Nizza ja ystävät

Täytän tällä viikolla 40. Sen kunniaksi lähdimme muutaman vanhan (pun intended) ystävän kanssa pitkäksi viikonlopuksi Nizzaan viettämään yhteisiä synttäreitä ja muistelemaan menneitä. Olimme Nizzassa yhdessä myös 24 vuotta sitten ranskalaisen koulun 9B -luokan luokkaretkellä. 

Les baguettes!

Oli aika absurdi siirtymä neljän viikon Lapin reissun ja jatketun talven jälkeen hypätä suoraan Rivieran helteeseen ja veneilemään ilman paitaa. Samalla tuli kuitenkin nollattua aika hyvin menneet kuukaudet ja siirryttyä nyt myös henkisesti kevään puoleen. Tästä alkaa kesän vaellusten alkuunsaatto ja detaljien hiominen ja samalla omien kesäreissujen suunnitelmien viimeistely. 40-vuotispäivääni juhlin tulevana perjantaina tankkaamalla kakkua seuraavan päivän Bodom Trailin 21 kilometrin juoksuun. 

Ranskasta tarttui mukaan kuukausien edestä naurua, vähän liikaa Oranginaa vyötärölle ja muutama valokuva. Kattellaan sitä Tuolpagornin repparia sitten tuossa vapun jälkeen.

Vuokrattiin vene. Toi ilman paitaa ajelu oli ehkä vähän liioittelua.

Välimeri ei ollut huhtikuussa vielä lämmin.

Nelikymppiset. 

Merci Los Poketähtis <3

Kiitos talvi 2018-2019!

Samalla, kun kotikulmilla kevät alkoi toden teolla tekemään tuloaan, minä pidensin talveani vielä muutaman viikon verran Norjassa. 

Kahden Suomen Lapin viikon jälkeen ajelin Pyhältä Narvikin pohjoispuolelle Lapphaugeniin jatkamaan viime vuonna aloittamiani lumiturvallisuusopintoja. Viisipäiväinen Finlav 2 -kurssi sisälsi ison läjän lumivyörytietoutta, harjoituksia, teoriaa ja neljä päivää skinnailua. Sekä sää, että lumi suosivat kurssilaisia ja ero Ruotsin ja Norjan Lapissa viime vuoteen oli huomattava! Jos viime talvi oli vähälumisin alueella kolmeenkymmeneen vuoteen, nyt lunta riitti kuulemma enemmän kuin kurssin aikana koskaan. Sondeja työnneltiin parhaimmillaan yli kahteen metriin ja kaivetut kuopatkin olivat samaa luokkaa! Teimme useamman erimittaisen skinnailureissun Lapphaugenin lähialueen vuorille samalla tutkien lumipakkaa ja harjoitellen mm. pelastuksia ja vyörymaastojen lukua. Hieno viikko hyvässä porukassa ja iso kasa uusia oppeja ja ystäviä takataskuun! 

Lumipakan tutkimista 

Tulevina talvina tarkoituksena on aikataulun puitteissa suorittaa jatko-opinnot ensin Finlavin pelastuskurssilla ja sen jälkeen Pro 2 -tasolla, jonka jälkeen olen oikeutettu lumivyöryteknikon titteliin. Ikävä kyllä ensi talvi on sen verran ahtaalle jo nyt aikataulutettu, että todennäköisesti saan odotella Pro 2 -tasoa ainakin kevääseen 2021. Vaan mikäpä kiire tässä mihinkään on?

Lumi oli hyvää ja sitä oli paljon!

Opintojen jälkeen jäin vielä reiluksi viikoksi vuoristomaisemiin pyörimään. Ensin muutamaksi päiväksi Ruotsiin Kebnekaisen alueelle, jonka jälkeen vuokrasimme porukalla mökin Tennevollin kylästä Narvikin läheltä. Sieltä käsin teimme toptureja lähivuorille jo tuttuihin Lapphaugenin maisemiin ja kauden yhtenä kruununa kävin jälleen helihiihtämässä Arctic Guidesin Anders Bergwallin kanssa Abiskossa. Se on pieni luksus, jonka kerran kauteen olen päättänyt itselleni sallivani. Ruotsissa kävin myös toteuttamassa yhden monivuotisen haaveen, eli laskemassa Tuolpagornin kraaterin, josta kirjoittelen tarkemmin ensi viikolla. 

Drop off

 Drop in

Ajelin eilen kotiin haikeana siitä, että talvi on nyt ohi. Oulun paikkeilla alkoi lumi olla jo kadonnut ja kotiin päästessä parvekkeella oli parikymmentä astetta lämmintä. Purin ja huolsin kuukauden mukana matkanneet kamat ja ripustin ne kesäteloilleen. Tuntui vähän tylsältä, olisin ollut ihan valmis jatkamaan vielä vaikka kuinka kauan. Lumilaudat ja jääkiipeiilyvarusteet saavat nyt kuitenkin levätä hetken.

Mutta olipahan hyvä talvi! Taas, kuin puolivahingossa, laskupäiviä kertyi noin viisikymmentä aina Itävallasta Talmaan ja Pyhältä Norjaan. Tämä oli 27. kauteni lumilaudalla ja edelleen tuntuu, että kehityn lajissa jatkuvasti. Laskuteknisesti homma lienee jo aika hyvin hallussa näillä kilometreillä, mutta etenkin vuorilla liikkuminen splitin kanssa tarjoaa uutta kehitystä joka vuosi. Laskin taas kovempaa, teknisemmin ja jyrkempää kuin koskaan ennen ja sitä myötä nälkä tuntuu vain kasvavan. Miten niin vanha koira ei muka opi uusia temppuja?

Kuruhommia

Suurimmat tavoitteeni tälle talvelle liittyivät kuitenkin laskemisen sijaan jääkiipeilyyn. Parin viime vuoden aikana on metrejä alkanut jäällä kertymään ja kehitystä silläkin puolella tapahtuu koko ajan. Päätavoitteeni oli siirtyä liidaamaan jäällä ja se toteutui jo tammikuussa. Loppukauden keskityin siis harjoittelemaan alaköydessä kiipeämistä ja itsevarmuutta karttui runsaasti. Ensi talvelle pitänee kehitellä sitten ensimmäiset multi pitch -hommat…

Nyt on hakut ja laudat huollettu ja ne nojailevat olohuoneeni seinustalla aina jonnekin ensi syksyyn asti. Talvella olen lenkkeillyt kaiken muun tohinan seassa aina mahdollisuuksien mukaan ja nyt on aika aloittaa juoksukausi kunnolla. Kesällä odottelevat jo työt, vaellukset ja toivottavasti muutama Alppikiipeilykeikkakin, joten haikeudesta huolimatta ihan hyvillä mielin tämän kevään otan nyt vastaan. Koska tykkään asettaa pitkän tähtäimen lisäksi myös lyhytaikaisempia tavoitteita itselleni, voisin sopia, että tulevana kesänä koitan kiivetä kaltseilla enemmän, koittaa kehittyä siinäkin. Varaa nimittäin olisi. Ensin lähden kuitenkin lapsuudenkavereiden kanssa Nizzaan viettämään 40-vuotisjuhliamme ja nyt menen parvelleelle T-paidassa espressolle.

Kevätbruna: CHECK!

Kun työ ei tunnu työltä

Minua harmittaa, että on jo sunnuntai ja tämä työviikko on ohi. Vähän tuolta ikkunanraosta Pyhätunturin aurinko jo kajastaa ja ajattelin jossain kohtaa suunnata vielä rinteeseen tuttuja moikkailemaan ennen kuin huomenna lähden ajelemaan kohti Norjaa. Takana on 365 Klubin offariviikko Pyhällä ja se on ollut yksi parhaista työreissuistani ikinä. Miksei jopa reissuista ylipäänsä. 

Sää on suosinut. Ainoastaan torstaina taivas oli pilvessä ja tiputteli vähän lunta, mikä kuitenkin taas petasi perjantaille upean skinnailupäivän uuden lumen ääreen. Eilinen lauantai alkoi hieman pilvisenä, mutta kaiken kaikkiaan tämä viikko jää muistiin lämmittävän kevätauringon täyteisenä. 

Pikkukurun äärellä kaikki ok!

Aloitimme keskiviikkona kokoontumalla tunturiin. Seuraavien päivien agenda oli tutustua takamaasto- ja ylämäkihiihdon saloihin Hynnisen Jussin opastamana minun toimiessa lähinnä takaoppaana ja matkanjohtajana. Ohjelmassa oli niin lumiturvallisuusluentoa kuin piippari- ja pelastustreenejä sekä tietenkin mahdollisimman paljon laskuja ja skinnailua. Etenimme kolme päivää progressiivisesti ensin rinteessä ja huoltoreiteillä hiihtäen, sitten Ukohnhatulle nousten ja lopulta seitsemäntuntisen retken skinnaten Noitatunturille ja uudelleen Ukonhatulle. Mukana oli yhdeksän klubilaista.

Piippari- ja pelastustreeni. Kolme uhria oli kaikki etsitty ja kaivettu hangesta yhdeksässä minuutissa.

Joskus vain käy niin, että ryhmällä kaikki natsaa. Sekä yllämainitut ulkopuoliset tekijät, kuten sää ja mielekäs tekeminen, mutta etenkin yhteishenki. Yhtään ketään aiempaa porukkaa vähättelemättä, tässä 365 Klubin offariviikon porukassa oli alusta alkaen silmiinpistävän hyvä fiilis, johon oli helppo tempautua mukaan. Ja kun niin käy, unohtuu välillä itseltäkin, että on töissä. Enemmänkin sitä on yksi jengistä (työvelvollisuuksia tietenkään unohtamatta!).

