Mopolla moottoritielle – X-kaato multisport-kisa 2020

”Vähän kuin olisi tullut mopolla moottoripyörätapaamiseen”, sanoin Petrille, kun katselin kanssakilpailijoiden fillareita espoolaisella parkkipaikalla viime lauantaina seitsemän jälkeen aamulla. Oma parinsadan euron hybridipyöräni oli lähdössä ensimmäistä kertaa maastoon samalla, kun naapurit purkivat autoistaan kymppitonnin pro-vehkeitään. Pohtiessani ääneen, että pitääköhän kisaan ottaa lukko mukaan pyörälle, totesi Petri, että jos joku tänne tuliee fillareita pöllimään, se ei todellakaan vie sun pyörää ekana, ja nauroi päälle. 

Olimme lähdössä X-kaato multisport-kisaan Espoon Lahnuksessa. Aurinko teki vasta nousuaan, taivas oli kirkas ja sää viileä siirtyessämme lähtö- ja maalialueena toimivalle frisbeegolfradalle odottamaan noin 40 kilometristä koitosta. Edellisenä viikonloppuna olin juossut Vaarojen maratonin, enkä todellakaan ollut siitä vielä palautunut ja hiljaa vähän mietin, että mitä helvettiä minä täällä edes teen, mutta X-kaato oli buukattu jo ennen Vaaroja ja lupaus oli lupaus. Koska emme Petrin kanssa päässeet tänä vuonna töihin, päätimme tehdä jotain muuta kimpassa. Päädyimme siispä korvaamaan kuukauden Ruotsissa elämäni ensimmäisellä seikkailukisalla.

Kuntosarjan 40 joukkueen yhteisstartti kajahti yhdeksältä ja lähdimme polkemaan kohti kajakkirantaa. Seikkailukisoissa annetaan aina vain muutama info etukäteen ja lähdössäkin vain yksi kartta, jolla alkumatka pitää hoitaa. Lisää tietoa tulee päivän edetessä rasteilla, joten etukäteen suunnittelu on vaikeaa. Tiesin vain, että tänään melotaan, juostaan ja pyöräillään. 

"Petri, vedä ollie!"

Parin kilsan ajon jälkeen karautimme kajakkirantaan joukon viimeisinä. Petrillä oli ongelmaa satulansa kanssa ja itse olin pyöräillyt kunnolla viimeksi varmaan pari vuotta sitten, joten vähän yskähdellen lähti kone liikkeelle. Fillarit metsään, kelluntaliivit päälle ja vesille. Rannassa kapealla kannaksella oli aika kova ruuhka, joten nopean kartan vilkaisun jälkeen ajattelimme olla taktisia, ja lähdimme laskemaan kajakin toiselle puolelle harjua, siis eri järven rantaan. Katsoimme kartasta, että sitä kautta pääsee meloen pientä ojaa toiselle puolelle ja tämä olisi todennäköisesti nopeampaa kuin jäädä ruuhkaan odottelemaan. Pari muuta joukkuetta teki saman ratkaisun ja pääsimme yhdessä ojaan toteamaan, ettei siitä pääsekään läpi. Eihän siinä: jalat veteen, nopea rantautuminen, kajakit kantoon ja juosten harjun yli toiselle puolelle. Olimme edelleen joukon viimeisinä tässä kohtaa, kärkijoukko oli jo leimannut useamman rastin siinä vaiheessa, kun me olimme vasta oikeassa järvessä. 

Olemme kuitenkin tehokkaita melojia, joten kahdeksan rastin kajakkisuunnistuksessa napsimme useamman päänahan ja noin tunnin melonnan jälkeen rantautuessamme oli sijoitus jo kohentumaan päin. Seuraavat noin 30 kilometriä meni pyöräillen ja moponi ominaisuudet pääsivät elementtiinsä. Pari rastiväliä meni vielä jossain määrin pyöräillen, kun alla oli enemmänkin hiekkatietä, mutta kun poluille päästiin, muuttui laji polkemisesta fillarin työntämiseksi. Motivaatio oli vähän koetuksella siinä raahatessa halpispyörää perässä juurakossa ja mudassa samalla, kun Petri veteli ollieita  asianmukaisella konkelilla edellä. 

Se mikä hävittiin vauhdissa paikattiin onneksi suunnistuksessa. Muutama oikea ratkaisu oikeissa paikoissa voittivat meille aikaa ja lisää päänahkoja rasteja metsästäessä ja kun loppumatka pyöräilystä oli taas leveää hiekkapolkua, alkoi motivaatiokin taas palailemaan.

Mentiin niin kovaa, et Petrin fillari keitti yli

Kolmisen tuntia oli jo aikaa vierähtänyt, kun pääsimme takaisin vaihtoalueelle ja viimein eroon pyöristä. Kisan järjestäjän puolesta asetettu tavoiteaika oli 3,5 tuntia ja tässä kohtaa alkoi jo olla varsin selvää, ettei siihen ole mitään jakoa. Van eipä tainnut olla juuri muillakaan, minkä johdosta kisaorganisaatio oli lennosta napsinut pari rastia reitiltä pois. 

Juoksuosuudelle pääsi, kunhan oli heittänyt pari frisbeekiekkoa koreihin. Onnistuneen suorituksen päätteeksi lähdimme uusissa vahingossa samanlaisissa tiimikengissämme painamaan polulle kohti juoksuosuuden ensimmäistä rastia. Vuorossa oli köysilaskeutuminen, joka meni molemmilta varsin palomiestyyliin ja ohitettuamme taas pari joukkuetta lisää jalat veivät kohti metsärasteja. Jossain kohtaa päätimme oikaista polulta sähkölinjaa pitkin, ja yhtäkkiä upposin reisiä myöten suohon. Pari minuuttia meni kaivaessa itseä mättäästä eikä ollut kaukana, että toinen tiimikenkä olisi saanut Kyllikki Saaren kohtalon. 

