Syyslomailua Rukalla, seinille kimpoilua kotona

Palailin eilen Rukalta ja nyt sinkoilen kotona seinille ennen huomista lentoani Kathmanduun. Laskukauden avaus oli kosteahko (ei siinä perinteisessä merkityksessä) sumun peittäessä Saaruan kaksi auki ollutta, viime talvelta preservoiduista lumista tehtyä mäkeä. Mutta hittoakos pieni sumu haittaamaan, kun pääsi laskemaan! Vaikka vastahan sitä edelliskausi neljä kuukautta sitten saatiin Elbrusilla pakettiin. Näin lyhyttä kesätaukoa minulla ei ole ollut koskaan!

Vanha setä jaksoi vähän hyppiäkin siellä nuorison seassa. Aika vähän kuitenkin, sen verran takaraivossa kaikui huomenna alkava Cholatsen reissu. Tuolla kun olisi jossain reilissä polvensa kiertänyt ympäri, olisi vuoden päätavoite jäänyt tekemättä.

Rukalla oli kaksi mäkeä auki

Swoooooooshhhh!

Lyhyt syysloma pohjoisessa yhdessä pojan kanssa teki kaikin puolin hyvää. Laskemisen ohessa kävimme yhtenä päivänä pyöräilemässä ja syömässä eväitä Oulangan Myllykoskella, loppuajan pääasiassa makoilimme, söimme ja vietimme aikaa yhdessä, mikä oli paikallaan ennen kuukauden erossaoloa. Poika jäi matkan päätteeksi äitinsä mökille jatkamaan syyslomaansa ja minä suuntasin etelään.

Empiirisen tutkimukseni mukaan pyöräily sadesäässä ei ole 11-vuotiaan 

mielestä ihan niin siistiä kuin 39-vuotiaan mielestä.

...Mut ihan kivaa silti kuitenki.

Tänään olen lähinnä pakannut, hoitanut viime hetken kotiasioita ja – kuten sanottu – sinkoillut pitkin seiniä. Perinteinen lähtötunnelma on levoton, ärtynyt, lyhytpinnainen, onnellinen ja hermostunut. En tiedä olenko ollut näin innoissani ja kauhuissani mistään matkasta aiemmin. Keskittyminen ja henkinen työ on kestänyt jo joitain viikkoja (kuukausia, anyone?) ja huomenna, kun Dohan kautta Kathmanduun starttaan, pääsen viimein rauhoittumaan. Siitä eteenpäin kaikki on tavalla tai toisella improvisaatiota, ennakkovalmistelut on nyt valmisteltu. 

Tämä blogi hiljenee nyt kutakuinkin kuukaudeksi, samoin tekee muut some-kanavat viimeistään ensi viikolla. Basecampin saavutamme suunnitelman mukaan tulevan viikon lauantaina ja siitä alkaa rotaatiot leireihin ja hiljalleen kohti Cholatsen 6440-metristä huippua. Palaillaan siispä marraskuussa toivottavasti ja luultavasti muutamaa tarinaa ja kokemusta rikkaampana! Heippa!

Saarua 13.10.2018

Kohti Nepalia

Lähden ensi viikon perjantaina Nepaliin. Saavun Kathmanduun 20. lokakuuta ja lennän sieltä maanantaina helikopterilla Namcheen, mistä alkaa sopeutuminen ja vaellus kohti Cholatsen perusleiriä. Kotiin palaan viimeistään marraskuun puolivälissä, joskin kaiken mennessä hyvin saatan aikaistaa lentoani joillain päivillä.

Jännittää.

Iskin silmäni Cholatsen 6440-metriseen huippuun viime vuoden Lobuchen reissulla. Cholatse ilmestyi näkyviin noustessamme Gokyon laaksoa ylöspäin ja se hallitsi Cho Oyun ohella maisemaa oikeastaan koko loppureissun. Ensin sen eteläinen puoli ja myöhemmin Lobuchen puolelta sen vakuuttavan näköinen pohjoisseinä. Mietin onkohan sitä kiivetty ja Googlen kimppuun kotona päästyäni selvisi, että tietenkin Ueli Steck on sen soolonnut toppiin. Oma reittini tulee kuitenkin vuoren eteläpuolelta. 

Katselin Cholatsea pari viikkoa ja hiljaa päätin, että jos Lobuchella kaikki menee hyvin, Cholatse on oleva seuraava kohteeni. Se on selkeä (iso) steppi omassa osaamisessani ja selkeästi haastavampi vuori verrattuna mihinkään aiemmin tekemääni. Yleisin nousukulma huipulle on jotain 40-60 asteen välillä ja reitti, etenkin yläosan harjanne, on todella, TODELLA avoin. Ja korkeus on siis 6440 metriä. Silti se jotenkin kutsui luokseen. Tiesin Lobuchella ollessamme, että Phil Cramptonin liidaama Altitude Junkiesin ryhmä on lähdössä vuorelle samoihin aikoihin ja mietin, että olisipa siistiä olla mukana. Phil Crampton on yksi Himalajan legendaarisia kiipeilijöitä, jolla on vyöllä mm. yli 40 reissua kasitonnisille. Phil oli myös Samulin oppi-isä ja Altitude Junkies Samun työnantaja. Tapasin Philin Samulin muistoillassa kolme vuotta sitten.

Cholatsen (oikean puolimmainen huippu) pohjoisseinä

kuvattuna Lobuchen huipulta lokakuussa 2017. 

Palatessani Lobuchelta viime syksynä heräsin jetlägeissä aamuyöstä kotona. Ajauduin kuin vahingossa Altitude Junkiesin sivuille ja yhdeksän tuntia kotiinpaluuni jälkeen olin jo buukannut matkan Cholatselle tälle syksylle. Phil kyseli kokemustani ja tekemiäni reissuja, joiden perusteella hän toivotti tervetulleeksi mukaan yhdeksi kuudesta, jotka retkikuntaan lähtevät. Muista en tiedä vielä mitään, tapaamme Kathmandussa ensi viikolla. 