Olen nauranut ja nauttinut kuluneen viikon aikana niin kovasti, että naamaan sattuu. Ja kun katselin äsken läpi täällä matkalla napatut kuvat, niin näyttäisi siltä, että samoin ovat muutkin. Aika leveitä hymyjä on muistikortille tallentunut. 

Firnihommia

Tämän työn suurin suola on ihmiset. Toki paikat, joissa käydään, ovat hienoja ja jos hyvä tsägä käy, kelikin on kohdallaan, kuten myös ohjelma. Mutta viimeiset ovat toisarvoisia suhteessa siihen, kenen kanssa niitä paikkoja ja säätiloja katsellaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja elämysten tarjoaminen ovat ne suurimmat syyt, miksi rakastan työtäni ja miksi tähän touhuun on kovin vaikea kyllästyä. Siksi työn suurin tragedia onkin, että juuri, kun ihmisiin pääsee tutustumaan ja ne ensimmäisten päivien naamarit ja roolit saadaan riisuttua, lähdetäänkin jo kaikki omiin suuntiimme. Joitain ei ehkä näe enää koskaan, joistain saattaa saada elinikäisiä ystäviä. 

Lapsena itkin aina partioleirien viimeisinä iltoina, koska en olisi halunnut, että se metsässä yhdessä luotu tunnelma ja jonkinlainen side päättyy. Kotiin oli tietty kiva palata leirin päätteeksi, mutta silti osaa minusta suretti, että ainutlaatuinen yhteinen hetki oli ohi, sellainen, josta tiesi, ettei se koskaan samanlaisena palaa. Aina tuli uusia leirejä ja yhteishenkiä, mutta itkin silti jokaisen päättyessä. Nyt on vähän samanlainen fiilis.

Kiitos jengi, olitte best. Andienkondori on muuten maailman suurin lintu.

Kiitos! Just te!

Pelastuslaitos, kuukkelit ja Pepe Willberg - Karhunkierros maaliskuussa

Karhunkierros Kuusamossa lienee yksi suosituimmista kotimaisista vaellusreiteistämme, mikä tarkoittaa  yleensä myös melkoista väenpaljoutta heti, kun lumet ovat poluilta lähteneet. Siksipä oma suosikkiaikani Oulangassa on huomattavasti vähäruuhkaisempi talvi, jolloin matkaa saa taittaa pitkälti omassa rauhassaan. Tai tarkemmin sanottuna ehkä alkukevät, kun päivät ovat jo pidempiä ja lämpötilatkin maltillisia. Tällä kertaa lähdimme matkaan maaliskuun viimeisellä viikolla.

Yleinen luulo on, että talvella vaelluksia voi taittaa vain suksilla tai lumikengillä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, esimerkiksi Karhunkierroksesta kengin kuljettavissa on ainakin noin 50:n kilometrin osuus, jonka mekin taitoimme. Reitti kulki Ristikallion kautta Taivalkönkäälle, siitä Kiutakönkäälle, Ansakämpälle ja Jussinkämpälle, mistä Metsähallituksen ylläpitämä talvireitti koukkaa erämaan kautta Juumaan. Viimeisen yön vietimme Siilastuvan kupeessa. Lumikengät otimme varuiksi kyllä mukaan viimeviikkoisten lumisateiden jälkeen, mutta ne pysyivät rinkassa koko vaelluksen ajan. 

Sää kohteli pääasiassa hyvin

Alkumatkasta sää oli keväisen aurinkoinen, mutta pitkin nelipäiväistä vaellustamme taivaalta saatiin myös oikeastaan kaikkea, mitä sieltä tullakseen on. Lunta, vettä ja lopuksi myös rakeita. Viimeisenä vaelluspäivänämme saapuessamme Jyrävän putoukselle niskaan iski myrsky sananmukaisesti kuin kirkkaalta taivaalta. Muutamassa minuutissa aurinko meni piiloon, tuulenpuuskat nousivat yli 20:een metriin sekunnissa ja rakeet piiskasivat niskaan. Onneksemme pääsimme Jyrävän viereisen Siilastuvan suojiin. Seuaaravana aamuna, taivaltaessamme viimeiset pari kilometriä maaliin, polulla vastaan tuli kaatuneita valtavia satavuotiaita kuusia. Melkoinen myräkkä. 

 

Jyrävän jäätynyt vesiputous. Näiden kuvien välillä oli alle kymmenen minuuttia

Ruuhkaa ei reitillä toden totta ollut. Matkalla vastaan tuli oikeastaan ainoastaan yksi fatbike ja Pepe Willberg. (Eivät siis samaan aikaan kuitenkaan.) Ansakämpällä vastassa oli isompi tsekkiläisporukka lumikenkäretkellä, Jussinkämpällä yksi suomalainen pariskunta ja Siilastuvalle saapui yöllä muutama venäläinen retkeilijä. Muuten maastossa sai liikkua varsin omissa oloissaan kuukkeleiden ja koskikarojen kanssa. Tämä – kuten jo mainitsinkin – talvivaelluksessa onkin parasta, muita ihmisiä on suunnilleen saman verran kuin hyttysiä.

Vaellus sujui hyvin. Meillä oli hyvin pieni ryhmä matkassa, ilmeisesti kynnys talvivaellukselle lähtemiseen on suurimmalle osalle edelleen korkea. Mutta mikäs siinä, pieni ryhmä liikkuu ketterästi ja ainakin kokemus oli niille muutamille osallistujille ainutlaatuinen. Harmi kyllä, tämä jäi todennäköisesti 365 Klubin viimeiseksi Oulangan talvivaellukseksi, koska kysyntää ei selkeästi ole. 

Myllykoski pienen karhunkierroksen varrella

900-metrinen Aallokkokoski

Ikävin episodi matkalla koettiin Ansakämpällä yhden matkalaisen sairastuttua. Aamuyöstä alkanut vatsatauti vei voimat, eikä meille jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin evakuoida asiakas pelastuslaitoksen toimesta turvaan. Matkaa sivistykseen ja ainoalle mahdolliselle noutopaikalle Oulangan Luontokeskukselle olisi ollut vajaat kymmenen kilometriä, mihin sairastuneen voimat eivät olisi riittäneet, ei edes ilman rinkkaa. Niinpä päädyimme soittamaan hälytyskeskukseen, joka muutamassa tunnissa organisoi pelastuksen useamman moottorikelkan voimin ja toimitti asiakkaan hoitoon Kuusamoon. Sinne päästessä kuumetta oli jo liki 39 astetta, joten ratkaisu oli ollut täysin oikea. Tämä oli ensimmäinen kerta opasurallani, kun vastaava tilanne tuli eteen ja pitää olla tyytyväinen, että kaikki meni hyvin, tilanne ei pahentunut ja toiminta oli oikeaa. Noudatimme turvallisuussuunnitelmaa juuri kuten se oli kirjoitettu. Nyt asiakas on jo parempaan päin ja oli jo kuulemma kerennyt mäkeen Rukalla eilen! 

Kuusamon pelastuslaitos delivering

Vaellus talvisessa maastossa on aina rankkaa. Kuten yksi mukanaolija totesi, hänen edellinen noin sadan kilometrin kesävaelluksensa UKK:n kansallispuistossa oli tähän verrattuna liki sunnuntaikävely. Keho kuluttaa huomattavasti enemmän kylmässä talvisäässä ja askellus – lumikengillä, suksilla tai ilman – on työläämpää. Niinpä toivotan varsin tervetulleeksi nämä muutamat lepopäivät Sallassa ennen siirtymistä Pyhälle 365 Klubin offariviikon pariin. Täällä paistaa aurinko, joten taidan seurata toipuneen asiakkaan esimerkkiä ja lähteä rinteeseen! Oulankaan palaan seuraavan kerran toukokuun lopulla, jolloin pitäisi juosta NUTS Karhunkierroksen 34:n kilometrin kisa Juumasta Rukalle. Luulen, että tämä vaellus taas olis siihen verrattuna liki sunnuntaikävely…

Sunnuntaikävely Oulangan Luontokeskuksen ja Ansakämpän välillä.

Talviretkiä, eräjormia ja päivitettty varustelista

”Jaa, se on kevät taas tullut, kun kaiken maailman amatöörit on lähteneet retkelle” tuhahti setämies olut kädessään Helvetinjärven Ruokejärvellä astellessamme metsästä tämän valloittamalle taukopaikalle. Olimme ilmeisesti häiriöksi hänen ja ystäviensä viikonlopulle, joka näytti koostuvan vähintään yhtä paljon tyhjennetyistä viinapulloista kuin tulipaikan vieressä lojuvista eräsuksista. 

Mies oli perikuva siitä, minkä takia en toivo itseäni kutsuttavan ”eräjormaksi”. Eräjormana käsitän juuri tuollaisen vanhemman suomalaisen retkeilijämiehen, joka on yleensä sovinistinen ja rasistinen, vähintäänkin ylimielinen ja aina sitä mieltä, että hänellä on vahvempi oikeus luontoon kuin jollain juuri harrastustaan aloittavalla. Eräjorma halveksii kevyitä Ospreyn rinkkoja, kalvollisia kuorivaatteita ja kaikkia värejä vihreän ja ruskean tuolla puolen. Hän osoittaa äänekkäästi mieltään, kun sinne omaan metsään – joka nyt sattuu sijaitsemaan suositulla, kaikkien verorahoilla ylläpidettävällä kansallispuistoalueella – tulee ”jotain aloittelijoita” ja ottaa sitten huikan Leijona-pullostaan.

