Se on jännä filis katsella, kun omaa autoa nostetaan hinausauton lavalle jossain moottoritien pielessä Oulussa 600:n kilometrin päässä kotoa. Etenkin, kun sen auton - ja etenkin kyytiläisten - pitäisi olla vielä iltaan mennessä parin sadan kilometrin päässä Syötteellä valmistautumassa umpihankihiihdon MM-kisoihin. Rakas ja armoitettu Jeeppini oli kuitenkin noin sataa kilometriä aiemmin matkallamme Eerikkilästä pohjoiseen sytyttänyt akkuvalon laturin ilmeisesti lakattua toimimasta. Ajoimme niin pitkälle kuin sähkötön auto kantoi, sammutimme kaikki oheislaitteet ja toivoimme pääsevän edes Ouluun asti, mistä ehkä saisimme korjausapuakin. Ihan korjaamon pihaan asti ei akku kuitenkaan kestänyt vaan jätti meidät hyytyvine hätävilkkuinemme tien pieleen kymmenisen kilometriä ennen korjaamoa, jonne olimme soittaneet, että täältä tullaan! No, ei tultu.
Voi minun pientä autoani.
Auto jäi surullisen näköisenä oululaisen korjaamon pihaan ja saimme Eevan isän auton lainaan, jolla jatkoimme matkaa kohti Syötettä, missä loppukurssi meitä jo odotteli lämmitetyn saunan kanssa. Harmitti, mutta nyt oli pääasia, että olimme päässeet perille. Tässä olisi vielä pari päivää aikaa keskittyä kisaan ja hajonnut auto ja siitä koituva lasku piti nyt vain hetkeksi unohtaa. Eniten ehkä harmitti, että päivän tankkaus- ja ruokasuunnitelmat olivat unohtuneet kaikessa hässäkässä ja vedin kehon kanssa aika miinuksilla vaikka juuri nyt olisi pitänyt ahtaa hiilaria naamaan vähintään kahden edestä. Onneksi oli vielä perjantai aikaa ottaa vahinkoa takaisin. Menin siis vain nukkumaan.
Umpihankihiihdon MM-kisat pidetään siis Syöttellä ja vuorossa oli 19. vuosi kun kilpailu järjestetään. Samaten me olemme Eerikkilän urheiluopiston 19. vuosikurssi luonto- ja eräopaslinjalla ja yhtä mones Eerikkilän joukkue, joka kilpailuun osallistuu. Tai oikeastaan meitä oli neljä joukkuetta, kisassa kun lähtevien ryhmien henkilömäärä on rajattu viiteen. Yhteensä meitä lähti lauantai-aamun startissa matkaan 17, kolme kurssilaista kun oli saanut kiellon kilpailla kuka mistäkin syystä. Umpihankihiidot etenevät niin, että lauantain aikana edetään rastien ja mahdollisten lisärastien kautta noin 30-40 kilometriä hiihtäen läpi Syötteen luonnon. Maastossa vietetyn yön jälkeen sunnuntaina aamulla on lopullinen noin kymmenen kilometrin umpihankiosuus, jolle lähtöjärjestys määräytyy lauantain aikojen, rastitehtävien ja niiltä mahdollisesti saatujen aikasakkojen mukaan. Kokonaisuudessaan, suunistustaidoista riippuen, matkaa kertyy siis noin 40-50 kilometriä reilussa vuorokaudessa. Varusteena jokaisella hiihtäjällä tulee olla minimissään kahdeksankiloinen rinkka sekä liuta pakollisia tarvikkeita sahoista kirveisiin.