Silti, vaikka Cholatselle lähtö on minulle selkeä steppi, joka pitää ottaa, tapahtui reissun buukkaamisessa pieni työtapaturma: Toinen Khumbun laakson maisemaa hallitsema vuori on Ama Dablam, joka on monien vuorilla liikkujien to do -listoilla. Ulkonäöltään  yksi maailman kauneimpia vuoria on melko tekninen nousu ja ajattelin, että se on minulle tässä vaiheessa vielä vähän liikaa, koska baby steps, peruna kerrallan jne. Niinpä valitsin tässä kohtaa Cholatsen. Vasta vahvistettuani matkan ja selätettyäni jetlägini aloin lueskelemaan seuraavasta kohteestani tarkemmin. Kävi ilmi, että Cholatse onkin selkeästi haastavampi huippu kuin Ama Dablam, jota pidin siis itselleni liian vaikeana tässä vaiheessa. Nieleskelin hetken, viestittelin Philin kanssa ja mietin, että haukkasinko liikaa kakkua sittenkin. Phil oli sitä mieltä, että mukaan vain ja lopulta, pitkän pohdinnan päätteeksi päätin, että hitto vie, ei tässä enää mitään perumaan! Minulla oli vuosi aikaa valmistautua.

Cholatse (vas.) ja Taboche. Nousureittimme kulkee kuvassa keskellä olevan satulan kautta vasemmalle 

lähtevää harjannetta pitkin ylös. Basecamp sijaitsee edessä näkyvän kivikon tuolla puolen ja teemme sen yläpuolelle olosuhteista riippuen yhden tai kaksi leiriä. Basecampin korkeus on noin 4700m.

Eilen tein viimeisen pidemmän treenini ennen reissua. Juoksin 13 kilometriä pitkin Nuuksion polkuja melko helposti. Ei ihan huono suoritus, ottaen huomioon, että vielä toukokuussa maksimimatkani oli jotain neljän kilsan luokkaa. Pari viikkoa sitten juoksin puolimaratonin Sipoonkorvessa. Viime talvena kiipesin jäätä niin paljoin kuin vain ehdin ja kesän seitsemän työkeikkaa vaeltaen vahvistivat jo valmiiksi aika hyvää kestävyyspohjaa. Tällä kombolla nyt sitten lähdetään kohti Nepalia. Ensi viikolla suuntaan enää Rukalle laskemaan, jolloin jalat saavat vielä sellaista leppoisaa liikettä ja ylläpitoa, mutta muilta osin ajattelin vain lepäillä ja alkaa hiljalleen tankkailemaan. Joskin kuulemma Altitude Junkiesin perusleiriruoat ovat lähinnä legendaarisia ja tankkaus jatkuu niiden parissa vahvana myös paikan päällä.

Hikoiluttaa. Nuuksiossa oli mäkiä.

Tiedän olevani valmis edessä olevaan haasteeseen. Se on itselleni mittari tämän hetken kunnosta ja taidoista ja malttamattomana jo odotan, että pääsen niitä testaamaan! Samalla olen innoissani päästessäni Philin kanssa mäkeen ja mittauttamaan nykytilani myös hänellä. Minulla on muutama haave ja suunnitelma jo ensi vuodelle, mutta en palaa niihin, ennen kuin Cholatse on takana ja olen konsultoinut Philin kanssa jatkosta. Luulen – ja toivon – olevani kuuden hengen ryhmästämme kokemattomin, mikä takaisi maksimaalisen oppimisen matkan aikana. Koska sen lisäksi, että aion Cholatsen huipulle kiivetä, aion oppia noususta mahdollisimman paljon.

Nyt lepoilua, ensi viikolla pojan kanssa syysloman viettoon Rukalle ja ennen kuin huomaankaan, istun jo koneessa kohti Nepalia.

Jännittää!

Cholatsen huippu nojaa kuvassa korkeimpana hieman vasemmalle. 

Kuva otettu Gokyo Rin huipun alapuolelta lokakuussa 2017.

Antijuoksijan juoksublogi

”Never say never” sanovat ja ihan oikeassa ovat! 

Keväällä kävin oksennustaudin jälkimainingeissa juoksemassa Bodom Night Trailin kymmenen kilometrin kisan, kun minut oli haastettu mukaan. En ollut treenannut ollenkaan, en ollut syönyt pariin päivään, olin aivan loppu jo lähtöviivalla ja minun olisi oikeasti pitänyt olla kotona toipumassa, eikä missään metsässä juoksemassa. Sen illan jälkeen ilmoitin, että kyseessä oli ensimmäinen ja viimeinen polkujuoksukisani ja että minä en ole juoksija, en ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaan. 

Niin että ehhehehehehehe vaan. Koska, kuten tässä vaiheessa jo kaikki tietävätkin, eihän se nyt ihan niin mennyt. Koska joku siinä Bodom Trailissa jäi korpeamaan. Ehkä eniten se, että olin kipeä, enkä siis saanut oikeasti mitata, miten juoksu olisi mennyt terveenä. Toisiksi eniten se, että tulin maaliin viimeisenä. Vaikken ole lähtökohtaisesti yhtään kilpailuhenkinen, kyllä se viimeisenä tuleminen söi aika paljon. 

Nuuksiossa treenaamassa

Päätin seuraavina päivinä, että voisin kuitenkin kokeilla itsekseni juosta Bodom Trailia vastaavan 10 kilometrin matkan ja katsoa miten se menee, ihan vain, että saisin vähän edes jotain referenssiä miltä tuntuu juosta kymmenen kilometriä. Juoksin sen toukokuun lopulla ja se meni yllättävän helposti. En sano että hyvin, ei ne ajat mitään kummoisia olleet – eivät ole vieläkään – mutta se meni helposti. En kuollut, ei edes sattunut mihinkään. Ajattelin, että hitto vie, ehkä tässä juoksussa on sittenkin jotain tolkkua. Kaikki olivat sanoneet minulle, että jossain vaiheessa se muuttuu sellaiseksi, että se on oikeasti kivaa. Alkoi jo vähän tuntua siltä, että se voisi onnistua.