Järvien jäät kantavat vielä hyvin

Ei se onneksi ihan kevät vielä ollut, lunta piisasi maassa ja sitä sateli myös lisää. Siinäkin mielessä kossupään arvio meni pieleen, että vain osa meistä oli aloittelijoita. Osa oli lähtenyt nauttimaan talvisesta maastosta ja hyvästä seurasta, osa testaamaan varusteitaan. Jollekin yö oli toki ensimmäinen ulkona lumisen maan aikaan, toisille kuitenkin liki rutiinia. Ja tämä ehkä juuri on parasta omassa työssäni: erilaiset ihmiset eri kokemuksella ja taustalla tulevat yhteen ja lähtevät maastoon. Siitä on 365 Klubissa kyse. Kolme vuotta sitten aloitetussa Klubissa on jo yli 90 000 jäsentä! Ja tosi vähän eräjormia.

Maaliskuussa vuorossa oli klubilaisten talviretket Nuuksioon ja Helvetinjärvelle. Jossain vaiheessa, kun parvekkeellani Etelä-Helsingissä oli auringossa jo yli 10 astetta lämmintä, näytti siltä, että termistä ”talviretki” voi tämän vuoden osalta luopua ja edessä olisi nilkkoihin asti loskaa rinkat selässä. Onneksi pakkaset ja lumisateet tekivät kuitenkin vielä paluun ja viikonloppuihin saatiin niille toivottua haettua talven tunnelmaa. 

Kollegani Petri kutsuu mun telttaa Bioska-koirankakkapussiksi...

Retkien teemana oli tarlviretkeilyn opettelu, joka oli jaettu neljään pääkohtaan: Liikkuminen, yöpyminen, pukeutuminen ja ruokailu. Näitä käytiin tekemisen kautta läpi vaeltamalla noin 16 kilometrin matkat, joiden puolivälissä leiriydyttiin maastoon. Illalla tehtiin nuotio, keitettiin pannukahveja ja paistettiin lättyjä. 

Oli nastaa päästä taas maastoon asiakkaiden kanssa, edellisestä yön-yli-ressusta kun oli vierähtänyt jo useampi kuukausi. En myöskään hetkeen ollut kanniskellut päiväreppua painavampaa rinkkaa, joten teki hyvää vetää kilot selkään ja lähteä hankeen tarpomaan. Löytyi taas vähän uusia lihaksia, joiden olemassaolon oli ehtinyt unohtamaan tässä tauon aikana. Etenkin Helvetinjärven korkeuserot tekivät tehtävänsä. Ennen Nuuksion viikonloppua kävin juoksemassa ensin tiistaina kympin ja perjantaina kahdenkympin lenkit ja voin kertoa, ettei sunnuntaina työviikonlopun päätteeksi tarvinnut silloinkaan unta liikoja huudella. 

En usko, että maailmassa on ihmistä, joka ei tykkäisi lätyistä 

maastossa vaelluspäivän päätteeksi. 

Nyt kun lihakset on herätelty, onkin hyvä suunnata pohjoiseen! Ensi viikolla vaellamme klubilaisten kanssa viiden päivän aikana noin 50:n kilometrin osuuden Karhunkierroksesta Oulangassa ja siitä matka jatkuu Pyhälle klubin offariviikon pariin. 

Tähän vielä, kun joku tuolla Insagramin puolella kyseli, päivitetty varustelistani yhden yön talviretkille:

Vaatteet: 

Soft shell -housut ja -takki (Tierran Acet, päälle) 

Kuoritakki ja -housut (Tierran Back-upit)
Kevytuntuvatakki (tai no, Primaloftia tuo Tierra on)

Merinokerrasto (Aclima woolnet, päälle)

Välikerros-paita, liner-sormikkaat, varasukat, bokserit ja villasukat kuivapussiin
Kaksi pipoa, toinen liikkuessa, toinen leiriytyessä 
Buffi
Hanskat

Muut: 

Rinkka (Osprey Levity 60 l)
Teltta (Black Diamond HiLight)

Makuualustat, solumuovi ja ilmatäytteinen (Therm-A-Rest)

Makuupussi (kolmen vuodenajan) ja tyyny
Ruokailuvälineet ja muki
Primus Lite -keitin ja talvikaasu
Otsalamppu & varapattereita 

Lämpömittari 

Kevyt lumilapio 

Varavirtalähde 20 000 mAh

Garmin inReach GPS-vehje
Vessapaperirulla kuivapussiin pakattuna
Ensiapupakkaus
Sauvat

Survival kit (Kuivapussi, jossa kaikkea nippusiteistä naruun, neulaan ja lankaan)

Sytykepussi (Sytytyspalloja, tuohta, tamponeja, tulukset, tulitikut, stendari)

Puukko (Terässä on Tangomarkkinat -logo!) 

Litran Nalgene-pullo lämpösuojuksella & termospullo

Kamera 

Ruokaa (Pari Real Turmat -pussia, voipaketti, ruisleipää, HartSport -jauhepussi)

Vaelluskengät (Hanwag Ivalo -talvikenkä)

No okei, oli Nuuksiossa vähän keväistä kuitenkin jo.

