Loppuvuodesta minulla oli alkavan ylikunnon oireita ja sain silloin lääkäriltä käskyn olla tekemättä mitään kuukauteen. Jouduin ensimmäistä kertaa (ja tähänkin varmaan voisi sanoa, että vihdoin) alkaa seuraamaan sykkeitäni, joten kävin hakemassa Partioaitalta Garminin ranteeseen ja totesin, että enhän minä pysty suunnilleen kioskilla käymään ilman, että sykkeet nousevat jonnekin 150:aan. Piti tehdä jotain.
Olen jo useamman kesän istuskellut Kaivopuiston kompassin mutterikahvilan terassilla jokaisen mahdollisen aamun ja niin on myös vanha tuttuni Wille. Willen tausta on hyvin samantyyppinen kuin omani ja ensimmäiset kerrat olemmekin tavanneet lähinnä ryypäten joskus 20 vuotta sitten, kunnes hänkin laittoi tilanteet uusiksi, alkoi treenaamaan ja valmentaa nykyään kestävyysurheilijoita. Joskus viime kesänä, kun aloin tekemään suunnitelmia yhä vain korkeammista tavoitteista, heitin Willelle ajatuksen, että jotain voisi joskus tehdä kimpassa, ja nyt marraskuussa oli viimein sen aika. Soitin Willelle, että tilanne on se, että päällä on ylikunto ja vuoden päästä pitäisi kiivetä kasitonnisia, että kuinkas lähettäis? Tapasimme ja Villen ohje oli sama kuin lääkärin: aloitetaan sillä, etten tee mitään. Ylikunnon oireet pois, pieni hengähdys, ja sit kattellaan. Kalibroidaan tilanne ja aletaan rakentamaan alusta.
Kuukauden levon jälkeen alkoi olla jo aika kova palo päästä treeniin kiinni. Ylirasitustila saatiin ammuttua alas ja sykkeet ja stressitasotkin tasoittuivat terveemmälle tasolle. Fiilis alkoi olla taas parempi, joten pääsimme suunnittelemaan ja aloittamaan treeniohjelman. Sen lyhyempi tähtäin on muutamat pidemmät juoksukisat ja pidempi korkeat vuoret, joten hommaa suunniteltiin heti noin 1,5 vuotta eteenpäin.
Ihan ensimmäiseksi jouduin opettelemaan juoksemaan uudelleen. Kohta tulee kolme vuotta surkuhupaisasta aloituksestani polkujuoksun parissa, ja vaikka sen jälkeen toki on hommaan tullut jonkinlaista tolkkuakin, on se silti ollut varsin päätöntä. Siis siinä mielessä, että en ole koskaan enempää ajatellut mitä olen tekemässä, kunhan olen painellut fiiliksen mukaan menemään. Ajattelin aina, että treenin pitää olla sellaista, että hiki lentää, kropassa tuntuu ja homma pitää vetää överiksi. Saatoin lähteä lönköttelemään puolimaratonin verran vain, koska niin päätin. Kuten sanoin, sykkeitä en ole seurannut aiemmin ikinä, enkä ole antanut niille minkäänlaista painoarvoa. Olen mitannut juoksuja ainoastaan matkan kautta, eli mitä pidempi lenkki, sitä kovempi jätkä! Ensimmäinen asia mitä Wille teki, oli että hän poisti kelloni näytöltä matkan kokonaan. Ainoastaan ajalla ja sykevälillä oli nyt merkitystä ja yhtäkkiä piti juosta ihan helvetin hitaasti. Se oli aika vaikea pala nieltäväksi ja joulukuu meni lähinnä kiroillen suorituksen mahdottomuutta. En uskonut mitenkään, että voisin juosta niin, että syke pysyy 130:n paikkeilla ja aika monta turhautunutta lenkkiä tuli räntäsateessa tehtyä. Hiljalleen löysin kuitenkin oikean askelluksen ja rytmin, ja etenkin oikeat musat sitä tahdittamaan. Fleetwood Macin 70-luvun hittilevyjen tempo on aika täydellinen. Ja kun rytmi löyty, alkoi vauhtikin kasvaa, ja kolmessa kuukaudessa olen saanut kolmisen minuuttia per kilsa ajasta pois ja homma siis etenee! Olen oppinut juoksemaan ihan uudella tavalla.
Toinen iso muutos on ollut se, että minut on pakotettu salille. Minulla on ollut aina varsin naiivi lähestyminen punttistreeniä kohtaan, enkä ole siitä koskaan pitänyt. (Toim. huom, en pidä edelleenkään.) Nyt ymmärrän sen paremmin osana kokonaisuutta. En ole jotenkin hiffannut lihaskunnon treenaamista osana juoksua tai kestävyyttä, vaan lähinnä pitänyt sitä minulle tarpeettomana, koska siinä juostessahan ne juoksulihakset kehittyy, daa! Turns out, että niitä voi kuitenkin salilla kehittää vielä lisää. Hups. Edelleenkään en lihaskuntotreenistä varsinaisesti nauti, mutta sen ollessa tärkeä osa valmennusta olen siihen viimein ehdollistunut. Onneksi Willellä on oma privasali Punavuoressa, joka ei mene kiinni tänään alkaneen sulkutilan takia.
Jos joulu- ja tammikuu menivät totutellessa ja opetellessa, helmikuussa alkoikin sitten kunnon boot camp. Lähdin viideksi viikoksi Lappiin ja sain treeniohjelman mukaan. 5-6 kertaa viikossa lenkkiä / kävelyä / skinnailua ja 2-3 lihaskuntoa päälle. Olin aivan varma, että viimeistään parin viikon päästä alan lintsaamaan treeneistä, koska Wille ei ole vieressä käskyttämässä ja olen mestari valehtelemaan itselleni, mutta ei! Tein jokaisen annetun harjoituksen perkele pilkulleen! 32 päivää, 41 treeniä. Garmin kertoi viiden viikon keskikulutukseksi 3200 kaloria per päivä. Välillä toki väsytti, eikä ollut yhtään harvinaista, että painelin illalla joskus puoli yhdeksän aikaan nukkumaan, mutta parasta oli tajuta, että seuraavana aamuna olin valmis lähtemään taas! Kroppa palautui hyvin ja jaksoi koko kuukauden ilman mitään ongelmia. Ainoastaan takareidet jouduin käymään kotiin palattuani hieromassa, kun hieman jumitti.
Viime viikon otin iisimmin, eilen kilahti meiliin seuraavat treenit ja homma etenee hienosti kohti kesää. Tämä on jo nyt ollut hyvä oppimatka treenin ja etenkin oman kropan syvempään ymmärtämiseen, mutta isoin voitto on silti ollut mentaalipuolella. Korona on pitänyt minut poissa töistä nyt vuoden ja etenkin viime syksynä kipuilin ja stressasin aika paljon oman toimettomuuden kanssa. Olen tottunut menemään ja tekemään töiden ja matkailun parissa niin paljon, että tämä koko maailman pysähtyminen on nakertanut paljon omaa identiteettiä ja sitä kautta myös itsetuntoa. Nyt minulla on ensinnäkin muutama isompi tähtäin ja tavoite taas kalenterissa ja toisekseen kalenterissa on täytettä treenin takia. Olen saanut päiviini rutiinia ja ymmärrys siitä, että tämä ohjelma, jota teen, vie minua kohti jotain suurempaa, antaa taas arvoa omalle tekemiselle. Se kohottaa kadoksissa ollutta itsetuntoa. Eikä Lappiin jääneet muutama lisäkilokaan sille hallaa tee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti