42 päivää

42 päivää. Tai tulkinnasta riippuen 47, niin monena päivänä minulla on ollut lumilauta tai splitti jaloissa tällä kaudella. Viisi päivää oli kuitenkin virallisesti enemmän hiihtovaellusta kuin laskuhommia, joten niitä ei ehkä lasketa. Silti, lauta jaloissa yhtä kaikki!

42 päivää on ihan hyvä määrä yli nelikymppiselle etelä-helsinkiläiselle, jonka kotimäki on 36 kilsan päässä sijaitseva Talma. En siis pääse mistään suoraan omalle takapihalleni laskemaan (paitsi kerran pääsin joulukuussa, kun Kaivopuistoon dumppasi 30 senttiä lunta), vaan joudun aina tekemään jonkinlaisen effortin mäkeen päästäkseni. Toki tänäkin vuonna vietin rutkasti aikaa pohjoisessa, missä moinen on mahdollista, mutta kotipaikkani on silti Helsinki. 

Talman kevätpäivät best. Kuvanottopäivänä lämpömittari näytti +9°c

Avasin laskukauden marraskuussa Levillä ja päätin sen eilen epävirallisesti Talmaan. Eihän sitä toki tiedä, jos vaikka toukokuussa Nepalista palattuani jostain löytyisi vielä lunta laskettavaksi, mutta virallinen kotimaan kauden päätös eilinen kuitenkin oli ja sen myötä tuli kyllä vähän suru puseroon. Kesässä on tietenkin puolensa rantakahveineen ja skeittikeleineen, mutta on se silti vähän tylyä, että lempitouhuni on sellaista, ettei sille (etelä-)Suomessa ole varattu kuin muutama kuukausi vuodessa.  On vain niin kovin turhauttavaa aina odotella seitsemän kuukautta, että pääsee taas mäkeen, eikä laskemisen aukkoa ja siitä syntyvää onttoa oloa täytä yksikään kesälaji, vaikka kuinka kivoja ovatkin. 

Haaveilen vähän sellaisesta vuodesta, että seuraisin vain lunta koko ajan. Kun meillä kausi loppuu, voisi mennä vaikka Uuteen-Seelantiin ja sieltä sitten kesän lopulla Andeille ennen kuin ensilumi satelisi taas Lappiin. Kuulostaa ihanalta, mutta kuulostaa myös ilmastorikokselta. Oispa Talmassa sisähalli. 

Paras fiilis maailmassa on metodi Talman takaparkin ekasta hyndästä

On myös sääli, että parhaat keväthanget ovat vasta alkamassa juuri kun minä lähden töihin. Mutta se on se hinta, jonka maksan siitä, että saan pitkälti pitää marras- ja maaliskuun välisen ajan vapaana ja laskea paljon, tai ainakin 42 päivää. Kausihan siis jatkuu niin pohjoisessa kuin Talmassakin edelleen, mutta minä lähden nyt kuukaudeksi töihin. En kyllä silti valita, koska on sekin aika kivaa. Tässä vaan menee nyt muutama päivä, että saan käännettyä aivot oikeaan asentoon pois laskuhommista ja Himalajalle.

Laskin käytännössä koko kauden kotimaassa, mitä nyt muutaman päivän kävin ex-tempore Ruotsissa kääntymässä pari viikkoa sitten. Siellä kyllä viihtyisin enemmänkin, mutta ehkä sen aika koittaa sitten, kun toteutan haaveeni omasta torpasta jossain Abiskossa. Sen sijaan esimerkiksi Keski-Euroopan kaipuu on koronan jälkeen kadonnut tyystin, eikä se jotenkin tunnu tällä hetkellä tarpeelliselta matkustamiselta. Itävallassa olisi kyllä monta kivaa kurua vielä laskettavana, mutta niin on Pallaksellakin. Ja Kilpparilla, missä en ikävä kyllä kerennyt tänä talvena käymään. Parhaat laskut sain kuitenkin Keravalla, kun vanha parkkirotta sisälläni heräsi taas vähän lisää. En keksi montaakaan asiaa, joka tuntuisi yhtä hyvältä kuin onnistunut metodi Talman juniori/keski-ikäparkin ekasta hyndästä. 

Ensi syksynä sitten taas. Taitaa olla 29. kausi kun Keravalle ajelen. Mut mennään sinne Nepaliin nyt eka.

Pari sanaa hiihtovaelluksesta

Olen talvilajien ystävä, eikä lumi tai kylmä ole juurikaan haitannut koskaan tekemisiäni, enemmänkin päinvastoin. Hiihtovaellus ei silti koskaan ole minua juuri kiinnostanut. Tykkään mennä ylämäkeä ja etenkin alamäkeä, mutta hiihtely paikasta a paikkaan b pulkka ahterissa ei ole minun juttuni ja siksi en sitä ole nimeksikään tehnyt. Ehkä umpihankihiihdon MM-kisat talvella 2015 jättivät trauman tai jotain. Viime viikon vietin kuitenkin ahkion kanssa Pallaksella osana seikkailukasvatuksen opintojani. 

Viiden päivän vaellus Pallaksen hotellilta Nammalakurun kautta Vuontisjärvelle ei sinänsä muuttanut suhtautumistani lajiin, mutta ehkä ymmärrän sitä nyt paremmin. Jotain samantyyppistä pääntyhjennystä siinä on kuin pitkissä hitaissa nousuissa korkeuksiin. Aivot löi aika tyhjää lykkiessä menemään erämaassa talvimaisemien syleilyssä.  

Viikon tarkoitus ei ollut niinkään hiihdon tai hiihtovaelluksen opettelu, vaan seikkailun hyödyntäminen työkaluna ohjaamisessa ja johtamisessa. Pallas ja pulkat tarjosivat siis enemmänkin raamit muulle tekemiselle, jota harjoittelimme läpi päivien. Taivas oli kirkas ja kaunis, mutta viikko oli myös yksi talven kylmimpiä. Mittari huiteli läpi reissun jossain 20-30 pakkasasteen välillä ja oli aika fresh. 

Erityisen fresh vaellus oli niille, jotka eivät olleet koskaan aiemmin elämässään edes hiihtäneet. Opiskelukollegoistani kaksi kolmasosaa on ulkomaalaisia ja etenkin Aasian vahvistuksillemme Hong Kongista ja Nepalista hiihtovaellus oli varsin eksoottinen matka, kumpikaan kun ei ollut koskaan aiemmin laittaneet edes suksia jalkaan. Pakko nostaa kavereille hattua matkan vaatimasta heittäytymisestä. Itsehän fuskasin sen verran, että lähdin matkaan splitboardilla OAC-suksien sijaan. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi splitin toimiessa yllättävän hyvin pulkan vetämiseen ja kävinhän minä myös pyytämättä ja yllätyksenä salaa pari mäkeä opiskelun lomassa laskemassa. 

Kävin minä vähän hiihtämässä ilman ahkiotakin

Useampi kurssilaisistamme tulee aika paljon lämpimämmistä oloista ja kyllä sitä balilainenkin nuorukainen välillä mietti, että mitä helvettiä hän täällä tekee, kun koitti kaivaa itselleen lumikammia 28 asteen pakkasessa. Onneksi pari yötä vietimme sentään varaustuvan lämmössä, niin ei ihan pelkkää taistelua ollut. Upeimmat koskaan näkemämme revontulet myös hieman paikkasivat palelemisen tuskaa. 

Nammalakurussa oli kreiseimmät revontulet mitä oon koskaan nähnyt

Ei minusta vieläkään hiihtovaeltajaa tullut, mutta viikko oli kyllä hieno. Se oli sitä eritoten hyvän seuran ja yhteishengen ansiosta ja Pallaksen hiihtovaellus tiivisti vuosikurssimme yhteishenkeä entisestään. Ja sehän näissä hommissa lopulta on aina hienointa, yhteiset kokemukset, sellaiset tuskan ja ilon hetket, joita ei missään muualla voi harjoitella. Tulen varmasti muistamaan koetun yhteishengen pitkään ja ehkä juuri siitä opin matkalla eniten. On etuoikeutettua, että tälleen nelikymppisenä on yhtäkkiä saanut liudan uusia ystäviä ympärilleen ja opintojeni hiljalleen kääntyessä ehtoopuolelle olenkin jo alkanut vähän suremaan, että tämä porukka tulee pian hajoamaan takaisin niihin maihin, missä ei voida hiihtää ja palella yhdessä. 

Tää hiton some

Tää hiton some on kyllä yksi helvetinkone, jota vihaa ja rakastaa yhtä aikaa. Se syö energiaa, aikaa ja huomiota, mutta toisaalta se viihdyttää ja pitää seuraa päivittäin. Usein tuntuu siltä, että ystävät ovat lähempänä, vaikka oikeesti ovatkin kaikki omissa oloissaan ruudun ääressä. 

Käytän somea paljon, kaiketi. Havahdun vähän väliä siihen, että nytkin voisin oikeasti mieluummin nauttia hetkestä, oli se sitten kahvikuppi rannassa tai odotus liikennevaloissa sen sijaan, että kaivoin taas puhelimen taskusta katsoakseni jotain kuvia. Käytän ainoastaan Facebookia ja Instagramia, koska kaiken maailman snäppeihin ja tiktokkeihin olen liian vanha, tai ainakin kankea. Ja tietenkin tätä blogia, joka kai someksi myös lasketaan. Instagramista ihan aidosti kyllä tykkään. Tykkään ottaa kuvia ja tykkään katsella jengin kuvia, eikä instassa joudu juurikaan kommenttikenttäöyhötyksen uhriksi. Niin kuin eräs ystäväni jo vuosia sitten sanoi, ”Insta on siitä kiva, että siellä yleensä vain tykätään kaikesta.” 

Nautin hetkestä

Olen kuitenkin lopettanut esimerkiksi monien tuttujen ja kollegojen seuraamisen Instassa, koska alkoi tuntua siltä, että kaikki tekee koko ajan jotain mielettömiä juttuja ja ovat aina jossain eeppisillä reissuilla samalla kun itse nökötän sohvalla. Se on hullua, että vaikka kuinka tietää, että some on lähinnä ihmisten parhaiden puolien esittelyä ja kokoelma huippuhetkiä, se saa silti tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi muihin verrattuna. Ja minä olen sentään 43-vuotias, joten ymmärrän hyvin keskustelun somen paineista nuorten kohdalla. Samalla ylikorostunut tarve puhua omista suorituksista ja suunnitelmista on jo pitkään tuntunut luotaan poistyöntävältä ja tuntuu helpommalta postailla vaan jotain random kuvia kuin pedata kaikille tulevia suunnitelmia henkselit paukkuen. 

Facebookia kohtaan minulla on sen sijaan hyvin ristiriitaiset tunteet. Omaa henkilökohtaista sivuani en juuri päivitä enkä kerro siellä mitään oleellista, muuta kuin tyyliin joka vuoden parhaat levyt ja silloin tällöin kuvan pojasta. Vilkaisen kuitenkin päivittäin muistot vuosien varrelta ja seurailen taustalta kavereiden tekemisiä, koska, kuten sanoin, sen myötä tuntuu siltä, että ystävät ovat edelleen olemassa. Mutta samalla Facebookin algoritmit ja systeemit ovat mielestäni vastenmielisiä ja oikeasti kiinnostava sisältö on usein kateissa. Käytän siis henkilökohtaista Facea enää siksi, että se oli joskus kivaa ja siihen sisältyy nostalgiaa.

Viikko sitten Facebook sulki privasivuani huomattavasti enemmän käytössä olleen Teemu ihan pihalla -sivun ”yhteisönormien rikkomisen” takia. Viimeinen postaus, jonka sivulle tein, oli lyhyt videoklippi Talmasta ja nyt on sitten lienee todistettu, että yli nelikymppisten laskufiilistelyt ovat vähän too much. 

Viimeinen postaus sivulle oli video Talmasta

En siis todellakaan tiedä mikä oli syy sivun sulkemiselle, sisältö sen ei ainakaan pitäisi olla. Kuulemma useimmiten näin käy, jos joku ulkopuolinen ilmiantaa sivun Metalle ja kuulemma monellakin alalla kilpailijat ihan piruuttaan ilmiantavat toisiaan haitatakseen näiden toimintaa. En tiedä, kuulostaa vähän foliohattu-osastolta, mutta jos joku tosiaan on sivuni ilmiantanut, niin onnea hänelle. 

Metan kanavat ovat olleet minulle, tämän blogin lisäksi, oikeastaan ainoat markkinointikanavat ja siksi tietenkin sivun sulkeminen harmittaa. Olen toki reklamoinut päätöksestä ja who knows, ehkä sivu taas jossain vaiheessa palaa. Sivumainintana voin sanoa, että onpa muuten yhden maailman isoimman firman asiakaspalvelu – tai sen olemattomuus – aivan perseestä. Kun on tarpeeksi iso, ei ilmeisesti tarvitse välittää asiakkaistaan, kun kaikki sitä käyttää kuitenkin. 

Sivuni suulkeutumisen myötä mieleeni hiipi kuitenkin myös pieni helpotuksen tunne: Entä jos tässä olisikin minun porttini ulos Facebookista? Jos sen käyttö on pääasiassa perustunut työhön ja nyt kun työsivua ei ole, tarvitsenko alustaa enää mihinkään? 

En tiedä vielä. Mutustelen ajatuksella ja koitan harjoitella ilman oloa. Jos Teemu ihan pihalla -sivu jää suljetuksi, voi olla, että sen myötä löysin isekin tien ulos. 

Lumilautailu on tehnyt minusta paremman ihmisen

Olen laskenut tänä talvena paljon. Kirjoittelen tätä Sallassa, missä olen menossa tänään mäkeen 20 m/s -tuulista huolimatta ja ajellessani parin päivän päästä kotiin on laskupäiviä tälle kaudelle kertynyt jo kolmisenkymmentä. Ensi viikolla ajattelin mennä Talmaan ja sitten palata pohjoiseen kuukaudeksi. Ainoastaan huhtikuun keväthanget jäävät taas väliin, koska olen töissä Nepalissa, mutta toivon, että lunta riittää Lapissa vielä toukokuulle. Fakta on se, etten nauti mistään niin paljon kuin laskemisesta.

80-luvun Suomessa laskettelu tuli keskiluokkaisen perheen lapsena aika defaulttina. Totta kai silloin lasketeltiin ja Mikko Alatalokin mainosti Messilää. Minulla oli vyölaukku ja Disneylandista ostettu Hessu Hopo -pehmolelu aina mukana. Parasta oli, kun laskupäivinä sai ranskiksia tauolla. Vaihdoin suksista lumilautaan hiihtolomalla 1991 ja nyt on käynnissä 31. vuosi sivuttain rinteessä. Hessu Hopoa ei enää ole mukana, mutta ranskikset on edelleen best. 