Ennen lauantaita olin hiihtänyt ehkä 10 kilometriä yhteensä koko elämäni aikana. Ja etelän talvi kun on taas ollut mitä on, jäi treenikausi kisoja ennen melko ohueksi. Joten kun lauantaina kisaan starttailtiin, tiedossa oli jo varsin hyvin, että aika keräilyerissä tässä ollaan, eikä kisailusta kannata liikoja puhua. Jo maaliinpääsy olisi voitto tässä pelissä. Eerikkilän joukkueista yksi oli kerätty niin, että he lähtevät ihan täysillä sijoituksia hakemaan, loput kolme olivat enemmänkin vain seikkailuhengellä mukana kokeilemassa omia rajojaan. Minun joukkueessani hiihtivät itseni lisäksi Marko, Johanna, Eeva ja Heikki.
Perjantai meni vielä kisaan keskittyessä ja paikallisen husky-yrittäjän tiluksiin tutustuessa. Illalla haimme vielä kisainfosta arvotun lähtöjärjestyksen, joka kertoi, että joukkueemme, Eerikkilän Pursiseura II:n, lähtöaika olisi 8:45, toiseksi viimeisessä ryhmässä. Lähteviä joukkueita oli yhteensä 52, yksilökisaan puolestaan osallistui 30 urheaa hiihtäjää. Ilta meni mökkimajoituksessamme varusteita varmistellessa ja lohisoppaa tankatessa. Uni tuli ajoissa ja hyvä niin, herätys kun soi lauantaina puoli kuudelta.
Heräsin tosin jo viideltä. En saanut enää hermostuksissani unta. Muilta osin olo oli kuitenkin varsin hyvä ja ainoa mikä mietitytti oli nilkka, jossa vanha skeittivamma oli oikutellut nyt muutaman viikon ajan. Se ei kuitenkaan estänyt kisaan lähtöä ja niinpä sitä oltiin starttiviivalla hyvissä ajoin odottelemassa vuoroamme. Huusimme ja kannustimme muut meitä ennen lähteneet Eerikkilän ryhmät matkaan ja näpertelimme eräsuksiamme hermostuksissamme. Viimein tuli käsky lähtöviivalle ja sitten mentiin!
Startti ja siitä kisa käyntiin!
Reitti ykkösrastille otti oikeastaan saman tien aloitteljiloilta luulot pois. Lähdimme matkaan nimittän laskeutumalla Pikku-Syötteen hotellilta laskettelurinnettä alas. Eräsuksilla. Rinkka selässä. Ei helvetti. Olenhan minä mäkiä laskenut laudalla ja suksillakin koko pienen ikäni, mutta niissä sentään on teräskantit, toisin kuin 80-luvun Kuusistoissani, jotka löysin veljeni jäljiltä mökin liiteristä pölyyntymästä. Koska en uskaltanut suoraan rinnettä laskea, koitin suunnata loivasti sivuttain mäen ulkopuolella ja niiden väleissä oleville hankipätkille, joissa pelin luonne selvisi aika hyvin. Sitä lunta nimittäin riitti käytännössä kainaloihin asti. Siellä sitä sitten sivakoitiin, kaatuiltiin, sivakoitiin ja kaatuiltiin vähän lisää ennen kuin pääsimme rinteen alapäähän, mistä huomattavasti inhimillisempi suoalue lähti viemään meitä rastille. Olin ensimmäisestä puolesta tunnista jo aivan puhki ja kiroilin, kun tuntui siltä, että puoli Suomea hiihtää meistä koko ajan ohi. Toisaalta, kun suon reunaan pääsimme, olimme kilpailun viimeisinä, joten eipä ainakaan tarvinnut enää liikoja miettiä sijoituksia. Tästä kun ei olisi tie enää kuin ylöspäin! Siinä vaiheessa, kun joku kaveri, joka oli lähtenyt kisareitille lumikengissä, paineli ohi, ei voinut enää kuin nauraa. Matkaa oli tehty ehkä kaksi kilometriä.
