torstai 1. lokakuuta 2015

Vaeltajan Nuuksio 28.-30.9.2015



Nuuksio on minun kotimetsäni. Olen käynyt siellä pikkulapsesta lähtien ensin partioretkillä yleensä Ruuhijärven rannoilla, sitten poikien ryyppyreissuilla Kattilajärvellä ja viime vuodet samoilemassa ja telttailemassa pääasiassa poikani kanssa Haukkalammen ja Veikkolan maisemissa. Jossain siinä välissä alue sai jo kansallispuiston tittelinkin ollen nykyään - oletettavasti johtuen sijainnistaan - yksi Suomen eniten käytyjä kansallispuistoja. Olikin siis miellyttävää lähteä kotikulmille vaeltamaan kolmeksi päiväksi täysin ulkopuolisten tekemien suunnitelmien mukaan. Sellaisten, joille paikka ei ollut ennestään tuttu. 

Sen Haltian pytingin ohi tulee aina ajeltua kun Haukkalammen kulmille menee. Vaan hävettää myöntää, että eipä ole tullut pysähdyttyä. En oikein tiedä miksi, luulisi, että luontokeskus olisi vetänyt puoleensa. No, nyt sain kuitenkin tilanteen korjattua, kun Eerikkilän ryhmällemme oli tilattu oikein opastettu kierros taloon. Se on kuulemma sotkan näköinen ja näin heijastelee kalevalaista maailman syntyä. Löytyipä sieltä sen sotkan munakin sisätiloista. Kun lähtiessämme kotiin päin ajoin uudelleen rakennuksen ohi, ymmärsin sitä paremmin ja juu-u, on se linnun muotoinenkin. Kannattaa pysähtyä siis käymään, jos kulmilla liikkuu. Ravintolakin on kuulemma hyvä!

Saatuamme kierroksen Haltialla siirryimme ekologisen 11 auton moottorimarssin voimin Haukkalammen parkkipaikalle, mistä aloitimme noin 30:n kilometrin vaelluksemme. Nuuksiossa oli tarkoitus viettää kolmisen päivää patikoiden ja reitteihin tutustuen. Sää oli kaunis ja sellaiseksi sen oli luvattu reissumme ajaksi myös jäävän. Huokailimme lähtiessämme kuinka hillitön säkä meillä on ollut eräopaskurssimme kaikilla retkillä eikä Nuuksio näytänyt tekevän poikkeusta. Syyskuun loppu, aurinko paistoi ja mittarissa näytti olevan jotakuinkin viitisentoista astetta plussaa. 

Itselläni ei ollut osaa eikä arpaa kolmen päivän vaelluksemme järjestelyissä ja olin päättänyt vain nauttia täysin siemauksin kotimetsän tunnelmasta toivoen, että uusi näkökulma tuttuun korpeen tuo eteen myös uusia paikkoja. Lähdimme Haukkalammelta vaeltamaan kohti  Vihdin puolella olevaa Kattilaa pysähtyen Mustalammelle ensin lounaalle. Mustalammen nuotiokatos on varmaan Suomen toiseksi yleisin tulipaikka joten harvemmin siihen tulee jäätyä, minulle kun metsäilyssä on enemmänkin kyse omasta rauhasta. Nytkin paikalla oli muutama ihminen ruokaansa keittelemässä, mutta 20:n eräopasopiskelijan paikalle tärähtäminen ajoi heidät melko nopeasti tiehensä. Pahoittelumme. Istuin kalliolla, aurinko paistoi ja ihastelin kimaltelevassa valossa kelluvia Mustalammen turvelauttoja. En yleensä vaelluksilla jaksa alkaa lämpimiä lounaita virittelemään, joten tyydyin nytkin muutamaan lihapiirakkaan ja energiapatukkaan. Tapa on tarttunut kiipeilyreissuilta, missä ylämäkeä painaessa ei yleensä lounaalle pysähtyminen tule mieleenkään. 

Lounaan ja lyhyen Mustalammen esittelyn jälkeen jatkoimme matkaamme Kattilaan päin, missä tarkoitus oli tutustua hiidenkirnuihin. Päivävauhtimme oli reilun kymmenen kilometrin luokkaa, joka kuitenkin Nuuksion korkeuserojen takia tuntui huomattavasti raskaammalta. Sopiva se oli kuitenkin ja auringon paistaessa ei jalka pahemmin painanut. Jätimme rinkat hetkeksi polun varteen ja harpoimme nykyään metsähallituksen omistaman ja pääasiassa yrityskäytössä olevan Tervalammen kartanon pihan poikki kohti sen toisella puolella sijaitsevaa hiidenkirnua. Hetken toki rapsuttelimme lampaita kartanon pihassa. 