En silti tarkkaan muista missä vaiheessa kesää se oli ensimmäisen kerran kivaa. Olisikohan ehkä ollut Sallassa, kun 29:n asteen helteessä juoksin 11 kilometriä. Ehkä silloin. Silloin nimittäin muistan nauttineeni jostain pitkospuupätkästä, missä oli ihan hulluna hyttysiä ja ihan helvetin kuuma. Ainoa ongelma oli, etten ollut ottanut mitään juotavaa mukaan ja lämpötila tosiaan hipoi kolmeakymppiä. Juoksin takaisin mökille tullessani suoraan järveen. Sillä lenkillä oli kivaa. 

Lapin kesä

LaSpojen sisäänajo

Erityisen kivaa oli, kun ex-tempore juoksin Kilpisjärvellä Saanatunturin huipulle alle tunnissa. Se oli sellainen reissu, että sen jälkeen oikeasti aloin uskoa itsekin siihen, että minäkin voin olla juoksija. Whatever that means. Joskus niihin aikoihin laitoin nimeni myös Sipoonkorpi Trailin 21:n kilometrin lähtölistalle. Ajattelin, että se olisi hyvä kuntotesti ennen Cholatselle Nepaliin lähtöä. 

Juosten Saanan huipulla 22.7.

Onhan se niin, että juoksu on parasta aerobista treeniä, jota kotioloissa voin tehdä. Etenkin nuo pitkät lenkit kehittävät sitä pitkäkestoista rasituskuntoa, jota vuorilla tarvitsen. Juoksu yhdessä pitkien vaellusten kanssa tukee uskoakseni hyvin niitä tavoitteita, joita minulla nyt ja tulevaisuudessa on ja hyvä juoksukunto ihan varmasti korreloi hyvän kiipeilykunnon kanssa, ainakin vuorikiipeilytouhussa ohuessa ilmassa. Tämän mutuilun tuloksia pääsen parin viikon päästä mittailemaan Nepaliin. Jo pari viikkoa sitten vetämäni Kebnekaisen nousupäivä tuntui kevyemmältä kuin koskaan aiemmin ja se antoi hyvää osviittaa siitä, että treeni toimii. Vuoritouhuja tukee myös varmasti se, että juostessa huomaan hengittäväni samalla tavalla kuin hengitän liikkuessani yli 5000:ssa metrissä, joten se hapenottokyky ei varmaan ihan hukkaan mene. Välillä olen koittanut juostessa hengittää ainoastaan nenän kautta. Se on ihan hirveää, mutta hyvää treeniä.

Nuuksiossa juostuani uudet enkat: 16 kilometriä 22.9.

Jos kesän siistein juttu henkilökohtaisella tasolla oli se Saanalle juoksu, syksyn kohokohta kotimaassa oli ehdottomasti eilinen Sipoonkorpi Trail. Ensisijainen tavoitteeni oli ainoastaan päästä maaliin asti. 21 kilometriä oli pisin matkani, jonka olen koskaan juossut, tätä edeltävä enkka oli 16 kilometriä, jonka vedin viime viikolla Nuuksiossa. Toinen tavoitteeni kilpailuhenkisyydettömyydestäni (ei toi voi olla sana??) huolimatta oli, etten olisi tällä kertaa viimeinen. Olin 75. kun osallistujia oli 85. Ei paha, ei ainakaan vika. Kolmas puolisalainen tavoitteeni oli juosta reitti alle kolmessa tunnissa. Loppuaikani oli 02.59.41, eli aika tiukille meni, mutta onnistui! 

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen pitkä juoksuni meni hyvin. Matkalla vasen jalka pääsi kipeytymään, kun varoin sitä liikaa alamäissä, mutta muuten varsinaisia ongelmia ei ollut. Hyräilin Pink Floydin The Wallin läpi ja jopa kiristin tahtia Run Like Hellin kohdalla, vaikka edessä oli ylämäki ja kilometrejä takana jo joku kahdeksantoista. Maaliviivan ylittäessäni koneistossa oli vielä yllättävän paljon paukkuja varastossa, vaikka aika poikki olinkin. Jäi fiilis, että voisi ottaa uusiksi ja kokeilla pidemmänkin kaavan kautta.

Jos ensi kesänä vaikka 30-35 kilsaa?

Samalla tunnustan tappioni ja perun sanani, ettei minusta koskaan tule juoksijaa.

Sipoonkorpi Trail 30.9.

Tää on tässä ihan vaan, koska tosi harvoin saa postata hyvällä 

omatunnolla itsestään kuvia ilman paitaa...

Kesä meni, tulkoon syys!

Puuuuhhh! Mennyt melkoista haipakkaa viimeinen kuukausi. Niin kovaa, että on jäänyt koko blogi-parka huomioimatta! Jossain sillä aikaa, kun matkailin Grönlannin ja Pohjois-Ruotsin välillä, blogin lukukertojen määrä ylitti 100 000:n rajan. Kiitos kaikille, jotka näitä jaksatte lueskella!

Tosiaan, elokuun lopulla saatiin toinenkin Partioaitan ja Matkatoimisto Aventuran ryhmistä onnistuneesti Grönlantiin ja takaisin, tällä kertaa myös ilman viivästyksiä. Viime viikko puolestaan meni Kebnekaisen maastoissa Venlojen vaelluksen kanssa, jonka myötä kesän keikat saatiin taputeltua maaliin. En ollut aiemmin ollut näin myöhään kaudesta Kebnellä ja herran pieksut mitä värien ilotulitusta se oli!! Olen köllötellyt tunturiaseman kupeessa keskikesällä ja talviaikaan, mutta näin upeana en ollut maisemaa ehkä koskaan nähnyt! Kyllä pohjoisen Ruska on upea. Huipullekin mentiin, se oli yli neljä metriä matalampi kuin pari kuukautta sitten, jolloin viimeksi paikalla kävin.

Kebnekaisen huippu on jopa vähän surullinen 

Upea, upea Ruotsin Lapin ruska!

Näiden lisäksi kesä sisälsi siis toiset reissut molempiin, Kebnelle ja Grönlantiin, sekä Sarekin, Elbrusin ja Haltin matkat. En kiistä ettenkö olisi hieman väsynyt tällä hetkellä, mutta toisaalta enemmän kuin onnellinen siitä, että kaikki meni hyvin, asiakkaat yhtä lukuunottamatta olivat tyytyväisiä ja että saan tehdä tätä touhua työkseni. Parin päivän päästä palaveeraan Partioaitan kanssa ja lyömme ensi vuoden päivät kiinni. Niiden lisäksi kalenterissa on jo ainakin Kilimanjaron opastus helmikuussa ja paluu Grönlantiin elokuussa Aventuran kanssa, joten jatkoa piisaa!