Syötteen luontoa hallitsevien suoalueiden makuun päästyämme alkoi hiihtokin maistua. Etenimme hyvin, suksi luisti ja sääkin oli varsin mukava. Muutama hassu pakkas-aste ja pilvinen mutta selkeä taivas. Reitti vaihteli välillä kelkkaurista umpimetsään ja tulipa sitä joku jokikin ylitettyä sen päälle kaadettua puuta pitkin. Välillä oli nousua, välilä laskua, mutta korkeuserot olivat inhimillisiä. Ei enää mitään laskettelurinteitä. Hiljalleen sitä sai varmuutta omaan hiihtoonsa ja uskalsi alkaa jo vähän mäessäkin päästelemään. Luisto ja pito toimivat ja tekivät suksimisesta oikeastaan melkein nautinnollista, jopa tällaiselle etelän pojalle. Saavuimme ykkösrastille muutaman tunnin päästä ja olimme edelleen viimeisinä. Ei haitannut, meillä oli hauskaa ja se oli koko kisan suuri taktiikkamme. Että lähdetään pitämään hauskaa. So far, so good!
Joen ylitys jossain ykkös- ja kakkosrastin välillä.
Ykkösrastin tehtävässä kyseltiin kaloja ja me vastailimme. Ihan päin helvettiä, mutta sillä ei ollut merkitystä, ei ne aikasakot paljoa häntäpäätä paina. Tankkasimme ja jatkoimme melko nopeasti matkaa, sitä kun oli vielä useampi kymmenen kilometriä edessä. Se on kyllä myönnettävä, että kun hiihtää viimeisenä, on eteneminen lopulta aika helppoa, koska samoille reiteille on pari sataa hiihtäjää ehtinyt edellämme ladun tekemään. Suunnistus ei siis kovin haastavaa ollut, kunhan risteyksissä varmisteli kompassisuunnalla, että oikeaan ollaan menossa. Matka kakkosrastille oli melkeinpä kokonaan loivamäkistä metsää ja mukava hiihtää. Heikillä oli niin mukavaa, että hän onnistui katkaisemaan toisen suksensa rakenteet jo jossain alamäessä nautiskellessaan. Suksi kuitenkin pysyi kasassa ja sillä pystyi jatkamaan, mitä nyt vähän taipui etuosasta täysin ympäri, jos sitä alkoi vääntelemään. Jossain vaheessa alkoi melkein jo pelottaa, kun Heikki otti mäkia vastaan laulaen samalla täysillä ”EIHÄN RALLIA VOITETA JOS SIELLÄ PELÄTÄÄN” niin, että ne säkeet raikavat varmaan edelleen Syötteen tunturien välillä.
Kakkosrastilla törmäsimme ensimmäistä kertaa tuttuihin, kun Karin, Annukan, Mikan, Nikon ja Eva-Marian ryhmä odotteli siellä lounastamassa. Jimi, Niina ja Mikko olivat kuulemma vasta juuri lähteneet hekin jatkamaan kohti kolmosta. Suoritimme jälleen rasitehtävän, tällä kertaa ensiapu-aiheisen, joka sekin varmaan meni lähinnä sinne päin. Edelleen, aikasakoista viis, ei ne tässä keräilyerässä paina. Päätimme lounastaa itsekin samalla kun vaihdoimme alkumatkan kokemuksia muiden kanssa. Kaikilla oli mennyt hyvin ja Eva-Maria, joka ei ollut ennen tammikuuta hiihtänyt ikinä elämässään, oli kuulemma jo ihan haka alamäissä. Spekuloimme, josko hän olisi myös ensimmäinen ahvenanmaalainen ikinä näissä kisoissa. Se olisi kunnia jo sekin!
Muut jatkoivat matkaa ja jäimme oman ryhmämme kanssa vielä hetkeksi sulattelemaan ruokaa ennen kuin luvassa olisi pisin rastisiirtymä tälle päivälle, kakkoselta kolmoselle kun oli matkaa linnuntietä yli yhdeksän kilometriä. Se alkoi pitkällä nousulla metsän läpi, missä tunnelmaa kohotti yhtäkkiä puiden ja pilvien raosta kurkistanut aurinko. Sää oli oikeastaan täydellinen. Nousu johti metsästä leveälle auraamattomalle metsätielle, jonka keskeltä muiden kilpailijoiden ladut kulkivat. Alkoi koko päivän miellyttävin osuus. Tie jatkui nelisen kilometriä ja siinä oli pitkiä ja raskaita nousuja mutta myös todella nautinnollisia pitkiä laskuja niiden perään. Luisto oli hyvä, sää oli hyvä, mieli oli hyvä, kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Ajattelin, että kunhan nyt tämä pätkä kolmosrastille saadaan hoidettua, niin ollaan jo voiton puolella. Auringon vaihtuminen jossain vaiheessa lumisateeseen ei sekään haitannut. Saavutimme Karin ryhmän, jonka olimme äsken nähneet edellisellä rastilla. Pidimme taukoja pitkälti samoissa paikoissa aina nousujen päätteeksi, joten he myös jatkoivat edellämme aina oman tauon lopettaessaan. Kartan mukaan tie olisi ollut varmin reitti rastille, mutta huomatessamme, että ainakin osa hiihtäjistä oli oikaissut muutaman kilometrin metsän kautta, päätimme lähteä samaan. Jokainen kilometri vähemmän olisi myöhemmin plussaa. Metsäreitti oli hieno ja hauska, oli sellainen tekemisen meininki, minkä takia täällä oltiin. Välillä makoilimme perseillämme umpihangessa, välillä joku oli jumissa jossain oksassa, mutta ilo pysyi aika hyvin matkassa. Tällä pätkällä myös viimein ohitimme Karin porukat.
Sininen taivaskin pilkahteli välillä.
Päästyämme oikoreittimme toisessa päässä takaisin tielle Johanna oli kuitenkin aika loppu. Hän päätti jättää kisan siihen tietäen, ettei jaksaisi enää pitkään. Ymmärsimme hänen olevan tosissaan, joten emme edes yrittäneet puhua häntä ympäri. Kyllä aikuinen ihminen tietää milloin riittää. Jäimme noin puoleksi tunniksi paikoillemme odottamaan, että Johanna tultaisiin noutamaan tien varresta pois. Kello lähestyi neljää, alkoi hiljalleen hämärtää ja kolmosrastille olisi vielä noin viisi kilometriä matkaa. Emme todennäköisesti (lue: ei mitään toivoa) ehtisi sinne ennen rastin sulkemisaikaa, joten Johannan kyytiä odotellessa päätimme skipata koko kolmosen ja hiihtää suoraan neloselle, jos vaikka sinne vielä aikaraamien sisällä ehtisimme. Matkaa olisi edessä vielä noin seitsemän kilometriä.
Uutta reittiä pähkäillessämme paikalle ajoi kisan turvaorganisaation moottorikelkka kyselemään vointia ja kuulumisia. Esitettyämme suunnitelmamme saimme luvan jatkaa sillä ehdolla, ettemme enää poikkeaisi teiltä metsän puolelle, ilta kun alkoi pimenemään ja lumiolosuhteet olivat moottorikelkoillekin haastavat. Meitä ei siis päästäisi kovin helpolla auttamaan, jos jonnekin ryteikköön uupuisimme. Lupasimme hiihtää tien pielessä neloselle ja jatkoimme matkaa vilkutettuamme Johannalle hyvästit tämän hypätessä kouluttajamme kyytiin.