Jalat märkinä saimme metsärastit kasaan ja palasimme taas vaihtoalueelle heittämään pari frisbeekiekkoa ja hakemaan viimeisen kaupunkisuunnistuksen kartan. Ennen kuin pääsimme Lahnuksen kaduille, piti ensimmäiseltä rastilta napata olalle tukki ja vapaaseen tyyliin juosta sen kanssa seuraaville leimoille. Ensimmäisen välin kannoimme sen yhdessä harteilla juosten, kunnes rastin jälkeen Petri ilmoitti, että mitä jos hän nappaisi tukin yksin olalle, kun ”tekee tätä kuitenkin duunikseen LVI-putkien kanssa”. Taisi katsoa, että nyt alkaa vanhus takana olla vähän väsynyt, en tiedä, pitäisikö vähän loukkaantua? Huvittavintahan oli se, etten meinannut pysyä seuraavaa väliä juosten perässä, vaikka Petrillä oli se saatanan tukki yksin kannettavanaan! Vetoan siihen, että Petri on kymmenen vuotta minua nuorempi, hakee pelastusopistoon, eikä ollut juossut Vaarojen maratonia edellisellä viikolla. 

Nää samanlaiset LaSpot oli oikeesti vahinko!

Saatuamme tukin pois käsistä edessä oli enää muutama kaupunkirasti, jotka poimittuamme nopeasti edessä oli enää viimeiset frisbeen heitot ja juoksu maaliin. Ylitimme maaliviivan ajassa 4 tuntia ja 57 minuuttia ja olimme neljästäkymmenestä joukkueesta maalissa sijalla 27. Sijoitus kuitenkin koheni vielä, kun muiden joukkueiden aikasakkoja alettiin ynnäilemään, ja lopullisessa tuloslistassa olimme sijalla 17! Ei huono, ottaen huomioon, että ensimmäiselle osuudelle lähdimme viimeisinä! Jos ensi vuonna sitten vaikka top kymppiin?

X-kaato aurinkoisessa syyssäässä oli varsin hauska kokemus. En ollut ennen multisport-kisoja tehnyt ja vaikka Koli painoi vielä jaloissa, yllättävän näppärästi päivä meni. Järjestelyissä olisi ehkä hieman parantamisen varaa, mutta pienistä valuvioista (ja paskasta fillarista) huolimatta keikka oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja herätti ajatuksen jatkosta, vaikka kuinka hoin puolet matkasta, etten ikinä enää lähde mihinkään, mitä Petri ehdottaa. 

Bromance

"Jalat ei juokse, pää juoksee" - Vaarojen maraton 2020

Olin kytännyt peruutuspaikkaa loppuunmyytyyn Vaarojen maratoniin loppukesästä lähtien. Juoksin elokuun alussa ex-tempore maratonmatkan Sallassa, ensimmäisen sellaiseni, ja siitä rohkaistuneena päätin, että jos ovi Vaaroille aukeaa, menen siitä sisään. Jo viime vuonna asetin tavoitteekseni juosta maastomaratonin tällä kaudella, mutta keväällä murtuneen käden myötä ehdin jo ajatella, ettei se tulisi tapahtumaan. Sallan spontaani juoksu ei täysin tyydyttänyt alkuperäistä tavoitettani, koska halusin taittaa matkan kisana, joten Koli alkoi kutkuttelemaan. Muutamaa viikkoa ennen kisaa viimein peruutuspaikan sain.

Olin kuullut kaikki kauhutarinat Vaarojen maratonista, kuinka kyseessä on Suomen rankin kisa, missä nousumetrit eivät koskaan lopu. Viimeisten kilsojen loppunousu oli saanut päässäni jo legendaariset mittasuhteet ja sanan ”Ryläys” olin kuullut kaikilta aiemmin kisaan osallistuneilta värisevällä äänellä. En voi siis väittää, etteikö olisi jännittänyt siinä vaiheessa, kun auton kaarroin kisakeskuksen pihaan numerolapun noutoon. Samalla fiilis oli kuitenkin varsin korkealla. Olin juossut parina edeltävänä viikonlopouna puolikkaan, ensin KiipFit Trail Runissa Turengissa ja sitten ihan vain kotikulmilla Helsingissä. Kiipfit oli aika taistelua, mutta Lauttasaaren ympäri meni kevyesti., joten kuntoani en epäillyt enää Kolilla, matka-aikaani kyllä. Päätin lähteä 8-9 tunnnin tavoiteryhmään. 

Korona ehti jo melkein heittää kapuloita rattaisiin viikkoa ennen kisaa, kun Lieksassa todettiin isohko tartuntarypäs ja kaikki kokoontumiset alueella kiellettiin. Vaarat saivat kuitenkin turvallisuussuunnitelmansa päivitettyä niin, että tapahtuman toteutus sai jatkua. Paikan päällä homma toimikin erinomaisen hyvin ja missään vaiheessa mihinkään ei oikeastaan päässyt kertymään tungoksia ja myös polulla oli etäisyyksiä helppo pitää. Suurin muutos lienee ollut se, että juoksun sai aloittaa liukuvalla lähdöllä, eli alkuperäiset lähtöryhmät muutettiin vain viittellisiksi. Olin ilmoittautunut 9:45 starttiin, mutta lähdin polulle jo varttia aiemmin, kun olin valmis ja tungosta ei ollut. 

Lähdin aika kovaa, vaikka kuinka vannoin, että alku otetaan iisisti. Mutta kun startti oli loivasti laskettelevaa alamäkeä ja fiilis innosta piukeana, vaikea siinä oli itseään hillitä. Onneksi ensimmäinen mäki tuli eteen aika pian ja palautti maan pinnalle. Sää kisapäivänä ei olisi voinut olla täydellisempi: Aamu-usvan jälkeen Kolin ylle aukesi pilvetön taivas ja lämpötila oli reilusti kymmenen paremmalla puolella. Olin katsellut viime vuoden kisan lumisia kuvia pelonsekaisin tuntein, joten täydellinen syyspäivä otetiin ilolla vastaan. Kelistä tämä ei ainakaan jäisi kiinni.

Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin. 8-9 tunnin tavoiteryhmäni oli lähinnä hatusta vedetty, koska ei minulla ollut mitään hajua millaisella ajalla juoksu menisi. Sallassa maratonini meni noin seitsemään tuntiin, mutta sielä oli nousumetrejä kolmasosa verrattuna Vaaroihin. En siis ottanut mitään painetta ajasta ja ajattelin nautiskella reitistä ja kelistä suosiolla koko rahan edestä.

Matka ensimmäiseen huoltoon meni jopa yllättäen hyvin. Olihan siinä jotain nousuja ja laskuja, mutta varsin kevyeltä tuntui jalka. Käytin 18 kilometriin aikaa reilut kolme tuntia. Huollossa en oikeastaan tehnyt muuta kuin istahdin hetkeksi ja join mukanani olleen urheilujuoman. En yleensäkään pysty pitkien suoritusten aikana syömään mitään järkevää, joten en tälläkään kertaa ollut ottanut mitään ihmeempää mukaan, ainoastaan geelejä ja liudan Blokseja. Koko päivän läpi vedin puolen tunnin välein yhden geelin naamaan ja puolentoista tunnin välein upotin Bloksin. Vettä yritin muistaa juoda jatkuvasti ja kahteen huoltoon (18 & 33 km) olin varannut puolen litran urheilujuoman. Suolatabletttejakin oli mukana, mutta heitin ne vahingossa ensimmäisessä huollossa roskiin tyhjien geelipussien ja Bloks-papereiden mukana…

Kavereiden puheista olin ymmärtänyt väärin, että ensimmäinen osuus olisi raskain. Kun huollosta lähdin, ehdin jo miettiä, että hitto, jos tämä tällaista on, niin helpolla menee! Kilometrit 20-33 olivat kuitenkin kisan hitaimmat ja niiden väliin sijoittui myös se paljon puhuttu Ryläys. Hidasta, loputonta nousua ja valehuippuja toisensa perään. Tuntui, ettei kilometrit kellossa vähentyneet ollenkaan. Ylämäet meni kävellen, alamäet juosten ja tasaiset hitaasti lönkötellen. Totesin taas saman, minkä Karhunkierroksella jo viime vuonna huomasin; minun vahvuuteni on ala- ja ylämäet. Sen verran on metrejä tullut vuoristoissa ja esimerkiksi Kebnekaisella otettua, että osaan asemoida rytmini ylämäissä täydellisesti, enkä ala piiputtaa edes toppiin päästessä. Samaten alamäet menevät varsin kevyesti loikkien, koska luotan jalkoihini liukkaassakin maastossa ja osaan niitä käyttää. Eniten aikaa häviän flätillä, missä lönköttelen todella hitaan vaivalloisesti tällaisina päivinä. Meinaan vähän liian helposti kävellä juoksun sijaan ja joudun aika paljon psyykkaamaan itseäni aina uuteen vauhtiin. Toistin Vaarojen aikana varmaan tuhat kertaa itselleni ääneen, että ”jalat eivät juokse. Pää juoksee ja jalat tekevät vain mitä käsketään.” Mantra auttoi ja vaikeinakin hetkinä sain kuin sainkin jalkaa toisen eteen, joskin yleensä aika hitaasti.

Toisessa huollossa olisin kaivannut sitä suolaa, jonka olin edellisessä heittänyt roskiin. Oikean jalan etureisi meinasi alkaa kramppailemaan ja neste olisi pitänyt saada imeytymään paremmin. Jäljellä oli kuitenkin enää kymppi, joten pidin tauon lyhyenä ja lähdin sinnittelemään viimeisiin ylämäkiin. Jossain Pikku-Kolin paikkeilla reitille tuli ensimmäistä kertaa portaita ja niissä etureisi alkoi lyödä jumiin. Laskeutumiset kuitenkin helpottivat ja pieni tienpätkä niiden jälkeen juosten sai orastavan krampin pois. En ollut katsellut karttaa ennakkoon tarpeeksi ja luulin, että tielle päästyä matka veisi sitä pitkin Kolin satamaan ja edessä olisi enää se viimeinen kuuluisa loppunousu. Kun kisareitti alkokin nousta laskettelurinnettä ylös, koin päivän ainoan pienen epätoivon hetken. Että ei saatana, yllärimäki johon en ollut yhtään valmistautunut. Se meni aika raahustaen ylös, kilsoja oli tässä kohtaa mittarissa kuitenkin jo vähän alle 40. Bonusnousun jälkeen polku viimein tiputteli rantaan isolle tielle ja nyt tiesin, että tämä homma olisi satamaa ja viimeistä nousua vaille taputeltu. 

Tosiaan, kaikki Vaaroilla käyneet puhuvat aina siitä viimeisestä mäestä. Matkaa satamasta hotellille, missä maali odottelee, on noin kaksi kilometriä ja jotenkin olin mielessäni nähnyt, että se on pelkkää nousua. Vaikka eihän se tietenkään voi olla, jos maalin korkeus on jossain alle 300 metrissä. Siltikin olin yllättynyt, että viimeisiin kilometreihin tuli useampikin tasainen pätkä, jotka pääsi juoksemaan. Maalin lähestyessä jalka keveni, kun tiesi, että nyt voi jo laittaa kaikki paukut sisään, kohta niitä ei enää tarvita. Juoksin ja hymyilin leveästi aina ”Maali 200m” -kyltille asti, joka törrötti jyrkän, suoran mäen alapäässä. Nousin niin kovaa kuin vain suinkin kykenin ja kun mäki alkoi vähänkin antaa loivaa, vaihdoin taas juoksuun. Kellot kilkattivat, kaverit huusivat ja kuuluttaja sanoi nimeni. Olin juossut Vaarojen maratonin! Aikaa tuhrasin rapeat 8 tuntia ja 38 minuuttia, matkaa kertyi 43,9 kilometriä ja nousumetrejä kellon mukaan 1616. 

Olihan se rankka. Itse asiassa tosi rankka, ainakin näin ensikertalaiselle. Mutta se rankkuus oli enemmän vähän salakavalaa kuin sellaista straight forward piinaa. 15 kertaa Kebnekaisella ja kymmenet muut vuorireissut ovat aiheuttaneet sen, että parisataa metriä verttiä ei tunnu minusta pahalta. Mäet loppuvat aina aiemmin kuin kuvittelen ja esimerkiksi Ryläyksen nousu oli – vaikkakin hidas ja kuluttava – yllättävän lyhyt. Jotenkin sitä aina odottaa, että ne mäet eivät lopu koskaan ja juhlin aina topissa, kun nousu olikin jo ohi. Maaliin tullessani oli ilo huomata, että edelleen hymyilytti, ei edes juurikaan sattunut mihinkään ja virtaa oli edelleen jäljellä. En edes ehtinyt kuuntelemaan musaa koko päivänä, vaikka olin varma, että tarvitsen varta vasten Vaaroille tekemääni motivaatiosoittolistaa viimeistään kisan puolivälissä. 

Seuraavat päivät jalat olivat varsin pökkelöt ja etenkin vasen nilkkani oli todella kipeä alamäkien tärskyistä, mutta aivan kuten kesällä Sallan maratoninkin jälkeen, muutamassa päivässä huomasin palautumisen etenevän jo hyvin. Tänään, alle viikko kisan jälkeen nilkkakin on taas sama vanha entisensä ja eilen kävin jo vähän pyöräilemässä. Ruokahalu on tällä viikolla ollut varsin loputon ja ihan hyvällä omatunnolla olen sallinut itselleni kaiken maailman suklaapatukoita välipalaksi. Huomenna pitäisi lähteä X-Kaato -multisport-kisaan ja vaikka alkuviikosta olin vielä ihan varma, ettei minua todellakaan tulla lähtöviivalla näkemään, pakkasin juuri kamat valmiiksi ja aamulla mennään!

Juoksu-wise on tavoitteet tältä vuodelta täytetty ja katse siintää jo ensi vuodessa. Jos vaikka jotain yli 50 km -juttua kokeilisi?

Kiipfit Trail Run 21km ja karu paluu maanpinnalle

Aina, kun kuvittelee olevansa hyvä jossain, kannattaa osallistua kilpailuun. Se palauttaa kivasti maanpinnalle, kun saa oman suorituksensa laitettua kontekstiin kaltaisiaan vastaan. Sitä saattaa huomata, että on ihan väärässä liigassa omiin kuvitelmiinsa nähden.

Juoksu on sujunut viime aikoina hyvin. Elokuussa lönköttelin ex-tempore maratonin ja viime viikolla meni ekaa kertaa kymppikin alle tuntiin. Jalka on ollut aika kevyt ja juoksufiilis hyvä. Niinpä lähdin varsin suunnittelematta viime lauantaina Turenkiin juoksemaan puolimaratonin Kiipfit Trail Runiin. Sää oli sateinen, ilma happirikas ja tavoite ainoastaan tehdä oma ennätys 21 kilometrin matkalle. Edellinen virallinen puolimaratonaikani polulta oli viime vuoden Bodom Trailista, missä köpöttelin matkan reiluun kolmeen tuntiin. 

Kiipfit Trail Run oli erinomaisesti järjestetty pientapahtuma. Kisareittii kulki pitkin Janakkalan hiekkaharjuja ja koostui vaihtelevasti hiekkatien pätkistä ja kapeista poluista. Säästä huolimatta reitti oli erittäin miellyttävässä kunnossa ja siitä selvisi jopa kuivin jaloin maaliin. Erityispiirteenä puolikkaalla oli varsin agressiiviset nousumetrit, joita kertyi yhteensä viitisensataa. Eikä mitenkään kovin loivasti, vaan vähän väliä matkalla tuli vastaan erittäin jyrkkiä nousuja ja laskuja. 

Venyttelinkin!            

Vaikka juoksufiilis on ollut viime aikoina hyvä, starttiviivalla se ei ollut. Ehkä valmistautuminen oli mennyt vähän pieleen, mutta lähtölaukauksesta alkaen en saanut hommaa toimimaan oikein millään. Askelet olivat raskaat, mikä meinasi tappaa motivaation jo ensimetreillä. Yleensä en kuuntele musiikkia metsässä juostessa tai kisoissa, mutta nyt laitoin luurit korviin jo parin kilometrin jälkeen, jotta jalka nousisi. Frank Turnerin Show 2000 -livelevyn energia on ihan tolkuton ja empiirisen tutkimukseni mukaan sitä kuunnellessa ei voi kauheasti himmailla ilman, että tulee huono omatunto, joten se valikoitui ensiavuksi.

Frankin tahdeista huolimatta ensimmäiset kahdeksan kilometriä olivat aivan tervan juontia. En saanut minkäänlaista rytmiä tekemiseeni, vatsalihakset kramppailivat ja vitutti. Vedin jossain kohtaa geelin naamaan ja huoltopisteeltä löytyi urheilujuomaa, jonka johdosta olo hieman parani. Puolivälissä juoksua alkoi tuntua ekaa kertaa ihan hyvältä ja kenkä nousi polusta viimein hieman kevyemmin. Taisin ohittaakin jonkun jossain vaiheessa. 

Näyttää nopeelta, tuntuu hitaalta

Fiilis oli kuitenkin yhtä ohimenevä kuin Turnerin 2000:s keikka ja viimeiset nelisen kilsaa homma tökki taas todella. Minä en ole oikeastaan yhtään kilpailuhenkinen mutta olen silti. Vihaan häviämistä, joten en yleensä kisaa mistään, koska yleensä aina häviän. On hyvä selitellä itselleen, että ei tässä kisata kuin omia tavoitteita vastaan, kun ohi juoksee kisaaja toisensa jälkeen, kuten vikalla kilsalla kävi. Olin juossut suurimman osan matkaa itsekseni jossain joukon loppupäässä, mutta yhtäkkiä takaa viiletti varmaan sata juoksijaa ohi. Tai no, kolme, mutta se tuntui sadalta. Joku juoksi vierelleni todeten, että minä olen viimeinen ja nyt ohitan sinut ja nyt sinä olet viimeinen, ja jatkoi matkaa. Siinä kohtaa löin hanskat tiskiin, luurit taskuun ja lopetin yrittämisen vaikka tarkoitus oli ollut yrittää nostaa tempo loppua kohden. Tästä tuli aika paska päivä vaikka mitä olisin tehnyt ja hyvä osoitus siitä, miten paljon mentaalipuoli vaikuttaa omaan tekemiseen. Keho olisi varmaan pystynyt loppukilsoilla parempaan, mutta pääkoppa ei tällä kertaa ollut mukana. 

Juoksin Kiipfit Trailin aikaan 2.34.13, eli raapaisin edellisestä puolikkaastani yli puoli tuntia pois. Alkuperäinen tavoitteeni siis täyttyi. Jostain syystä kuitenkin, juuri ennen kisaa vilkuillessani osallistujalistaa, tavoite muuttui. Yhtäkkiä keksinkin, että puolivälin kastiin pitäisi päästä ja sehän meni ihan pipariksi, joten maalissa otti päähän. Sarjassani Miehet yli 40 oli 11 osallistujaa ja olin maalissa 13. En edes tiedä miten se on mahdollista. Kaikki sarjat ja maaliintulijat mukaanlukien olin noin 70 osallistujasta toiseksi viimeinen. Talk about paluu maanpinnalle…

No, pari päivää tässä nyt on tuota mutusteltu ja olen onneksi palannut iloitsemaan alkuperäisen tavoitteeni toteutumisesta ja päättänyt unohtaa sijoitukset. Olen juossut nyt pari vuotta ja haluan uskoa, että homma etenee edelleen koko ajan. 2.34.13 on minulle juuri tässä kohtaa erittäin hyvä aika ja yli puolen tunnin nipistys varsin nousumetririkkaassa maastossa kertoo siitä, että viime vuodesta on menty eteenpäin. Siitä on tässä kotisohvalla hyvä nyt nautiskella, jättää sijoitukset omaan arvoonsa ja vetää taas kohta kengät takaisin jalkaan, jotta ensi vuodelle lähtee taas jotain minuutteja ajasta pois!

Pitäis varmaan vielä hakea mun osallistujamitali jostain sieltä Kiipulan pusikosta pois, minne sen suutuspäissäni heitin maaliin tultuani…

Oman elämäni Forrest Gump

Kävin tiistaina kantamassa korteni kekoon Tapahtumateollisuus ry:n mielenilmauksessa Eduskuntatalon edustalla. ”Ilman tapahtumia ei tapahdu mitään” oli päivän teema, kun tapahtuma-alan edustajat kokoontuivat kertomaan valtiovallalle, että mekin olemme toimiala ja meidät on unohdettu. Lähdin kansalaistorille vanhojen kollegojen supporttiksi ja pidin siellä seassa pienen yksinäisen miehen protestin oman yritykseni puolesta, joka tavallaan sekin järjestää tapahtumia ja elämyksiä niitä kaipaaville ihmisille. 

Ei ole montaa asiaa, mitä yksi ihminen tai yksinyrittäjä voi tällä hetkellä maailmantilanteen parantamiseksi tehdä, mutta olen päättänyt tehdä niistä pienimmätkin. Jos seisominen tihkusateessa maski naamassa Eduskunnan edessä auttaa jollain tapaa elämän palaamiseksi normaaliin, sen teen. Sitten pesen kädet, pidän etäisyyksiä, yskin hihaan ja menen tarvittaessa testeihin.  

Paitsi että eihän tästä oikeasti mihinkään ”normaaliin” enää palata. Eiköhän se nyt ole ihan selvää, että entisaikojen huolettomuus (oliko silloin huoletonta?) on mennyttä ja vaikka tässä hiljalleen planeetta jossain vaiheessa asettuu taas uomiinsa, ei ne missään nimessä tule olemaan enää samat uomat kuin ennen. Ehkä järkevämpää, kuin toivoa vanhan paluuta, olisi koittaa asemoida itsensä uudelleen tulevaa varten? Whatever that means. 

Kun Forrest Gumpia ahdisti, eikä hän enää tiennyt mitä pitäisi tehdä, hän lähti juoksemaan. Niin minäkin ja juoksin pari päivää sitten ekaa kertaa kympin alle tuntiin.

Olen matkailualalla. Ja kusessa.

Terveisiä matkailualalta, ei oo helppoo. 

Samalla, kun Suomi varovasti aloittelee uutta syksyä hiljalleen lieventyvien rajoitusten kanssa ja maailmallakin odotellaan jo paluuta jonkinlaiseen uudenlaiseen arkeen, matkailuala tuijottaa edelleen tyhjyyteen. Valo tunnelin päässä ei lähesty. 

Syy on tietenkin selvä, Covid19 leviää edelleen maailmalla voimakkaasti ja Suomeen sitä vuotaa pääasiassa ulkomailta. Tikunnokassa ovat olleet etenkin Skopjen lennot, mutta maailmalle matkustaminen ylipäänsä tällä hetkellä on varsin moraalisesti arveluttavaa. Se tuomitaan laajasti ja aurinkorantojen perässä lomalle halunneet ovat joutuneet aika vahvan sheimauksen kohteeksi. Ymmärrän reaktion ja pääministerin ”Nyt ei ole oikea aika matkustella ulkomaille” -lausunto on ihan totta. Mutta ikävä kyllä se ulkomaille matkailu on joillekin meistä työ. 

Grönlanti 2019

Olen ammatiltani vaellusopas, eli vien ihmisiä ulkomaille vaeltamaan. Olen myös yksinyrittäjä, jonka elanto koostuu 90-prosenttisesti matkailusta. Vuosien yrittämisen jälkeen olen viimein saanut tehtyä vaelluksista ammatin, joka tuo leivän pöytään joka päivä. Yritykseni on monen tappiollisen tilikauden jälkeen ollut plussalla vuodesta 2017 ja opastamalla Ruotsissa, Grönlannissa, Venäjällä, Islannissa, Nepalissa ja milloin missäkin olen viimein saanut rakennettua paletin, joka toimi ja jossa olen hyvä. Tai olin, aina maaliskuuhun 2020 asti. 

Nyt Airbusit seisovat jossain aavikkokentällä Espanjassa ja matkailu sellaisenaan ei ole tekemässä paluuta ihan hetkeen. Itse asiassa minkäänalaista näkymää paluusta ei edes ole. Sen jälkeen, kun joku söi lepakon kiinassa, matkailu on ollut pääsyy koronan leviämiselle globaalisti ja jotta se voidaan pysäyttää, on matkailua rajoitettava. Se on ymmärrettävää ja se on pakollista, mutta henkilökohtaisella tasolla se on tragedia. 