Leiripaikka Tasiusaqin lahden rannalla

Pakollinen melontakuva

Nyt olisi ehkä aika hieman levätä, mutta ei kuitenkaan. Lepo jää ainoastaan henkiseksi, sillä treenit jatkuvat tiiviinä seuraavat viikot aina Nepaliin ja Cholatselle lähtöön asti. Kathmanduun lennän 19.10. ja aion lähteä parhaassa kunnossa. Nyt siis juostaan ja jätetään ylimääräiset sipsipussit syömättä. 

Cholatsen jälkeen on viimein fyysisenkin levon vuoro. Siirsimme Etelämantereen Vinsonille lähtömme seuraavalle kaudelle, joten Nepalin jälkeen kalenteri on ihanan tyhjä. Merkintöjä on lähinnä Utösta ja Slayerin keikasta. Itseni tuntien niitä kyllä tulee lisää (merkintöjä siis, ei Slayerin keikkoja), mutta tuntuu hyvältä silti katsella loppuvuoden tyhjiä sivuja. Voisi lähteä vaikka Lappiin käymään.

Kesä paketissa, askel on kevyt!

Yllätysten Grönlanti 6.-17.8.2018

”Pakkaa aina kengät, untsikka, aurinkolasit ja kuorivaatteet käsimatatavaroihin.” Tätä ohjetta olen orjallisesti noudattanut aina sen jälkeen, kun joitain vuosia sitten matkallani Australiaan lentoyhtiö hukkasi rinkkani johonkin Hongkongin ja Amsterdamin välillä. Aina! Kunnes tämän yhden kerran jätin noudattamatta, koska kyseessä oli ”vain” suora lento Helsingin ja Reykjavikin välillä ja olin menossa kentällekin jo yli kaksi tuntia ennen lähtöä. Mietin kyllä vielä aamulla kotona, että ai niin, pitää muistaa siirtää rinkasta kuorikamat reppuun, mutta jätin tekemättä, koska ”ei ne nyt kuitenkaan tällä lennolla huku”.

Joku matkaseurueestani jopa näki kuinka rinkkani makasi edelleen asfaltilla koneemme rullatessa pois portilta. 

Reykjavikin keskustaa

Tilanteen selvittyä Reykjavikissa minulle kerrottiin, että kamat saadaan Grönlantiin, minne olin asiakasryhmän kanssa matkalla, todennäköisesti parissa päivässä, ehkä keskiviikon lennolla. Myöhemmin kävi ilmi, ettei sellaista lentoa ollut edes olemassa. Onneksi minulle jäi noin tunti aikaa hankkia korvaavat kamat Islannista. 1700 euroa myöhemmin olin saanut välttämättömimmät kasaan ja istuin pienessä potkurikoneessa matkalla Narsarsuaqiin. Näillä olisi pärjättävä.

Narsarsuaq on vanha amerikkalaisten lentotukikohta Etelä-Grönlannissa. Siellä ei ole oikeastaan muuta kuin jenkkien jälkeensä jättämä kiitorata ja muutama parakki, asukkaita on noin 160. Mutta alueen luonto on täysin poikkeuksellinen. Valtavat mereen sortuvat jäätiköt, vuonoissa kelluvat uskomattoman siniset jäävuoret ja rannikkoa reunustava vehreä vuoristo tarjoavat matkailijalle melkoista pienuuden tunnetta luonnon elementtien ääressä. Grönlanti on vielä sen verran koskematon ja kokematon matkailukohde, että siellä pääsee tuntemaan jotain puhtauden ja eristyneisyyden tunnetta, mikä esimerkiksi naapurista Islannista jo tyystin puuttuu. Ja kuten muutamaa päivää myöhemmin pääsimme kokemaan, eristys todella on totaalista jos huono säkä kohdalle osuu. 

Qassiarsukin kylä Narsarsuaqia vastapäätä

Matkatoimisto Aventura yhdessä Partioaitan 365 Klubin kanssa järjesti loppukesälle kaksi melonta- ja vaellusmatkaa Narsarsuaqiin. Molemmat reissut varattiin nopeasti täyteen, eli Grönlannin neitseellisyys selvästi kiinnostaa. Ensimmäinen reissuista oli siis alkanut, kun laskeuduimme Grönlantiin auringon paistaessa. Mielikuva sateisesta ja usvaisesta saaresta meni koneesta ulostuessa suoraan romukoppaan ja Narsarsuaqin kentän kupeessa kahvilan terassilla istuessamme mietin, että ehkä tässä käy kuten Islannissa taannoin: Sielläkin paistoi aurinko kaiken sen kaksi viikkoa, jotka maassa viime kesänä vietin. Siirryttyämme kumiveneellä vuonon toiselle puolelle Qassiarsukiin ja siellä hostellimme terassille edelleen t-paidoissa ei voinut kuin hymyillä. Edessä aukeni vuoristo ja vuonossa lillui jäävuoria. Paikka oli kuin taulusta. 

Matkamme oli jaettu kahteen osaan: Ensin kolme päivää melontaa ja perään kolme päivää vaellusta. Välissä pääsi suihkuun. Aloitimme kävelemällä Qassiarsukista reilun viiden kilometrin matkan Tasiusaqin kylään seuraavalle vuonolle. Matkalla alkoi sataa ja sää alkoi näyttää enemmän Grönlannilta. Ei haitannut yhtään, fiilis maisemia katsellessa oli edelleen huipussaan. Lounaan jälkeen pakkasimme parin päivän leirintävarusteemme kaksikkokajakeihin ja lähdimme vesille. Ensikosketus melontaan kesti pari-kolme tuntia ja vei meidät läpi pienen jäävuorikentän leiripaikallemme vuonon perukoilla. En ollut ennen kaksikolla melonut, mutta kun parin kanssa saatiin pelisäännöt sovittua, homma eteni mukavasti.