90-luvun lopun ja 2000-luvun alun talvet olivat Talmantäyteisiä, vaikka talvella ’96 murtunut selkä – lumilautaillessa sekin – leikkasikin terävimmän kärjen omista laskutaidoista, enkä enää uskaltanut mennä sykää Talman isoon hyppyriin. Onneksi siellä on nykyään keski-ikäparkki, johon uskallan. Viralliselta nimeltään se on kai junioriparkki, mutta enemmän siellä meitä dinosauruksia näkee. Juniorit sen sijaan vetävät ysisatasia siihen eturinteen isoon hyppyriin. 

Ei ysisatasia, vaan ollieita

Kuusi vuotta sitten ostin splitboardin ja siirryin takamaastoihin yhä enemmän. Hetken aikaa olin niin kovin olevinani, että vain offarit is real ja oli muka tosi eleganttia ja jotenkin hienostuneempaa etsiä hyvää puuteria, mutta viime talvina olen yhä enemmän nauttinut myös taas rinnelaskusta. Nyt ajattelen niin, että paskakin laskupäivä on laskupäivä, oli se sitten Talmassa tai tunturissa. Viime viikonloppuna skinnasin Pallasta, eilen vedin metodeja Sallassa, molemmat yhtä hyviä. 

Ne ovat yhtä hyviä, koska joka kerta, kun sträppään siteet kenkiin, mieleni tyhjenee. Lumilaudan päällä minulla ei ole ADHD:ta eikä mitään muitakaan vaivoja, ainakaan, jos olen muistanut venytellä ennen lähtöä. Siitä nimittäin huomaa hiljalleen oman kuolevaisuutensa ja iän karttumisen, ei enää taivu ihan samalla tavalla näin melkein 44-vuotiaana kuin silloin parikymppisenä. Pahin pelkoni on, että iän myötä kroppa ei enää pysy perässä harrastuksessa, koska missä minä sitten tyhjennän pääni? 

Laskiessa en ajattele mitään ja silti se ratkoo kaikki maailman ongelmat. Se on vaikea selittää, miten mielen valtaa samaan aikaan tyhjyys ja joku lämmin tunteiden tulva, kun käännän laudan rinteeseen. Tiede selittää sen oksitosiinilla, serotoniinilla, dopamiinilla ja endorfiineilla, itse tiedän vain, ettei mistään tule niin hyvä olo, kuin onnistuneen hypyn onnistuneesta alastulosta. Se on sellainen fiilis, mitä en mistään muusta saa. Onnistumisen tunne, itsetunnon nousu ja taitojen kehittyminen ovat kaikki asioita, joita ihminen tarvitsee kokeakseen hyvää elämää. Minulle niitä antavat lumilautailu.

Olen nyt pari vuotta opiskellut seikkailukasvatusta ja jotenkin tässä tämän talven aikana olen ymmärtänyt, että se kiinnittyy juuri tähän. Seikkailun hyödyntäminen työvälineenä tuottaa onnistumisen kokemuksia, jotka parhaassa tapauksessa sitten heijastuvat elämän muilla osa-alueilla terveenä itseluottamuksena ja rohkeutena heittäytyä uuteen. Vaikka seikkailukasvatus terminä ja ehkä pedagogiikkanakin liittyy enemmän nuoriin, samat työkalut toimivat aikuistenkin kohdalla ihan yhtä hyvin. Myös me voimme saada seikkailun kautta itsevarmuutta, luottamusta ja hyväksytyksi tulemisen tunteita, jotka sitten siivittävät meitä vaikkapa työelämässä eteenpäin. Ja elämässä ylipäänsä. 

Minulle se on ollut nyt 31 vuotta lumilautailu, mutta suosittelen lämpimästi jokaista keski-ikäistä etsimään oman välittäjäainepiikkinsä. Sillä ostaa nimittäin aika monta ikävuotta itselleen lisää. Kunhan se ei ole viina.  

Hyvää tuoretta vuotta!

 Hyvää tuoretta vuotta 2023! 

Otteko nähneet tuoreita kuvia Alpeilta? Ihan älytöntä. Ja lumetonta. Parikin uuttavuotta Itävallassa viettäneenä pitää olla tyytyväinen, ettei tullut tänä vuonna edes harkittua lähtöä lumettomaan Keski-Eurooppaan. Sen sijaan lähdin pohjoiseen, missä päätin edellisen ja korkkasin uuden vuoden  jo varsin hyvissä lumissa! Ylläs - Salla - Pyhä - Pallas -laskuista voiton vei ehdottomasti viimeinen, joka tarjosi jo joulukuun puolivälissä yllättävän hyvää laskua. Loppua kohden toki jo muuallakin alkoi löytyä ja etenkin Kesängin metsät alkavat olla nyt uudenvuoden taituttua jo semi-turvallisessa laskukunnossa. 19 laskupäivää loppiaiseen mennessä lupaa kaiken kaikkiaan hyvää kautta niin minulle kuin Lapillekin. Palasin pohoisen rundilta pari päivää sitten kotiin ja seuraavaksi aion mennä korkkaamaan Talman keski-ikäparkin. 