Hiidenkirnu on ollut itselleni aiemmin tuttu ainoastaan käsitteenä. Jääkauden muokkaamat lähes symmetriset aukot kalliossa ovat mystisiä ja olen aina uskonut niiden olevan ihmisen käden tekosia. Tai vähintään avaruusolioiden. Vaan ilmeisesti ei, ihan on luonto itse päässyt pyöreitä reikiä upottamaan kivien pyörittyä paikoillaan jääkauden vetäytyessä. Joka päivä sitä oppii jotain uutta, ajattelin.

Jääkauden jälkien haltuunoton jälkeen palasimme rinkoille ja jatkoimme matkaamme kohti illan määränpäätä Tikankoloa. Vuokrattavan autiotuvan pihamaassa olisi tarkoitus majoittua ja nauttia saunasta. Pääsimme perille aikataulusta etuajassa, mikä ei haitannut ollenkaan jalkojen jo hieman kivistäessä päivän patikasta. Pystytimme leirin ja laitoimme tulipaikan iltakuntoon. Jos sauna upean päivän päätteeksi ei jo ollut tarpeeksi luksusta, päättivät opasryhmämme tomerat neidit Sari ja Annukka vielä hieroa jokaisen päivästä uupuneen hartiat ja jalat. Täyden palvelun eräopastoimintaa, etten sanoisi. 



Eerikkilän eräopaskursseilla on kuulemma aiempina vuosina herännyt niin sanottu ”kamahomous” varusteiden hankinnan yhteydessä. Että kun kerran uusia välineitä on pitänyt alkaa kurssin myötä haalimaan, on kilpavarustelu vienyt kurssilaiset mennessään näiden kisaillessa kenellä on enemmän härpättimiä mukanaan ja hienoin uusi makuupussi. Me sovimme jo alkumetreillä, että unohdetaan moinen keuliminen ja säästetään siinä ohessa omia rahojamme. Meillä kuitenkin näyttäisi kamahomouden tilalle syntyneen ruokahomous. Eli nokittelua siitä, kellä on retkillä övereimmät ruoat mukana. Viimeksi Jimi väänsi trangialla pizzaa. Nyt Kari oli pakannut mukaan kaatamansa villisian lihat ja tuunasi vartaita. Olimme jo edellisellä Torronsuon retkellä Markon kanssa päättäneet, että jos kerran pizzaa voi metsässä vetää, pitäisi kebabin olla tehtävissä senkin. Olin viikonlopun aikana saanut kaverilta oikeaa vartaasta vuoltua kebablihaa jonkun sataa grammaa mukaan ja sunnuntaina ennen lähtöä keittelin omalla reseptillä tomaattikastikkeet purkkiin. Marko toi ranskalaisia ja turkkilaisen jogurtin ja pienen kikkailun jälkeen Trangialla syntyi liki autenttinen kebab ranskalaisilla! Muiden ilmeet olivat ikuistamisen arvoisia kun perinteinen känniruoka teki nuotion äärellä kauppansa. Ja kebut vatsanpohjalla oli hyvä vetäytyä nukkumaan. Sää viileni yöksi huomattavasti ja kesäpussissani alkoi olla melko kylmä.

Kebab ranskalaisilla Trangiasta, Light My Firen päältä nautittuna

Olen aamuvirkku. Nousen aina metsäreissuilla viimeistään kuuden aikaan, eikä Nuuksio tehnyt poikkeusta. Puoli kuuden jälkeen olin jo virittelemässä tulia nuotioon eikä aikaakaan, kun leiri alkoi hiljalleen heräilemään auringonnousuun. Pakkasimme kamat ja kahdeksalta koitti ryhmittäinen lähtö suunnistustehtävän voimin kohti Iso-Holmaa, joka toimisi lounaspaikkana. Olimme ensimmäinen ryhmä, joka pääsi matkaan. Itse suunnistus oli helppoa ja etenimme nopeasti. Pysähdyimme ainoastaan Sikoilammen rantaan, kun veden yllä oleva usva vastanousseen auringon kanssa tarjosi retken ehkä upeimman näkymän, jonka ohi ei niin vain voinut kävellä. Ihastelimme kotvan näytöstä ja otimme valokuvia ennen siirtymistä määränpäähämme. Iso-Holmassa meitä odotteli jo järjestävä ryhmä ja saavuimme perille noin tunnissa. Kello oli siis yhdeksän ja olimme lounaspaikalla, mistä matkaa oli tarkoitus jatkaa vasta puoliltapäivin, kunhan kaikki olisivat saapuneet paikalle ja tehneet sapuskan. Meillä oli siis kolme tuntia aikaa tapettavanamme enkä valittanut ollenkaan. Minulle metsäreissuissa parasta on vain oleminen. Sellainen paikallaan istuminen, ympäristön aistiminen ja tuleen tuijottaminen. Ja siihen oli nyt aikaa.

Sikoilammen ranta aamuauringossa

Ryhmä toisensa jälkeen selvitti suunnistuksen läpi, kuten myös lounaan jälkeen ratkotun kasviradan. Harjoittelemme retkillä mahdollisimman paljon kasveja ja sieniä, koska olennainen osa luonto- ja eräoppaan koulutusta on osata opetusministeriön määrittelemä 350-kohtainen lajilista silmät kiinni ulkoa. Tässä tarkoituksena luonnollisesti se, että asiakastilanteessa oppaan on turha osoitella kasveja ja huudella emmätiiää ja silti pitää uskottavuudestaan kiinni. Samaten vähintään asiallista on tunnistaa luonnosta myrkylliset kasvit, jottei tarvitse ensimmäisellä retkellä ottaa myös EA-kurssien sisältöä käytäntöön. 

Taas yhtä kasvirataa rikkaampana (15/22 oikein!) jatkoimme kaikki yhdessä taivallustamme kohti Haukankierroksen varrella olevaa luolastoa ja Haukkalammen vesipistettä. Luolilla saimme luennon niiden synnystä ja halukkaat pääsivät otsalamput päässä onkaloita tutkimaan. Sari oli niin kovasti jännittänyt omaa luento-osuuttaan ja sen mentyä nappiin luulen, että jokainen kurssilaisista tunsi iloa tämän puolesta. Kouluttajiltakin tuli kehut päälle. Matka jatkui edelleen aurinkoisena. Tankkasimme Haukkikselta vesipullot täyteen ja jatkoimme Korpinkierroksen kautta matkaamme kohti Kolmoislammen leirintäpaikkaa, joka oli oleva yösijamme. Pitäessämme taukoa jossain Holma-Saarijärven ja Kolmoislammen välissä yhtäkkiä yläpuoelllemme puuhun lennähti valtava naarasmetso tutkimaan reviirinsä vieraita. Opin, että naarasmetso on yhtä kuin koppelo. Ja niitä ei kannata metsästää, koska ne munivat ukkometsoja ja niitä taas on kiva metsästää.

Lopulta taas reilun kymmenen kilometrin päivän päätteeksi saavuimme Kolmoislammen kallioille upeaan maisemaan sopivasti auringonlaskua seuraamaan. Ruokaa, vesitankkausta, huonoja vitsejä, vielä huonompia vitsejä ja maailman huonoimpia vitsejä, niistä loppuiltamme koostui. Päätin jäädä kallion laelle taivasalle nukkumaan, koska keli oli upea ja tähtitaivas kirkas. Kuutamo loisti ja kesäpussissani oli edelleen kylmä kun viimein iltaan nukahdin. 

Kolmoislammen kalliot

Aamun sarastaessa nousin jälleen ensimmäisenä tulille katsomaan hiljalleen nousevaa päivänvaloa. Minulla on tapana peseytyä reissuilla babywipeseilla ja oikeastaan ainoat ylimääräiset vaatteet, joita kannan mukanani, ovat bokserit ja sukat jokaiselle päivälle. Aamun babywipes-suihkun jälkeen kun saa puhtaat alusvaatteet päälle ja sujauttaa vaelluskenkiin tuoreet sukat, olo on kuin olisi juuri tullut kylpylästä ja olisi matkalla coctail-kutsuille. Pientä metsämiehen luksusta. Puhtaissa kalsareissa taivalsimme Korpinkierroksen loppuun pysähtyen hetkeksi sen varrelle Nuuksion kansallispuiston korkeimpaan kohtaan fiilistelemään yhä edelleen taivaalla mollottanutta aurinkoa. Haukanholmassa pidimme vielä lounastauon ennen paluuta parkkipaikalle, missä oma auto tulevaa eräopasta jo odotteli. Reissu oli saatu onnistuneesti päätökseen.

Noin 27 kilometriä patikkaa sikin sokin Nuuksiossa on jotain, mitä harvemmin itsekseen tulee tehtyä. Yleensä sinne lähtee käymään läpi niitä tuttuja polkuja tai fiilistelemään iltaa jonkun turvallisen nuotiopaikan rantaan. Nyt sain kahteen päivään nähtyä puistoa enemmän kuin aikoihin ja löytyipä sieltä vielä paljon kokeneellekin kävijälle uutta aina hiidenkirnuista Kolmoislammen kallioihin. Hieno reissu ja hyvä osoitus siitä, että se, mikä itselle on tuttua ja ehkä jo tylsääkin, voi näyttää aivan uudenlaiselta kun joku sitä tuorein silmin katselee. Pidin Nuuksiosta taas vähän enemmän kotiin päin ajellessani. 








2 kommenttia:

  1. Kiinnostaisi tuo lajilista, onkohan se jostain saatavilla?

    VastaaPoista
  2. Ammattitutkintojen tutkinnon perusteet löytyvät oph:n sivuilta, siellä pitäisi olla kaikki kys. tutkinnon osaamisvaatimukset.

    VastaaPoista