Paras kevät ever!

Normaalioloissa olisin nyt Nepalissa ja lähestyisimme Meraa. Olisin varmaan jo alkanut kyllästymään varsin yksipuoliseen ruokavalioon ja aamiaismunakasyliannostus olisi lähellä, mutta olisi silti varmaan aika kivaa. Nepalin peruunnuttua maaliskuussa ehdin hetken myös suunnitella, että olisin nyt Ruotsissa tai Norjassa. Siellä olisi metritolkulla lunta ja monta mäkeä, joita nousta ja laskea, kaivella ehkä harjoitusmielessä vähän kuoppia ja harjoitella lumiprofiileja nyt, kun vyöryteknikon paperitkin on taskussa. Mutten ole sielläkään. Olen Sipoossa. 

Kun koronakevät alkoi vyöryä päälle ja eskaloitua varsin nopeasti, piti kuviot laittaa uusiksi. Kuten varmaan kaikilla, ensireaktiot itselläni olivat epäusko sokki ja suuttumus. Työt meni, reissut meni, kaikki meni ja edessä oli pelkkää epävarmuutta, on edelleenkin. En esimerkiksi tiedä onko minulla mitään töitä tänä vuonna ja sitä kautta tulojakaan. Business Finlandit ei täällä pahemmin laula ja haastavaa on. Ensireaktio on kaikilla intuitiivinen ja jokaisen kohdalla inhimillinen, se tulee jostain tuolta syvältä, eikä sitä voi valita. Mutta jatkon voi.

Kun hetken oli pystynyt tämän hässäkän edessä hengähtämään ja ensireaktio oli ohi, piti päättää miten tähän kevääseen suhtautuu. Jääkö tuleen makaamaan vai ottaako tästä kaiken sen irti, mitä pystyy? Valitsin jälkimmäisen. 

Kun rannan terassit on kiinni, pitää tehdä omat!

Se oli oikeastaan aika huvittavaa, miten vahvasti päätin, että nyt aletaan sitten tekemään pelkkiä kivoja juttuja. Ja varsin hellyyttävää oli, että kaikki ne ”kivat jutut” minulle tarkoittivat jostain syystä naiivejakin nuoruuden haaveita. Enismmäisenä päätin esimerkiksi, että hankin samanlaisen kitaran kuin Max Cavaleralla oli Arise-ajan Sepulturan videoissa ja opettelen sitä soittamaan. Halusin soittaa Judas Priestin Painkiller -albumin alusta loppuun. Seuraavaksi päätin, että rakennan mökille navetan vintille skateparkin, vaikken ole skeitannut 20 vuoteen. Lopulta päätin, että alan suunnittelemaan radio-ohjelmaa, vaikken sellaistakaan ole tehnyt yli vuosikymmeneen. Nämä kaikki olivat mielitekoja, jotka vain putkahtivat päähän ja jostain syystä ratkaisuni tämän kevään käsittelyyn oli ilmeisesti taantua takaisin parikymppiseksi. Hiuksetkin ovat melkein yhtä pitkät kuin silloin. 

Navetan vintin skateparkki on ollut ahkerassa käytössä. Skeittasin aikanaan seitsemänvuotiaasta varhaisaikuisuuteen varsin aktiivisesti ja osasin tempun jos toisenkin. Jos joku olisi silloin sanonut, että otan samat temput haltuun vielä nelikymppisenäkin, olisin naureskellut päin naamaa. Vaan niin sitä on vedetty Sipoon kevätilloissa flippi jos toinenkin päälle ja on ollut yllättävää huomata, miten hyvin lihasmuistista on saanut kaivettua laudanhallintaa, jonka oli olettanut unohtaneensa.Tuoretta menestystä ei olisi koskaan tapahtunut ilman, että olisin pari vuotta sitten alkanut vahvistaa nilkkojani fysioterapeutilla, joka sattuu olemaan erikoistunut lautailulajeihin. Kurinalaisen treenin ansiosta väitän, että nilkkani ja jalkani toimivat jopa paremmin kuin silloin nuorempana! Parasta skeittaamisessa on ollut sen tuomat onnistumisen tunteet, kun on ländännyt temppuja, jotka kuvitteli olevan jo historiaa. Sellaiset hyvänolontunteet ovat tärkeitä tällaisena aikana, kun on vaikeaa. 

Mun DIY skatepark on navetassa

Viime lauantaina tein ensimmäisen suoran radiolähetykseni yli 12 vuoteen. Olin jo alkanut käsikirjoittaa podcast-sarjaa, jota oli tarkoitus nauhoitella tässä loppukuun aikana, kun ystäväni Vemmu, joka omistaa Majava Baarin Helsingissä, soitti. Valtioneuvosto sulki ravintolat ja Vemmu oli päättänyt kumppaneidensa kanssa perustaa tyhjänä seisovaan Majavaan radion, jotta sen kanta-asiakkailla, pääasiassa musiikki-alan ammattilaisilla, olisi jotain tekemistä, kun kaikkien työt on tapahtumien myötä peruttu. Koska niin on minultakin, Vemmu ajatteli kysyä mukaan. Älytön yhteensattuma, koska, kuten sanoin, olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin päättänyt, että alan suunnitella radio-ohjelmaa aikani kuluksi! Puhelun jälkeen laitoin podcastisuunnitelmat hetkeksi telakalle ja aloin laittamaan kasaan oikeaa ohjelmaa musiikkeineen kaikkineen. Eka lähetys kaikui Radio Majavan taajuudella viime viikon tiistaina ja lauantaina oli minun Teemu ihan pihalla -ohjelmani vuoro. Ja voi hitto että oli hauskaa! Olin aivan onnesta muikeana, tanssin ja lauloin biisejä Majavan baaritiskillä, missä studio sijaitsee, läpi koko ohjelman ja nautin aivan suunnattomasti suoran radiolähetyksen adrenaliinista. En ota kantaa siihen, miltä lähetys ulos kuulosti, mutta itselleni se oli yksi parhaita fiiliksiä, mitä olen kokenut moneen kuukauteen! Jälleen kerran, tärkeä hyvänolontunne aikana, kun on vaikeaa. Tästä eteenpäin minua voi kuunnella Radio Majavassa aina lauantaisin kello 12-15 osoitteessa www.majavabaari.fi. 

Skeittauksen ja radion lisäksi olen ainakin käynyt heittelemässä koripalloa, juonut termarikahvia rannassa ja käynyt pitkästä aikaa ulkona kiipeilemässä, mikä sekin on sellainen homma, jota olen vuosia vannonut tekeväni enemmän, mutten koskaan ole muka löytänyt aikaa. Kaikki nämä ovat asioita, jotka eivät koskaan olisi tapahtunut, jos nyt olisin siellä Nepalissa. 

Kyllä minuakin ahdistaa, mietityttää, surettaa ja vituttaa välillä. Aika useinkin. Työt on peruttu, rahaa ei tule ja kaikki projektit ovat toistaiseksi jäissä, eikä tietoa niiden jatkosta ole. Aika monta iltaa on mennyt miettien, että mitenhän tässä käy ja mitä seuraavaksi. Mutta silti uskon siihen, että oma suhtautuminen tähän kriisiin ja aikaan on omasta päätöksestä kiinni. Voi valita, että jääkö makaamaan sohvalle sipsipussin kanssa, vai lähteekö ulos. Voi päättää vaipuuko itsesääliin ja synkkyyteen, vai koittaako ottaa tästä jotain hyvää irti ja pelata niillä korteilla, jotka on jaettu sen sijaan, että valittaa huonoa kättä.

Nepalissa olisi ollut hyvä kevät, mutta kotona on nyt paras. Se B.C. Richin Warlock-kitara on kyl vielä ostamatta, mutta onhan tässä aikaa! 

Kauden avaus ja tuntumaa hakemassa Käärmiksellä

"Talvi" 2019-2020

Koska pihalla on tällä hetkellä 15 astetta lämmintä ja kevätlintujen konsertti on varsin vakuuttava, lienee aika julistaa ”talvi” 2019/2020 päättyneeksi. Täällä Etelä-Suomessa se tunnettiin tänä vuonna lainausmerkein, kun termistä talvea ei missään vaiheessa tullut. Talvisin päivä taisi olla viime viikolla, kun yöllä satoi yhtäkkiä muutama sentti lunta. Mutta voiko puhua takatalvesta, jos etutalveakaan ei ollut?

Liian aikaisinhan se silti taas päättyi, tällä kertaa viranomaisten käskystä. Yleensä olen ottanut jatkoajan talveen lähtemällä kevääksi Ruotsiin ja Norjaan, mutten tänä vuonna. Ihan alun perin  minun piti lähteä tällä päivämäärällä Nepaliin, joten Lapin kevätsessarit olisi jääneet välistä joka tapauksessa, mutta kun viime kuussa Nepal sulki koronan ansiosta rajansa ja viiden viikon reissu peruuntui, tein nopeasti uudet suunnitelmat lähteä pohjoisen vuorille laskemaan. No, kuten hyvin tiedämme, sekään ei lopulta ollut mahdollista ja muutamaa viikkoa myöhemmin rajat olivat jo kiinni. Nyt en pääsisi edes Messilään. 

Paras talvi pohjoisessa vuosikymmeniin. Kuva Sallasta joulukuulta.

Perutut keväthanget voi lisätä omituisen talven kommervenkkien jatkoksi, koska oikeastaan aika harva asia, mitä suunnittelin, toteutui tänä vuonna. Alunperin suunnittelin laskevani vähemmän, kiipeäväni jäätä enemmän ja lopulta lähteväni Baruntselle. Lopputulema on se, etten lyönyt hakkua jäähän koko talvena KERTAAKAAN, johtuen pitkälti etelän olosuhteista. Pohjoisessa kerkesin kyllä pari kertaa käymään, mutta esim Korouomalle tai Pyhälle en aikataulujen tai kiipeilyseuran puutteen takia päässyt. Joka reissulla minulla kyllä toiveikkaasti oli takakontissa varusteet mukana, mutta purin ne autosta pettyneenä viime viikolla mökillä. Ainoa asia, joka meni suunnitellusti, oli lumivyöryteknikon papereiden suorittaminen, sekin vasta uusintakokeen kautta. Sain kuitenkin tittelin ja diplomin viimein viime viikolla postissa. 

Laskupäiviä tälle talvelle tuli kuitenkin vastoin odotuksia yllättävänkin paljon, 35. Yllättävän paljon siihen nähden, että kausi kausi päättyi ennenaikaisesti ja siihen, että kotioloissa kävin Talmassa ainoastaan kahtena päivänä juuri ennen kuin sekin sulki porttinsa etuajassa. 33 päivää tuli siis laskettua Lapissa ja Alpeilla, mikä ei ole ihan turha lukema, etenkin kun kausi päättyi ainakin sen 20 laskupäivää liian aikaisin. Aika monta hyvää sessaria oli joukossa, mieleen jää etenkin Itävallan kurut ja Sallan ja Ylläksen puuteripäivät. Ironistahan tässä on se, että pohjoisessa olisi edelleen parhaat lumet vuosikymmeniin, mutta minut on teljetty Uudellemaalle. 

Perinteinen Tirolin reissu oli tänä vuonna tammikuun puolivälissä,

kuukautta myöhemmin koko Tirol suljettiin ensimmäisten alueiden

joukossa mm. St Antonissa levinneen koronaviruksen takia.

No, talvia tulee, Nepaleita tulee, kaikkea tulee taas. Uusia suunnitelmia syntyy päässä päivittäin ja mikäs tässä on mökillä ollessa (edelleen oman sairaanhoitopiirini alueella, nou hätä). Navetan vintille syntynyt ad hoc skateparkki on ollut kevääni suurin iloni ja olen ländännyt rullalaudalla temppuja, joita en olisi koskaan voinut kuvitella ländääväni nelikymppisenä. Olen joutunut ja päässyt haastamaan itseäni ihan uusvanhalla tavalla pitkästä aikaa, en ole skeitannut kovin aktiivisesti viimeiseen 15 vuoteen. Aika monta onnistumisen tunnetta on tässä viime viikkoina dekin päällä saanut. Ja mikä siisteintä, olen saanut skeitata poikani kanssa. Dad pointsit on tietty aika katossa saatuani 360 flipin päälle, mutta parasta tässä koko korona-ajassa on se, että olemme saaneet viettää aikaa yhdessä ihan eri tavalla ja volyymilla kuin muuten olisimme. Normitilanteesahan olisi juuri päin vastoin ja olisin nyt viisi viikkoa poissa ja kaukomailla. 

Hopeareunuksia, you know?

Treenasin 360 flippiä pari viikkoa melkein päivittäin. Sit se meni!

Ihan pihalla

Kirjoitin pari viikkoa sitten tekstin nimellä ”Että sellainen torstai”. Tuolloin peruttiin kevään reissuja ja kiroiltiin musakeikkojen peruuntumisia, vaan vähänpä silloin tiedettiin. Homma on tässä parissa viikossa niin sanotusti ”hieman” eskaloitunut ja nyt tuo kirjoitus näyttäytyy lähinnä naiivina.

Sen jälkeen on peruttu mm. kaikki, koulut on suljettu, liikkumista rajoitettu ja elämä toistaiseksi peruttu. Seuraavaksi menee kiinni ravintolat ja Uusimaa. Pari viikkoa sitten suunnittelin vielä paikkaavani peruuntuneen Nepalin matkaa lähtemällä vaikka Lappiin, nyt olen sulkeutunut Sipoon mökilleni.

Kuluneet viikot ovat menneet mielenterveyttä ylläpitäessä ja hakiessa omaa suhtautumista koko koronaviruskaaokseen. Se on edelleen hakusessa. Aamuisin on ihan jees, mikäs tässä, kahvia on ja aurinkokin paistaa, mutta iltaa kohden alkaa aina jonkinlainen epätoivo nostaa päätään. En edes oikeastaan tiedä mitä se epätoivo koskee, ja se ehkä hämmentää eniten. Tiedän, että tässä ja tästä selvitään, ihan sama meneekö loppuvuoden työt alta tai mitä, jollain tavalla tästä noustaan pinnalle. Varmaan pelottavinta on se tietous, ettei kukaan tiedä kauanko tämä kestää ja se on se, joka eniten vatsan pohjalta kouraisee. Kerrankin voin sanoa blogin nimen mukaisesti, että olen oikeasti ihan pihalla.

Viime viikkoina jengi on jakanut nuoruuskuvia Facebookissa. Ne on

piristäneet! Tämän seiskaluokan luokkaretkikuvan jakoi vanha koulukaveri.

Silloin oltiin aika paljon vähemmän pihalla kuin nyt. 

Allekirjoittanut oikeassa reunassa lippis päässä.

Olen miettinyt paljon myös ulostulojani tilanteen suhteen. En halua esittää asiantuntijaa enkä ainakaan antaa politisoituneita arvauksia mistään tehdyistä linjauksista. En myöskään halua jakaa tuhat kertaa nähtyjä meemejä tai vääntää asiasta huumoria, vaikka joillekin vitseille repeilen ihan täysin päivittäin. Huumori olisi yleensä tapani toimia, mutta nyt ei kauheasti naurata. Tekisi mieli olla aiheesta täysin hiljaa, mutta toisaalta sekin olisi outoa, koska korona on ainoa mistä nyt puhutaan. Mietin pitkään, että kirjoittelenko tätäkään tekstiä, mutta toimikoot nyt vaikka jonkinlaisena muistiinpanona itselleni. En kuitenkaan aio koronasta kovin paljoa bloginkaan puolella tämän tekstin jälkeen jauhaa, koska – kuten vanha radiosääntökin sanoo – on tärkeää osata olla hijlaa, jos ei ole mitään sanottavaa, ja antaa musiikin puhua. Somessa ajattelin jakaa lähinnä kivoja kuvia. 

Pari viikkoa sitten harmitti Baruntsen matkan peruminen, nyt se on aika peanuts tässä kokonaiskuvassa. Että on tässä jonkinlaista perspektiiviä tullut omaankin elämään ja siihen, millä oikeasti on jotain merkitystä. Baruntse kyllä odottaa, kuten odottavat Ruotsin vuoret, Grönlanti ja kaikki muutkin kauniit paikat, pääsis nyt edes terassille kavereiden kanssa! Kesälle suunnitellut vaellukset, joista koko ensi vuoden elantoni on kiinni, ovat toistaiseksi vielä kalenterissa. Niiden alkuun on kolme kuukautta ja olen kertonut asiakkaille, että toukokuussa teemme ratkaisun niiden toteutumisesta. 

Nyt elellään päivä kerrallaan. Rutiinia tuo lapsi ja mm. kotikoulu, joka luo raameja itsellekin tähän uuteen arkeen. Teini on koko hommasta yhtä hämmentynyt kuin isänsä ja antaa minulle motivaatiota pysyä järjissäni. Yritän keksiä koulun vastapainoksi mukavia asioita meille tehtäväksi ja sitä kautta nauttia tästä bonuksena tulleesta yhdessäolosta. Ostin pojalle uudet skeittikamat ja aloitimme eilen harjoitukset. Suunnitteilla on myös kaiken maailman köysiratoja pihaan, mölkkykisoja ja muuta päivittäistä touhua. Itse koitan lenkkeillä ja kehitellä erilaisia treenihommia, ehkä rakentaa jonkun drytooling-seinän navetan päätyyn. Olen myös kartoittanut hiljalleen pihan (olemattomat) boulderimahikset, suunnitellut podcast-sarjan, järjestänyt puutarhakalusteet, kaivanut netistä skeittirampin rakennusohjeet, pitänyt musateemapäiviä, aloittanut Star Wars -maratonin, soittanut pitkästä aikaa kitaraa ja istunut aivokuolleena pihassa tuijottaen metsään miettien, että mitä helvettiä tapahtuu?

Se selviää aikanaan. 

I haz a new skate. Spontaani DIY-skatepartk löytyy nyt navetan vintiltä.

Että sellainen torstai

Eilinen torstai ei ollut ihan helppo päivä matkailualalla. Ei monella muullakaan alalla, mutta palataan niihin myöhemmin. Jo aamulla tuli tieto presidentti Trumpin lentokiellosta, jonka jälkeen tuli fiilis, että kohta alkaa paukkumaan. Ja sitten alkoi. Hallitus linjasi tiedotustilaisuudessaan ja THL tiedotteissaan, että kaiken muun lisäksi matkustamista, myös kotimaassa, pitää nyt vältellä. Olihan se jo tiedossa ja kyllä tätä osasi odotella, mutta kun suositus viimein tuli viranomaistaholta, oli matkailuyrittäjän pakko toimia. Peruin ensi viikolta kevään toiseksi viimeisen keikkani, Pyhän offariviikon. Aiemmat kevään keikkanihan olivat jo peruuntuneet lauhan talven takia. 

Illalla tuli sitten se viimeinen pommi: Nepal perui kaikki kevään kiipeilyluvat ja lakkaa toistaiseksi myöntämästä rajaviisumeja, käytännössä siis sulki koko maan. Olin lähdössä huhtikuussa kolmeksi viikoksi ensin töihin Meralle ja siitä pariksi viikoksi kiipeämään Baruntselle. Tarkoitus oli palailla toukokuun puolivälissä. Tämä tarkoittaa sitä, että seuraavan kerran minulla on töitä kesäkuun lopulla. Edellisen kerran niitä oli lokakuussa. 

Taloudellisesti I’ll be fine, enemmänkin harmittaa tuo Baruntsen peruuntuminen, olin kovasti odottanut, että pääsisin kokeilemaan ohutta ilmaa yli 7000 metrissä. Nyt jää uunituoreet LaSportivan Olympos Monsit olohuoneen nurkkaan odottelemaan ensinousuaan. Harmittaa tietenkin myös asiakkaiden puolesta, että koko reissu peruuntui.

Kotitossut

Eihän nämä(kään) oikeasti isoja juttuja ole. Muutama reissu sinne tai tänne, kyllä sinne pääsee, kun tilanne on ohi. Ei tässä kauheasti kehtaa valitella, että yksi länsimainen kultalusikka ei nyt päässyt matkalle, kun miettii kuinka iso juttu tämä on paikallisille, joista minulla on päällimmäisin huoli. Nepal on yksi maailman köyhimpia maita ja elää käytännössä turismista. Se tarvitsee matkailijoita, jotta paikalliset selviävät. Oppaat, majatalot, kantajat, kaikki elävät trekkaajista ja kiipeilijöistä, joita ei tänä keväänä nähdä Khumbun poluilla yhtäkään. Samaten kiipeily- ja vaellusluvat kerryttävät valtion kassaa miljoonilla vuosittain, joten kauden peruminen vaikuttaa suoraan köyhän kehitysmaan perusinfraan. Minulla on tuttuja sherpoja, joiden kanssa Baruntselle piti lähteä, jotka nyt miettivät, että mistä saavat ruokaa perheelle. Selvittelen tänään, onko jotain järkevää mekanismia, jonka kautta heitä olisi mahdollista jotenkin taloudellisesti tukea.

Syange, Nepal, lokakuu 2019

Jos nyt vähän laajentaa omasta kuplastaan laajemmallekin, niin aika isoja vaikutuksia koronaviruksella on luonnollisesti kaikkalla. Koko maailma on jonkinlaisella holdilla, kaikki on vähän peruttu eikä kukaan oikein tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla kaikki miettivät, että onko kaikki tämä oikeasti tarpeellista? 

Minä en tiedä. En ymmärrä viruksista mitään. Hitto, enhän saa edes lumivyöryteknikon koetta läpi, miten minä voisin arvioida jotain viruksen aiheuttamaa pandemiaa? Silti vituttaa jengi, jotka huutelee ylireagointia ja normaalia flunssaa vahvalla asiantuntijuudella pitkin nettiä, kun ei nekään tiedä. Joku jossain tietää paremmin ja on määrännyt tällaiset toimenpiteet. Tilanteelle nauraminen ja muiden huolen dissaaminen on joka tapauksessa aika paljon ankeampaa kuin se, että pesee kädet aina kun tulee kotiin. En minä hysteriaa kannata ja ihan normimäärä vessapaperia löytyy kylppäristä, mutta hoksottimia ajattelin minäkin pitää hereillä toistaiseksi. Fakta on kuitenkin se, että pandemia vaatii toimia.

Jollain pienellä, kierolla tavalla myös nautin tästä. Nautin siitä ajatuksesta, että on olemassa asioita, joille ihminen ei voi mitään. Ei ole väliä kuinka paljon on rahaa tai statusta, luonto on meitä vahvempi. Yhtäkkiä voittoa ja pörssikursseja jahtaava yhteiskunta pysähtyy yhden viruksen takia kuin 12 Monkeysissa, eikä Wall Street, Trump, EU, Kiina tai Herlinit voi asialle mitään. Valta ja valuutta ei auta, kun luonto tekee kaikista yhtä mitättömiä. Voi kun tämä tajuttaisiin myös ilmastomuutostaistelussa. 

Mitäs sit tekis?

No, nyt on sitten tällainen pieni marraskuun ja juhannuksen välinen loma. Elämme maaliskuuta ja toivon, että nämä toimet, jotka pitkin maailmaa on viime päivinä otettu käyttöön, hidastavat koronan vauhdin ja elämä palaa normaaliksi tässä kevään mittaa. Henkilökohtainen taloudellinen katastrofi odottelee silloin, jos kesän vaellukset Ruotsissa joudutaan perumaan. Siinä on kiinni käytännössä ensi vuoden talous. Mutten halua miettiä sitä vielä. Ja painotan nyt tässä, että kesän vaellukset ovat toistaiseksi normaalisti kalenterissa. Vaellushan on oikeastaan turvallisin muoto lomailla tällä hetkellä, kun voi ajaa omalla autolla ja kimppakyydeillä Ruotsiin ja lähteä erämaahan, missä ei ole ketään.

Kuten jo sanoin, minä selviän kyllä. Mutta ympärillä ei ole ihan niin helppoa. Sattuneesta syystä suurin osa ystävistäni työskentelee tapahtuma-alalla keikkojen ja festareiden kanssa niin esiintyjinä, rakentajina, kuskeina kuin promoottoreinakin. Heille eilen asetettu yli 500 hengen tapahtumien peruminen on järkyttävä isku. Aika moni tekee töitä vieläpä yrittäjänä, koska kulttuuriala on vähän sellaista, joten jokainen peruuntunut keikka on suoraan lompakosta pois, eikä mikään taho sitä korvaa. Juttelin tuttujen kanssa eilen, yhdeltä peruuntui 47 keikkaa ekana päivänä ja tänään on odotettavissa lisää. Toinen kertoi tuloista kadonneen 15 000 euroa heti. Siis nettotuloista. Että se, että itseltä nyt meni pari keikkaa ja joku Nepalin matka vituralleen, on aika peanuts. Tsemiä kaikille live-alan tekijöille täältä, ei käy kateeksi.

Kun tämä kaikki on jossain vaiheessa ohi ja elämä palaa raiteilleen, minulla on yksi vetoomus: Ostakaa joka ikinen keikkalippu, joka tulee vastaan. Menkää jokaiselle keikalle, joka mieleen tulee, ostakaa sieltä T-paitoja ja baaritiskiltä juomia. Osallistukaa tapahtumiin ja nauttikaa elämyksistä, ehkä tässä tulevina viikkoina huomaatte, miten tärkeitä ne ovatkaan. Ja lopuksi menkää Nepaliin. 

Moonsorrow @ The Circus 29.2.2020

Abiskossa ei menny niinku Strömsössä

Ajelin eilen FINLAV-lumivyöryteknikkokurssin toiselta osiolta Abiskosta kohti kotia, enkä muista koska olisi ottanut viimeksi päähän näin paljon. Rehellisesti vitutti niin, ettei veri meinannut kiertää. Hieno viikko Ruotsin Lapissa päättyi karvaaseen pettymykseen, kun en saanut kurssin kirjallista koetta läpi ja teknikon titteli jäi vielä saamatta. Homma kaatui todella tyhmään väsymysmokaan, jossa en ymmärtänyt mitä yhdessä 11:stä kysymyksestä haettiin ja kirjoitin jotain ihan muuta kuin toivottiin. Vähän kuin joku olisi kysynyt appelsiinin ominaisuuksista ja minä kerroin, että miten autot toimii. Hylsy tuli.

Eniten ärsyttää, että kyse oli niin yksinkertaisesta asiasta. Asiasta, jonka olisin osannut kyllä hyvin, jos olisin tajunnut että juuri sitä haettiin. Huonoja tekosyitä väsymyksestä aivojumiin voisin tähän koittaa listata, mutta fakta on se, että kuusi seitsemästä ymmärsi kysymyksen oikein, minä en. Oma moka. 

"Check this baby out! Dug me a hole!"

- Joey

Kurssilla arvioitiin kirjallisen kokeen lisäksi useampia muitakin osuuksia, jotka sain läpi, joten koko roska kaatui lopulta tuohon yhteen kysymykseen. Se tunne, jonka vallitessa lähdin myrskyisässä säässä ajelemaan 1200 kilometriä kohti kotia, oli jotain vitutuksen ja häpeän välillä. Hävetti, että miten sitä voi olla niin urpo. Harmitti myös, että hieno viikko Ruotsissa päättyi pahaan mieleen, enkä pystynyt osallistumaan kurssikavereiden iloon läpäisystä. Tuntui kuin yhtäkkiä en olisi ollutkaan enää osa samaa porukkaa, koska muut minua ja yhtä toista lukuunottamatta olivatkin lumivyöryteknikoita. Tiedän, aika lapsellinen ajatus, mutta siten itseni sillä hetkellä näin. Olin jotenkin ajatelliut, että pettymystensietokykyni olisi ollut parempi kuin se oli ja sekin kietoutui jotenkin oudosti häpeän fiilikseen. Ihmeellisiä tunnetiloja, mutta ehkä näistäkin voisi näin nelikymppisenä oppia jotain.

Toinen kurssikaveri ei saanut maastonäyttöä läpi ja naureskelimmekin parkkipaikalla, että voisimme yhdistää voimamme yhdeksi teknikoksi, toinen olisi aivot ja toinen lihakset. 

Aivot ja lihakset töissä

Eihän nämä mitään isoja juttuja ole oikeasti. Kurssin läpäiseminen oli minulle tärkeä tavoite tälle talvelle ja saan lisätehtävien kautta mahdollisuuden paikata virheeni vielä ennen kuin kevät kunnolla alkaa. Enemmän tässä nyt vaan on pettynyt ja vihainen itseensä, että tämä meni näin. Minulle tulee joku esseetehtävä tässä kirjoitettavaksi ja illalla päätin, että kirjoitan parhaan esseen, mitä alalta on koskaan tehty, niin hyvän, että minut ylennetään suoraan joksikin ylilumivyöryteknikoksi tai megavyöryvastaavaksi.

Jos viimeisen puolituntisen reissusta unohtaa, Abiskossa oli kyllä nastaa. Kyseessä ei ollut laskureissu, vaan 10-tuntisia päiviä tiukkaa tekemistä luokassa ja maastossa. Kaivoimme päivittäin lumiprofiileja pitkin Nuoljan mäkiä varsin myrskyisässä säässä. Tuuli puhalteli huipulla jossain 20 m/s -paikkeilla ja kuoppaa kaivaessa, aina kun hetkeksi keskittyi tekemään vaikka muistiinpanoja, kuoppa täyttyi tuiskulumesta uudestaan. Oli sellainen ”tee työtä jolla on tarkoitus” -fiilis. Toisaalta kurssin kannalta olikin hyvä, että keli oli jotain muuta kuin tyyntä ja poutaa, nyt lumessa pystyi hyvin havaitsemaan muutoksia päivittäin, eli saatiin havaintoja juuri siitä, mitä olimme opettelemassa. Kirjallista koetta lukuunottamatta kaikki meni hyvin, meillä oli todella hyvä porukka kasassa ja opittiin paljon. Seuraavaksi edessä on sitten sen kaiken opin paneminen käytäntöön ja itsenäinen treeni. Tai siis, seuraavaksi heti sen maailman parhaan esseen jälkeen. 

Viikon suurin tragedia oli se, että joku pölli mun eväät hostellin jääkaapista. Ja se, että vastasin ”maasto ja olosuhteet”, enkä ”romahtaminen ja leviäminen”. 

Oli keliä

Kiitti jengi, oli hianoo! Perästä tullaan. 

Matkalla lumivyöryteknikoksi

Kiinnostuin lumivyöryistä viitisen vuotta sitten jäätikkökurssilla Norjassa. Samoihin aikoihin olin siirtämässä laskutouhujani parinkymmenen vuoden Talman parkkilaskemisten jälkeen offareille ja jäätikkökurssin vetäjä Jussi Muittari puhui paljon lumiturvallisuudesta. Mietin, että varmaan pitäisi ottaa hommaa vähän haltuun kun kerran tuolla vuorilla liikkuu. 

Joitain vuosia myöhemmin Suomessa alettiin järjestämään lumiturvallisuuskoulutusta suomeksi. Aiemmin suomalaiset ekspertit olivat hakeneet oppinsa ulkomailta, mutta nyt, EU-hankkeena toteutettu Suomen lumivyörykoulutus, FINLAV, toi kurssit tarjolle kotimaan kielellä ja minä hyppäsin saman tien kelkkaan mukaan. Kursseja on ihan perusjutuista ja harrastelijatasolta aina lumivyöryteknikon titteliin asti ja minulle oli alusta alkaen selvää, että aion koko putken käydä. Osittain – ja pääasiassa – ymmärtääkseni lumivyöryistä mahdollisimman paljon oman turvallisuuteni vuoksi, mutta osittain myös ammatillinen pilke silmäkulmassa: Eihän sitä koskaan tiedä, mihin hommiin tässä lopulta päätyy, joten ei kai teknikon tutkinnosta haittaakaan voi CV:ssa olla.

Lumipakan tutkimista Ylläksellä 

Olen nyt edennyt putkea siihen pisteeseen, että tänä talvena vuorossa on FINLAV Pro2 -kurssi, jonka loppukokeen hyväksytysti suoritettuani olen lumivyöryteknikko. Viime viikolla Ylläksellä suoritimme pelastuskurssin ja Pro2:n ensimmäisen osion, joka painottui lumiprofiilien tekoon, kotoisammin kuoppien kaivamiseen. Tutkimme lumipakkaa tunturin ympäristössä, teimme siitä analyysejä ja oepttelimme kansainvälisiä standardeja niiden merkitsemiseen ja toteamiseen. Kurssin toinen osa odottelee Ruotsin Abiskossa parin viikon päästä ja päättyy loppukokeeseen. Tässä välissä on läksyjä ja kaikkee! 

Tein kuopan. Kirjoitin siitä vihkoon.

Vihkon tiedot purin koneelle ja niistä syntyi lumiprofiili!

Keskustelu lumivyöryistä on Suomessa nostanut päätään rutkasti viime vuosina, osittain juuri FINLAV -hankkeen ansiosta. Kursseja on pilvin pimein, keskukset kuten Ylläs ja Pyhä laativat jo omia vyöryennusteitaan ja eilen Ylen uutisten säätiedotuksessa oli ensimmäistä kertaa mukana lumivyöryennuste Lapin tuntureille! Samalla viimeisinä kolmena viikkona on Suomen tuntureilla lauennut useampikin isohko vyöry. Ehkä on siis aikakin, että aiheesta puhutaan. 

Itsekin olen hurahtanut aiheeseen, lumivyöryt ovat yksi kiinnostavimpia ilmiöitä luonnossa ja mitä enemmän niihin perehtyy, sitä enemmän niistä haluaa oppia. Valmista ei tule koskaan, enkä väitä tietäväni vielä mitään. Mutta silti jo aika paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Samalla kiinnostukseni on alkanut herätä laajemminkin meteorologiaan, joten katsotaan, josko sen tiimoilta löytyisi jotain opiskeltavaa myös.

Matkalla kohteeseen kohti Kellostapulia

Mutta mitä sillä lumivyöryteknikon tittelillä sitten tekee? No, Etelä-Suomessa ei ainakaan mitään, aika vähän muuallakaan, vielä. Kuitenkin, kuten mainittu, esimerkiksi Pyhä ja Ylläs laativat tätä nykyä jo omat ennusteensa, samaten Ilmatieteen laitos kerää tietoa läpi talven kotimaisista vyöryistä. Ehkä jossain vaiheessa alan tiimoilta voisi jotain hommia siis löytyäkin. Ei ehkä Talmassa, mutta pohjoisempana. Se sopisi omaan pitkän aikavälin suunnitelmaani Lappiin muutosta. Toistaiseksi titteli – olettaen, että sen saan – ei kuitenkaan oikeuta vielä mihinkään, vaan se on enemmänkin alku syvemmälle sukeltamiseen. Koulutuksen jälkeen alkaa oppimisen vaihe, jolle vyöryteknikon nimike antaa ainoastaan pohjan, jonka päälle kokemusta kerätä. 

Lähden huomenna parin viikon rupeaman päätteeksi käymään kotona etelässä, missä talvesta ei tänä vuonna tule olemaan tietoakaan. Pitää siispä käydä äkkiä vielä yksi lumiprofiili tuonne ulos kaivamassa, se oli läksy ennen Abiskoa!

Tähän loppuun voi käydä vilkaisemassa mitä kokeneemmat kaverit sillä tittelillä tekevät. YLE teki juuri sopivasti eilen jutun lumivyöryteknikon työpäivästä Pyhällä. 

Myös Eeva Mäkelä kaivoi kuopan. Mut Eeva onkin lumiturvallisuusguru.

Kuruja, kiipeilyä ja sekoilua - Tiroli tarjoaa kaikenlaista

Tämä oli nyt neljäs talvi, kun lähdin Innsbruckiin. Pidän kaupungin tunnelmasta ja sen lähialueiden mahdollisuuksista. Ensinnäkin, kun pari viikkoa pyörii samoilla kulmilla putkeen, arvostaa sitä, että ympärillä on oikea kaupunki, eikä pieni alppikylä tai joku laskettelukeskus, jolloin välipäiviä pidellessä on muutakin tekemistä kuin snichtzelin vetäminen naapurikuppilassa. Laskemisen kannalta Innsbruckista on helppo suunnata oikeastaan mihin tahansa. Ympärillä on ensinnäkin lukuisia pieniä ja isompia keskuksia, jos hissipyydaa haluaa pöllyttää, ja skinnailuvaihtoehdot ovat käytännössä loputtomat. Tirolin Alpit ovat alle kolmen tuhannen metrin mitassaan varsin maltillisen korkuisia ja niille on yleensä varsin helppo päästä, joko keskusten kautta, tai sitten autolla. Monet skinnailureitit lähtevät suoraan tienposkesta. Puolessa tunnissa Innsbruckin keskustasta pääsee sadoille erilaisille nousuille. 

Itävallan talvi on taas kerran ollut eriskummallinen. Alkukaudesta lunta tuli todella hyvin, mutta nyt alla oli pitkä kuiva kausi, uutta lunta ei ollut satanut liki kuukauteen. Täydellistä polvipuuteria oli siis ehkä turha odotella, mutta kolikon hyvänä puolena oli se, että lumivyöryvaara oli parhaimmillaan viisiportaisella asteikolla ykkösellä, mikä tarkoitti sitä, että tänä vuonna oli mahdollisuus lähteä vähän riskialttiimpiin maastoihin. Pohjoisseinillä luntakin oli ihan hyvin jäljellä, joten kaiken kaikkiaan olosuhteet olivat kuivuudesta huolimatta yllättävänkin hyvät. Plussana tietenkin vielä se, että Tirolin ylle jymähtänyt korkeapaine tarjosi aurinkoa melkein joka päivä. Innsbruckissa oli välillä jopa terassikelit ja yli kymmenen lämmintä, ylempänä vuorilla auringossa oltiin vain muutama aste pakkasella. 

Terdekahvi

Kahden viikon aikana tuli laskettua kymmenen päivää ja olosuhteiden ansiosta toteutettua muutama ns. bucketlist-juttu, joita aiemmin ei ole päässyt yrittämään. Tässä reissun top 3:

1. Kurut. Aiempina vuosina lumivyöryvaara Tirolissa on ollut yleensä kolmosella tai nelosella, mikä minun riskiluokituksessani sulkee pois monta asiaa. Kuruihin ei edes kolmosella tule mentyä. Samalla niitä on tullut kuikuiltua vähän joka suunnasta miettien, että joku päivä vielä! Innsbruckin kupeessa olevan suosikkikeskukseni Axamer Lizumin ympäristössä on monta hienoa n. 35-asteista kurua, jotka ovat kutsuneet luokseen. Niille on varsin helppo access ja ne ovat pohjoisseinillä kaikki. Vyöryvaaran laskettua ykköselle oli viimein aika niitä käydä nousemassa. 

     Axun jälkeen vuorossa oli yksi komeimmista vuorista, mikä Innsbruckiin näkyy: Serles. Pitkään tavoitelistalla ollut sekin. Serlesin north facella tulee kaksi jyrkkää kurua ja päädyimme nousemaan niistä harvemmin lasketun idän puoleisen, joka oli erinomainen. 

     Kolmas kurupäivä saatiin Achenseen suunnalla, missä varsin helpolla, reilun tunnin skinnauksella pääsi hienon kallionraon laskemaan. Mahtavia päiviä kaikki! Isoin ongelma oikeastaan oli se, että monin paikoin kuiva talvi aiheutti sen, että reittien alaosat olivat todella vähälumisia, mikä välillä teki loppulaskuista vähintään, eh, sketsejä. Aika monta puuta ja kiveä löytyi iltapäivisin. Mutta sisäändroppaukset olivat joka kerta niiden arvoisia.

Drop-in @ Achensee

Serlesin idän puoleinen kuru tulee tuolta vasemmalta. Edessä oleva on isompi, joka

yleensä lasketaan kiipeämällä toiselta puolelta huipulle ja laskeutumalla sieltä

köydellä kurun yläpäähän. Se jäi ensi kerralla tehtäväksi!

Serles Innsbruckin keskustasta nähtynä

2. St. Antonin Winterklettersteig. St. Antonin Rendlbahnin yläpuolella on 800 metriä pitkä harjanne, jonka toisesta päästä pääsee laskemaan pois ja se on ollut tähtäimessä jo useamman vuoden. Nyt tarjolla oli kerrankin aurinkoinen ja tuuleton päivä, eli täydellinen reitin kiipeämiseen. Harjanteen läpi kulkee fiksattu vaijeri, johon itsensä saa varmistettua, joskin vaijeri oli aivan kammottavassa kunnossa. Useampi ankkuri esimerkiksi oli poikki ja irti, eikä fiksiköysi täten herättänyt kauheasti luottamusta kiivetessä. Paikoin oli parempi (=pakko) myös irrottautua vaijerista ja kiivetä erinäisiä bouldereita varmistamattomana. Aurinkoisessa säässä sopivasti kuumottava reitti oli kuitenkin älyttömän hieno! Poislaskusta muotoutuikin sitten varsin eeppinen sekoilu, kun laskun puoleisella seinällä ei ollut juurikaan lunta. Lähdimme tiputtelemaan kohti laakson pohjaa, kunnes – onneksi – puolimatkassa tajusimme, ettei alhaalla ole mitenkään tarpeeksi lunta, jotta sinne voisi turvallisesti jatkaa. Niinpä keskeytimme laskun ja kiipesimme nurmikkoista harjannetta puoli matkaa takaisin ylös tavoitteena löytää linja, josta pääsisi laskemaan pohjan sijaan kilometrin verran oikealle takaisin kohti keskusta. Sellainen löytyi lopulta, mutta päästessämme keskuksen puolelle hissit olivat juuri sulkeutuneet. Olimme rinteiden alapäässä St. Antonin kylästä katsoen väärällä puolella, eli olisimme tarvinneet yhden hissinousun, jotta olisimme päässeet laskemaan suoraan autolle. Niinpä jouduimme skinnaamaan ja lopun matkaa kävelemään n. 700 metriä verttiä takaisin ylämäkeen Rendlbahnin yläasemalle, mistä reitti kylään lähti. Parin tunnin jälkeen päästessämme ylös oli jo pilkkopimeää, ainoastaan lumikissat möyrysivät enää rinteessä. Asemalla oli onneksi vielä ski patrolin tyypit päivystelemässä ja huutamassa, että tajuatteko te urpot, että tää keskus on kiinni! Alkuhermostuksen jälkeen patrolin kaverit kuitenkin saivat radioteitse tsekattua, että kyläreitillä ei olisi lumikissoja vielä varttiin, joten äkkiä lähtemällä pääsisi vielä turvallisesti alas ilman pelkoa laskusta kissojen vaijereihin.  (Mm. viime viikolla yksi laskija kuoli Itävallassa näin.) Eihän siinä, laudat jalkaan ja yhden otsalampun (onneksi oli edes se!) voimin tiputtelemaan kohti laaksoa. Kahdeksan tunnin touhottamisen päätteeksi olimme alhaalla ja kokis ensimmäisellä vastaan tulleella terassilla oli aika hyvää. Kunnon sekoilupäivä pelkän aamiaisen voimin, jolle on näin jälkikäteen jo aika helppo nauraa. Siinä viimeisessä nousussa pimeässä keskuksessa ei juuri naurattanut.

St. Antonin Winterklettersteig oli kiveä ja lunta. Lumisempina talvina osittain varmasti 

helpompi kulkea, nyt oli jääraudoille käyttöä. Reitti on todella huonosti hoidettu, jos ollenkaan,

eli jos sen aikoo kiivetä, niin kannattaa varautua kulkemaan osan matkaa varmistamattomana.

Jotkut ankkurit oli sentään paikallaan.

3. Axamer Lizumin hissipuuterit. Joskus on ihan kiva laskea vain keskuksia. Skinnailupäivinä pääasiassa on aina nousu, joten välillä on mukavaa keskittyä laskemiseen. Vaikka parin viikon reissun pääasiallinen ilmanpaine oli korkea, muutama parinkymmenen sentin sadepäivä matkaan osui. Niiden jälkeen hyökkäsimme Axamer Lizumiin, missä menee useampia todella hauskoja hissipuuterilinjoja, joita hyvällä lumella on ilo laskea. Pieniä kalliosia shootteja ja lumikenttiä, joista pääsee aina laskemaan hissille. Välillä on myös ihan kiva tiputella auringossa rinneravintolan terassille juomaan kahvia, syömään currywurstia ja kuuntelemaan huonoa eurodancea.

Dumppaa!

Monta muutakin hyvää laskua ja päivää matkaan osui ja kaiken kaikkiaan neljäs Innsbruckin reissu oli siis erinomaisen onnistunut. Vaikka varsinkin alkumatkasta minua piinasi alkuvuoden sairastelusta ja ruokavaliomuutoksista johtunut voimattomuus, oli laskut todennäköisesti parhaita, joita näinä neljänä vuotena olen Itävallassa saanut. Ja vaikka perus skinnailupäivät helpohkoille huipuille ovat (melkein) aina mukavia, oli mahtavaa päästä tekemään vähän haastavampiakin hommia tällä kertaa. Sekä ylämäkeen, että alas. Olen 28 vuotta laskenut lumilaudalla ja vaikka teknisesti pidänkin itseäni varsin hyvänä laskijana, pääsin taas haastamaan itseäni vähän lisää ja etsimään uusia rajoja etenkin vauhdin ja uskalluksen suhteen.

Hyvä reissu, hyvä jengi, hyvät schnitzelit ja ens vuonna lisää. Seuraavaksi sitten tämän talven euroopanlaajuisestikin lumisimpaan paikkaan: Lappiin! 

Achensee. Kuvan otti Milja Fromholtz