Vinsonin massiivi, Antarktis, tammikuu 2020

Jotta homma pysyy mielenkiintoisena, pitää tehdä juttuja. Ja aina kun törmään vanhaan tai uuteen tuttuun, hän yleensä jossain vaiheessa keskustelua kysyy, että mikä on se seuraava juttu mitä suunnittelen? Jostain syystä minua jännittää ihan älyttömän paljon viimein julkistaa tämä, mutta tässä se nyt olisi:

Vinsonin massiivi, Antarktiksen korkein kohta, 4892 metriä tammikuussa 2020. Tosi vähän happea ja helvetin kylmä. Aika kaukana kaikesta, ainoa maanosa, joka on minulla vielä käymättä. 

Vinsonin massiivin huippu nousee 4892 metriin

Matkoissa on aina aika monta muttaa ja niin tässäkin on ollut jo ennen kuin homma lukittiin. Aluksi minun piti vain lähteä kiipeämään. Sitten mietin, että jos kerran maailman ääriin menen, jotenkin se pitää jälkipolville dokumentoida. Soitin ystävälleni Aleksi Mehtoselle, että lähtisikö tämä kameransa kanssa mukaan, tehtäiskö leffa? Ja Aleksihan lähti!

Aleksi löi pian pöytään idean, että mitä jos koitettaisiin laskea sieltä huipulta kun kerran sinne asti mennään? Lupailin viime vuonna Elbrusilla, että vastaisuudessa pidän lumilaudat ja korkeat huiput erillään, mutta koska tarkka sananmuoto taisi olla, että ”en enää yli viiteen tonniin lautaa roudaa”, voin sen hyvin ottaa Vinsonille, joka on 118 metriä alle. Aion iloisesti tässä sivuttaa sen tosiasian, että koska napa-alueilla ilmanpaine on erilainen kuin muualla, Vinsonin happitilanne tuntuu oikeasti kuusitonniselta vuorelta.

Vinson sijaitsee Antarktiksen, ööööö, länsiosassa, eli pohjoisosassa, eli vasemmassa osassa. Kaikkihan siellä on kai teoriassa etelänavalta pohjoiseen?

Suunnittelun aloittamisesta on nyt reilu vuosi aikaa. Kuvausprojektilla on ollut sillä vällin aika monta erilaista käsikirjoitusta tv-sarjasta pitkään dokumenttiin, mutta lopulta päädyimme noin parikymmentäminuuttiseen lyhytelokuvaan, jossa tekeminen on pääosassa. Aloitamme kuvaukset kesän lopulla ja lopullisen leffan muodon sanelee ensi joulu-tammikuun tapahtumat. 

Vinsonin reissu maksaa yhteensä noin 90 000 euroa. Etsimme yhteistyökumppaneita matkaan, joten jos joku tätä lukeva sattuu olemaan Roope, Kroisos ja Fortumin omistaja, saa ottaa yhteyttä ja kerron mielelläni lisää! 

Kuvattiin traileri.

Valmistautuminen ja treeni on jo alkanut ja tässä on nyt vajaa vuosi aikaa päästä siihen kuntoon, jota Vinson meiltä vaatii. Vähintään yhtä paljon se vaatii myös pääkopalta. Viimeiset kuukaudet Vinson on ollut ensimmäinen asia mielessä herätessäni ja viimeinen mennessäni nukkumaan. Ai hitto tästä tulee hienoa!

Koska olen ATK-taidoiltani lähes mestarillinen, en osaa linkittää tekemäämme traileria tänne blogiin. Sen voi käydä katsomassa Facebook-sivullani ja eiköhän se kohta saada myös YouTubeen.

Antarktis, valkoinen maanosa. Absurdi maanosa.

Tässä vielä tällainen Q & A -tyyppinen yhteenveto kaikille kiinnostuneille:

KUKA?

Minä, Teemu Suominen, ja kuvaaja Aleksi Mehtonen. 

MITÄ?

Tavoite kiivetä ja laskea suksilla ja lumilaudalla Vinsonin massiivin huipulta.

KOSKA?

27.12.2019 - 24.1.2020

MITEN?

Lennämme ensin Chileen, missä sopeudumme kiipeämällä Cerro El Plomon (5424m), jonka jälkeen jatkamme Punta Arenasin kautta Union Glacierin jäätikölle Antarktiksella. Sieltä siirrymme Vinsonin basecampiin, mistä hiihdämme ja kiipeämme Vinsonin huipulle ja laskemme suksilla (Aleksi) ja lumilaudalla (Teemu) alas. 

Tuotannosta Punta Arenasiiin asti vastaa Matkatoimisto Aventura ja Punta Arenasista Antarktikselle logistiikan hoitaa Antarctic Logistics & Expeditions, ALE. Lähdemme matkaan itsenäisinä kiipeilijöinä.

MIKSI?