Kyllähän tuolla meloi mieluummin kuin vaikka turpaansa otti

Seuraavana aamuna vuonon peitti paksu usva ja näkymä oli uskomattoman kaunis. Usvan seasta ilmestyi välillä jäävuoria ja vastarannan isoimmat huiput pilkistelivät välillä sumun takaa. Ihan älyttömän hieno aamu! Ennen kuin lähdimme kajakein tutkimaan lähiseutuja, kävelimme ensin parin kilometrin matkan kannaksen poikki viereiselle vuonolle ihastelemaan Equalorutsitin jäätikköä, joka vastarannalla laskeutui mereen. Jäätikkö näytti olevan ihan vieressä, mutta kartasta todensimme etäisyydeksi yli 20 kilometriä! Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun Grönlannissa etäisyyksien arvelu meni täysin päin honkia, jotenkin ympäröivät elementit olivat täällä niin isoja, ettei niitä oikein tajunnut. 

Equalorutsitin jäätikkö n. 22 kilometrin päässä. Kuvan etureunassa ihmisiä referenssiksi

Aamu-usvaa grönlantilaisittain

Jäätikköretken jälkeen hyppäsimme kajakeihin. Aamun usva oli vaihtunut auringonpaisteeseen ja sää oli täydellisen tyyni. Melontapäivä oli kuin matkailuesitteestä turkoosissa vedessä valtavien jäävuorten seassa. Kuten joku asiakkaista taisi kajakistaan huutaa, pelkästään tämä hetki teki matkasta lähtemisen arvoisen! Jossain kurkki hylje, ilmassa kaarteli merikotka, jäät paukkuivat ja aurinko porotti. Uskomaton päivä vesillä.

Postikorttiosastoa

Kolmantena melontapäivänä purimme leirin taas kajakkien kyytiin ja meloimme rauhassa takaisin kohti Tasiusaqin kylää. Matkalla poikkesimme vielä tutkailemassa vanhoja viikinkikylän raunioita ja lopulta talsimme pari tuntia takaisin hostelliimme Qassiarsukiin. Suihku ja sänky tekivät hyvää ennen kuin seuraavana päivänä lähtisimme vaeltamaan Mellemlandetin vuoristoon. 

Sää oli edelleen aurinkoinen, kun seisoimme rinkat selässä Narsarsuaqin puolella kiitoradan päästä lähtevän polun alussa. Islanti-syndrooma alkoi oikeasti olla todellisuutta, en edes tiennyt, että Grönlannissa voi paistaa näin paljon ja monta päivää peräkkäin! Jos meillä Suomessa on ollut poikkeuksellinen kesä tänä vuonna, kuulemma samaa voi sanoa Etelä-Grönlannissa. Auringonpaiste oli alkumatkan ajan varsin mukava vaelluskumppani, mutta kun eteen tuli ensimmäinen reilut 200 nousumetriä tarjonnut jyrkkä rinne, aloin jo toivoa pilviä taivaan peitoksi. Noin kymmenen kilometrin vaellus oli kaunis ja hikinen, eikä leiripaikka ilmestynyt näkyville yhtään liian aikaisin. Hyttysiä ei onneksi pahemmin ollut, mutta pieniä, kaikkiin ruumiinaukkoihin mielellään lentäviä kärpäsiä sen sijaan riitti kaikkien tarpeisiin. Ei mennyt hukkaan tähän asti taskussa maannut hyttysverkko!

Mellemlandetin vuoristoa 

Naama piiloon. Kerrankin.

”Sun pitää varoo mitä sä toivot, koska se voi toteutuu”, sanoi Andy joskus. Yöllä alkoi sataa ja aamulla edelleen tihutteli sisäänhengittäessäni Nutellaa aamiaiseksi. Jätimme leirin paikalleen ja lähdimme päivärepuissa tallailemaan kohti Qoorokin jäätikköä. Pikku kosteus unohtui äkkiä, kun katseli vuoria ja pieniä vuoristojärviä matkalla. Olen aina ollut ihan varma, että jossain historian vaiheessa karttoja piirrellessä Iceland ja Greenland ovat menneet sekaisin, eikä kukaan ole vain kehdannut myöntää virhettään, mutta nyt, täällä Mellemlandetissa, Grönlanti näytti yllättävän vihreältä. Ehkä saaren löytänyt Erik Punainen on vain hämääntynyt ensinäkemästään. Tuohon Qassiarsukin rannoille hän nimittäin aikanaan karautti ja saagojen mukaan löytämälleen saarelle nimeksi Grönlanti antoi. Ei nuo sisämaan pari miljoonaa neliökilometriä jäätikköä rantaan asti näykyneet. 

Qoorokin jäätiköllä taas hämmennyimme mittasuhteista. Jäätikön etureuna on noin 70-80 metriä korkea ja lähes 1,5 kilometriä leveä. Itse veikkasin paria sataa metriä. Sen äänimaailma oli kunnioitusta herättävä, kun valtavat, kerrostalojen kokoiset jäälohkareet sortuivat mereen. Jylinä ja pauke oli kuin ukkonen mutta jotenkin… konkreettisempi. Aika hiljaisena poikana sitä näkymää katseli, vähän kuin ilmastonmuutos olisi tuotu suoraan silmien eteen. 

Qoorokin jäätikön suu on noin 1,5 kilometriä leveä ja 70-80m korkea. Ei ihan välity kuvasta...

Sadetta piisasi vielä kolmanteen vaelluspäiväänkin, mutta matkallamme takaisin alas kohti Narsarsuaqia alkoi tyyntyä. Kärpäsetkin loppuivat kun pääsimme taas alemmas laaksoon. Huh. Ensimmäistä kertaa pariin päivään pystyi puhumaan ilman, että nieleskeli samalla nuppineulan pallon kokoisia ötököitä aina hengittäessään. 

Näin oli reissun aktiviteetit saatu päätökseen, edessä oli enää hieman epäilyttävä illallinen paikallisruoan parissa (hyljettä ja valasta, anyone?) ja aamulla lento Islannin kautta kotiin. Leppoisaa ja simppeliä, voisi kuvitella. 

Mun ilme kun lentoja alettiin perumaan

Oikeasti alkoikin matkan haastavin osuus. Kun aamulla lentokentän ruutuun pamahti punaisella teksti ”CANCELED”, jätti sydän yhden iskun välistä. Että mitäkö? Tosiaan, kone ei ollut edes lähtenyt Reykjavikista kohti Narsarsuaqia, koska sääolosuhteet olivat niin huonot. Pienen myyräntyön päätteeksi sain kaivettua sen verran tietoa, että Narsarsuaqin kentälle laskeuduttaessa koneilla pitää olla ”clear view of the runway”. Samaten lentäjien pitää nähdä vuonon toisella puolella olevat muutama puolitoistatuhatmetrinen vuoren huippu, jotta voivat saattaa koneen turvallisesti alas. Nyt alueen ylle asettunut pilvipakka roikkui sen verran matalalla, ettei piloteilla ollut mitään mahdollisuutta tuoda koneita turvallisesti kentän pintaan. Ei ainakaan tänään. Uusi lähtöaika annettiin seuraavalle aamulle, mikä tarkoitti sitä, että missaisimme jatkolennon Reykjavikista kotiin.

Eihän siinä, uusia lentoja säätämään vain. Saimme lentoyhiön puolesta huoneet hotellista ja parin puhelun päästä myös Aventuran avittamana uudet lennot parin päivän päähän Reykjavikista Suomeen. No damage done, mitä nyt yksi ylimääräinen matkapäivä tuli Narsarsuaqiin ja toinen Reykjavikiin kustannuksineen. Fiilis itse kullakin oli ihan ok, aamulla sitten vain uudelleen kentälle.

Lentokriisin pahin sijaiskärsijä oli aivan täpötäyteen asutettu 

Hotel Narsarsuaq, jonka seinät natisivat jumiin jääneistä matkailijoista.

Kun seuraavana aamuna tuli tieto, että koneet eivät edelleenkään pääse laskeutumaan, eivätkä lähde edes yrittämään, alkoi ahdistus jo vähän nousta. Olimme toden totta täysin jumissa, eikä ollut mitään mitä olisi ihminen voinut tehdä, jotta tilanne tästä muuttuisi. Joku kaveri käveli ”Lost in Greenland”-paidassa lentokentällä, kun odotusseuranani ollut kanadalainen timanttien etsijä huusi tälle, että ”You’re not lost, you’re STUCK! You’re STUCK in Greenland!” Paitatyyppi vastasi keskisormella.

Vastaus oli siinä mielessä osuva, että mitä muutakaan sitä voisi tehdä? Hanskat oli tiskissä ja hartiat alhaalla, säätä kun ei ihminen pysty hallitsemaan edelleenkään. Paitsi kuulemma kiinalaisilla on hävittäjistä levitettäviä kemikaaleja, jotka hajoittavat pilvet. Sellaisista haaveilimme. Suunnittelimme myös, josko veisimme kaikkien hotellihuoneiden tuulettimet kiitoradan päähän puhaltamaan pilviä hajalle. Todellisuudessa kuitenkin tajusimme, ettemme voi tehdä muuta kuin toivoa. Samalla kun se oli raivostuttavaa ja turhauttavaa, jollain pienellä tavalla sain nautintoa siitä, että luonto näytti taas kerran, kuka määrää. Olimme jumissa Grönlannissa ja se oli ihan sama, paljonko pankkitilillä oli rahaa tai mitä käyntikortissa luki, olimme kaikki tasa-arvoisia sen edessä, ettemme voineet tilanteelle mitään. 

Grönlannin sää voi olla tätäkin

Kolmanteen aamuun mennessä kaikki olivat jo totutelleet ajatukseen, että voi olla ettemme pääse mihinkään vieläkään. Jokainen hotellilla jumissa ollut leikki meteorologia tuijotellessaan taivaalle ja analysoidessaan pilvien alareunan korkeutta, vaikka todellisuudessahan kukaan meistä ei tiennyt yhtään mistä puhumme. Osa oli sitä mieltä, että on se nyt kyllä paljon ylempänä kuin eilen, osa taas manaili jo, että ei ne koneet lennä tänäänkään. Kanadalaiset potkivat turhautuneisuuksissaan roskiksia. Saimme kuitenkin tiedon, että lento on Reykjavikista aamulla lähtenyt, eli yrittää aikoivat ainakin! Konettyyppiä oli muutettu isompaan ja järeämpään ja varmaan joku eläkkeellä jo ollut superpilotti soitettu apuun pelastamaan nääntymäisillän oleva kansa Narsarsuaqista. Ja kun kello tuli kymmenen, kuin Mooses kaarsi potkurikone jostain pilvien takaa esiin ja päätti yrittää laskeutumista. Kentällä pidätettin hengitystä! Puolet matkustajista olivat kokoontuneet ulos kiitoradan viereen jännittämään! Onnistuisiko Mooses?  Selviäisimmekö tästä? Pääsisimmekö ehkä vielä kotiin rakkaittemme luo, näkisimmekö vielä lasten kasvavan aikuisiksi? Ja kyllä! Jes! Touchdown, kone oli kentän pinnassa! Hurraa, hurraa, hurraaa! Joku lupasi suudella lentokenttää Helsingissä, joku toinen kapteeni Moosesta jo Reykjavikin päässä. 

Varmaan pohjoisen Atlantin kuvatuin lentokone juuri laskeutuneena 

Narsarsuaqiin keskiviikkona 15.8.

Palasimme lopulta Suomeen kaksi päivää alkuperäistä aikataulua myöhemmin. Aika helpolla siis päästiin, kaikki vain kuulosti ja tuntui pahemmalta paikan päällä, koska kaikkea verhosi epätietoisuus ja takkuileva tiedotus. Kun asiaa rationaalisesti mietti, niin voisihan sitä nyt aika paljon pahempaakin olla kuin jäädä pariksi päiväksi jumiin niinkin kauniiseen paikkaan kuin Grönlanti. Ehkä tämä kaikki on ja oli osa paikan viehtätystäkin. Se yksinkertaisuus ja eristyneisyys. Se, ettei asialle kukaan voinut mitään. Jos kyseessä olisi joku isojen lentokenttien ja tuoreimpien Airbusien kotimaa ei vastaavaa ehkä olisi päässyt tapahtumaan, mutta toisaalta, silloin ei myös Narsarsuaqin kaltaista kohdettakaan kaikessa primitiivisyydessään olisi enää jäljellä.

Ensi kerralla pakkaan kuitenkin reppuun niiden kuorivaatteiden, untsikan, kenkien ja aurinkolasien oheen parit ylimääräiset varakalsarit mukaan, niin ei tarvitse ekstrapäivistäkään huolehtia. 

Lähden ensi maanantaina uuden ryhmän kanssa takaisin.

Kiitos jengi, hienosti vedetty!
Etenkin Pablo. Pablo veti parhaiten.

Matka Haltille on Vaellus isolla V:llä

Tänään uutisoitiin, että Ruotsin korkein huippu Kebnekaise on menettänyt pelkästään heinäkuun aikana yli neljä metriä huipun jääkerroksestaan. Se kertonee kaiken oleellisen Lapin tämän kesän lämpötiloista. Samaan aikaan, kun Kebnekaise suli menemään, minä vietin rantalomaa Itä-Lapissa. Kyllä: Rantalomaa, Itä-Lapissa.

Näistä lähtökohdista lähdimme Partioaitan 365 klubilaisten kanssa vaeltamaan kohti Haltin huippua heinäkuun viimeisellä viikolla. Kilpisjärvellä oli sielläkin paukkunut hellerajat päivä toisensa jälkeen ja mikäänhän ei ole pahempi vellussää kuin helle. Tulee vaikka rakeita ja vettä poikittain, se on silti miellyttävämpää kuin tuollainen tukala porotus, niiltä voi sentään suojautua. Lämpötilan noustessa myös riskit kasvavat. Lämpöhalvaus ja nestehukka ovat aika paljon suurempia uhkia kuin kesäsäässä kastuminen. Etenkin, kun matkaa on kuuteen päivään taitettavaksi noin 110 kilometriä.

Leiri Saarijärven rannalla.

Lähdimme Kilpisjärven luontokeskukselta kohti Saarijärven tupaa, jonka kupeessa olisi ensimmäinen yöpaikkamme. Edellisenä iltana oli satanut ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ja se oli raikastanut ilmaa onneksi hieman. Oli lämmin, muttei ainakaan vielä tukalaa. Matkaakaan ei ollut ensimmäiseen päivään kuin noin 12 kilometriä, joten tämä oli hyvä testipäivä sekä ryhmälle, että säätilalle. Polulle astui 13 klubilaista, minä sekä apuoppaani Mikko.

Olihan siellä kuuma. Matka Saarijärvelle on kivikkoinen, mutta kunhan ensimmäisten kilometrien jälkeen pääsimme viimeisestä koivikosta ulos puurajan tuolle puolen, pieni tuuli astui mukaan avuksi. Vettä reitiltä sai onneksi melko sopivin välimatkoin ja käsky oli tankata pullot ja ihmiset jokaisen mahdollisuuden tullen. Leiriydyimme Saarijärven tupien kupeeseen hyvissä ajoin ja hyvissä voimissa alkuillasta. Salaa rukoilin teltassani säiden jumalia, että hieman laittaisivat Käsivarren erämaahan ilmastointia kovemmalle. 

Saanatunturi erämaasta katsottuna

Toinen päivä oli oleva vaelluksemme pisin. Saarijärveltä Meekonjärvelle on matkaa noin 19 kilometriä ja tarkoitus oli jatkaa Meekolta vielä niin pitkälle kuin rahkeet riittävät, jotta olisimme seuraavana aamuna jo mahdollisimman lähellä Haltia. Edellinen yö oli käsivarressa kesän viimeinen yötön yö, eli tänään aurinko laskisi ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Valoa vaeltajille kuitenkin riitti, mikä mahdollisti halukkaille rauhallisen etenemisen, kun ei tarvinnut kello kädessä määränpäätä saavuttaa ennen pimeän tuloa. Toiset halusivat mennä kovaa, toiset hiljempaa ja selkeästi merkityllä reitillä se oli näissä keleissä kaikille mahdollista. Sääntönä oli ainoastaan, että kaikki pysyvät kahden oppaan välissä, jolloin Mikko tulisi viimeisenä leiriin.

Reitti Kilpisjärveltä Haltile asti on tosiaan selkeä ja hyvin merkitty. Helppokin ehkä, muttei silti ihan kevyt. Saarijärveltä polku nousee rakkaista maastoa useamman sata metriä ylämäkeen, mistä se laskeutuu vehreään Kuonjarjoen laaksoon. Puolimatkassa Meekonjärvelle tulee vastaan Kuonjarjoen tupa, mistä reitti jatkuu muutaman kilometrin tasaisena ensimmäiseen vesistön yllitykseen asti ja nousee vielä yli 900:aan metriin ennen laskeutumista Meekolle. Tällä kertaa käisvarressa oli niin kuivaa, että yhteenkään vesistön ylitykseen ei tarvinnut vaihtaa kenkiä. Näin ei ihan aina ole. 

Polkua ja rakkaa. Rakkaa ja polkua.

Kuonjarjoen hobittilaakso

Meekonjärven tuville saavuttaessa olimme jo aika poikki. Kuitenkin, jokainen kilometri vielä eteenpäin olisi seuraavalta aamulta pois, joten päätimme painella vielä vähän matkaa kohti seuraavaa tupaa, Pihtsusjärveä. Alkoi matkan toinen lyhyt koivikko-osuus, ennen kuin polku lähti hiljalleen jälleen nousemaan kohti Vuomakasjärveä, jonka rannoille päätimme viimein jäädä. Pystytimme leirin lopulta pienen kosken viereen järven alapuolelle. Huh mikä päivä! Jalkojen uittaminen joessa oli enemmän kuin tervetullutta, kun mittarissa oli 24 kilometriä. Haltille puolestaan enää alle 20!

Näkyykö leiri?