Pallas OMG

2023 alkaa kotimaisemissa, mutta pian on pohjoisen hanget taas splitin kynnettävänä, kun lähden ensin helmikuussa ja sitten maaliskuussa Ylläksen suunnille vetämään FINLAV-lumiturvallisuuskursseja. Niiden lisäksi luvassa on ainakin pari viikkoa koulua ja hiihtovaellusta samoissa maisemissa ja toiveissa olisi saada ujutettua myös joku Ruotsin tai Norjan keikka sinne sekaan johonkin.

Kesängin metsät alkaa olla good

Huhtikuu menee taas käytännössä kokonaan Nepalissa, ensin töissä EBC:lla ja Island Peakilla ja siihen perään olisi toiveissa taas toteuttaa joku oma sekoilu Himalajalla, kun siellä kerran ollaan. Palataan siihen sitten tuonnempana, kun on sekoiltu. 

Kesällä vaelletaan perinteisesti Kebnekaisella, mutta ikävä kyllä Grönlannin reissut jäävät tänä vuonna väliin, koska minulla on samaan aikaan koulua täällä ja Norjassa. Jos tähtien asennot ovat kohdallaan, saan seikkailukasvattajan paperit HUMAKista pihalle vielä tämän vuoden puolella ja siihen tähdäten joudun hieman priorisoimaan töiden ja koulun suhteen kesästä eteenpäin. Syksyllä onneksi kerkeää kuitenkin tarvittaessa taas Nepaliin, joten ihan pelkkää pänttäystä ei loppuvuosikaan ole. Mutta nyt on vasta tammikuu, joten kattellaan niitä syyskuukausia sitten kun niiden vuoro on. 

Kaamos 2023

En toivo tältä vuodelta muuta kuin mitä se minulle antaa, enkä lupauksiakaan tee. Mutta jos jotain saisi hiljaa pyytää, niin tasaisuutta, rauhaa ja normaaliutta, kiitos. Niin minulle kuin maailmallekin. Nähdään tuolla jossain!

Wheeeeeee!

Vuosiyhteenveto 2022

 On aika perinteisen vuosiyhteenvedon! 

2022 oli pitkästä aikaa vuosi, joka päätyy vahvasti plussalle. Nyt, kun ajat ovat kutakuinkin normalisoituneet, tuntuu edeltävät koronavuodet jotenkin todella kaukaisilta, vaikka vielä viime talvikin alkoi kovin epävarmoissa tunnelmissa. Mieli on siitä outo, että se tahtoo unohtaa ja tuntuu jotenkin absurdilta, että vielä vuosi sitten oltiin erinäisissä sulkutiloissa ja koronarajoitusten kourissa. Vähintään yhtä absurdia on se, etten tiettävästi ole itse vieläkään kyseistä tautia sairastanut. 

Rajoitusten takia vuosi alkoi Kilpisjärvellä, eikä Itävallassa, kuten alunperin olin suunnitellut. Viime hetken päätöksellä skipattu Alppireissu vaihtui Suomen kaukaisimpaan kolkkaan, koska siellä oli lunta enemmän kuin muualla. Hyviä kaamoslaskuja saatiin ja siinä määrin upea pimeyden valo teki vaikutuksen, että paluu on vahvasti suunnitelmissa. Viime vuodelta jääneet lennot Alpeille on edelleen käyttämättä ja Kilpparin ja mm. Ruotsin reissut viime talvina ovat aiheuttaneet sen, että ainakin toistaiseksi tekee mieli keskittyä laskuhommissa enemmän tänne meidän pohjolaan sen sijaan, että tarvitsisi aina lennellä muualle. Se, minkä laskujen pituudessa täällä häviää, sen rauhassa ja maisemassa voittaa ja myös luonto kiittää. 

Eeppinen Kilpisjärven kaamos

Koronarajoituksista puhuminen loppui kuin seinään viimeistään helmikuun 24. päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olin tuolloin Berliinissä ja oli jotenkin todella pelottavaa seurata maailman tilaa noina päivinä. Etenkin, kun olimme juuri pojan kanssa käyneet läpi Euroopan historiaa, toista maailmansotaa, kylmää sotaa ja 1900-luvun itä-länsi -asetelmaa. Yhtäkkiä se aukesi edessämme nykyhetkenä. Ja siis sananmukaisesti edessämme, koska Venäjän Berliinin suurlähetystö seisoi suoraan hotelliamme vastapäätä ja seurasimme kymmenien tuhansien ihmisten kerääntymistä sen edustalle osoittamaan mieltään. Liityimme mukaan. Myös täällä kotona Venäjän suurlähetystö seisoo naapurikorttelissa ja kävin sielläkin osoittamassa mieltä Ukrainan väreissä. 

Venäjän suurlähetystö, Berliini 25. helmikuuta

Venäjän suurlähetystö, Helsinki 3. maaliskuuta

Maaliskuussa suuntasin muutaman koronavuositauon jälkeen Kebnekaiselle laskemaan. Olosuhteet eivät vähäisestä lumesta ja kovista tuulista johtuen olleet erityisen suotuisat olleet, mutta joitain käännöksiä sentään saatiin. Ne olivat samalla lyhyeksi jääneen kauden viimeiset, koska Kebnen talvinousu toimi viimeisenä treeninä ennen Nepaliin lähtöä. 

