä eteenpäin no go, kuten sen olisi pitäinyt olla jo Ranskassakin. Tulipahan muistutus.
Gouterin seinällä kahden ukkosmyrskyn välissä
Helikopteri pelastamassa korealaista kiipeilijää, joka oli viettänyt 30 tuntia yksin myrskyssä vuorella jouduttuaan eroon ystävästään, joka löydettiin viikkoa myöhemmin kuolleena.
Mont Blanc jäi odottelemaan kolmatta yritystä, kun oli aika suunnata Islantiin kesän toiselle tuplavaellukselle. Kaksi 365 Klubin ryhmää ja Laugavegurin reitti kaksi kertaa läpi. En ollut koskaan aiemmin käynyt Islannissa ja pää räjähti kun polulle päästiin. Olinhan minä toki tiennyt, että paikallinen luonto on poikkeuksellinen, mutta en silti osannut odottaa mitään niin käsittämättömän upeaa kuin mitä Laugavegur tarjosi. Vuoria, vuonoja, virtoja, koskia, jäätiköitä, vesiputouksia, tulivuoria, you name it. Silkkaa ilotulitusta, joka jätti pienen ihmisen haukkomaan henkeään joka mutkan jälkeen, eikä pelkästään rasituksesta. Islannissakin paistoi kaksi viikkoa putkeen, what are the odds?
Laugavegur, I love you
Töissä
Laugavegurin jälkeen ajattelin, että vaikea tätä on minkään ylittää. Kunnes pakkasin laukut ja lensin Nepaliin. Kolme viikkoa Himalajalla nimittäin räjäytti tajunnan siinä määrin, että mikään ei ole sen jälkeen tuntunut miltään (no okeiokei, totta kai on, mut kiliseitä on kiva käyttää). Kathmandu, Lukla, Namche, Gokyo ja Lobuchen huippu, aivan uskomattomia kokemuksia, näkemyksiä, tuntemuksia ja maisemia kaikki, koko matka. Nepalin ihmiset, luonto ja vuorten väleissä vellova syvä rauha iskivät lujaa. Olin haaveillut maailman korkeimpien vuorten kupeista jo pitkään, mutta silti matka oli enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut odottaa. Sanonta siitä, että Nepaliin ei ensimmäisen vierailun jälkeen voi olla palaamatta pitää täysin paikkansa ja niinpä uusi reissu odottelee jo lokakuussa, tällä kertaa suuntana on Cholatsen 6440-metrinen huippu.
Gokyo Lakes
Lobuche summit
Kuten sanottu, Nepalin jälkeen oikein mikään ei tuntunut miltään. Niinpä oli aika muistuttaa itseään taas kotimaan kauneudesta ja suunnata nenä Utön saarelle kauas ulkosaaristoon. Ehkä siinä oli jotain sellaista, että täydellisempää vastakohtaa ei Hilmalajalle ole, kuin muutaman ihmisen asuttama karu saari kaukana merellä. Utö on minun eläkesuunnitelmani ja uusi pakopaikkani, jonne seuraavan kerran suuntaan pääsiäisenä.
Aamukahvi Utössa
Joulukuu menikin sitten jo tätä vuotta suunnitellessa ja joulua mökillä pojan kanssa viettäessä, kunnes vuoden viimeinen lentolippu oikeutti Münchenin koneeseen. Vuokra-auto vei jälleen Itävallan Alpeille ja skiniladut huipuille. Niistä kuitenkin lisää seuraavassa blogissa.
Kaiken kaikkiaan, kun vuotta 2017 katsoo, pitää olla tyytyväinen. Töitä ja vapaa-aikaa riitti sopivassa suhteessa ja sain nähdä maailmaa paljon. Sain siitä maailman näkemisestä myös palkkani. Samalla, kun tuntuu, että olin poissa lähes koko ajan, vietin enemmän aikaa poikani kanssa kuin vuosiin. On aikoja jolloin olen poissa, mutta ne ajat, kun olen kotona, olen enemmän lähellä ja läsnä kuin moni arki-isä koskaan. Voisi siis sanoa, että tämä elämä, jota elän, tekee minusta myös paremman isän ja se on minulle loppujen lopuksi kaikista tärkeintä, se on isoin matka, jota saan tehdä.
<3
Vuonna 2017 minulle tuli myös viisi vuotta täyteen raittiina. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa.
Kaikenlaista
Vuotta 2017 tukemassa olivat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti