Pitäiskö lähtee Everestille?

Skypettelin muutama viikko sitten ihan muissa asioissa New Yorkiin Altitude Junkiesin Philin kanssa, kun yhtäkkiä Phil ehdotti, että lähtisin mukaan Everestille nyt huhtikuussa. Altitude Junkies on tekemässä pientä retkikuntaa poikkeuksellisesti Nepalin puolelta Kiinan –mistä Phil yleensä ryhmänsä tekee – rajojen ollessa edelleen suljetut. Lähtö olisi huhtikuun puolivälissä, muutaman viikon päästä. Let’s fucking smash Everest, dude! 

Voi luoja, että mietin asiaa. Aluksi melkein jo suostuin monen asian tukiessa sitä, että nyt, jos joskus, olisi hyvä aika lähteä. Ensinnäkin kalenterissa on tilaa (= täysin tyhjää), eikä tarvitsisi erikseen raivailla päiviä töiden tai tulevien koulujen kanssa. Toisekseen, Everestillä on todennäköisesti tänä vuonna varsin väljää monien edelleen pysytellessä kotona, mikä tekisi Nepalin puolen reitistä turvallisemman kuin monena muuna vuonna, jolloin suurin uhka etelän kapealla harjanteella on muut ihmiset. Tämä tosin on varsin epävarmaa, että kuinka paljon vähemmän siellä oikeasti nyt on jengiä, lupia on kuitenkin myönnetty arvion mukaan noin 300 (vrt. 381 ennätysvuonna 2019). Intian raja Nepaliin on auki ja intialaiset ovat olleet viime vuosina isoin ryhmä Everestillä ja samaten ehkä eniten onnettomuuksia aiheuttanut. 2019, jolloin viimeksi Nepalin puolelta on kiivetty, 9 kuolonuhrista puolet oli intialaisia. Kaiken kaikkiaan, henkilökunta mukaan lukien, base campiin odotellaan tänäkin vuonna noin seitsemää sataa ihmistä.  

Nims Purjan maailmaa kohauttanut kuva vuoden 2019 ruuhkasta Hillary Stepillä lähellä Everestin huippua

Mutta onhan se nyt aikamoinen päänsisäinen kamppailu, kun olet haaveillut jostain kohteesta vuosikausia ja siitä on tullut jonkinlainen unelma, ja sitten joku yhtäkkiä ehdottaa, että lähde toteuttamaan se heti. Kyllähän Everest minulla tuolla Covidin kovasti muokkaamassa kalenterissa jossain kohtaa on ja siinä mielessä voisin ihan yhtä hyvin lähteä sen tänä keväänä kiipeämään. Monista ajatuksista yksi varsin voimakas oli se, että näin saisin sen pois päiväjärjestyksestä ja voisin miettiä muita juttuja. Tässä olisi vahvasti sellainen ”out of my system” -mahis, jolloin ei tarvitsisi kyseistä nyppylää enää mietiskellä ja voisi keskittyä muihin, ehkä kiinnostavampiin vuoriin. 

Suhtautumiseni Mount Everestiin on muuttunut paljon vuosien varrella. Alun naiivista ja suuresta valloitusunelmasta aina hetkiin, jolloin olen todennut, ettei se kiinnosta minua enää ollenkaan. Totuus on jossain siellä välissä. Kiipeilyllisesti ja yksittäisenä kivikasana Everest ei ole minulle enää kovin kiinnostava, enkä näe sen nousua minään epäinhimillisenä megasuorituksena, joka on varattu jotenkin spesiaaleille yksilöille. En myöskään näe mitään erityistä arvoa siinä, että se on maailman korkein vuori. Se on vain vuori. Jos sen huipulla seisoo, onko silloin saavuttanut jotain? Onko jotenkin kovempi / parempi / rohkeampi / whatever kuin joku muu? 

En silti voi kieltää, etteikö Mount Everest olisi minulle edelleen unelma. Se on osa isompaa suunnitelmaa ja ehdottomasti yksi niistä paikoista, joissa haluan käydä.

Minulle Everestistä on tullut enemmän kulttuurihistoriallinen kohde siinä, missä vaikka Kheopsin pyramidistä jollekin muulle. Olen lukenut siitä kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, nähnyt toisen mokoman verran dokkareita ja elokuvia ja kuullut niin paljon tarinoita, että haluan mennä, nähdä ja kokea paikan itse. Osaan vuoren päässäni ulkoa ja haluaisin jossain vaiheessa astella samoja askeleita kuin moni lukemieni tarinoiden kohde ja aistia menneiden vuosikymmenten pioneerien fiiliksiä paikan päällä. Onko se nykypäivän ruuhkissa enää mahdollista, en tiedä, mutta haluan silti kokeilla. En kuitenkaan enää tuijota Everestin huippua käsi housuissa miettien, että sinne on pakko päästä saavuttaakseen jotain. Haluan mennä sinne kokeakseni jotain itselleni. Ja saadakseni sen pois päiväjärjestyksestä. 

Toi pipo on varmaan kasvanut Philin päähän kiinni

En halua silti yhtään vähätellä Everestiä tai sen vaativuutta. Kiinnostavuudella ei ole sen kanssa mitään tekemistä ja fakta on, että Philin varsin arkisesta näkemyksestä huolimatta (16 kertaa huipulla voi aiheussaa sellaista) iso E on varmasti valtava fyysinen ponnistus ja sellaisena haasteena itse kullekin arvokas. Tekee sen miten ja mitä reittiä pitkin tahansa, Everest ei ole mikään sunnuntaikävely, vaikka kuinka moni nojatuoliretkeilijä yrittäisi niin väittää. Nykypäivän väheksyntä tai ruuhkien ja turistimatkojen vastenmielisyyden toitottaminen ei lopulta vuorelta mitään arvoa poista. Jokainen lähtee kiipeämään sitä omista syistään, joista yksikään ei ole toista parempi tai jalompi.

Kolme näistä neljästä on kiivennyt tai yrittänyt Everestiä. 

Tässä ryypätään Macchermossa.

Parin päivän mietinnän ja lapsenomaisen innostuksen jälkeen lopulta kuitenkin kieltäydyin. Vaikka moni asia puhui sen puolesta, että voisin ja haluaisin lähteä, en kuitenkaan voinut perustella itselleni, että juuri nyt olisi sen aika. Korona jyllää, rajoitukset kovenevat ja maailma on edelleen aika vinossa, vaikka kuinka sen haluaisi suorana nähdä. Olen vuosi sitten laittanut kaikki omat työni jäihin, koska mielestäni tällä hetkellä ei voi järjestää mitään matkoja täysin turvallisesti. Ei kotimaassa eikä etenkään ulkomailla. Olen puhunut vastuullisuudesta ja toitottanut sen tärkeyttä julkisestikin, sanonut, että paras tapa auttaa matkailualaa palaamaan jonkinlaisille raiteille on olla juuri nyt matkustamatta. Jos siis olisin Nepaliin itse näin helpolla lähtenyt, olisin syönyt omat sanani ja heittänyt kaikki periaatteeni romukoppaan. ”Älkää tehkö nyt mitään, älkää menkö minnekään ja pitäkää unelmanne nyt hetken vielä holdilla, niin tästä selvitään. Mutta kyllähän MINÄ voin Everestille silti lähteä, koska se on MINUN suuri haaveeni! Minä minä minä!” Lisäksi itse virus jännittää edelleen, enkä pystyisi todennäköisesti rentoutumaan tietäen, että sairastuminen matkalla olisi koska tahansa mahdollista.

Lähden siispä Lappiin ja sinnekin testien kautta. On pari kiinnostavaa mäkeä vielä tälle kaudelle laskematta, joten Iso-E saa nyt odottaa. Ei se kaiketi sieltä mihinkään ole menossa, joten kattellaan vaikka ensi vuonna sitten. Jos hyvin käy, syksyllä alamme mennä matkailun suhteen kohti normaalia, joten jos sitä silloin sitten Nepaliin pääsisi? Olisi töitä ja ehkä joku korkea vuorikin suunnitelmissa. Ei kuitenkaan Everest silloinkaan. 

Tähän loppuun vielä pieni disclamer, että en silti halua moralisoida ketään, joka tänä keväänä Everestille lähtee. Ainakin kaksi suomalaista sinne on matkalla ja toivotan molemmille onnea yritykseen! Stay safe.