Kebnekaise gooooooood

Kolmen vuoden tauon jälkeen pääsin viimein taas Himalajalle! Viimeistenkin koronarajoitusten poistuttua lähdin Aventuran ryhmän mukaan vaeltamaan ensin Everestin base campiin ja sen perään Island Peakille. Olin tavallaan töissä, mutten kuitenkaan, matkanjohtajana kun toimi pääasiassa Tatu ja itse olin ryhmän jatkeena lähinnä kertomassa huonoja vitsejä ja sopeutumassa seuraavaa omaa koitostani varten. Island Peak jäi ikävä kyllä puolitiehen, kun kuitenkin päädyin töihin ja lähdin väsyneen asiakkaan kanssa alas ennen huippua. En kuitenkaan jäänyt harmittelemaan. Sen sijaan jäin Dingbocheen lepäämään ja tallustin siitä pari päivää myöhemmin yhdellä puskulla takaisin Everestin perusleiriin.  

EBC-jengi

Siinä se sitten oli, Mount Everest. Vuori, josta olin haaveillut aiemmin kovin, mutta jonka olin jo päättänyt jossain vaiheessa hylätä. En oikein osaa varmana sanoa mikä minut sinne sitten kuitenkin ajoi, mutta luulen, että se oli pakko jotenkin saada koneistosta pois. Alku meni suunnitelmien mukaan, mutta pitkin matkaa epäilys koko touhua vastaan alkoi nousta. Viimeisenä yönä ennen huipulle lähtöä tein päätöksen jättää lopun väliin. Näin puoli vuotta reissun jälkeen keksin montakin syytä, miksen  toppia kohti lähtenyt, mutta ne on helpoin tiivistää kahteen sanaan: Ei huvittanut. 

Tavoite tuli siinä mielessä saavutettua, että sain kuitenkin Everestin pois koneistosta, enkä haikaile yhtään takaisin. Maailman korkeimmassa vuoressa ei ole enää mitään, mikä minua vetäisi puoleensa, se kävi ilmi jo sen rinteitä kiivetessä. 

Fresh @ Mount Everest Base Camp vikan rotaation jälkeen

Nepalista paluun jälkeen oli pitkään aika heikossa kunnossa. Sopeutuminen takaisin merenpinnan tasolle kahden vuorikuukauden jälkeen vaati veronsa ja hädin tuskin sain kammettua itseni tolpilleni juhannukseksi, kun piti lähteä Ruotsiin töihin. Kävin minä siinä välissä tosin vähän Barcelonassa  skeittaamassa, joka sekin, Everestin tapaan, oli ollut aika monta vuotta bucketlistilla.

Macba @ Barcelona

Koronavuosien jälkeen pääsin viimein myös Kebnekaisen toimistolle. Kävin toki jo talvella tarkistamassa tilukset, mutta nyt viimein myös töihin, mitä olin odottanut kuin, no, pandemiaa päättyvää. Olen sanonut sen miljoonassa yhteydessä aiemminkin, mutta Kebnekaise on suosikkipaikkani maailmassa ja 18. kerran jälkeenkään siihen on mahdoton kyllästyä! Paikka velloo jotain syvää henkilökohtaista rauhaa, mitä en missään muualla koe, eikä mikään maailman kolkka voi samaa antaa, olin töissä tai en. Nyt olin ja teimme onnistuneet Västra ja Östra ledenien nousut ensin helteessä, sitten myrskyssä. Östra ledenin jälkeen taisin hihkua illalla leirissä, että keikka meni heittämällä elämäni työpäivien top vitoseen! 

Sarek sen sijaan ei mennyt, koska Sarekissa sataa aina. Reissu oli olosuhteisiin nähden kyllä onnistunut, mutta viimeisenä iltana seistessäni läpimärkänä sateesta ja tuulesta umpijäässä vannoin, etten lähde sinne enää koskaan asiakkaiden kanssa. Never say never, mutta ainakaan ensi kesälle en Sarekin vaellusta järjestä. 

Työnteko on vakavaa puuhaa, miettii Lotta...

...ja Anders.

Ruotsista paluun ja parin viikon kesälomailun jälkeen lähdin Grönlantiin, sinnekin ekaa kertaa pitkään aikaan. Kaksi ryhmää, ilman välipäiviä, meloi ja vaelteli Narsarsuaqin, Qassiarsukin ja Tasiusaqin maastoissa poikkeuksellisen lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Sieltä palattuani olin väsynyt mutta onnellinen. Ensimmäinen kunnon työkesä sitten 2019 oli ollut menestyksekäs. 

Do you even kayak, bro?

Syyskuun keskityin kouluun, mistä olin kevään pitkälti Everestin takia lintsannut ja oli kiinniotettavaa, kunnes lokakuussa lähdin vielä Aventuran kyydissä matkanjohtajaksi Lobuchea kiipeämään. Kyseessä oli samalla jonkinlainen vuosipäiväreissu tasan viisi vuotta ensimmäisen Nepalin matkani jälkeen, joka suuntautui juurikin samalle vuorelle. Kuten silloinkin, myös nyt kaikki meni hyvin ja Lobuchen nousu paketoi hienon työvuoden, joka muistutti minua taas pitkästä aikaa siitä kuinka rakastan tätä työtä. On pakko olla järjettömän kiitollinen ja ymmärtää miten onnekas sitä onkaan, kun saa tehdä sitä, mistä nauttii ja kutsua sitä ammatiksi. 