Hyvin pian kävi selväksi, että päivän hauska osuus alkoi olla takanapäin. Sen lisäksi, että väsymys ja uupumus alkoivat hiljalleen ja salakavalasti hiipimään jostain selän takaa, tietä pitkin hiihtäminen oli kaukana siitä nautinnosta, jota eteneminen vielä muutamaa tuntia aiemmin oli ollut. Pinnalla ei juurikaan ollut lunta ja tie oli enemmän jäinen kuin muuta. Siinä eräsuksella hiihtäminen ei ollut ensinnäkään kovin vakaata eikä missään nimessä miellyttävää suksien luistaessa sivuille jään pinnalla joka potkulla. Mäet alkoivat olla pelottavia laskea kun suksi ei oikein kokematonta hiihtäjää totellut samalla, kun sitä oli vähän liian tietoinen että tässä kaatuminen muuten sattuu. Pimeä tuli lopulta aika yhtäkkiä ja mahdollisimman pitkään ilman lamppuja hiihtäessämme ei enää nähnyt pinnanmuotoja lainkaan. Kun viimein lamput laitoimme päähän, ei puolestaan enää hahmottanut muuta kuin muutaman metrin edessään, ei esimerkiksi nähnyt kuinka pitkälle mäet laskevat tai nousevat. Niitä vain piti painaa eteenpäin. Tässä kohtaa aiemmin vaivannut nilkkani alkoi ottaa osumaa koko ajan enemmän, kun suksi luisteli sivulle minkä kerkesi ja nilkka taittui vähän väliä yli kun koitin pitää itseäni pystyssä. Jossain vaiheessa huomasin, että voimat alkavat olla aika loppu kun piti keskittyä pystyssä pysymiseen niin perkeleesti. Kun Marko takanani hiihtäessään totesi, että nyt on muuten aika paskaa tämä meno, en voinut kuin nyökytellä hiljaa. Tauot tihenivät, ne olivat lyhyitä mutta niitä pidettiin useammin. Olin ryhmäni hitain, joten menin kärjessä ja jouduin vähän väliä pysähtymään vain keräämään itseäni. Nilkan lisäksi jalkapohjani olivat aivan muusia. Se vain ei ollut aiemmin tullut ilmi, kun hiihto meni sujuvasti ja painonsiirto oli kevyempää siinä samalla. Nyt meno oli enemmänkin sellaista köpöttelyä ja paino oli jaloilla koko ajan, jolloin jalkapohjani tekivät hyvin selväksi, että 30 kilometriä hiihtoa on vähän liikaa. Eeva-parka, joka oli edelleen hyvässä iskussa, teki parhaansa, että sai pidettyä meidät toimintakuntoisina loppuun asti. Vähän väliä oli suklaata ja turkinpippureita tarjolla. Kerran Eeva erehtyi esittämään retorisen kysymyksen siitä, että saisikos pojille olla vielä jotain muuta, jolloin pysähdyimme viideksi minuutiksi tien pieleen luettelemaan asioita, joita kaipasimme. Hotellihuoneita, sipsejä, hodareita, alastomia naisia, maksukanavia, jäätelöä, poreammetta, sopivan kovaa sänkyä, isoa tyynyä.
Hiihdon mukavin osuus kakkos- ja kolmosrastin välillä.
Pääsimme kuin pääsimmekin lopulta nelosrastille. Heikiltä hajosi vielä side pari sataa metriä ennen rastia ja kävelimme perille. Kiinnihän sekin jo oli, kuten oli myös annettu aikaikkuna saapua yörastille. Turvallisuusryhmä tuli kelkoilla jälleen kyselemään vointia. Päättivät ottaa meidät kyytiin yörastille, koska kello oli jo liikaa. Mutta koska olimme kuitenkin jo turvallisesti nelosella ja suhteellisen hyvissä voimissa, lähtivät kelkat ensin hakemaan muita ryhmiä, jotka olivat jääneet matkalle jonnekin meidän taaksemme. Ottaisivat meidät kyytiin sitten viimeisenä, kun muut oli jostain teiden varsilta haettu. Nauroimme itsemme liki kuoliaaksi, kun turvallisuuspäällikkö totesi, että hitto, kakkosryhmä, tehän olette tulleet todella hyvin ja reippaasti, he kun olivat jo lähdössä veikanneet, että me olemme ensimmäinen ryhmä, joka joudutaan keskeyttäneenä reitiltä hakemaan talteen. Ei oltu! Sillä hetkellä julistimme itsemme maailmanmestareiksi.