Viimeisin opastamani ryhmä lokakuussa 2019 Nepalissa

Jo ennen koronaa kaukomatkailu on ollut enenevässä määrin kritiikin kohteena. Lentomatkustaminen on helppo kohde ilmastonmuutossormen osoittelussa, enkä voi kiistää, ettenkö olisi itsekin välillä suhtautunut asiaan ristiriitaisin tuntein. Olen kuitenkin puhunut aina vastuullisen matkailun puolesta ja pyrkinyt korostamaan sen sosiaalis-ekonomista merkitystä. Kultalusikkalänkkäreiden matkustaminen vaikkapa Nepaliin on paikallisille elintärkeää ja toisaalta, turismi on tuonut maahan toimivan infrastruktuurin, puhdasta vettä ja kierrätyksen. Olen pyrkinyt omilla matkoillani toimimaan niin oikein kuin voi, olen kompensoinut lentoja, valistanut asiakkaita ja valinnut yhteistyökumppanini vastuullisesti. 

Ristiriitaisin tuntein suhtaudun myös tähän hetkeen. Tuntuu melkein nololta edustaa alaani, vaikka rakastan työtäni yli kaiken. Haluaisin, että ihmiset saisivat matkustaa ja nähdä maailmaa, mutta haluaisin myös, ettei kukaan matkusta mihinkään. Vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että itse olisin tällä hetkellä Grönlannissa, mutta kun matka peruuntui, salaa sisälläni huokaisin helpotuksesta, koska en haluaisi lähteä juuri nyt mihinkään. Mutta toivomalla, että kukaan ei tee mitään, toivon samalla oman ammattini loppua. Sanomalla ääneen, että mielestäni nyt on hyvä olla lähtemättä, puhun esimerkiksi työnantajaani Aventuraa vastaan, jonka koko bisnes perustuu siihen, että jengi lähtee. Minulla on huono omatunto, vaikka haluan ajatella vastuullisesti. 

Pelottavaa on se, että mitään deadlineja ei näy. Ei ole päivää, ei edes kuukautta tai vuotta, joka voitaisiin antaa työni paluulle. Seuraava keikka on kalenterissa ensi vuoden huhtikuussa, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, missä silloin mennään, on vain toiveita. As we speak, katson tiedotustilaisuutta, jossa sisärajavalvontaa palautetaan taas lukuisille maille, mm. Norjalle. Edessä on tuntematon ja minua pelottaa jo, että joudun etsimään itselleni uuden ammatin. Juuri, kun olin saanut palettini kasaan ja sain tehdä jotain, mitä rakastan ja missä olen hyvä, kerrankin. Toki voin opastaa ja vaeltaa Suomessa, mutta se on eri asia, kun intohimoni – ja osaamiseni – on jossain muualla. 

Pahinta on kuitenkin tämä toimettomuus. Pää alkaa hajoilemaan, kun ei pääse tekemään töitä. Voin juosta maratoneja, kiivetä, kirjoittaa, tehdä radiota, tavata ystäviä ja keksiä miljoona asiaa päivieni täytteeksi, mutta silti ahdistaa, koska en pääse töihin. Olen ollut viime vuodet tien päällä, poluilla ja vuorila 150-200 päivää vuodessa, mutta nyt olen jumissa kotona. Aiemmin täältä on päässyt pakoon, nyt pitää keksiä uusi elämä. 

Olen varannut syksylle erilaisia koulutuksia ja lähden mm. mukaan vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan, missä osaamisestani ihmisetsinnässä voi ehkä olla jotain hyötyä. Kauhea sanoa, mutta salaa toivon, että tänä syksynä sienestäjiä eksyy metsään mahdollisimman paljon, jotta pääsen hommiin ja koen voivani tehdä edes hetken jotain merkityksellistä.

Norja, kesä 2020

Olen päättänyt olla markkinoimatta ja mainostamatta mitään ensi vuodelle suunniteltuja ulkomaanvaelluksia ainakin tämän vuoden loppuun asti. Tammikuussa näemme, missä tilanteessa silloin ollaan ja uskaltaako tässä alkaa varovasti haaveilemaan kesän 2021 matkoista. Siihen asti en koe kovin miellyttäväksii kehoittaa ihmisiä reissaamaan. That said, samalla toivon tietenkin silti, että ihmiset menevät esim. Aventuran toimistolle ja varaavat ziljoona reissua jonnekin tuleville vuosille, koska se on ainoa asia, mikä pitää alan hengissä. Mutta silti, niin ristiriitaista kuin se onkin, juuri nyt paras tapa varmistaa, että mahdollisuus vapaaseen matkailuun vielä joskus palaa, on olla lähtemättä mihinkään.

En ole maratoonari, mutta voin vilkaista

Huonosti alkanut juoksukauteni pysähtyi mökin navetan oville huhtikuun lopussa, kun mursin kyynerpääni skeitatessa. Jo sitä ennen oli ollut varsin tahmeaa, olin lönkötellyt talvella ainoastaan muutaman lenkin ja skeittaus oli ottanut vallan koronakeväänä niin, etten puhkitahkotuilla jaloilla jaksanut kovin paljoa käydä kenkiä poluilla kuluttamassa. Tein välillä pieniä peruslenkkejä ja maaliskuun lopussa juoksin kerran kympin Sipoon teillä ja siinäpä se. Murtumasta alkoi kuuden viikon pakkolepo ja vasta joskus kesäkuun alkupuolella vedin pitkästä aikaa LaSpot jalkaan. 

Viime vuonna juoksin keväällä pituusenkat Karhunkierroksella, 33 kilometriä, mutta sen jälkeen on ollut varsin hiljaista. Tämä kesä onkin ollut keskimäärin sellaista vitosen ja kasin mittaista lönköttelyä ilman oikeastaan minkäänlaista tavoitteellisuutta. Ei ole oikein maistunut ja samalla olen joutunut edelleen varomaan kyynerpäätä, joka ei tykkää liiasta tärähtelystä. Sen kuntoutus on ollut hidasta, mutta nyt se alkaa viimein olla kunnossa. 