“Somewhere between the bottom of the climb and the summit is the answer to the mystery why we climb.” — Greg Child

Koska mahdollisuus tuli, ei kai tällaiselle muuta järjellistä selitystä ole? Joku ostaa neljänkympin kriisissä avoauton, toinen matkustaa maailman ääriin.  Haluamme haastaa itsemme ja laskutaitomme henkisesti ja fyysisesti äärimmäisissä olosuhteissa. Vinsonin massiivi on yksi maailman kylmimpiä ja karuimpia paikkoja, joten miksi ei?

MITÄ ETSIMME?

Yhteistyökumppania / -kumppaneita, jotka ovat halukkaita tukemaan projektia rahallisesti. Matkan hinnaksi tulee valmistautumisineen noin 90 000 euroa.

Olemme avoimia kaikenlaiselle markkinointi-, sisältö- tai muulle yhteistyölle ja kaikenlaiset tuotannot on toteutettavissa yhteistyökumppanien toiveiden mukaan.

MITÄ TARJOAMME?

- Yritykselle tai brändille ainutlaatuisen mahdollisuuden profiloitua mukaan haastavaan projektiin. 

- Laajan kampanjan brändin omaan sosiaaliseen mediaan ennen matkaa, sen aikana ja matkan jälkeen.

- Sisältöä. Ammattimaista ja laadukasta kuvaa vapaaseen käyttöön yhteistyökumppanien omassa markkinoinnissa tämän omien toiveiden mukaisesti, myös yksinoikeudella sovittaessa.

- Sovitun määrän esiintymisiä yhteistyökumppanin valitsemissa tilaisuuksissa ennen ja jälkeen matkan.

-  Sovitun määrän teeman mukaisia tiimipäiviä yhteistyökumppanin henkilöstölle ennen ja/tai jälkeen matkan.

- Näkyvyyttä projektista valmistuvassa lyhytelokuvassa.

- Näkyvyyttä projektin vaiheita käsittelevässä kirjassa.

- Näkyvyyttä brändille sosiaalisen median kanavissa ja projektin markkinoinnissa sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen. 

- Näkyvyyttä projektia esittelevissä luennoissa ja esityksissä ennen ja jälkeen matkan.

- Jotain muuta, mitä?

Kiinnostuitko? Ota yhteyttä! 

teemu@metalheim.fi

Mitä vaellusopas tekee vaellusten välissä?

Maaliskuun alku tarkoittaa minullle kevään työputken alkua. Ensi viikonloppuna retkeillään Nuuksiossa, seuraavana Helvetinjärvellä, sitten suuntana on Oulangan vaellus, mistä reissu jatkuu Pyhälle klubilaisten offariviikolle. Kun nämä on saatu pakettiin, ajelen ensin Norjan Laphaugeniin lumiturvallisuuden jatkokurssille, mistä jatkan vielä vajaaksi pariksi viikoksi Ruotsin vuorille henkilökohtaisten projektien pariin. Kotiin palailen parahiksi viettämään nelikymppisiäni vapun jälkeen.

Laskukausi jatkuu huhtikuussa pohjoisessa

Minulta kysytään usein, että mitä minä siis käytännössä oikein teen työkseni? Että jos on vaellusopas, niin mitä teen sitten niiden vaellusten välillä? Lomailenko vain? 

Olen vaellusopas-yrittäjä. En käytä titteliä ”eräopas”, koska en edelleenkään tunnista kovin montaa kasvia ja lintujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mutta osaan tarjota asiakkaille elämyksiä luonnossa turvallisesti ja niin, että he yleensä myös viihtyvät. 

Yrittäjät eivät juuri lomaile, enkä siis missään nimessä vain rötväile sohvalla vaellusten välillä. Yleensä kotona Helsingissä ollessani koitan kyllä ottaa vähän iisimmin ja annan itselleni vapaapäiviä aina kun voin. Olen kuitenkin noin160 päivää vuodessa reissussa, joten kotona ollessa on hyvä relata, mutta en minä ikinä varsinaisesti lomaile.

Vaellusopas-yrittäjä-taikuri Grönlannissa

Mitä se yrittäjyys sitten käytännössä, päivittäisellä tasolla tarkoittaa?

Tälle vuodelle minulla on yllämainittujen lisäksi 6-7 pidempää asiakaskeikkaa, vietän siis töissä maastossa yhteensä vajaat kolme kuukautta vuodesta. Eivätkä ne kuukaudet ja työviikot itsestään synny. Teen kotona paljon töitä sen eteen, että reissut onnistuisivat ja siinä avainasemassa on ennakointi ja runsas etukäteistyö. Opiskelen reittejä, tutustun maastoon ja olosuhteisiin ja tutkin karttoja. Luen myös mielelläni alueiden historiaa. Teen turvallisuussuunnitelmat, suunnittelen toimintamalleja onnettomuuksien ja yllätysten varalle ja kouluttaudun, kertaan esimerkiksi ensiapua. Myyn ja markkinoin keikkoja, pidän yhteyttä asiakkaisiin ja tapaan yhteistyökumppaneita. Pyrin kehittämään prosessejani niin, että kun joku ostaa minulta vaelluksen, hän saa siitä hetkestä alkaen aina vaelluksen päätökseen hyvää ja kaipaamaansa palvelua. 