Kun moottorikelkkoja alkoi reitille jääneitä hiihtäjiä kyydeissään ajelemaan ohitsemme ennen kuin palaisivat hakemaan meidät, alkoi näkymään myös tuttuja kasvoja. Ensin ohi meni Kari, joka vilkutti kuin joulupukki motorisoitujen porojen vetämässä kelkassa iso hymy naamallaan, perässään muut joukkueen tyypit. Seuraavaksi paikalle tuotiin Jimi, Mikko ja Niina ja nauratti, kun tajusimme, että kolme neljästä Eerikkilän jengistä oli kohta yörastilla kelkkakyydillä. Vahvaa suorittamista! Viimein tuli meidän vuoromme pakata varusteet ahkioon ja hypätä outoon kananmunanmalliseen moottorikelkan peräkärryn kyytiin. Nauroimme hysteerisesti Markon kanssa koko matkan. Taisimme olla aika finaalissa.
Yörastilla oli täysi tohina päällä. Pari sataa hiihtäjää, huoltojoukkoja, oheisohjelmaa ja läheisiä tsemppaamassa. Sitä oli jotenkin aika pihalla, kun yhtäkkiä tippui hiljaisesta metsästä keskelle jotain festivaalia. Löysimme omat porukkamme ja aloimme käymään läpi jatkoa. Iso osa oli joko joutunut tai halunnut jättää leikin kesken ja nyt tuli meidän vuoromme päättää mitä tehdä. Heikillä oli olkapää romuna ja suksi poikki, joten peli hänen osaltaan oli siinä. Eeva aikoi ehdottomasti painaa loppuun asti. Yllätyin kun Marko sanoi vieressä, että jättää leikin tähän. Itse mietin hetken, että josko yön yli vielä katsoisin mitä nilkka ja olotila sanoo, mutta lopulta, koska keskeyttäminen oli tehty vähän liian helpoksi vieressä odottavine kyyteineen, löin hanskat tiskiin. Lähdin hetkeksi yksin metsän puolelle, koska halusin olla rauhassa. Otti päähän todella paljon. Samalla, kun olin helpottunut, että päivä olisi ohi, olin todella vihainen itselleni, että lopetin. Tiesin, etten pystyisi enää jatkamaan, olin henkisesti ja fyysisesti aivan loppu, mutta silti ärsytti suunnattomasti. En tiedä vieläkään, oliko kipeytynyt nilkka vain tekosyy ja enkö oikeasti halunnut vain edetä enää yhtään metriäkään, vaikka olin vannonut ja psyykannut itseni menemään loppuun asti. Olin pettynyt itseeni mutta silti tiesin päätöksen olleen oikea. Myöhemmin illalla nukkumaan mennessä en saanut unta, koska koko oikea jalkani säteili kipua nilkasta, joten ehkä lopettaminen siltikin oli järkevää. Lopulta Eerikkilän 17:sta kisaan lähteneestä toiseen aamuun selvisi seitsemän hiihtäjää. Kaikki joukkueet kuitenkin merkattiin keskeyttäneiksi, koska sääntöjen mukaan maaliin pitää tulla samalla kokoonpanolla kuin millä kisaan lähdetään. Yhden keskeyttäminen johtaa siis muidenkin hylkäämiseen. Seitsemän jäljelle jäänyttä hiihtäjäämme, Pyry, Antti, Jimi, Mikko, Eeva, Joni ja Eetu, yhdistivät lopulta voimansa yhdeksi ryhmäksi sunnuntain umpihankiosuudelle. Eerikkilän edustus oli hyvissä käsissä!
