Ei ole ihan yksinkertaista alkaa urheilijaksi 35-vuotiaana. Tai siis, kyllähän minä jo nuorena poikana pipolätkää tahkosin viitenä päivänä viikossa ja haaveilin NHL:sta Savonmaa Hockey Schoolissa Esa Tikkasen ja Jyrki Lummeen opissa. Viikonloput laskettelin Pittsburgh Penguinsin pelipaita päällä ja kesät skeittasin. Niin kaikki lapset tekivät 80-luvulla.
Teinivuosina lätkä jäi unholaan ja laskettelusukset vaihtuivat lumilautaan, mutta skeittaus pysyi, kunnes parikymppisenä lääkäri totesi, että jos haluat kävellä vielä 20:n vuoden päästä, kannattaisi varmaan lopettaa. Olin ties kuinka monennen kerran taittanut oikean nilkkani nivelsiteet ympäri ja kävelin kainalosauvoilla. Tällä kertaa olin tosin kaatunut kännissä, mutta skeittaus ne nivelsiteet oli alunperin tuhonnut, niin nilkoista kuin ranteistakin. Kymmeneen vuoteen ei ollut ollut kesää, etten olisi nilkkatuen kanssa tai kainalosauvoilla jossain vaiheessa liikkunut. Lopulta skeittauskin jäi ja aloin ryyppäämään.
90-luvulla skeittikuvien rajaaminen oli vähän haastavampaa
33-vuotiaana raitistuin ja pari vuotta myöhemmin päädyin kiipeämään Elbrusille. Sen jälkeen omituisten mutkien kautta minusta tuli vaellusopas. Työkseni teen raskaita vaelluksia yleensä vuoristoissa. Sen lisäksi teen muita vuoristomatkoja kahdesta neljään vuosittain. Näitä varten treenaan tavoitteellisesi 4-5 kertaa viikossa eri tavoin. Silti on jotenkin tosi iso kynnys määritellä itseään urheilijaksi, varsinkin, kun tätä on edeltänyt 15 vuotta juopottelua. Urheilius (onks se sana?) on oikeastaan vähän kuin tämä surkea partani, se alkoi kasvaa vasta 35-vuotiaana ja on vieläkin vähän säälittävä.
Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että samalla, kun raitistumisen jälkeen meni useampi vuosi saada pääkoppa takaisin kasaan, ikään kuin ”unohdin” psyykettä hoitaessa koko fyysisen minäni. En ajatellut ollenkaan millainen sokki tämä muutos on ollut tälle kropalle, joka vielä seitsemän vuotta sitten imi muutaman sadan euron edestä siideriä ja lakushotteja sisäänsä joka viikko. Silloin kävely neljänä iltana viikossa Majavabaarista ylämäkeen Karhupuiston taksitolpalle oli treeniä. Vasta oikeastaan viime vuonna havahduin miettimään, että hitto vie mitä tämä kroppaparka on joutunut tämän uudistumisen myötä kokemaan!
Harrastusten parissa 2012
Painoa lähti ensimmäisten selvistelyvuosien aikana noin 30 kiloa, mutta ne menivät ikään kuin pesuveden mukana ilman, että mitenkään tietoisesti aloin laittaman itseäni kuntoon. Olen sanonut, että ensimmäiset kymmenen kiloa lähti korkin sulkemisella, toiset lähti kävelemällä Kaivopuistossa ja kolmas kymppi kiipeämällä Elbrusille. Mutta se, että kilot karisivat, ei tehnyt minusta vielä urheilijaa. Ei edes kuntoilijaa. Se alkoi vasta, kun menin Eerikkilän urheiluopistoon opiskelemaan eräoppaaksi. Nyt kiloja on tullut kymmenkunta takaisin, haluaisin uskoa, että lihaksena.
Viime keväänä Abiskossa laskiessa sanoin kuitenkin ääneen sen, mitä olin jo tovin ajatellut: ”Luulen, että kaikki ei ole ihan hyvin.” Istuin rinteen yläpäässä ja olin laittamassa lumilautani siteitä kiinni. Tuntui, että henki ei meinannut kulkea kurottaessani sträppejä kiinni, olo oli jäykkä kuin rautakangella. Ajattelin aluksi sen johtuvan fyysisesti varsin rankasta keväästä, olinhan laskenut, skinnannut, kiipeillyt ja treenannut kuukausitolkulla viisi päivää viikossa, mutta päätin, että kotiin päästyäni menen silti tarkistamaan tilanteen lääkäriin.
Harrastusten parissa 2018
Olen aina ollut jäykkä ja kankea. En esimerkiksi muista koska olisin viimeksi saanut sormet varpaisiin suorin jaloin. En ole kokenut kankeutta varsinaisesti vaivaksi koskaan, mutta olen kyllä tiedostanut, että notkeus ei asu minussa. Ajattelin myös, että se on todennäköisesti vain osa ikääntymistä ja että eihän nyt varhaiskeski-ikäisen kuulukaan enää olla mikään voimistelija, vaikka kuinka urheilija kuvittelisi olevansa. Mutta jos lumilaudan siteiden kiinnitys saa hengästymään, oli ehkä aika tarkistuttaa ammattilaisella missä mennään fyysisesti, etenkin viime vuosien isojen muutosten ja uranvaihdon jälkeen.
Helsingissä Hakaniemen Mehiläisessä urheiluääkäri Pippa Laukka oli sitä mieltä, että ihan hyvillä vesillä mennään. Mitään suurempaa huomautettavaa ei löytynyt, mutta hän päätti kuitenkin passittaa minut fyssarille selvittelemään jäykkää oloani, fysioterapeutti kun osaisi ehkä paremmin lukea kokonaisuutta liikkuvuuden kannalta. Osoite oli kerrosta alempana Matti Hännisen vastaanotolla, minne astelin viime toukokuussa. Hännisen oma tausta on skeittauksessa ja lumilautailussa, joten hän ehkä osaisi katsella tämän uusvanhan urheilijan kroppaa lajipohjaisesti samalla silmällä kuin urheilija itse.
Matti laittoi minut juoksumatolle kävelemään ja jo minuutin jälkeen kysyi lakonisesti, että ”onko sulla nivelsiteet menneet joskus?” Olin ihan että häh? No on. Sata kertaa. Mut ei enää kahteenkymmeneen vuoteen. ”Nonni”, hän huokaisi, ”siitä sun ongelmat johtuu”. Minä hölmistyneenä sitten intin, että ei minua nilkkoihin satu vaan enemmän polviin ja keskivartalo on kuin teräslapio. Että nilkat on kyllä tulleet tässä mukana ilman ongelmia. Matti heitti eteeni tasapainolaudan, että seisoppas tuolla. Kokeilin ja kaaduin. En pysynyt sen päällä sekuntia pidempään.
Kyl se kroppa onneks vähän vielä taipuu
Kävi ilmi, että silloin aikanaan vuosi toisensa perään venähtäneet nivelsiteet ovat tehneet nilkoistani täysin voimattomat. Ja kun nilkoissa ei ole ollut voimia ja ne eivät ole toimineet normaalisti, olen viime vuosina, kun treeni ja liikunta on noussut potenssiin yhdeksän, siirtänyt ongelmaa tietämättäni ensin polviin ja siitä lopulta lonkkiin ja keskivartaloon. Oikeastaan koko alaraaajojeni ja keskivartalon hermotus ja toiminta on mennyt päin honkia, koska nilkoista puuttunut voima. Olen tekohengittänyt eteenpäin ja sinnitellyt, vaikken ole sitä edes tajunnut. Lajeissa, joiden parissa operoin, on yleensä nilkat monomaisesti tuettuna kiipeily-, vaellus- tai laskukenkiin ja siksi tasapainoilu ei ole ollut ongelma. Voimaa olen kuitenkin koittanut tiedostamatta hakea ylempää, eli lähtökohtaisesti täysin väärin.
Matti kysyi, että onko minulla aikaa ja rahaa? Että hän ei lähde tätä korjaamaan, jos en sitoudu hoitoon ja treeniin sataprosenttisesti. Olisi kuulemma useamman vuoden projekti.