Isompien vaellusten ja niiden suunnittelun lisäksi teen vaihtelevasti päiväkeikkoja, erilaisia koulutuksia, luentoja, kirjoitan tilauksesta artikkeleita ja sen sellaista.  Niitä kutsun säläksi ja sälääkin pitää suunnitella. Kaiken tämän päälle suunnittelen ja toteutan kaikenlaisia omia vuorireissuja. Lasken ne myös tietyllä tapaa työksi, koska niiden kautta kehityn koko ajan itse ulkoilijana, löydän rajojani ja kerään referenssejä, joita sitten hydynnän asiakkaita opastaessani.

Kuvausprojektin kimpussa viime viikolla Porvoossa

Kotona ollessani myös urheilen, eli treenaan. Se on oikeastaan todella iso osa ammattitaitoani ja -kykyäni, onhan kroppani tärkein työkaluni. Pyrin ainakin viitenä päivänä viikossa joko juoksemaan, kiipeämään, laskemaan tai heiluttelemaan kahvakuulaa olohuoneessa. Joskus useampaa samana päivänä. Hierojalla käyn parin viikon välein ja fysioterapiassa kerran kuukaudessa.

Arkeni on siis oikeastaan varsin kaukana rötväilystä. Vaellusopas-yrittäjänä olen tavannut sanoa, että olen joka päivä töissä, mutta minulla on paljon vapaa-aikaa. Ehkä tarkempi termi olisi ”vapaasti järjesteltävää aikaa”.

”Toimistopäiväni” on yleensa kovin samanlainen. Heräilen viiden jälkeen ja sadattelen ääneen, että miksei Ylen Aamu-tv voi alkaa jo aikaisemmin. Vastailen meilit ja teen kirjoitushommat siinä Aamu-tv:n aikana ja sen jälkeen uusintana tulevan Puoli seitsemän -ohjelman päätyttyä lähden urheilemaan. Palaan lounaalle, jonka jälkeen hoidan puhelinasiat, jos sellaisia on, ja jatkan työhommia. Tapaamiset on yleensä aina vasta puolenpäivän jälkeen. Iltapäivällä näen vaihtelevasti ystäviä ja illansuussa teen ruoan kotiin tulevalle esiteinille. Sänkyyn menen yhdeksän aikaan ja nukkumaan viimeistään kymmeneltä. Olen Ullanlinnan nuorin mummo. Työtehoni on parhaimmillaan aamulla, mutta monesti jään itselleni kiinni työasioiden hoitamisesta iltaisinkin. 

Yleensä kotona ollessa haaveilen reissuista ja turhaudun viimeistään parin viikon jälkeen, että jonnekin pitäisi kyllä taas päästä. Reissussa ollessani haaveilen usein omasta sohvastani ja niistä kolmesta espressosta, jotka aamuisin juon.

Lapsuuden kotimaisemissa

Juhannuksen ja syyskuun puolivälin välinen aika kattaa noin puolet vuosituloistani. Maalis-huhtikuu tuo yhden neljäsosan ja viimeinen neljäsosa tulee mainitsemastani sälästä. Elän ihan ok, en kylve rahassa, mutta en joudu myöskään miettimään ostanko kaupasta aina sitä halvinta maitoa. Tilanne vaatii ainoastaan hieman tarkempaa talouden hallintaa, koska vuodessa on aina kuukausia, jolloin en laskuta juuri mitään. Sellaisia ovat yleensä loka-, marras-, joulu- ja toukokuu.

Pidän vuosisyklistäni ja työskentelen tällä hetkellä unelma-ammatissani juuri sellaisella rytmillä kuin haluan. Välillä mietin ja koen paineita siitä, että enemmänkin voisi keikkoja tehdä, mutta toisaalta, en oikein tiedä mihin väliin mitään pidempiä vaelluksia enää tunkisi. Minun pitäisi oikeastaan levätä muutenkin enemmän. Pyrin joka vuosi lomailemaan toukokuussa ennen kuin kesän kiireet alkavat.

Sellaista on vaellusoppaan työ minun kohdallani. Nyt edellisestä asiakaskeikastani on jo puolisen vuotta aikaa, joten odotan innolla, että saan laittaa taas ensi viikonloppuna työhousut jalkaan ja lähteä metsään rämpimään. Se on kuitenkin lopulta tämän ammatin suola, se asiakastyö, ihmisten kanssa oleminen ja heidän kanssaan paikkojen ja hetkien kokeminen. Pidän ajastani Helsingissä, mutta se ei ikinä voita päiviä maastossa, oli ne sitten Nuuksiossa tai Nepalissa. 

Tärkeintä ja antoisinta työssä on asiakkaat, vaellusoppaus on ennen kakkea palveluammatti.

Kuva Oulangan vaellukselta 2017.