Lobuche success!

Siinä ohessa saan myös opiskella samaa alaa. Seikkailukasvatuksen opinnot etenevät suunnitellusti ja tässä lukukauden vaihtuessa kasassa alkaa olla kaksi kolmasosaa opintopisteistä. Olen etenkin tämän syksyn aikana löytänyt opinnoistani ne kärjet, joita alun perin lähdin HUMAKista metsästämään, ja nyt tuntuu siltä, että ihan oikeasti nämä opinnot tulevat tekemään minusta entistä paremman ammattilaisen. Samalla silmät alkavat aukeamaan uusillekin mahdollisuuksille, joten nähtäväksi jää mihin kaikkialle opinnot minut vielä vievätkään! 

Jos ajatukseni oppaan työstä kiinnostavat tätä blogia pidemmälle, niin käy ihmeessä kuuntelemassa parin viikon takainen vierailuni Seikkailun jokamiesluokka -podcastissa, missä avaan mietteitäni työni ja harrastusten välisestä suhteesta.

Koulupose Repovedellä lokakuussa

Loppuvuodesta luvassa oli vielä muutama kesätyöviikonloppu bändihommissa, joista niistäkin olen taas nauttinut monen vuoden tauon jälkeen. Kiuas-orkesterin kanssa teimme kesällä jo yhden festivaalin ja marras-joulukuussa vuorossa oli muutama loppuunmyyty klubikeikka. Musahommat toivat mukavaa vastapainoa telttailuun, mutta on kyllä todettava, että yksi viikonloppureissu hevibändin kanssa keikkapakussa vastaa uuvuttavuudeltaan kutakuinkin jotain 6000-metristä vuorta, sen verran töttöröö sitä oli aina seuraavan viikon. Ja kukaan ei edes juonut mitään! Seuraavaksi nähdään Helsingin jäähallissa tammikuussa.

Musahommista puheen ollen, tässä lopuksi perinteinen lista, jota kukaan ei taaskaan ole pyytänyt: Vuoden levyt 2022! Ei missään erityisessä järjestyksessä.

MINDFORCE - NEW LORDS

SPIRITWORLD - DEATHWESTERN

ORIGIN - CHAOSMOS

SOULFLY - TOTEM

TOXIK - DIS MORTA

IGNITE - S/T

BATTLE BEAST - CIRCUS OF DOOM

IMMOLATION - ACTS OF GOD

CANDLEMASS - SWEET EVIL SUN

SPHERE - BLOOD ERA

BLACK ROYAL - EARTHBOUND

DESTRÖYER 666 - NEVER SURRENDER

TEARS FOR FEARS - THE TIPPING POINT

SPELL - TRAGIC MAGIC

Tämä on ollut hyvä vuosi niin musiikin kuin kaiken muunkin saralla. Tuntuu, että sain elämäni koronan jälkeen takaisin. Siihen liittyen, yksi mainitsemisen arvoinen rajapyykki saavutettiin syyskuussa, jolloin tuli kymmenen vuotta täyteen raittiina. 

Nyt on aika hiljentyä vuoden viimeisten laskupäivien viettoon, joten palaillaan taas tammikuussa. Hyvää joulua ja uuttavuotta juuri sinulle, joka jaksat tätä blogia edelleen lueskella!

Kiitos yhteistyökumppanini Partioaitta, Matkatoimisto Aventura, Nosht ja Zeropoint kuluneesta vuodesta! Kiitos myös Suunto, joka lähetti minulle testiin uuden 9 Peak Pro -kellon.

 

Kohti uutta! 

Kun harrastuksesta tulee työ ja työstä harrastus

Ennen nykyisiä vaellusoppaan hommiani tein melkein 15-vuotisen uran musiikkialalla. Aloitin nuorena juontajana Radio Citylla tammikuussa 2001 edeten siitä vuosien saatossa touhuamaan kaikkea festivaaleista levy-yhtiöön ja promohommista kiertuemanagerointiin. Oman yritykseni perustin 2008, jonka jälkeen kaikista eniten olin keikkamyyjä. Viimeiset keikkani myin keväällä 2014 ja jäin musa-alalta eläkkeelle saman vuoden lopussa. Sen jälkeen olen palannut tekemään ainoastaan yhden keikan Helsingin Nosturiin kolme vuotta sitten, juuri ennen kuin rakennus purettiin. 

On vaarallista tehdä harrastuksesta työ. Vaikka on tietenkin hienoa, jos pystyy valjastamaan oman intohimonsa elannoksi asti, siinä piilee vaara, että menettää sen harrastuksen. Havahduin joskus keväällä 2014 siihen, etten innostunut musahommissa enää mistään. En jaksanut kuunnella uusia bändejä, tuhansien nähtyjen iltojen jälkeen keikatkaan ei napanneet ja aiemmin kuumana roihunnut liekki oli poissa. Ei vain yksinkertaisesti enää kiinnostanut oikein mikään. Kotona kuuntelin lähinnä vanhoja 70-luvun progelevyjä, jos niitäkään. Intohimo oli poissa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Intohimotyötä ei voi intohimottomasti tehdä. Olin sen jälkeen aika hukassa identiteettini kanssa, joka oli koko aikuisikäni perustunut musiikkiin.