Seuraava aamu oli suunniteltu huiputuspäivämme. Jatkoimme vaellusta ensin Pihtsusjärvelle lounaalle, mistä nousimme vielä viitisen kilometriä edemmäs kohti Haltin kupeita leirinpystytykseen. Tarkoitus oli levätä ja tankata teltoissa muutama tunti ja lähteä kohti Suomen korkeinta pistettä alkuillasta. Sää oli pitkin päivää ollut painostavan oloinen ja juuri, kun viimeinenkin vaeltaja saapui leiripaikalle, alkoi taivaalta tippua vettä. Äkkiä teltat pystyyn ja nopeasti pieni tihku olikin muuttunut jo varsin mojovaksi sateeksi. Tuuli yltyi ja alkoi kuulua jyrähtelyä. Ukkonen! Juuri kun meidän piti lähteä ylös! Vedin sadekamat niskaan ja lähdin kiertämään telttoja läpi jakaen uusia ohjeita. Olimme sopineet kello kuuden lähdöstä, mutta kun puolelta satoi vielä kaatamalla, siirsimme starttia tunnilla. Ja kun tunnin päästä sade vain yltyi, jouduimme lopulta hylkäämään koko startin. Ei mitään jakoa tässä kelissä.

Uusi plääni oli suunnata ylös aikaisin aamusta, jonka jälkeen edessä olisi piiiiiiitkä vaellus takaisin Meekonjärvelle. Luvassa olisi siis viikon rankin päivä. Tarjosimme halukkaille mahdollisuuden jättää aamun huiputus väliin ja lähteä suoraan kohti Meekoa, jolloin edessä olisi ainoastaan leppoisa vaellussiirtymä kotia kohti. Kukaan ei kuitenkaan tarjoukseen tarttunut, vaan kaikki päättivät lähteä huipulle. Hienoa, ei muuta kuin matkaan!

Se siitä näkyvyydestä...

Keli oli kirkastunut ja lähtiessämme aamuseitsemän aikoihin kohti Haltia, sen rinteet paistatteilvat auringossa. Huippukin näkyi ja ehdimme jo toivoa, että sen saavuttaessamme ylhäältä näkyisi kauas. Nousu oli loivahkoa kivikkoa ja alkumatka jopa varsin mukavaa polkua. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä haastavammaksi tie kävi. Haltin tunnusomainen punainen rakka oli kuitenkin suhteellisen helppokulkuista. Jossain vaiheessa aivan tunturin yläosaan alkoi vyöryä pilviä, eli näkymä huipulla katosi, mutta muilta osin koko matkan saimme nauttia upeista maisemista takanamme. Kun oikein pinnisteli, leirikin näkyi Pihtsusjärven suunnalla! 

Nousu meni oikeastaan jopa yllättävän leppoisasti ja saavutimme Suomen korkeimman pisteen, 1324:n metrin korkeudessa seisovan rajatolppa 303B:n jo parissa tunnissa! Toivomamme maisema huipulta oli pilvien myötä kadonnut, mutta se ei enää ketään haitannut. Olimme saavuttaneet Haltin huipun – tavoitteemme – ja kaikki hyvissä voimissa! Upeaa!

Rajatolppa 303B ja 365 Klubi!

 Partioaitan 90-vuotis onnentoivotukset kirjattu Haltin vieraskirjaan!

Vajaan tunnin verran odottelimme topissa, josko sää kirkastuisi, mutta lopulta oli aika lähteä alas. Matka leiriin otti toiset pari tuntia ja lounaan jälkeen pakkasimme kamat ja aloitimme pitkän patikan takaisin kohti Meekonjärveä, jonka tupien kupeeseen leiriytyisimme. Jotkut voisivat ajatella, että Haltin vaellus on tylsä, kun reitti on sama myös takaisin päin, mutta omaa fiilistä se ei kyllä syönyt. Mennessä ajatus oli etenemisessä, koska tavoitteena oli huippu, jolloin takaisin tullessa maisemista nautti ihan eri tavalla. Ja toisekseen, ihan erilainen se maisema on joka tapauksessa toiseen suuntaan! Raskaan, mutta antoisan päivän päätteeksi viimeinenkin huiputtaja oli Meekonjärvellä iltaan mennessä. Seuraavan yön lepo oli ansaittu!

Haltin vaellusreitin suurin nähtävyys itse Haltin jälkeen on yli 15-metrinen Pihtsusköngäs, 

yksi Suomen suurimpia vesiputouksia

Loppumatka sujui sananmukaisesti hienoisessa vastatuulessa, joka kuitenkin lähinnä virkisti, koska mittari oli alkanut nousta jälleen hellelukemiin. Patikointia, vettä, ruokaa ja taukoja sopivassa suhteessa, siinä lääkkeet turvalliseen paluumatkaan kohti maalia. Ensin Meekolta Saarijärvelle ja sieltä viimeisen illan hyttyshelvetin jälkeen Kilpisjärvelle, minne saavuimme kuudentena vaelluspäivänä puolenpäivän jälkeen. 110 kilometrin taipale Haltille ja takaisin oli siinä! 

Haltin huiputus Kilpisjärveltä on Vaellus isolla V:llä ja Suomen huippu todella pitää ansaita. Paperilla yksinkertaiselta näyttävä 55 kilsaa tonne ja takas on paikan päällä aika paljon enemmän. Se on erämaata, se on kivikkoa, rakkaa ja loputonta ylämäkeä. Se on kovaa tuulta, tunturien suojattomuutta ja äkisti vaihtelevien sääolojen tottelemista. Oikeastaan mikään Haltin vaelluksessa ei ole lopulta helppoa muu kuin se, että jos jaksaa pidättää, jokaisella autiotuvalla 15:n kilometrin välein on oikea vessa. Mutta ai hitto, että Haltin vaellus myös palkitsee! Muutenkin kuin niissä vessoissa. Ja kun päivän päätteeksi käy pulahtamassa kirkkaassa tunturijoessa ja tuijottaa laskematonta aurinkoa vuorten takana tuntee olevansa aika kaukana kaikesta. Ja onkin. Ja se on juuri tarkoituskin. 

Missä kaikki ooooooon?

Jokainen matkassa ollut klubilainen ansaitsi Haltin huipun kovalla työllä, eli onnittelut jokaiselle! Eiköhän lähdetä ensi vuonna uudelleen.

Näkymä Haltin rinteiltä kohti Pihtsusjärveä