Heräsin sunnuntaina kuin pahimpaan krapulaani. Olo oli kuin joku olisi ajanut sillä kananmunan muotoisella kelkkakärryllä pari kertaa yli. Silmäni olivat tennispallojen kokoiset nestehukasta. Onneksi kaikilla muillakin tuntui olevan liki sama olo. Keitimme kahvit, kerroimme tarinoita edellisen päivän matkaltamme ja aloimme jännittämään kisaan jääneiden puolesta. Ennen lähtöä tuli viesti, että Eetu oli joutunut jättäytymään hänkin lopulta pois rikkonaisen olkapään takia, joten maaliviivaa lähti tavoittelemaan enää kuusi eerikkiläläistä. Heidän etenemistään pystyimme seuraamaan Trackerin kautta Umppareiden nettisivulta. Kari ja Matti lähtivät maalialueelle vastaanottamaan porukkaa ja lähettivät väliaikatietoja Whatsappin kautta.
Jimi joutui keskeyttämään suksen katkettua umpihankeen kaksimetrisen miehen alla. Voin vain kuvitella sitä harmituksen määrää. Mikolta hajosi side, joten muu joukkue jatkoi kohti maalia ilman häntä. He pääsivät hienosti perille noin kolmen tunnin hiihtämisen jälkeen. Kaikkien yllätykseksi Mikko ilmestyi yhtäkkiä perässä maaliin saatuaan uuden siteen ”joltain tyypiltä matkalla”. En edelleenkään tiedä mikä ihmeen metsätonttu sieltä on jätkälle osia tuonut, mutta se, että kaveri hiihti yksin maaliin muiden mentyä jo kauan sitten vaikka tarjolla olisi ollut kyyti moottorikelkalla, on ihan järjettömän kova suoritus. Vaan niin se oli kaikilta jotka maaliin asti pääsivät ja kyllä täällä päässä otettiin aika nöyrästi hattua päästä ja kumarreltiin.
Tässä vaiheessa vielä hymyilytti arveluttavan paljon.
Eeva näyttää siltä, että se tietää miten meille muille vielä käy.
Umpihankihiihdon MM-kisat oli meidän osaltamme saatu pakettiin. Viikonloppu ja koko tapahtuma oli hienosti järjestetty ja tunnelma niin paikan päällä kuin kisailijoidenkin keskuudessa oli hieno läpi matkan. Kisaorganisaatiolle on myös annettava erityismaininta kilpailijoiden turvallisuudesta huolehtimisesta. Koko ajan oli sellainen olo, että joku katsoo perään, vaikka sitä painoi menemään viimeisillä voimillaan jossain pilkkopimeässä erämaassa. Omalta osalta tunnelmat ovat edelleen pari päivää kisan jälkeen hieman kaksijakoiset. Toisaalta olen edelleen pettynyt, etten maaliin asti päässyt, mutta toisaalta taas olo on sellainen, kuin olisi voittanut kymmenen maailmanmestaruutta pelkästään kisaan lähtemällä. Lauantaipäivä oli yksi fyysisesti raskaimpia, mitä olen ikinä kokenut. Muistan miettineeni jossain loppumatkan varrella, kun pilkkopimeässä metsässä hiihdin, että joku Elbrusin 5642-metrinen huiputus oli ihan paperia tähän verrattuna ja siellä sentään oli hienot maisemat joista nauttia! Kokemattomalle, ilman treeniä kisaan lähteneelle 36-vuotiaalle miehelle 31-kilometrinen hiihto metsässä rinkka selässä oli melkoinen rypistys ja yritän olla ylpeä siitä, että edes yhden päivän sain vedettyä. Omia rajoja tuli kokeiltua ja huomaan jääneeni miettimään, että olisiko niitä henkisiä varoja vielä löytynyt, jos yörastilta ei olisi ollut tarjolla kuljetusta lämpimään mökkiin, missä oli sauna ja pehmeä sänky. Että luovutinko mukavuudenhalusta vai pakosta? Siksi, että keho ei kestänyt vai siksi, että pää ei kestänyt?
Se selviää ensi vuonna kun lähdemme kokeilemaan uudestaan. Niin me sovimme. Voi helvetti soikoon.
Tuloslista on Eerikkilän osalta upeaa luettavaa. Ei oltu vikoja!
Kokonaisuudessaan tulokset on luettavissa täältä.