Musahommien jälkeen keksin elävöittää vanhan ulkoiluharrastuksen, hurahdin siihen täysin ja – tadaaa – tein siitä työn. Tällä kertaa osaan kuitenkin olla varuillani intohimoni kanssa tietäen, että sen voi myös menettää. Ymmärrän nyt, että yhtä lailla kuin on tärkeää suhtautua työhönsä suurella palolla, on äärimmäisen tärkeää pitää siitä harrastuksesta edes osa henkilökohtaisena ja vain itsellään. Osaan nykyään erotella tarkasti työkeikat omistani ja olen esimerkiksi pitänyt lumilautailun tiukasti omana henkireikänäni. En halua tehdä sitä työkseni, se on minun suuri rakkauteni ja pakopaikkani arjesta. 

Arkea paossa

Keväällä 2006, lähtiessäni työhaastattelusta Welldonelta (nykyisin Live Nation Finland), soitin heti hissistä Kiuas -nimisen orkesterin Mikolle, jonka olin tavannut joitain vuosia aiemmin haastatellessani bändiä ja jonka kanssa olimme ystävystyneet sittemmin. Työhaastattelussa oli käsketty alkaa keräämään rosteria keikkamyyntiin ja kysyin Mikolta, josko bändinsä tarvitsisi agenttia. Siitä eteenpäin myin Kiuaksen jokaisen keikan aina bändin lopettamispäätökseen asti. Orkesterilta loppui intohimo neljän levyn jälkeen ja sen ura laitettiin komeasti nippuun loppuunmyydyssä Nosturissa yli tuhannen hengen yleisölle lokakuussa 2013. Oli pommeja ja kaikkee. Aika pian sen jälkeen oli minunkin aika lopettaa.

Keski-ikäiset tarvitsevat kuitenkin harrastuksia ja pari vuotta sitten oli bändin vuoro soitella minulle päin kysyäkseen, että jos kävisi niin, että Kiuas tekisi pari paluukeikkaa, ihan vain huvikseen, haluaisinko lähteä mukaan? 

Ensimmäiset vuodet agenttihommien lopettamisen jälkeen meni vähän kuin krapulassa, mutta hiljalleen innostuin taas musiikista. Jossain vaiheessa alkoi taas tuntua siltä, että olin saanut rakkaan harrastuksen takaisin. Innoistuin keikoilla käynnistä, ostin uutuuslevyjä ja kaivoin vanhat jäljellä olevat bändipaidat kaapista. Niinpä bändin ottaessa yhteyttä en epäillyt hetkeäkään, totta kai olisin mukana! Vanha jengi kasassa taas! Se tuntui turvalliselta, koska tiesin, ettei Kiuaksen tarkoitus ollut alkaa rakentamaan mitään uutta suurta tulemista tai uraa dollarinkuvat silmissä, vaan enemmänkin seurata uusvanhaa soittamisen intohimoa ruuhakvuosien raameissa. Tuntui hyvältä palata musahommiin, koska nyt tiesin sen pysyvän vain harrastuksena ja, päinvastoin kuin sen ollessa työ, pakopaikkana nykyisestä arjesta. Yhteiset tunnit ja huonot vitsit keikkapakussa, venueilla ja festareilla olisivat mukavaa vaihtelua vaellusoppaan hommiin! 

Kiertuemanageri 2022 (kiertue: kolme keikkaa)

Viime ja tämän vuoden kesinä teimme muutaman festarin ja nyt syksyllä oli ensimmäisten klubikeikkojen vuoro, joista kaksi kolmesta oli loppuunmyyty. On ollut ilo huomata, että yleisökin oli kaivannut keski-ikäisiä harrastajia takaisin. Minun roolini on ollut tällä kertaa vain kiertuemanagerointi ja kuskin hommat, keikkojen myynnin on onneksi hoitanut nuoret innokkaat ammattilaiset. Viime sunnuntai-aamuyönä neljän aikaan palauttaessani keikkapakua Tattarisuolle kuolemanväsyneenä hymyilin kuin 21-vuotias radiotoimittaja. Takana oli keikat Tampereella ja Turussa, kaksi pitkää päivää ja lyhyttä yötä, joku sata kuppia kahvia, tuhat huonoa vitsiä ja pari helvetin kovaa keikkaa. Reissu oli tervetullutta vaihtelua nykyiseen työhöni ja totesin innoissani nukkumaan mennessä, että Kiuas on paras bändi ja musa on paras harrastus! 

Seuraavan kerran Kiuas nousee lavalle Helsingin jäähallissa 27. tammikuuta Battle Beastin ja Ensiferumin kanssa. Minäkin olen siellä. Still battles left to fight,  we must keep our pride until the end of tiiiiimeeeee! 

Kiuas, Turku 3.12.2022