Ei kai minulla vaihtoehtoakaan ollut? Jos haluan vuorilla pyöriä, oppaan töitä tehdä ja urheilla jatkossakin, on minun laitettava itseni nyt kuntoon. Siihen kuntoon, jossa luulin jo olevani. Oli melkoinen isku kuulla, että vanhat vammat vuosia sitten uhkasivat nyt tulevaisuuttani ammattini ja haaveitteni parissa. Olin hetken aikaa melko lamaantunut uutisesta, pisti suoraan sanoen ensin pelottamaan, sitten vituttamaan. Eniten kirosin sitä lääkäriä kahdenkymmenen vuoden takaa, joka sanoi, että nyt kannattaa lopettaa sen sijaan, että olisi sanonut, että hei, laitetaanpas nuo nilkat kuntoon! Toki sen olisi voinut itsekin silloin hoitaa, mutta eipä tullut mieleen, koska lääkäri määräsi lääkkeeksi kainalosauvat, särkylääkkeitä ja harrastuksen lopettamisen. Oi jospa silloin olisi mennyt fyssarille.
Näytän idiootilta 20 mins 3 x viikossa
No, parikymppisenä en ehkä olisi samalla vakavuudella sitoutunut tähän projektiin. Nyt kyseessä on työurani ja niinpä aloitimme Matin kanssa korjausohjelman. Ongelmapaikkoja olivat siis nilkat, polvet ja lonkka, joiden vahvistamista ja hermoratoja piti alkaa tekemään uusiksi hitaasti. Kaikki piti aloittaa nilkoista, koska ilman niiden vaadittavia lihaksia muita ei voinut alkaa hoitamaan. Kaikki lähti siitä, että nilkkoihin tavittiin voimaa ja sitä kautta tasapainoa, jotta hiljalleen saadaan polvet ja lonkka toimimaan suhteessa toisiinsa normaalisti. Lähdin kotiin treeniohjelman kanssa, kaupasta tarttui matkaan tasapainolauta ja kuminauhoja.
Alun jälkeen harjoituksia on tasaisesti kasvatettu nilkoista ylöspäin ja hiljalleen myös rankennettu jokaisen tapaamisen yhteydessä. Kuulemma suuri osa fyssarin asiakkaista tekee annetut harjoitukset vähän sinne päin ja silloin tällöin, ikään kuin ostaakseen itselleen paremman omatunnon sen sijaan, että oikeasti sitoutuisivat korjaamaan ongelmaa. Minä olen nyt – reissut poislukien – tehnyt yhdeksän kuukauden ajan kolme noin 20-30 -minuuttista treeniä viikossa tasapainolaudalla, kahvakuulalla ja kumilenkeillä. Olen todellakin ollut tosissani homman kanssa ja voin kertoa, että pohkeet kiittää!
Ja niin kiittää koko kroppakin, kun tuloksia alkaa näkyä. Niitä näkyy niin kiivetessä, vaeltaessa, skinnatessa, laskiessa, juostessa kuin kadulla kävellessäkin. Kaikki liikkuminen on jo tällä hetkellä aika paljon vaivattomampaa kuin vuosi sitten, tasapaino on parantunut huomattavasti, nilkoissa alkaa olla voimaa ja lonkka on vähemmän jäykkä kuin aikoihin. Sain eilen varpaista kiinni suorin jaloin!
En tiedä kumpi on huonompi, mun tasapaino vai mun kampaus tällä hetkellä
Työtä on kuitenkin vielä paljon edessä. Harjoitteet kovenevat joka tapaamisella ja vanha läski puhisee kotona kolme kertaa viikossa Aamu-TV:n ääressä. On kuitenkin helpottavaa tietää, että tämä ei ole ikäsidonnainen ongelma, vaan jotain, jonka pystyy vielä korjaamaan.
Jaromir Jagr pelasi viimeisen Änäripelinsä 44-vuotiaana. Täytän tänä vuonna 40, unelma NHL:stä siis elää vielä! Sen jälkeen Everestille.
Savonmaa Hockey School, kesä 1992, matkalla huipulle