Kesän ensimmäinen juoksulenkki käden murtumisen jälken

Hiljalleen heinäkuulle tultaessa polut olivat alkaneet kuitenkin taas maittamaan. Ja nimenomaan polut, into juoksemiseen löytyi nimittäin Lapista, missä jotenkin sain taas kiinni siitä, miksi juokseminen on aika kivaa. Lakkasin katselemasta liikaa kelloa ja keskityin maisemiin ja fiiliksiin. Kilpisjärvi, Ylläs, Salla, Pallas ja niiden välissä Norja kiipeillen pistivät kropan ja mielen taas sellaiseen hyvään treenimoodiin, joka koko kevään pakkoloman ajan oli ollut kateissa. Alkoi kulkea! Ehkä sellaisena viimeisenä game changerina voi pitää heinäkuun puolivälissä Sallassa vietettyä viikkoa, jolloin juoksin molempien Sallatunturien päälle varsin kevyellä jalalla ja huomasin, että tämähän toimii taas. 

Sallatunturien huipulla heinäkuussa

Palasin pohjoisessa vietetyn kuukauden päätteeksi kotiin, mutta takaraivossa puksutti edelleen tunturit. Sallassa olin jutellut fillarivuokraamon kavereiden kanssa paikallisista reiteistä ja he mainitsivat 27:n kilometrin Ruuhitunturin lenkin, jota talvisin yleensä hiihdellään. Kuulemma on ihan juoksukelpoinenkin ja ajattelin, että se pitäisi kyllä päästä vielä juoksemaan. Niinpä kesäloman vikalla viikolla palasin vaivihkaa rikospaikalle Sallaan.

Viime keskiviikkona, parin lämmittelypäivän ja hyvän tankkauksen jälkeen lähdin mökin pihasta kohti Ruuhitunturia ajatuksena juosta vuokraamossa mainitut 27 kilsaa. Sää oli aika täydellinen: puolipilvinen ja +15 lämpöä. Mukaan nappasin neljä Bloksia, urheilujuomaa ja vesipullon, jota sai täyteltyä puroista matkalla. Taaskaan en juurikaan katsellut kellosta muuta kuin juostut kilometrit, minkäänlaista aikaa en lähtenyt tavoittelemaan. 

Ylitin Ruuhitunturin muutamassa tunnissa yllättävänkin kepeästi ja hieno reitti vei pitkin isoja suoalueita ja pitkospuita varsin vaivattomasti takaisin kohti Sallatunturia. Suunniteltu matka näytti jäävän hieman halutusta 27 kilometristä, joten siihen piti lisätä paluumatkalla pieni ekstralenkki, jotta pääsisi tavoitteeseen. Jossain kohtaa tavoite kuitenkin muuttui 30 kilometriin, koska jalka kantoi hyvin ja tasakympit olisi mukavampi lukema mittariin. Poluilla oli kaunista ja rauhallista, matkalla oli tähän mennessä tullut vastaan ehkä kolme ihmistä. Salla todella on in the middle of nowhere, kuten sloganinsa lupaa. 

Salla on täynnä upeita suoalueita ja pitkospuita. Reiteillä ei juuri muihin törmää.

Asetin viime vuonna tavoitteeksi juosta tälle kesälle täysimittaisen maratonin maastossa, siis 42,2 kilometriä. Olin kuitenkin kuvitellut, että se pitäisi juosta kisamatkana ja kun tälle vuodelle ei yhtään juoksutapahtumia tullut, olin jo ehtinyt asetetun tavoitteenkin unohtaa. Etenkin, kun kevät oli tahmea ja loukkaantuminen pysäytti treenin. Kuitenkin Ruuhitunturin lenkkiä edeltävänä iltana alkoi mielessäni viritä ajatus, että voisihan sen martin sittenkin vielä syksyllä toteuttaa, kun kerran fiilis on viime aikoina ollut taas hyvä. Ajattelin, että Ruuhitunturin lenkki olisi hyvä testeri, että miten sitä jaksaa ja sitten voisi päättää, josko johonkin Nuuksioon lähtisi vielä loppusyksystä täysmatkan taittamaan.

29 kilometriä oli kellossa ja mökille matkaa kilometrin verran, kun sanoin ääneen, että mä taidan juosta nyt maratonin. Jaloissa painoi, mutta vähemmän kuin olin odottanut, joten totesin, ettei puuttuvat 13 kilometriä tässä konkurssissa enää juuri tuntuisi, samahan se olisi jatkaa. Äkkiä piirtelin maastokartan kanssa arvion, että millainen lisälenkki pitäisi tehdä, jotta vaaditut kilometrit tulevat täyteen ja käännyin kannoillani takaisin kohti Sallan poropuistoa. Päätös tuli varsin ex-tempore, vaikka olinkin sitä vaivihkaa koko aamun lönkötellessä pyöritellyt. Vaikea sanoa mikä ratkaisun teki, mutta ehkä se, että kun ajatus kerran oli jossain vaiheessa päähän hiipinyt, olisi ollut pettymys, jos en olisikaan sitä toteuttanut. Olisi ns. vitutellut istua illalla sohvalla 30:n kilsan jälkeen ja tajuta, että virtaa jatkamiseen olisi vielä ollut. 

Iso pyhätunturi Pieneltä pyhätunturilta kuvattuna,

tunnetaan nykyään nimillä Sallatunturit.

Seuraavat kuusi kilsaa metsässä meni vielä melko mukavasti, mutta paluumatka asfaltilla alkoi olla jo melko tuskaista. Ylämäet menivät kävellen ja joka kerta, kun alkoi taas ottaa juoksuaskeleita, joku lisäsi betonia kenkiin. Kilsat näyttivät kuitenkin jo kolmeakymmentäviittä nenä oli kohti kotia, joten fiilis alkoi olla helpottunut. Keselmäjärven rantaa juostessa mökki näkyi jo toisella puolella. Hitto, tämähän menee! Viimeiselle kilsalle askel keveni yllättäen ja viimeistä rantaa sivuavat pitkospuut menivät kuin ekaa vitosta olisi juossut! Mökin edessä matka näytti kuitenkin vasta 41 kilometriä, joten oli pakko jatkaa vielä 600 metriä tienposkea ja palata takaisin, jotta maratoni olisi täynnä. Oli melkoinen mindgame juosta vielä kerran mökin ohi takaisin Sallantien risteykseen, ennen kuin sai kääntyä viimeisen kerran kohti maalia. Pihassa lukema oli viimein tasan 42,2 kilometriä. Olin juossut fuckin maratonin! 

