Cholatse fuckin' SMASHED, dude.

Sain eilen aamulla aivan hillittömän yskäkohtauksen keittiössä. Lapsi pelästyi murolautasen äärellä, että pitääkö tässä nyt alkaa soittelemaan faijalle ambulanssia, kun se ei saa henkeä, nenästä ja silmistä valuu vettä ja räkää ja jotain epämääräistä möhnää ja se meinaa lyhistyä lavuaarin ääreen. Parin minuutin jälkeen kohtaus meni ohi ja sain juotua lämmintä vettä, joka auttoi kuivaan kurkkuun. Pakko myöntää, että pelästyin vähän itsekin. Tämä oli koko Cholatsen reissuni vaarallisin ja pelottavin hetki. 

Viikko sitten perjantaina kello 8:15 seisoin viimein, toisen yritykseni jälkeen, 6440-metrisen Cholatsen huipulla Nepalissa. Olin kiivennyt taukoamatta puolestayöstä eteenpäin ja edessä oli vielä laskeutuminen takaisin alas basecampiin, joka ottaisi lopulta noin kymmenen tuntia. Päivä oli siis yhteensä 18-tuntinen kylmässä, todella kuivassa ilmassa huohottaen ja raskaasti hengittäen ja se ei tehnyt hyvää kurkulle eikä varmaan keuhkoillekaan. Niinpä toin tuliaisina kotiin brutaalin, kuivan yskän, joka ei meinaa vieläkään hellittää.

Itse matkalla mitään ongelmia ei ollut. Ei terveys- tai muitakaan. Taisin lopulta olla ainoa retkikunnassamme, jota mitkään harmit eivät vaivanneet. Viime vuoden vatsataudin ja sitä seuranneen keskeyttämisen jäljiltä oli erityisen tarkka kaikesta, mitä  tein. Buffi pysyi naamalla koko vaelluksen basecampiin, leirissä pesin käsiä jatkuvasti ja vältin sormien joutumista suuhun. Olin päättänyt, että tällä kertaa homma ei ainakaan tyssää mihinkään typeriin amatöörivirheisiin hygienian kanssa. Pidin koko ajan vähän liikaa vaatteita päällä, ettei pääsisi vilustumaan, ja join lämmintä juomaa 3-4 litraa päivässä. Söin mahdollisimman hyvin ja nukuin pitkiä yö- ja päiväunia läpi matkan. Siinäpä ne tärkeimmät aseet onnistumiseen ovat. Pysy terveenä, syö, nuku. Apunani toki oli lisäksi se, että olin jo valmiiksi sopeutunut ohueen ilmaan Annapurna Cirquitilla ja miksen Elbrusillakin. 

Kathmandu - Namche 45 mins

Aloitimme reissun lentämällä jälleen Kathmandusta koptereilla suoraan Namcheen, mistä muutaman päivän jälkeen vaelsimme Dolen ja Machermon kautta Cholatsen basecampiin. Oikeastaan jo koko trekki oli yhtä juhlaa viime vuoteen verrattuna, jolloin vietin kaksi päivää ja yötä paskoen kaiken, mitä kehostani lähti ruokamyrkytyksen jäljiltä erinäisiin reikiin majatalojen vessojen lattioissa. Pönttöjä kun Khumbussa harvemmin on. Nyt join aamukahvin Dolessa hymyillen, se oli ensimmäinen matkalle asettamani benchmark, jonka piti mennä edellisvuotta paremmin. Pikakahvi oli pahaa, mutta silti täydellistä.

Sää oli tänä vuonna varsin ailahteleva, kuten oli ollut jo Annapurna Cirquitilla muutamaa viikkoa aiemmin. Yleensä lokakuun lopulla keli on varsin vakaa ja päivien kaavat samanlaisia: aamulla paistaa, iltapäivällä tulee pilviä ja yöksi taas kirkastuu. Nyt kahden viikon matkalla oli lumisateisia päiviä enemmän kuin aurinkoisia ja sää oli paljon arvaamattomampi. Sekä vaelluksella, että basecampissa saatiin useaan kertaan talvi niskaan. 

Cholatse basecamp. Välillä auringossakin. 

Altitude Junkiesin retkikunta oli tänä vuonna suhteellisen iso, mukana oli 13 kiipeilijää, 6 kiipeävää sherpaa sekä neljän hengen keittiöhenkilökunta ja Phil, Junkiesin omistaja ja retkikunnan johtaja. Minun lisäkseni mukana oli Elin Ruotsista, Mathiaz ja Alesandro Sveitsistä, Steve ja Ian Briteistä, Laurenz Hollannista ja jenkit Keir, Dylan, Ted, Craig, Chris ja Paul. Ryhmähenki oli vahva ja kaikki tulivat paremmin kuin hyvin toimeen keskenään. Elämä perusleirissä keskittyi vaihtelevan sään takia pitkälti messitelttaan, missä päivisin katseltiin leffoja Dylanin läppäriltä ja pelattiin korttia. Varsin hyvin viihdyin myös itsekseni omassa teltassani pääasiassa musiikkia kuunnellen ja lepäillen. 

Teimme kaksi rotaatiota vuorelle ennen huiputusta. Ensin 5100 metriin ns. crampon pointille, minne veimme hakut ja jääraudat valmiiksi odottelemaan, ettei niitä suotta tarvitsisi kanniskella koko ajan pitkin mäkeä ylös alas, ja toisen high campiin 5600 metriin. Molemmat reissut olivat minulle taas niitä onnistumisen benchmarkeja, viime vuonna kun en lopulta päässyt missään vaiheessa edes yläleiriin asti. Nyt nousu 40-70 asteisen headwallin päälle oli melkeinpä silkkaa nautintoa kahden hakun kanssa touhutessa. Viimein pääsin oikeasti kiipeämään Cholatsea! Rotaatioiden jälkeen olo oli hyvä ja itseluottamusta piisasi, nyt piti enää odotella sopivaa sääikkunaa.

1. rotaatio 5100 metriin. Takana näkyy Cholatsen jääputous ja sen yllä kovin pieneltä

näyttävä headwall, jonka yläpuolella yläleiri sijaitsee. Todellisuudessa 

korkeusero jäätikön alareunanja leirin välillä on yli 500 metriä.

Sellainen aukesi 31. lokakuuta. Parin todella tuulisen päivän jälkeen näytti siltä, että marraskuun ensimmäiselle päivälle ei pitäisi tulla keliä juuri lainkaan ja taivaan pitäisi olla kirkas. Niinpä lukitsimme vaihdoehdon ja lähdimme seuraavana aamuna ylös. Lokakuun viimeisenä päivänä maassa lepäsi tuore lumikerros, mutta aamun hiljalleen valjetessa aurinko alkoi sulattaa sitä unholaan samalla, kun pakkasin reppuun huiputukseen tarvittavat varusteet. Aamiaisen jälkeen lähdin nousemaan ensin kohti crampon pointia, siitä Cholatsen jäätikköä ja lopulta headwallia, jonka päällä high camp seisoi ja mistä seuraavana yönä olisi tarkoitus suunnata huipulle. Luurit korvissa ja musat päällä otin todella iisisti koko päivän säästellen voimia tulevaan. Reitti oli jo rotaatiopäiviltä (ja viime vuodelta) tuttu, se kiemurteli ensin hiekkapolkua crampon pointille ja siitä koko vuoren viheliäisimmän osuuden, tunnin kivimurskassa loikkimisen, läpi jäätikön reunalle. Jäätikkö oli varsin hyvässä kunnossa ja todella luminen tänä vuonna. Pari kuumottavaa lumisiltaa ja isoa railoa matkalle osui, mutta niistä selvisi pitämällä vauhtia yllä ja menemällä nopeasti ohi. Emme tehneet köysistöjä jäätikölle ja pääasiassa nousin yläleiriin asti koko matkan yksikseni musiikin mukana lauleskellen. Olin kuuden tunnin päätteeksi perillä. 

Matkalla ylös keskellä jääputousta. Kuvassa taitaa olla Chris. 

High camp 5600m. Taustalla huiputuspäivän aloittava kivipyramidi.

Cholatsen high camp seisoo noin 5600 metrissä pienen solan päällä vuoren lounaisharjanteen (SW ridge, perusreitti) alapäässä. Kallioiden suojaan oli ahdettu pieniä telttoja, joiden uumenissa pitäisi yrittää muutama tunti unta saada ennen lähtöä. Saavuin leiriin parahikseni juuri ennen upeaa auringonlaskua, joka valaisi Cho Oyun yli 8000-metrisen huipun punaisellaan. Nautiskelin puoliväkisin kuivamuonan ennen pimeän tuloa ja kuuden aikaan kömmin makuupussiini Laurenzin viereen nukkumaan. Herätys olisi yhdeltätoista ja lähtö kahdeltatoista.

Ei siinä liikoja tullut kyllä nukuttua. Ennen telttaan ahtautumista nauttimani litran urheilujuoma lähetti minut noin tunnin välein ulos kuselle ja väliajat menivät lähinnä kääntyillessä. Yllättävää kyllä, kylmä ei ollut. Vähän ennen yhtätoista otin herätyskellon suosiolla pois päältä ja aloin valmistautumaan lähtöön. Paul ja Elin olivat sopineet saman lähtöajan kuin minä, mutta suurin osa porukasta suunnitteli suuntaavansa mäkeen vasta yhden-kahden aikoihin. Mathias, hullu, päätti skipata koko yläleirin kokonaan ja lähti kiipeämään 900 metriä alempaa suoraan basecampista kello 23. Koska olin hyvissä ajoin valmiina, päätin lähteä Elinin ja Paulin edeltä jo matkaan. Mathiaksen otsalamppu näkyi kaukana alhaalla jäätiköllä. Olin ensimmäinen koko porukasta ylempänä mäessä, joten mukaani lähti Phurba Sherpa supportiksi. Lopulta Phurba kiipesikin kanssani oikeastaan koko päivän.

Oli Halloween. Elin pukeutui cyborgiksi.

Reitti Cholatsen huipulle on pelkkiä kapeita harjanteita. Eniten olin jännittänyt ensimmäistä osaa, joka nousee ja kiertää noin satametrisen kivisen pyramidin ennen kuin alusta muuttuu lumeksi. Jääraudat, irtokivi ja minä emme oikein kohtaa, joten pieni jännitys housuissa lähdin koko porukan ensimmäisenä pyramidia kiipeämään. Sherpat olivat onneksi fiksanneet köydet paikalleen paria päivää aikaisemmin, joten varsinaista tippumisen vaaraa ei ollut, olettaen että köydet ja ankkurit pitävät. Pimeässä oli helppo keskittyä vain seuraavaan askeleeseen ja jännittämäni ensimmäinen osuus meni lopulta varsin kivuttomasti. Kiviseinien jälkeen tarjolla oli vielä vähän mixtamaisempaa alustaa ennen kuin harjanne kapeni ohueksi lumilipaksi, joka johti armoa antamatta koko ajan ylemmäs. Lepopaikkoja ei juurikaan ollut, joten liikkeellä oli vain pysyttävä. Käteni alkoivat paleltua melko ilkeästi ja jossain kohtaa tuntokin alkoi kadota. Meinasin jo, että näinkö tässä pitää luovuttaa koko homma, jottei sormia menettäisi, mutta Phurban kaivaessa repustaan yhden kemiallsen kädenlämmittimen pääsin taas peliin mukaan. Vaihtelin sitä hanskojen välillä samaan tahtiin, kun nousukahva ja hakku vaihtelivat paikkaa reitin edetessä. Olin alunperin ajatellut kiivetä koko reitin kahdella hakulla käyttäen microtractionia varmistimena köyteen, mutta matkan edetessä nöyrryin suosilla jumaroimaan, se oli niin paljon energiatehokkaampaa ja myös helpompaa. Ihan sama, ei tänne tyylin perässä ollut tultu, ainoastaan huipun. 

Ensimmäinen tauon paikan tapainen tuli pitkän harjanteen päätteeksi ison serakin alle, missä siinäkään ei kauaa halunnut viihtyä. Pieni huikka vettä ja energiageeli naamaan ja eteenpäin. Ajantaju oli mennyt ihan tyystin, mutta luulen, että olin kerrostalon kokoisen jäälohkareen alla noin neljän tunnin jälkeen. Siitä reitti jatkui traversena pääharjanteen alapuolella kohti toista headwallin tapaista osiota. Matkalle osui mm. 6-7 metriä korkea lähes pystysuora jääseinä, muuten en juurikaan muista mitä kaikkea vastaan tuli. Jotain railoja ja harjanteita kai, korkeutta tässä kohtaa oli jotakuinkin 6200 metriä. Koin matkalla useammankin kerran todella erikoisen fiiliksen, jossa ikään kuin poistuin omasta kehostani ja seurasin tekemisiäni ulkopuolelta. Havahduin siihen aina välillä, fiilistä on todella vaikea selittää. Ihan kuin olisin tavallaan nukkunut ja nähnyt unta Cholatsen kiipeämisestä. Lienee jotain korkeuden, rasituksen, nukkumattomuuden ja syömättömyyden tekosia. Näitä hetkiä oli monia ja ehkä niiden johdosta en muista reitistä oikeastaan paljoa mitään, muistan vain transsimaisuuden tunteen.

Aurinko alkoi hiljalleen nousta, mutta ikävä kyllä se tuli vielä harjanteen väärältä puolelta traversen aikana, joten lämpöä möllykkä ei juurikaan tarjonnut. Valoa kuitenkin sentään. Vasta noin 150 metriä huipun alapuolella, mistä viimeinen veitsenterämäinen ridge lähti nousemaan, myös lämpö tavoitti minut. Muistan kuinka katsoin jonkun kiipeävän ylläni (tässä kohtaa useampikin porukasta oli ohittanut minut jo, myös mm. basecampista asti kiivennyt Mathiaz) ja hän nousi harjanteen päälle auringonvaloon. Tunsin suurta helpotusta, että kohta minäkin olen tuossa ja päästessäni viimein huippuharjanteen alkuun pidin päivän ensimmäisen kunnon tauon. Istuskelin auringossa kymmenisen minuuttia lämpöä imien. Tässä kohtaa aloin olla varma, että homma on hanskassa ja huipulle päästään, se melkein näkyi jo! Enää tunnin verran kapeaa harjannetta ylös ja viimeinen nousu jyrkän seinän yli ja olisin perillä! It’s in the bag!

Otin huiputuspäivänä matkalla tasan kaksi valokuvaa. Tässä niistä toinen kohti Gokyon laaksoa.

Cholatsen huippu on melko tasainen pläntti, jonka reunassa on pieni lumipyramidi. Se on kuitenkin sen verran sketsi ja romahdusvaarassa vuoren pohjoisseinälle, mistä on rapea parin kilometrin tiputus alas, joten hyväksyimme kaikki huipuksi sen alapuolella olevan tasanteen. Saavuin sinne kello 8:15, reilun kahdeksan tunnin kiipeämisen jälkeen. Kai siinä jotain juhlittiin ja otettiin kuvia, mutta en muista mitään valtaisaa tunnekuohua tai riemua. Taisin olla aika poikki ja toisekseen, mielessä kummitteli jo edessä oleva paluu alas ja tietoisuus siitä, että tämä homma on kunnolla paketissa vasta, kun olen turvassa basecampissa. Istuskelimme huipun alapuolelle, polttelimme porukalla juhlallisesti piippua ja söimme snackseja ennen alaslähtöä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tuulta ei ollut juuri nimeksikään. Fiilis oli aika hieno. 

SUMMIIIIIIIIIIIT klo 8:15

Kauaa siitä ei kuitenkaan raaskinut nauttia, joten ei muuta kuin kasi köyteen ja vauhdilla mutta turvallisesti alas! Paluumatkalta muistan, että hymyilytti aika paljon. Että hitto vie, sehän onnistui! Nyt vain tarkkana alas. Pari jännityksen hetkeä tuli matkalla, ensin kun löysin vahingossa pienen jääluolan sen ohuen seinämän romahdettua allani niin, että flengasin köydessä rintaa myöten luolan sisään ja toisen kerran jäärautani tarttuessa housunlahkeeseen juuri tietenkin sillä kapeimmalla harjanteella ja kaaduin polvilleni. Pulssi ponnahti varmaan kolmeensataan keräillessäni itseäni polun reunasta tuhatmetrisen pudotuksen yläpäässä. Matkalla alas Cholatsen molmemminpuolisen exposuren vasta tajusi, pimeässä kun ei – ehkä onneksi – ympärilleen nähnyt. Suurin osa reitistä oli joitain kymmeniä senttejä leveää harjannetta, jonka molemmin puolin olisi yhdellä loikalla päässyt vähintään kilometrin alas päin. Aika monta wtf-hetkeä matkalla olli, että tästäkö mä olen muka aamulla kiivennyt? Paluun keljuin osuus oli aamulla matkan aloittanut kivipyramidi, kun en jostain syystä älynnyt rapeloida sitä alas kasilla, vaan laitoin ainoastaan lehmänhännän kiinni ja liukastelin kivellä ja soralla menemään käsin köysistä roikkuen. Syytän väsymystä, tämänkin olisi varmaan voinut tehdä helpommin. Saavutin high campin joskus kahden aikoihin.

Päivän henkisesti raskain hetki oli lähteä pienen tauon jälkeen yläleiristä viimeiseen laskuun kohti basea. Olin niin poikki, että olisin vain halunnut jäädä aurinkoon makaamaan, enkä enää koskaan liikkua, mutta matkan oli jatkuttava, jos täältä joskus poiskin piti päästä. Halusin ehdottomasti olla alhaalla ennen pimeän tuloa, joten ei auttanut kuin pakata makuupussit ja kamat reppuun ja lähteä tiputtelemaan. Vielä headwallin verran aurinkokin paistoi, mutta päästessäni jäätikölle pilvet velloivat päälle ja näkyvyys meni nollaan. Jäärautojen tallaama polku oli kuitenkin onneksi selkeä ja haahuilin jääputouksen tottuneesti alas viimeistä kertaa. Edellisyönä yläleirissä ollessamme jossain vaiheessa hiljaisuuden rikkoi valtava jyrinä ja nyt vyöryn lokaatiokin selvisi. Jostain Cholatsen eteläiseltä facelta oli romahtanut serakki alas ja se oli murskaantunut jäätikölle pitkin polkuamme. Onneksi kukaan ei ollut matkalla sen tapahtuessa, metrin läpimitaltaan olleet lohkareet reitillä olisivat tehneet pahaa (lue: kuolettavaa) jälkeä osuessaan.

Toinen päivän kuvistani. Laurenz matkalla alas viimeistä harjannetta ennen huippua.

Matka baseen oli hidas mutta leppoisa. Jossain vaiheessa luovuin tavoitteestani olla perillä ennen pimeän tuloa, koska totesin ääneen, ettei sillä ole mitään väliä, olen joka tapauksessa tänään perillä ja tämä homma on ohi. Pidin muutaman pidemmän tauon matkalla ja join viimeiset veteni toivoen, että keittiöhenkilökunnan sherpat tulisivat taas vastaan polulla mehukannu kourassaan, kuten olivat aiemmalla rotaatiokierroksella tehneet. Ja tulivathan he. Se oli paras mehu, mitä olen koskaan juonut. Parisataa metriä ennen basecampia oli jo pimeää, mutten vaivautunut enää kaivamaan lamppua repustani. En vain jaksanut. Köpöttelin hiljakseen perille ja kymmentä yli kuusi, kahdeksantoista tuntia starttini jälkeen, työnsin naamani messiteltan ovesta sisään ilmoittautuakseni perille. Sain raikuvat aplodit muilta jo palanneilta. Takanani oli vielä noin puolet porukasta. Olin kiivennyt Cholatsen.

Kuoriuduin varusteistani teltallani ja laitoin kaikki mahdolliset vaatteet päälle. Olin niin nestehukkainen, että kylmänväristyksiä ei voinut pidätellä vaikka olisi pukeutunut mihin lumileopardin taljaan. Olin ollut liikkeellä kaksi päivää syömättä ja parilla litralla vettä samalla, kun punnersin fyysisesti raskaimman rupeaman, mitä olin koskaan tehnyt. Mutta ai että olin onnellinen! Sain upotettua väkisin pari ranskanperunaa ja palan kakkua, jolla juhlistettiin huiputustamme. Yksitoista kolmestatoista lähtijästä oli päässyt huipulle (Craig ja Steve keskeyttivät nousunsa pian yläleirin jälkeen) ja Phil ja sherpat mukaanlukien huipulla kävi 19 kiipeilijää. Se on käsittääkseni ennätys Cholatsella yhdelle päivälle. Viimeisimmät palasivat leiriin vasta yhdeksän jälkeen, mutta kaiken kaikkiaan kaikilla oli mennyt kaikki hyvin. Raahauduin ruokapöydästä telttaan kahdeksan aikaan tietäen, että seuraavana aamuna helikopteri noutaisi meidät Kathmanduun. Homma oli paketissa.

Kotiin!

Kathmandussa syötiin ja juotiin hyvin pari päivää. Ahkerimmilla juhlat olivat varsin railakkaat ja Vino Bistron pöydissä pidettiin puheita. Muistelimme Philin kanssa Samulia ja minulle matkan tunteikkaimmat sanat olivat Philin ”Sammy would be so fuckin proud of you”. Luulen, että niin olisikin. Lähtiessään tuhannen jurrissa kohti kotiaan Phil tuli vielä halaamaan ja kuiskasi korvaani, että ”you smashed it, dude. Absolutely fuckin SMASHED it.” 

Niin muuten tein, perkele. 

THANK YOU

Annapurna Cirquit, Nepal

Minun ei pitänyt edes lähteä Nepaliin tänä syksynä. Oli muita suunnitelmia. Mutta kun vuodenvaihteeseen aiottu Etelämantereen reissu siirtyi vuodella, otin ex-tempore yhteyttä Phil Cramptoniin, josko Cholatsen retkikuntaan mahtuisi vielä. Viikko sen jälkeen Aventuralta tuli soitto, että pääsisitkö vetämään Annapurna cirquitin. Yhtäkkiä kalenterissa oli kaksi keikkaa Nepaliin parin kuukauden sisään.

Toisen epäonni on joskus toisen onni. Vaikka en siis tietenkään millään tasolla iloitse, että Penttilän Annin – jonka alunperin piti toimia Annapurna cirquitin tämän syksyn matkanjohtajana – jalka meni sököksi Denalilla (on kuntoutumaan päin jo, hyvä Anni!), olen ihan iloinen, että keikka tuli minulle. Olen pitkään haaveillut Nepalissa työskentelystä ja myös Annapurnan alue oli vielä näkemättä. Tuli erinäisiä kärpäsiä siis samalla iskuilla. 

Annapurnat ja Gangapurna

Monsuuni Nepalissa on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen pitkä. Mikä yleensä loppuu syyskuun alun paikkeilla, on nyt tuupannut vettä (ja ylempänä lunta) jo kohta kuukauden normaalia pidempään. Oikeastaan vasta tänään, pari päivää vaelluksen jälkeen Kathmandussa alkaa ilma kuivua. Pitkittynyt monsuuni vaikutti siis vahvasti vielä koko vaelluksemme ajan. Sinänsä varsin hyvällä tuurilla mentiin, että parin viikon aikana ei sateessa jouduttu kertaakaan vaeltamaan, ne kun osuivat poikkeuksetta yölle, mutta maisemat pysyivät tiukasti pilvien peitossa läpi reissun. Ainoastaan silloin tällöin Annapurnien huiput näyttäytyivät koko liki 8000 metrin korkeudessaan. Mutta kun niin tekivät, olo oli aika pieni.

Goatlyfe

Alkumatka taitettiin jeepeillä Syangeen asti, mistä laukut lähtivät kantajien matkaan ja yhdeksän asiakkaan, minun ja kahden paikallisoppaan ryhmämme siirtyi apostolinkyytiin. Ensimmäiset päivät menivät varsin trooppisessa monsuunisäässä läpi vehreiden laaksojen ohi vesiputousten. Onneksi oli shortsit matkassa! Annapurna cirquit nousee hitaasti koko ajan korkeammalle ja antaa kehon sopeutua alati ohenevaan ilmaan hyvin. Matkan edetessä maisematkin muuttuvat hiljalleen kuivemmiksi ja karummiksi. Tropiikin jälkeen pystyi hetken kuvittelemaan kulkevansa kotoisessa Suomen Lapissa, sitten Kalliovuorten jylhissä maisemissa ja vasta lopulta Himalajan rinteillä. Reitin korkeimman kohdan, Thorong-La:n 5416-metrisen solan jälkeen oltiinkin jo kuussa. Tai siltä solan toisella puolella oleva, Tiibetiltä näyttävä kuiva ylänkö tuntui. Monipuolisuuden puutteesta ei klassikkoreittiä voi siis ainakaan syyttää!

Huiputuspäivän yönä – jo melko totuttuun tapaan – Thorong Phedin majatalon pihassa vielä satoi. Mutta kuin ihmeen kaupalla noin tuntia ennen kello kolmen starttiamme pilvet siirtyivät ja kirkas tähtitaivas aukeni solan ylle. Niinpä saimme taittaa matkan pääpäivän uskomattoman hienossa säässä. Ylempänä sade oli tullut lumena, joka peitti polun ja ympäröivät huiput valkoiseen vaippaan. Oli kovin kaunista. Rauhallisen sopeutumisen ansiosta tonnin vertin nousu ja ikuisuudelta tuntunut 1600 metrin lasku sujuivat ilman ihmeempiä episodeja ja koko ryhmä oli jo puolenpäivän jälkeen majapaikassamme Muktinathissa. Pizzat ja virvokkeet oli ansaitut.

Torong-La, 5416 metriä ja aurinko paistaa!

Olen aiemmin ollut Nepalissa ainoastaan Khumbun alueella, missä elämä on selkeästi yksinkertaisempaa. Toisin kuin sinne, Annapurna cirquitille on maayhteys, mikä mahdollistaa paremman huollon ja ylipäänsä infrastruktuurin, kun majataloja voidaan täydentää jeepeillä. Niinpä ehkä suurin yllätys alueen vehreyden lisäksi oli se, miten tasokkaita yöpymiseen käytetyt majatalot vaelluksella olivat! Oli puhdasta lakanaa, omaa vessaa huoneissa ja suihkujakin tarjolla, jotain mistä Khumbun suunnalla yleensä voi vain haaveilla. Ei niin kuin että olisin itse suihkuja hyödyntänyt, mutta asiakkaat sentään nauttivat niistä päivittäin. Minä otin kerran kuumaa vettä vesipullollisen ja peseydyin sillä, ihan hyvin riitti. 

Yleinen konsensus tuntuu olevan, että ohueen ilmaan soputuminen kantaa muutaman viikon ennen kuin hemoglobiiniarvot alkavat taas palautumaan merenpinnan tasolle. I call bullshit. Olin Elbrusin huipulla kuusi viikkoa ennen Thorong-La:ta ja väitän olleeni täysin sopeutunut edelleen. Koko matkan aikana ei tullut yhtäkään normaalia korkeusoiretta tai mitään oloja, ainoan särkylääkkeenkin otin matkalla solasta alas, kun nestehukka aiheutti jomotusta. Muuten mentiin ihan normaalilla hapella. Tietenkin koko vuoden kestänyt treeni ja kesän työkeikat pohjalla auttoivat kunnon kanssa, kuten myös maltillisella tahdilla menty alkumatka, mutta silti, normaalisti yli viiteen tonniin noustessa tulee vähintään oire jos toinenkin. Nyt ei tullut mitään. Tämä lupaa hyvää parin viikon päästä alkavalle Cholatsen nousulleni.

Fully acclimatized

Kaiken kaikkiaan Annapurna cirquit oli todella hieno vaellus ja kun vielä seurakin oli hyvää, niin meni tämäkin keikka taas vähintään työreissujen top vitoseen. En tietenkään osaa sanoa millainen vaellus on ollut aiemmin, kun polun ohessa ei ole kulkenut autotietä, mutta kaikki purnaus nykyyisestä turistivaelluksesta, jotka luin ennen lähtöä, osoittautui tyhjäksi huuteluksi. Ajankohta varmasti sekin vaikuttaa, mutta meillä ei ollut ruuhkaa ollenkaan, polku oli mukava taivaltaa, olosuhteet olivat hyvät ja elämys taattu. Vilpittömästi voin siis suositella cirquitia kaikille, joita Himalaja vetää puoleensa ja jotka EBC:n ovat kokeilleet. Tämä oli jotain ihan muuta.

Nyt istuskelen hotellin kattoterassilla Kathmandussa. On niin lämmin, että olen hikoillut parissa päivässä kaikki T-paitani pyykkiin. Jo kolmatta päivää on kuivaa, eli monsuunikin on viimein ohi. Kunhan tämän tekstin taputan loppuun, niin suljen koneen, puhelimen ja yhteyden ulkomaailmaan hetkeksi, aloitan neljän kuukauden työputkella ansaitun loman ja painelen Balille. Ensi viikolla palaan Nepaliin ja lähden yrittämään Cholatselle nousua uudelleen. 

Kathmandu by nite

Yhteistyössä: Matkatoimisto Aventura

Voiko tähän kyllästyä?

”Kyllästytkö sä koskaan tähän touhuun?” kysyivät asiakkaat, kun olimme aloittelemassa vuoden viidettä ja viimeistä keikkaa Kebnekaiselle. ”Kattokaa tätä paikkaa”, vastasin. 

Laskeskelin tuossa, että olen toukokuun jälkeen nukkunut enemmän öitä Kebnekaisen tunturiaseman kupeessa teltassa kuin kotona. Välissä kävin vielä Elbrusilla ja Grönlannissakin, mutta kovin vaikea tähän touhuun on silti leipääntyä. Se fiilis, kun avaa teltan oven, keittelee kahvit ja tuijottelee Tuolpagornin linjoja auringon (tai myrskyn) noustessa, on edelleen aika way beyond. Etenkin näin syksyllä ja ruska-aikaan, kun maaston väritys on melkoista ilotulitusta. 

Mun Bioska-koirankakkapussi pääsi taas ulkomaille

Ehkä Kebnekaisesta olen näin 14. kerran jälkeen kaiken olennaisen sanonut, mutta kyllä kauden viimeinen reissu pohjoiseen on etenkin kuvien arvoinen! Kyseessä oli Venlojen vaelluksen ruskamatka, joka tarjosi syyssäätä kaikissa sen muodoissa. Ensimmäiset päivät mentiin T-paidoissa, välissä saatiin koko kesän edestä sateita niskaan ja lopuksi ihmeteltiin kuinka tuulet romahdutti telttoja leirissä. Huiputuspäivänä mitä ylemmäs pääsimme, sitä vähemmän näimme. Kebnekaisen huippupyramidiin sananmukaisesti törmäsimme kun tulimme kohdalle, se ilmestyi näkyviin noin kaksi metriä ennen kuin olimme perillä. Matkalla alas satoi niin, etten koskaan muista olleeni niin läpimärkä päästessäni 14-tuntisen päivän päätteeksi tunturiasemalle. Edes boksereissa ei ollut enää yhtäkään kuivaa kohtaa. Ensimmäistä kertaa ikinä käytin tunturiaseman huoltorakennuksen kuivaushuonetta, aiemmin ei ole ollut tarvetta. Mutta kyllä minä silti vain siinä matkalla alas sateen piestessä naamaa hymyilin ja mietin, että ei tähän touhuun voi kyllästyä.

Venlojen vaelluksen syysreissu Ruotsin huipulle meni säätä lukuunottamatta ilman insidenttejä ja hieman haikeana minä lähtöpäivänä tunturiaseman pihassa seisoin tietäen, että takaisin pääsen vasta ensi kesänä. Nyt edessä on parin päivän päästä toinen suosikkipaikkani Nepal, missä ensin kengät vievät töihin Annapurna Cirquitille ja sen perään omille nousuille Cholatselle. Josko tänä vuonna näkisi vähemmän punaisia mäyräkoiria ja enemmän huippuharjannetta. 

Tässä vielä Kebnekaisen ruskaloistoa. Eihän tällaisesta voi saada tarpeekseen!

Nikkaluokta

Singi, Tuolpagorni & Vierramvare

Näkymä teltalta laaksoon...

...ja toiseen suuntaan

Huiputuspäivän aamu...

...ja iltapäivä. Toppi suoraan takana parin metrin päässä.

Pieniä haasteita teltan kanssa tuulessa.

Kiitos, tack, kesäkausi 2019 oli siinä!

Pari sanaa Grönlannista

Pysyisipä Grönlanti Grönlantina. Ettei kävisi kuten Islannille, jonka turboahdettu turismikone on nielaissut kohteen alkuperäisen viehätyksen ja tehnyt sinänsä ällistyttävän kauniista luonnosta huvipuiston, jossa vesiputouksille on jonoa. Sen huippuunsa hiottu rahantekoturismi on melkoinen kontrasti matkalla Grönlantiin, missä ollaan kaikessa vielä alkutekijöissään. Ja toivottavasti pysytäänkin. 

On tietenkin varsin ristiriitaista toivoa tällaista samalla, kun itse yrittää tehdä työtä matkailun eteen Grönlantiin. On paradoksi toivoa, että maa pysyisi koskemattomana samalla, kun itse vie sinne ihmisiä. Mutta huippuunsa viritetyn valmismatkailun ja täydellisen kehitysmaan välille mahtuu onneksi monenlaisia muotoja.

Melontaa Semirlikin vuonossa

Kehitysmaa Grönlanti edelleen on. Maa, jossa yhdestäkään kaupungista ei pääse toiseen autoteitä pitkin, koska niitä ei ole, elää varsin omanlaisessaan todellisuudessa. Maantieteellisesti se on osa Pohjois-Amerikkaa, poliittisesti Europpaa ja kehityksellisesti ja taloudellisesti lähimpänä varmaan Kaakkois-Aasiaa. Infrastruktuuri on olematon, muoviroska poltetaan takapihalla, viemäröinti on heikompaa kuin Nepalissa ja elinolosuhteet karummat kuin Tansaniassa. Koita siinä sitten viljellä jotain perunaa ainoalla pellolla koko maassa, kun puoli vuotta on pimeää, kotipihasta ei pääse mihinkään kun vuono on jäässä ja ruoka on lopussa. Etelä-Grönannissa oikeastaan koko vuoden kierto keskittyy selviämiseen: Kesällä koitetaan haalia ruokaa talveksi ja talvella lähinnä odotellaan sisätiloissa uutta kesää. 

Tässä myös on juuri Grönlannin ydin ja viehätys. Ehkä myös pelastus. Se on niin omissa oloissaan elävä saari, ettei näillä spekseillä pahemmin turismikoneistoa viritellä. Vaikka halukkaita matkailijoita sinne riittäisikin, maan oma infra ja sisäinen saavuttamattomuus ei tule koskaan pääsemään Islannin tasolle, koska se on silkka logistinen mahdottomuus. Jo Grönlantiin pääseminen on urakan (ja ison hintalapun) takana. 

Qassiarsukin kylä, paikka johon Erik Punainen veneensä 900-luvulla ensimmäisenä 

länsimaalaisena karautti ja nimesi paikan Grönlanniksi

Myös paikallisten oma kiinnostus kaiken selviytymisen keskellä laajempien turismipalvelujen järjestämiseen on varsin vähäistä. Tai korkeintaan kotikutoista. Opaspalvelut ovat vähäiset samalla, kun omatoimimatkailu alueella on vähintään haastavaa ja olosuhteiden ansiosta myös mahdollisesti vaarallista. Kaikki tämä pitää isoimmat matkailumassat loitolla myös ihan jo sen takia, että suurimman osan matkailijoista vaatimustaso esimerkiksi majoituksen ja ruoan suhteen ovat sellaiset, mitä Grönlanti ei voi tarjota. Jos on tottunut Marriottiin ja Mäkkäriin, ei hostellit ja turska monille kelpaa. Saati teltta ja hylje.

Silti, ja siksi, Grönlantiin kannattaa mennä. Jokainen penni, jonka turistit paikaillisille tuovat, ovat tervetulleita. Maan infrattomuus antaa tilaa upealle luonnolle ja sympaattisille ratkaisuille. Samalla kun matkailijoiden määrä maailman suurimmalla saarella on nousussa, siellä ei edelleenkään törmää missään kehenkään. Missään ei kuulu muuta kuin hiljaisuutta ja jäävuorten pauketta. Ei ole valosaastetta, koska valoja ei ole. Niin koskematonta luontoa ei muualla ole kuin Grönlannissa.

Qooroqin jäätikkö, joka puskee joka päivä noin 200 000 tonnia jäätä

mereen. Se on saman verran kuin mitä New Yorkin kaupungissa

käytetään makeaa vettä vuodessa.

Matkatoimisto Aventuran ja Partioaitan 365 Klubin yhteisreissulla aurinko paistoi. Melonta jäävuorten seassa veti taas aika nöyräksi, samoin Qooroqin valtavan jäätikönreunan seuraaminen ylhäältä vuoristosta. Viikon melonta- ja vaellusmatkalla nähtiin ehkä kolme muuta ihmisitä, muuten vastaan tuli vain Grönlannin ainoat lampaat, pari jänistä, kotkaa ja haukkaa ja yksi utelias hylje kajakkien kyljessä. Vessapaperia ei edelleenkään saanut heittää pönttöön ja erikoisruokavalioita ei ymmärretty ja juuri siksi Grönlanti on Grönlanti ja toivottavasti sellaisena pysyy vielä pitkään. 

Helppoa elämää Elbrusilla

Tämä on tylsä kirjoitus, koska ensimmäinen kertani Matkatoimisto Aventuran matkanjohtajana Elbrusilla ei olisi voinut paremmin mennä. On kovin vaikea kuvailla dramaattisia tapahtumakäänteitä matkasta, missä sää oli täydellinen, ryhmä oli täydellinen ja nousu Euroopan korkeimmalle vuorelle oli kutakuinkin tapahtumaköyhä. Sitä voi tässä tapauksessa pitää kuitenkin ainoastaan hyvänä asiana. Reissua voisi kuvata vaikkapa Veikka Gustafssonin sanoin: ”Menimme sinne ja tulimme pois.”

13:n hengen ryhmä oli sekoitus kokemusta ja keltanokkaa. Osa porukasta oli noussut vuoria Nepalista Kilille, kun taas osalle kerta oli ensimmäinen isommilla nyppylöillä. Elbrus on kuitenkin sen verran suoraviivainen ja yksinkertainen nousu, että varsin samalla viivalla koko ryhmä seisoi tavoitteen edessä. Lopulta ainoastaan yksi lähtijä joutui kääntymään huiputusaamuna alas huonovointisena muiden noustua toppiin ongelmitta. Tätä voitanee pitää varsin hyvänä prosenttina.

Sopeutumispäivänä matkalla takaisin basecampiin

Sopeutumispäivät ensin 3000, sitten 4100, 4500 ja 4800 metriin paistateltiin pilvettömässä säässä. Jos jotain moitetta löytyy, niin keli oli melkeinpä liian kuuma! Viimeistään joka iltapäivä Elbrusin eteläpuoli oli muuttunut sulavien jokien sokkeloksi ja alas basecampiin palatessa joutui ylittämään enemmän virtoja kuin Sarekin vaelluksilla viikossa. Muutaman kerran jalat humpsahtivat lumikannen läpi ja joku sai päivittäin palata perusleiriin ylävuorikengät märkinä. Ne kuivuivat kuitenkin nopeasti paahtavassa auringossa. 

Huiputusaamuun lähdimme kello 01:00 lämpimässä, joskin hieman tuulisessa säässä. Mittari oli kuitenkin plussan puolella vielä viiden tuhannen metrin korkeudessakin. En muista, että olisin koskaan ollut näissä korkeuksissa niin lämpimässä säässä! Reitti Euroopan korkeimpaan pisteeseen on helpohko ja tasaisella, hitaalla askelluksella siitä selvittiin yllättävänkin nopeasti. Huipulla seisoimme juuri auringon noustua kello 05:55 ja takaisin perusleirissä olimme hölmistyneinä jo kahdeksan jälkeen. Ajoitus oli ollut kaikin puolin täydellinen, koska saimme tehdä nousun varsin rauhassa ja omissa oloissamme, ainoastaan yksi pieni ryhmä oli meitä ennen käynyt jo topissa sen alle saapuessamme. Paluumatkalla vastaan tuli jo ruuhkaa ja etenkin viimeinen nousu Elbrusin huippujen välisestä satulasta, missä on reitin ainoa kiinteä köysistö, alkoi olla tukossa. Jos olisimme lähteneet tuntia tai paria myöhemmin, olisimme juuttuneet samaan pullonkaulaan. Nyt saimme kulkea reittiä täysin yksin. 

Huipulla hymyilyttää

Palattuamme perusleiriin päiväunien ja lounaan jälkeen taivaalle ilmestyivät ensimmäiset pilvet viikkoon. Muutamassa tunnissa ne muuttuivatkin jo ensin sateeksi ja heti perään ukkoseksi, joka lopulta uhkaili taivaalla koko loppumatkamme ajan. Olimme juuri ehtineet vaihtuneen sään alta pois. Mikä tsägä! Seuraavina päivinä huipulle nousu olisi todennäköisesti jäänyt jo väliin mutta alhaalla laaksossa, huiputtaneina, myrskyt eivät enää haitanneet. Vuokrasimme saunan ja paljun ja otimme ilon irti Chegetin kylän ainoasta espressokoneesta.

Chegetin kylän uusin luksus on Eco Villagen saunat ja paljut, 

joissa oli helppo viihtyä huiputuksen jälkeen.

Tämä oli minulle ensimmäinen keikka matkanjohtajana isolla vuorella. Kiitos erinomaisen mukavan ja hegemonisen ryhmän, työ oli helppoa. Koko viikko soljui eteenpäin iman yhtäkään maininnan arvoista insidenttiä, joten pitää tietenkin olla tyytyväinen. Itselleni merkittävin, ja samalla myös henkisesti jännittävin osa oli se, kun huiputuspäivän liidaaminen lankesi hieman yllättäen minulle kahden paikallisoppaan jäädessä ryhmän peräpäähän hitaampia varmistamaan. Yleensä olen tottunut juuri päinvastaiseen järjestelyyn.

Matkan pelottavimmat hetket ja varmasti tilastollisestikin vaarallisimmat osuudet koettiin autojen kyydeissä. Ensin siirtymissä Mineralnye Vodyn lentokentän ja Chegetin kylän välillä ja viimeisenä päivänä Moskovassa, missä lentojen välissä päätimme piipahtaa punaisella torilla viheltelemässä Wind of Changesia. Yli satasta taajamassa ajellut taksikuski ohitteli suurimman osan ruuhkasta pientareen kautta ja pisti viheltelyyn vähän värinää. Näimme Kremlin, söimme Mäkkärissä ja illaksi olimmekin jo kotona.

Hieno reissu, toivottavasti pääsen ensi vuonna taas uudelleen!

Turre Moskovassa

Jaksamisen rajat?

Viime viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun omituisten sattumusten kautta päädyin kiipeämään Elbrusille. Siitä alkoi seuraava omituisten sattumusten ketju, joka on johtanut tähän päivään ja siihen, että tällä viikolla lähden kiipeämään samaiselle Elbrusille työn merkeissä. 

Tavattuani syksyllä 2014 Samuli Mansikan vakuutuin, että haluan vaellusoppaaksi. Että saisin viedä ihmisiä vuoristoihin ja näyttää kaikille sen fiiliksen, mitä vuoren – koosta riippumatta – huipulle nouseminen aiheuttaa. Hain opaskouluun, pääsin, päädyin Partioaitan toimistolle suunnittelemaan vaelluksia ja lopulta myös Matkatoimisto Aventuralle, samaan taloon, missä Samulikin istui. Se oli ollut se tärkein itselleni asettamani tavoite koulutusta aloittaessani. 

Nyt lähden lauantaina kohti Kaukasusta Aventuran natsat kauluksessa. Sen jälkeen edessä on Grönlanti ja myös viime viikolla kalenteriin lisätty Annapurna Cirquit Nepalissa, molemmat nekin Aventuran palkkaamana. Voisi siis sanoa, että elän nyt unelmaani ja teen juuri sitä, mistä viisi vuotta sitten aloin haaveilemaan. 

Viisi vuotta sitten en todellakaan haaveillut aamulenkeistä

Pohjilla on tälle kesälle jo neljän viikon Ruotsi-putki Kebnekaisella ja Sarekissa, eli kesä-lokakuun työmäärä on siis varsin vakuuttava. Kuten kirjoittelin aiemmin vuositulojeni jakautumisesta, tuo aikaväli muodostaa käytännössä yli puolet tienesteistäni. Kesällä ja alkusyksystä ihmiset tuppaavat vaeltamaan ja silloin on taottava, kun rauta on kuumaa.

Samaista kliseetä olen toistellut viime viikot muutenkin. Viiden vuoden takainen haaveeni on tässä toteutumassa as we speak, ja hommaa on painettava juuri nyt, kun kysyntää on. Sitä on enemmän kuin koskaan aiemmin ja ajattelen, että nyt on se hetki, kun sementoin itseäni tähän hommaan niin, että alan vakiinnuttaa paikkaani alalla. Tällä kesällä ja syksyllä valetaan se kivijalka, jonka pohjalle tämä ”ura” seuraavina vuosina rakentuu. Yhtään toki vähättelemättä jo tähän mennessä tehtyä työtä, se on kaikki tuonut tähän hetkeen. 

Uraa luomassa

Jos katsoo kalenteriani juhannuksesta lokakuulle, löytyy siitä seuraavat työkeikat:

25.-29.6. Kebnekaise

2.-7.7. Sarek

10.-14.7. Kebnekaise

18.-21.7. Kebnekaise

10.-19.8. Elbrus

26.8.-4.9. Grönlanti

9.-13.9. Kebnekaise

19.9.-5.10. Annapurna Cirquit

Samalla nyt testataan jaksamiseni. Kirjoittelin jo aiemmin siitä, kuinka neljä viikkoa Ruotsissa meni melko siivillä, fyysistä väsymystä ei ollut, eikä henkisenkään puolen kanssa joutunut juurikaan painimaan. Nyt, kun toinen puolikas kesätöistä lauantaina alkaa, onkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisella fiiliksellä sitä ollaan lokakuussa. Etenkin, kun jään vielä Annapurnan trekin jälkeen vielä Nepaliin tekemään omaa kiipeilyreissuani ja palaan kotiin oikeasti vasta marraskuussa. 

Ei, ettäkö epäilisin jotenkin jaksamistani. Lähden jokaiseen keikkaan innoissani, koska tämähän on juuri sitä, mitä halusin – ja haluan. Mutta samalla tämä on ensimmäinen vuosi, kun kiire on näin kova, ja siinä mielessä pitää pysyä tarkkana sen kanssa, miten koko prosessin läpi runnoo, jotta se oma jaksaminen ei lopu. 

Päikkärit on aina hyvän lepopäivän merkki

Vaellusten väleihin jää muutamia kiireisiä lepopäiviä, jotka vietän poikani kanssa. Pidempiä yhtäjaksoisia poissaoloja ei onneksi tule, mutta toisaalta mietin, että se olisi välillä helpompaa. Raskaampaa on aina palata hetkeksi kotiin, päästä ehkä juuri ja juuri omien arkisten rutiiniensa pariin juomaan aamuespressoja sohvalle ennen kuin pitää taas lähteä uudelleen. Luulisin, että niistä lähdöistä tulee aina vaikeimpia. Onneksi lapsi (teini) on jo sen verran iso, että poissaolot vaivannevat enemmän minua kuin häntä. Näin hän ainakin sanoo. Sijaiskärsijä on enemmänkin lapsen äiti, joka joutuu seuraavat kuukaudet kestämään teinin arkea minun poissa ollessani. 

Kun välipäivät menee lapsen kanssa ja kamoja huoltaen, jää kaikki muu ”oma” elämä nyt paitsioon aina sinne marraskuulle asti. Se on sinänsä huvittavaa, että tässä sohvalla makoillessa jotenkin kuvittelen, että nyt joudun olemaan ystävistä ja perheestä kauheasti erossa, vaikka todellisuudessa näen heitä todennäköisesti ihan yhtä paljon kuin näkisin silloin, jos makaisin tässä koko ajan. Se on sellainen Don’t know what you’ve got ’til it’s gone -tyyppinen paradoksi, jota ei oikeasti ole olemassa. 

Tämä ei todellakaan ole mikään itkuvirsi. Kesätöiden ensimmäinen puolikas oli ihan mahtavaa aikaa ja ihan samalla innolla sukellan seuraavaan. En usko, että väsymys iskee yhtään sen enempää ja nipistän itseäni päivittäin siitä, että oikeasti elän nyt tätä viisi vuotta sitten tavoitteeksi asetettua unelmaa! Tämä on nyt erittäin hyvä vuosi kokeilla niitä omia jaksamisen rajoja, joista sitten tulevaisuuden vuodet voi viisaampana rakentaa. Todennäköisesti marraskuussa vähän väsyttää, mutta se tulee todellakin olemaan kaiken sen arvoista. Samalla aion myös vähän niin kuin lomailla ainakin helmikuulle asti. Joten ystävät, nähdään silloin!

Ystäviä. Tällä jengillä mentiin koko peruskoulu läpi ja edelleen going strong. 

Yhdestä tuli joku fyysikko, toisesta taloustieteilijä, kolmannesta kirurgi 

ja yks vie jengiä maastoon.