Aikaa meni 6:29:39, nousumetrejä tuli noin 700. Olen aika perkeleen ylpeä itsestäni. 

Matkalla tuli mietittyä monenlaista, mutta vikalla kilsalla, kun itketti ja jalkoihin sattui, minua yhtäkkiä nauratti kovasti toukokuussa 2018 kirjoittamani polkujuoksublogin ensimmäiset lauseet: 

”Minä en ole juoksija. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan.”

Vähän töitä, pari rakkoa ja muutama multi-pitch -reitti Norjassa

Viime aikoina ei ole tehnyt mieli juurikaan kirjoitella. Ehkä poden jonkinlaista vastareaktiota kevään korona-ahdistusähkyyn, kun kaikki pyöri sen ympärillä, että mitä nyt tapahtuu, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä tästä kesästä, töistä ja elämästä nyt oikein tulee pandemian keskellä. Enää ei jaksa spekuloida ja kirjailla joka ajatusta ylös, tulkoot mitä tulee ja tässähän tätä mennään päivä ja viikko kerrallaan. Ja ihan hyvä kesähän tämä on ollut. 

Juuri nyt kuuntelen ukkosta kotisohvalla. Kantapäissä on hillittömät rakot, jotka hain Hetta-Pallakselta, missä ajoin sisään uudet kengät. Valinta oli tietoinen, mutta tein sen aloittelijan virheen, että säästelin Compeedien laittamista vähän turhan pitkään ja vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Rakot olivat alkuviikosta jo parantumaan päin, kunnes ahnehdin ja lähdin eilen kiipeämään ymmärtämättä, että ahtaat kaltsikengät eivät ehkä ole ne parhaat mahdolliset kantapäille. Nyt harmittaa, koska mieli tekisi lenkille, mutta on pakko antaa jalkojen levätä ainakin pari päivää. 

Must... go... climbing...

Hetta-Pallaksella olin töissä! Kesän ensimmäisen ja viimeisen kerran! Kyseessä oli kaverit, joiden kanssa meidän piti alun perin lähteä viikoksi Sarekiin, kunnes, no, you know. Kevään mittaisen epävarmuuden, aikataulusäätämisen ja kaiken maailman kikkailun jälkeen asiakkaat saivat sovitettua kalenteriinsa muutaman päivän irtioton etelästä ja saimme kuin saimmekin toteutettua vaelluksen kotimaahan. Ennakkotietojen ja -arvausten perusteella Hetta-Pallas -klassikko olisi tänä kesänä ollut todella ruuhkainen, mutta mitä vielä! Näimme polulla päivittäin ehkä neljä ihmistä ja leiripaikoilla oli meidän lisäksemme vain muutama teltta pystyssä. Lieneekö kaikki sitten suunnanneet sinne Norjaan, mistä nyt kovasti puhutaan?

Ei ollu Hetta-Pallaksella ruuhkaa, paitsi hyttysistä

Sielläkin kerkesin käymään. Pohjois-Ruotsi vaihtui Norrbottenin koronatilanteen vuoksi lennosta Tromssaan, mistä taas sääennusteet veivät ex-tempore Lofooteille, eli juuri sinne, minne ei pitänyt mennä. Oletus oli, että Lofooteilla on tänä kesänä hillitön ruuhka, mutta eipä sielläkään tungosta vielä heinäkuun alussa ollut. Norjassa agendana oli harjannekiipeilytouhut ja Lofoottien auringon alla tavoitteet tuli täytettyä. Olen joka kevät viimeiset viisi vuotta toitottanut, että tänä vuonna aion treenata kalliokiipeilyä täysillä, mutta näyttäisi siltä, että nyt 2020 – toukokuussa murtuneesta kädestä huolimatta – se jopa toteutuu! Norjassa tuli liidattua ensimmäiset multi-pitch trädireitit ja niistä jäi sen verran nälkä, että rakoista huolimatta oli pakko päästä heti kiipeämään, kun etelään palasin. Ahneella on paskainen jne. 

Multi-pitch trädittely Lofooteilla ei kuulunut kesän suunnitelmiin...

...mut sit kuitenkin oli ihan parasta!

Myös juoksu on taas viime viikkoina alkanut maittaa. Kävin neljän viikon pohjoisen turneella juoksemassa ainakin Sallassa, Pallaksella, Ylläksellä ja Kilpparilla ja laiskan talven ja sairauslomaillun kevään jälkeen tuntui, että kone alkaa vihdoin taas käynnistyä. Pitänee syksylle ottaa muutama pidempi juoksutavoite tähtäimeen ja luulenkin, että palaan juoksurepun kanssa Lappiin jopa aiemmin kuin olin suunnitellut. Koska kaiken rehellisyyden nimissä tuossa Kaivopuiston rannassa lönköttely ei kauheasti houkuttele tunturireittien jälkeen ja aikaahan tässä semi-työttömänä on.

Sallassa sateessa molempien Sallatunturien yli. Niiden välissä oli suo.

Työtilanne on siis edelleen sama kuin se oli koko kevään ja tulee olemaan koko syksyn, mutta onnekseni ELY-keskus myönsi pienelle piskuiselle yritykselleni hieman kehittämishanketukea, jonka turvin pääsen suunnittelemaan ensi vuotta ja saan makkaraa leivän päälle. Työt siispä jatkuvat vähintään pääni sisällä tästäkin eteenpäin, mikä on huojentava tieto. Jos kaikki menee hyvin, en ensi vuonna sitten juuri muuta ehdi tekemäänkään kuin töitä, kun kaikki tämän vuoden keikat siirtyivät sinne. Ja hyvä niin, ei tällaista semitoimettomuutta toista kesää putkeen jaksaisi. Kunhan nyt se koronan paljon puhuttu toinen aalto (ja kolmas ja neljäs) saataisiin pidettyä vielä globaalisti kurissa. Ruotsi pliis, get your shit together!

Onks jotain hyviä vinkkejä, millä rakot saa nopeasti pelikuntoon? 

Ei ollut ruuhkaa Lofooteillakaan vielä heinäkuun alussa.